Melontaretki Karigasniemeltä Hamningbergiin (Varangin niemimaan koilliskärkeen) 16.–27.7.2020

Vuoden 2020 viimeinen Lapin melontaretkeni oli kerrassaan monipuolinen: koko Tenojoki (siinä sivussa Paistunturissa Nilijoki) sekä uusi reitti kanootilla Varangin niemimaan halki. Pitkä reitti (365 kilometriä) sivusi kymmentä aiempaa Lapin retkeäni – yhdistäen ne osaksi samaa reittiverkostoa.

Retkikertomus on pitkä ja tihenee loppua kohti, sillä jouduin tosissaan koetukselle sekä Jäämeren olosuhteiden että norjalaisen virkamiehen kanssa.

Kuvituskuva on Varangin niemimaalta, jossa olen juuri saapunut Sandfjordelvalle noustuani tätä ennen Austerelvan (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Torstai 16.7.2020

Ennen tätä retkeä olin 3 yötä Karigasniemen leirintäalueella, jossa kirjoitin tarinan melontaretkestä Stabbursdalenin kansallispuistoon. Seuraavassa kuvassa olen saman leirintäalueen rannassa, valmiina puhaltamaan kanootin täyteen ilmaa [karttalinkki].

Tuota kuvaa ennen olin tehnyt sen, minkä velvollisuus vaatii: desinfioin kanootin Virkon S -pulverilla.

Jos joku ei tunne asiaa, niin ajatus on seuraava.

Itämereen laskevissa vesistöissä on lohiloista (Gyrodactylus salaris), joka ei ole haitaksi Itämeren vesistöjen kaloille. Jäämereen laskevissa vesistöissä on erilainen lohikanta – kalat kuolevat, jos lohiloinen leviää. Siksi kalastusvälineet ja kanootit pitää desinfioida aina, kun niitä siirretään vesistörajan yli.

Kanoottini oli jo desinfioitu Jäämereen laskevalla Stabburselvalla, mistä minulla oli viranomaisen todistus. Selvyyden vuoksi halusin kuitenkin tehdä desinfioinnin myös ennen kanootin laskemista Tenojoen vesistöön.

Kun teen desinfioinnin ja otan valokuvat, pystyn todistamaan, että kanoottini on kunnossa, jos joku viranomainen vaikkapa Norjassa alkaa kysellä (kuten myöhemmin kävi) – ja pulveria voin antaa laboratorioon tutkittavaksi.

Kalastusvälineitä minulla ei ole, joten riskiasteeni on matala. Varmuus ei venettä kaada, niinpä desinfioin aina myös melat ja saappaat. Jos Virkon S:n ja veden sekoitetta jää yli, loput kaadetaan maahan.

Sitten retkelle.

Potkaisin kanootin liikkeelle Inarijokeen. Tämän alkupätkän olin melonut 2 vuotta sitten, kun meloin Karasjoen kuntakeskuksesta Karigasniemelle (ja takaisin). Seitsemän kilometrin jälkeen saavutin Karasjoen haaran (jossa Inarijoki ja Karasjoki yhtyvät) – tästedes joen nimi on Tenojoki.

Teno virtaa perin rauhallisesti.

Tenolla kalastetaan lohta.

Tavoitteeni on meloa kaikki Suomen joet, jotka on merkitty Maanmittauslaitoksen kartan karkealle tasolle. Karigasniemen yläpuolella olisi kaksi: Nilijoki ja Akujoki.

Ajatukseni oli: nousen ylös Nilijoen Paistunturiin, sitten lasken alas Akujoen. Näin reitistä syntyy silmukka ja tulen menneeksi kaksi kertaa Tenojoen pätkän, joka on näiden jokien välissä.

Kun ohitin kohdan, jossa Akujoki laskee Tenoon, Akujoki ei suurelta näyttänyt.

Kohta sataa.

Ja satoi myös.

En saavuttanut Nilijokea vielä lähtöpäivänä, vaan nousin töyräälle teltan kanssa.

Jokimaisema dronekuvassa. Punainen teltta on lehvästön peittämä, mutta minä heilutan kättä keltaisessa sadetakissa (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Päivän saldo: Kanootti liikkui 47,1 km.

Perjantai 17.7.2020

Meloin eteenpäin ja pysähdyin 500 metriä ennen Nilijokea.

Ei ollut järkeä viedä kaikkia tavaroita Paistunturiin, joten tein maastokätkön ylimääräisille vaatteille ja varusteille: ”nämä tavarat omistaa Janne Pyykkö”.

Nilijoen suu [karttalinkki].

Tämä kuva on Nilijoen sillalta kohti Paistunturia. Virta on kiivas ja kivinen.

Kannoin kanootin hieman jokea ylös ja viritin 20 metrin köyden kulkemaan kanootin keulasta perään. Töytäisin kanootin virtaan ja otin köydestä kiinni. Tätä perinteistä avokanoottitekniikkaa kutsutaan narutukseksi eli liinaukseksi (englanniksi lining).

Narutuksen idea: Kun kanootin keula on hieman kauempana virrassa kuin perä, kanootti kaikkine tavaroineen pysyy virrassa. Mies kävelee kevyin askelin rantaa myöten jokea ylös ja kanootti seuraa. Käden tarttumapaikkaa vaihtamalla kanootin kulmaa muutetaan ja kanootti saadaan kiertämään kiviä.

Ongelma oli virran kivisyys ja kiivaus.

Kevyttä ja nopeaa tämä ei ollut. Kaikkea muuta. Kanootille ei löytynyt selkeää uittoreittiä. Kun kanootti jumittui joen pohjaan tai jäi kiinni kiviin, astuin veteen ja talutin kanoottia, kunnes pääsin taas seuraavan 10 metriä eteenpäin.

Jaksoin naruttaa 220 metriä, kunnes kyllästyin loikkimaan virtaan ja virrasta pois (gps-paikantimesta näen, että tähän meni aikaa 17 minuuttia eli 0,8 km/h).

Taktiikan muutos. Ryhdyin kantamaan tavaroita: ensin leiritavaroiden kantaminen, paluu takaisin, sitten kanootin kantaminen. Kenties myöhemmin saavun paikkaan, jossa voin taas käyttää narutusta?

Mutta sellaista paikkaa ei tullut.

Nilijoki on raaka ja yksitoikkoinen: kiviä ja leveä virta. Tässä olen kantanut kanoottia 2 km ja pidin ruokatauon. Dronekuva alavirtaan päin (isompi kuva tässä).

Purin kanootin rullalle ja aloin kantaa sitä selässä, sillä se on nopeampaa kuin olalla kantaminen.

Seuraavassa kuvassa on ilta. Olen kantanut kanoottia 4 km lisää ja leiriytynyt. Joen luonne on yhä sama: leveä ja kivinen (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Päivän saldo: Kanootti liikkui 14,4 km, josta 6,4 km kantaen. Kun Tenojoen haarassa olin 110 metriä merenpinnan yläpuolella, tässä olen päässyt 225 metriin.

Lauantai 18.7.2020

Alitajunta oli yöllä levoton. Tässä ei ole järkeä. Nilijoki ei ole sellainen joki, jota noustaan köysitekniikoilla. Jos jatkan, kantaminen jatkuisi kolme päivää: 2 päivää jokea ylös + 1 päivä Akujoen latvalle. Senkään jälkeen melonta ei välttämättä onnistu – niin vähän Akujoessa oli vettä, kun sen suun ohitin.

Keskeytän.

Jos en keskeytä, olen pian kävellyt yli 100 kilometriä pääsemättä juuri eteenpäin. (Koska kannan tavarat kahdessa erässä, 33 km matka tarkoittaa 100 km kävelyä.)

Päätetty.

Päätöksen kunniaksi tein 15 km aamupatikoinnin Nilijoen latvalle.

Tuolla olisi seudun korkein tunturi Gaimmoaivi.

Sinne kävellessä ylitin Nilijoen yläosan. Leveästä kohdasta pääsi yli helposti.

Siinä olisi Gaimmoaivin huippu 500 metrin päässä. Tuttu maisema [karttalinkki].

Gaimmoaivin huipulla kävin nimittäin 2015, josta alla kuva.

Lähdin takaisin kohti Nilijokea.

Tuosta taas yli.

Näin kuivalta se näyttää.

Kun saavuin takaisin teltalle (punainen piste kuvan keskellä), jälleen satoi reippaasti.

Keittelin teltassa lounaan ja odotin sateen loppumista. Kokosin aiemmin purkamani kanootin jälleen melontakuntoon.

Jos en voi meloa alas Akujokea, mennään sitten Nilijoki.

Jos Nilijoessa olisi enemmän vettä, en voisi meloa tätä. Vauhti kasvaisi liian hurjaksi. Törmäilisin jatkuvasti kiviin, kunnes kaatuisin.

Nyt vähemmällä vedellä jäin yhtenään kiinni kiviin ja joen mataliin kohtiin, mikä oli tavallaan turvatekijä. Vesi etsii jatkuvasti uusia reittejä kasautuakseen jälleen runsaammaksi uomaksi.

Taas mennään.

Ja taas kiinni, mutta laidasta pääsee, kunhan kanoottia ensin siirtää.

Nilijoen silta näkyy.

Ja siitä sillan alta.

Näin olin tullut Nilijokea 6,6 km alas Tenojoelle käyttäen siihen 2 tuntia 10 minuuttia. Välillä hurjaa kyytiä, mutta myös usein juuttuneena joen pohjaan.

Jälkipyykkiä:
Pieleen meni Nilijoki-Akujoki-suunnitelma. Pieleen menon perussyy oli väärä mielikuva Nilijoen luonteesta. Joen luonnetta olin yrittänyt hahmottaa kartan avulla, mutten tarpeeksi. Olisi pitänyt kiinnittää huomiota kaatoon: joki putoaa 17 metriä kilometrillä (keskiarvo) ja se on liikaa. Köysitekniikkojen käyttöön maksimikaato lienee 10 m/km. Tämän painan tästedes mieleen.

Kävin hakemassa eilen kätkemäni tavarat. Kaikki tallella.

Seuraava suunta on alavirtaan, jossa näkyy pitkä komea tunturi, jonka terävä nimetön eteläpää on Nuvvuksen kylän kohdalla (oikealla, korkeus 370 m) ja loiva pohjoispää nimeltään Ailegas (takana vasemmalla, korkeus 530 m) [karttalinkki].

Pitkän tunturin muoto muuttuu, kun sitä lähestyy.

Ailegas-tunturin loiva pohjoispää.

Tenojoen vesi on kirkasta. Mieluummin silti juon pienempien purojen vettä, sillä tiedän, että joen varrella Norjassa on karjatiloja (olen melonut niiden ohi Iesjoen retkellä). Tämä asia mielessä leiriydyin alla olevan kuvan maastoon, jossa pieni Fielbmajohka laskee Tenoon (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Kanootti eteni 14,1 km.

Sunnuntai 19.7.2020

Sumuinen aamu.

Sumuinen Teno.

Näiltä kohdin Tenon varresta lähdin heinäkuussa 2017 huiputtamaan Norjan Rastigaisa-suurtunturia (1067 metriä). Harmi kyllä varasin siihen tuolloin vain yhden päivän, joten huipulla en käynyt, mutta Rastigaisan juurella 800 metrissä kuitenkin. Varaa vähintään 2 päivää, jos tämä patikointi kiinnostaa!

Ennen Utsjokea on Tenojoen toiseksi hankalin virtapaikka: Yläköngäs.

Yläkönkään ”hankaluus” on suhteellista, sillä laskin sen enempää tarkistamatta joen ”Norjan puolta”, mikä vaati vain hieman pujottelua kivien ohi. (Keskeltäkin Yläkönkään voi laskea, mutta silloin aallot loiskivat kanoottiin ja mieluummin pidän kanootin kuivana.)

Entäs sup-lauta? Voisiko Tenojokea laskea sup-laudalla 155 km Karigasniemeltä Nuorgamiin? Teno on kaiken kaikkiaan niin rauhallinen, että kyllä. Ainoat todelliset vaaranpaikat ovat Yläköngäs ja Alaköngäs.

Yläköngäs on itse asiassa kolme Tenojoen virtapaikkaa.

• • Ensimmäinen (valokuva edellä) on siinä, missä Maanmittauslaitoksen kartassa lukee ”Bajimusbihtta” [karttalinkki].
  • Toisen kohdalla lukee ”Gaskkamusbihtta” [karttalinkki].
  • Kolmannen kohdalla lukee ”Vuolimusbihtta” [karttalinkki].

Jos sup-laudalla ei halua näitä laskea, kantomatka ohi on kussakin tapauksessa 600–900 metriä. (Alakönkääseen palaan myöhemmin.)

Lohensoutajia Yläköngäs ei juuri haittaa. He kalastavat Yläkönkään osien välissä ja nousevat moottorilla virtapaikat ylös, jos haluavat.

Yläkönkään kolmas kohta (Vuolimusbihtta) on hankalin. Senkin laskin tarkistamatta Norjan puolta kiviä väistellen.

Minulle Yläköngäs oli tarpeellista vaihtelua. Ylipäänsä Teno on niin rauhallinen ja tapahtumaköyhä, että se unettaa.

Toisinaan jotain kiintoisaakin. Ateriataukoa pidin tämän upean norjalaisen sivujoen kohdalla. Joen nimi on Borsi (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Lähestyn Utsjokea. Lohta soudetaan.

Utsjoen kuntakeskuksessa on kaksi siltaa. Suurempi (yläkuva) kulkee Tenojoen yli – pienempi Utsjoen yli. Pysähdyin kuvaamaan jälkimmäistä: Utsjoki laskee Tenojokeen (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Pieni kommentti dronekuvaamisesta. Tämä reissu oli harjoittelua, osaanko lähettää dronen taivaalle sopivissa kohdissa? Osaanko havaita parhaat kuvakulmat? Tätä Utsjoen kuvaa pidän epäonnistuneena kahdesta syystä. Olisi pitänyt kääntää dronen kameraa enemmän vasemmalle. Lisäksi kättään heiluttava meloja kuvan alalaidassa on kovin pieni. Näistä oppii.

Jatkoin melontaa kohti Nuorgamia ottaen jälleen vastaan kovan sadekuuron.

Taas leiriydyin Norjan puolelle. Tämä joki on Galbajohka (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Kanootti liikkui 65,4 km. Hyvä virtaus auttaa.

Maanantai 20.7.2020

Hyttysiä ja mäkäriä oli tänä vuonna pohjoisessa tavallista vähemmän. Enemmän haittaa oli alituisesta sateesta ja kosteudesta, sillä aamuisin sisäteltta oli irrotettava ja pakattava erikseen, minkä jälkeen oli vedettävä päälle puolimärät retkivaatteet.

Sitten vesille. Pysähdyin kuvaamaan, kun Laksjohka laskee Tenoon (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Laksjohka on minulle merkitty joki. Teen todennäköisesti heinäkuussa 2021 retken Norjaan Ifjordfjelletin tunturialueelle (Ifjordfjellet on Jäämeren ja Utsjoen välissä). Retken erämaaosuus päättyy Tenojokeen tämän kosken kautta.

Seuraava kuva vain värien vuoksi.

Olin lähestymässä Tenojoen suurinta koskea. Alaköngäs alkaa tuolta takaa (isompi kuva tässä).

Tämä oli toinen kerta Alakönkäällä. Vuonna 2018 Vetsijoen melonnan jälkeen en laskenut Alaköngästä vaan kannoin kanootin sen ohi, sillä arvioin kosken liian vaativaksi (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Joen oikeaa ”Suomen” puolta voi laskea kiviä väistellen – suurta varovaisuutta ja ketteryyttä noudattaen – paikkaan, jossa joen keskellä on 6-metrinen kivi.

Vertailukuva: sama kivi 13.6.2018 ja 20.7.2020. Tänä vuonna vettä on enemmän – viime päivien sateiden takia.

Päivitys 31.8.2020. Virtaama oli Alakönkään mittapisteessä 20.7.2020 noin 400 m3/s. Lukema 400 m3/s on arvio, sillä muistin tarkistaa lukeman Suomen ympäristöhallinnon verkkopalvelusta vasta 40 päivää kosken ohitettuani, jolloin tarkkaa kuvaajaa ei enää ole saatavissa.

Päätin kantaa kanootin Yläkönkään ohi myös tänä vuonna (300 metriä). Alla kuva kosken alapuolelta (isompi kuva tässä).

Ei tuo mahdoton ole laskea. Oikealla ”Suomen” reunalla on vain kaksi pahaa paikkaa.

Entäs sup-lauta? Hankalaksi menee. Jos haluaa välttää kaikki Alakönkään virtapaikat, pitää lautaa kantaa 4 kilometriä. Norjan puolella asfalttitie on lähempänä kuin Suomen puolella.

Tämä oli lyhyt päivä, sillä lopetin sateisen retken Nuorgamin lomakeskuksen rantaan (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Otin mökin kuivattaakseni varusteet jatkoretkeä varten.

Kanootti liikkui 28,7 km.

Väliyhteenveto

Tähän asti retki (Karigasniemeltä Nuorgamiin) oli ollut perin helppo – paitsi Nilijoelle tehty pisto ja runsas sademäärä (1–6 tuntia sadetta joka päivä).

Gps-paikannin näytti 200 km liikuntaa.

Yhteensä kanootti liikkui toistaiseksi 170 km. Lasken retkellä aktiivitunteja kaavalla ”aika liikkeessä” + ”aika pysähtyneenä” per 2 = 34:02 + 05:04 / 2 = 36,5 aktiivituntia.

Jos retkestä poistaa Nilijoen kantamiset ja patikoinnit (15 aktiivituntia), niin väliyhteenveto:

• • Tenojoen melontaretki Karigasniemeltä Nuorgamiin on 155 km.
  • Tenojoen virtaus on hyvä, joten retki kesti vain 21,5 aktiivituntia. Retken voi tehdä kolmessa päivässä.
  • Palveluja (kauppa, leirintäalue) löytyy Karigasniemestä, Utsjoelta ja Nuorgamista.
  • Tenojoki sopii myös aloitteleville melojille (tai sup-laudalle), kunhan ottaa huomioon sen, mitä olen edellä kirjoittanut Yläkönkäästä ja Alakönkäästä.
  • Maisemat ovat parhainta tunturi-Suomea, johon tosin ainakin minä toivoisin lisää vaihtelua. (Nilijoen jälkeiselle Ailegas-tunturille olisi voinut tehdä 2–3 tunnin patikointiretken – samoin toki on mahdollista huiputtaa Norjassa Rastigaisa, 1067 metriä, mikä vaatii 2–3 lisäpäivää.)
  • Sivujokia on onneksi varsin taajaan – niiden varteen on hauska pystyttää teltta tai niiden luona pitää ateriataukoa.

Maanantai-ilta 20.7.2020

Uppouduin Nuorgamin mökissä tutkimaan Norjan karttaa ja merkitsemään reittipisteitä gps-paikantimeen. Aikeeni oli kuljettaa kanootti lihasvoimalla ensin Tenojoen loppuun ja sitten (kärryjä apuna käyttäen) Varangin niemimaan läpi Hamningbergiin, joka on Varangin rannikkotien päätepiste.

Loppuretken suunnitelma oli hankala, sillä kanootti kulkisi 3 kertaa Jäämeren kautta (paksumpi sininen viiva). Mahdolliset kovat tuulet olivat riski. Jotta matka ei myrskyn takia keskeytyisi, ostin Nuorgamin kaupasta ruokaa 10 päiväksi – rauhallisempaa keliä olisi aikaa odottaa.

Tiistai 21.7.2020

Nuorgam on Suomen pohjoisin kylä, mutta sieltä on vielä 3 kilometriä Norjan rajalle. Tässä rajapyykki ja keltainen kivilatomus mäen päällä.

Norjassakin on lohensoutajia, mutta enemmän on verkotuksia.

Että onko sitä lohta tullut?

Tenojoen yli kulkee kaksi siltaa: toinen Utsjoella (kuvassa aiemmin) ja toinen Norjan kaupungissa, jonka nimi on Tana bru, siis Tenojoen silta [Norgeskart.no-karttalinkki].

Kun kolmen ja puolen tunnin melonnan jälkeen katselin siltaa, hämmästyin, sillä autot kulkevat sillan alla (kuvassa valkoinen matkailuauto).

Lähempänä havaitsin, että autot kulkevat vanhan yksikaistaisen sillan kautta. Uutta siltaa rakennetaan.

Kummallista. Silta oli melkein valmis jo heinäkuussa 2019, kun täällä viimeksi kävin. Kysyin asiaa ja kuulin selityksen: projekti on viivästynyt, koska silta ei kestä tuulia niin hyvin kuin oli tarkoitus – viimeistely vie aikaa.

Oma havaintoni on, että Tana brun riippusilta on erikoinen kahdella tavalla:

• Pyloneita eli kannatinpylväitä on yksi (esim. vanhassa sillassa ja Utsjoen Teno-sillassa kaksi).
• Sillan kantta kannattavat köydet eivät kulje pylonista pareittain sillan reunoihin, vaan yksittäin sillan keskelle (kaistat köysien molemmin puolin). Köydet eivät siten jäykistä kansirakennetta vaan antavat mahdollisuuden pitkittäissuuntaiseen kiertoon.

Toivottavasti vuonna 2021 silta on valmis.

Parkkeerasin kanootin siltojen alapuolelle (isompi kuva tässä).

Kävin ostoksilla: jäätelö ja ylimääräinen retkikaasupurkki bensa-asemalta.

Sitten lähtö eteenpäin (isompi kuva tässä).

Tenojoen loppuosassa joki levenee kilometrin levyiseksi.

Leveässä Tenossa on runsaasti hiekkasärkkiä, joita täytyy meloessa välttää. Hiekkasärkkien paikat on merkitty norjalaisiin maastokarttoihin (vain rasterikarttaan – ei topografiseen karttaan). Muutama hiekkasärkkä näkyy myös alla olevan kuvan taustalla (isompi kuva tässä).

Kuvassa on Maskejohka, joka laskee vasemmalta Tenoon. Maskejohka on tuttu heinäkuulta 2019, jolloin tein Henkka Palménin kanssa retken Ifjordfjelletin tunturialueelle – silloin laskimme alas Tenoon tästä [Norgeskart.no-karttalinkki].

Sää yllätti jälleen. Tenojoen pintaan iski valtava pohjoistuuli (vastatuuli) nostaen valkoisina kuohuvia aaltoja. Kun vielä alkoi sataa, pidin puolen tunnin tauon alla olevan kuvan niemekkeen suojassa.

Tästä eteenpäin melonta oli raskasta ja vaati melan puristamista. Vaikka sade meni ohi, vastatuuli jäi.

Leiriydyin ajoissa hyvin hoidetulle nurmelle paikalliseen kalastustukikohtaan, jossa ei ollut muita paikalla [Norgeskart.no-karttalinkki]. Ehkä huomenna on parempi sää?

Kanootti liikkui 49,7 km.

Keskiviikko 22.7.2020

Heräsin varhain. Teno oli rasvatyyni. Pilvet kerääntyivät nauhamaisina Varangin niemimaan reunaan.

Tätä muuttuvaa pilvinäytelmää oli kertakaikkiaan hienoa valokuvata.

Hieman myöhemmin.

Nyt löytyi kiva hiekkasärkkä (isompi kuva tässä).

Tässä nostan dronen ilmaan (isompi kuva tässä).

Lännen puolella Ifjordfjelletissä näyttää tältä.

Vihdoin aukeni näkymä Tenojoen loppuun. Tuolla kaukana vesi ei enää virtaa. Siellä on Jäämeri.

Olin suunnitellut ennakkoon, että Jäämerelle en tässä kohdassa melo. Laskuvedellä Tenojoen suun kierto olisi liian pitkä – enkä edes tiedä vuoroveden vaihetta.

Ryhdyin katselemaan paikkaa, jossa nousta joesta. Samalla havainnoin, että kevään huipputulva on vaikuttanut täälläkin. Ranta on sortunut – mökki putoaa Tenoon seuraavalla huipputulvalla.

Tämän kohdan olin merkinnyt gps-paikantimeen [Norgeskart.no-karttalinkki].

Alkoi kärryveto ensin kohti asfalttitietä, sitten asfalttia pitkin kohti Leirpollenin taajamaa ja sen jälkeen Varangin niemimaan sisäosiin.

Pistäydyin paikallisella levähdyspaikalla ottamassa dronekuvan Tenojoen suusta. Tuolla takana on Jäämeri (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Poro.

Toinen levähdyspaikka.

Olin saapunut Jouluvuonolle (Juovlavuotna), joka on Tenojoen idän puolinen sivuvuono. Kanootti vesille [Norgeskart.no-karttalinkki].

Vesi oli korkealla mutta laskusuunnassa. Talutin kanoottia matalassa vedessä, kunnes saavutin tarpeellisen syvyyden.

Jouluvuono on lyhyt (5 km). Meloin kohti etelää saavuttaakseni Leirpollenin pienen taajaman. Turvallisuussyistä vilkuilin rannalle ja totesin, että missä tahansa olisi mahdollista rantautua ja nostaa kanootti takaisin tielle.

Pysähdyin kuvaamaan keskeytynyttä laivanrakennusprojektia (isompi kuva tässä).

Vajaan 5 km jälkeen saavuin vuonon päähän. Vuonon toisella puolella on avokaivos.

Lounaan jälkeen kytkin pyörät kanoottiin ja vedin sen ensin Leirpolleniin. Päivitin Facebookiin.

Aloin vetää kanoottia kohti Varangin niemimaan keskustaa. Matka oli pitkä, enkä pääsisi loppuun tänään. Oikaisin vanhan hiekkatien kautta, jossa oli poroaita [Norgeskart.no-karttalinkki].

Kuumana päivänä kävelin crockseissa, mutta lammikkojen kohdalla oli vaihdettava hetkeksi kumisaappaisiin.

Paarmat ja kärpäset parveilivat.

Tunnin välein pidin tauon. Vedin hyttystakin päälle ja istahdin puron viereen juomaan ja annoin hien kuivaa. Paarmat parveilivat housuissa.

Tällä tavoin jatkoin kävelemistä ja taukojen pitoa. Nousin lopulta puurajan yläpuolelle levähdyspaikalle yli 200 metriin.

Katselin hirviäitiä ja vasaa.

Pystytin teltan tuuliselle paikalliskukkulalle.

Puhdasta vettä vuoripurosta. Näin olin saapunut Varangin niemimaan sisäosiin [Norgeskart.no-karttalinkki].

Kanootti liikkui 34,2 km, josta 21,2 km kärryjen päällä.

Torstai 23.7.2020

Palataan reittisuunnitelmaan: sininen etenemistä vesitse, punainen maitse, paksumpi sininen Jäämeren kautta).

Leirpollenin olin jo ohittanut. Olin matkalla kohti kahta järveä (Geatnjajavri, Oarddojavri) ja niiden kautta => Syltefjordelva => Jäämeri => ylös Austerelva => alas Sandfjordelva => Jäämeren kautta Hamningbergiin.

Siis liikkeelle. Vedin aamulla kanootin tien korkeimman kohdan yli, 326 metriä.

Tie on pitkä.

Siellä se on, ensimmäinen järvi.

Tämä ei ole vielä Geatnjajavri, vaan Nastejavri [Norgeskart.no-karttalinkki].

Sama 34 sekunnin filminä (hyvät kärryt ne on).

Vaikka sataa, mahtavaa olla taas vesillä.

Nastejavrin toisesta päästä mökin vierestä alkaa laskupuro Nastejohka.

Nastejohka levenee välillä liiaksikin, jolloin se on matala ja kanoottia joutuu taluttamaan.

Tai toisinaan kapenee, jolloin virta vie.

Näin pääsin Geatnjajavrille [Norgeskart.no-karttalinkki].

Geatnjajavri oli ennestään tuttu, sillä se oli lähtöpisteenä Annijoen retkellä 2018. Silloinkin suunta oli kohti järven kaakkoisnurkkaa, kohti Oarddojavria.

Kaakkoisnurkassa on patomuuri, sillä Geatnjajavri on vesivoimaa tuottava säännöstelty järvi, korkeus 229–223 metriä. Muuri estää järveä virtaamasta väärään suuntaan.

Tuonne ”väärään suuntaan” olen menossa solan kahden pienehkön järven läpi, joiden takana sumun seassa Oarddojavri [Norgeskart.no-karttalinkki].

Ensin poroaidan yli.

Solan ensimmäinen järvi ylitetty. Takana toinen (isompi kuva tässä).

Alla olevassa kuvassa sama sola heinäkuussa 2018, jolloin nousin yläkuvassa olevalle takakukkulalle kuvaamaan solaa taakse päin.

Vuonna 2018 vesi oli vähissä. Silloin solan toisen järven jälkeen kannoin kanootin Oarddojavriin. Nyt menin puron kautta.

Kanootti ylhäällä keskellä (isompi kuva tässä).

Ei se ihan sujuvaa ollut.

Liitän mukaan kuvan Oarddojavrista vuodelta 2018. Tuohon oikeaan nurkkaan saavuin nytkin kanootin kanssa [Norgeskart.no-karttalinkki].

Auts. Olin unohtanut kanootin desinfioinnin. Vaikka retken alussa olin jo desinfioinut kanootin ennen kuin lähdin Tenojokeen, pidin asiallisena desinfioida vielä uudestaan, kun saavuin Varangin niemimaan vesistöihin. Parempi tehdä se edes Oarddojavrilla kuin ei ollenkaan.

Virkon S -pulveria pulloon.

Vettä päälle ja sekoitus.

Desinfiointiainetta kanoottiin ja levitys sienellä.

Myös keulan alta.

Myös keulan päältä.

Reunat.

Pohja.

Melat.

Saappaat – myös pohjat sienellä taputellen.

Loput maahan.

Valmis (isompi kuva tässä).

Aurinko paistoi. Meloin Oarddojavrin toiselle puolelle ja uin järvessä viime päivien hikiä pois. Aah.

Kun katsoin takaisin solaan, jonka läpi olin tullut, se oli yhä sumussa. Outo paikallisilmiö. Koko muu niemimaa kylpi auringossa.

Oarddojavri on 3 km pitkä. Vuonna 2018 jatkoin Oarddojavrin kautta etelään kohti Annijokea. Nyt jatkoin Syltefjordelvalle pohjoiseen (alla kuva vuodelta 2018, jossa katson pohjoiseen, kohti Syltefjordelvaa).

Järven pohjoisreunassa on norjalainen mökkikylä [Norgeskart.no-karttalinkki].

Tuonne solaan vesi virtaa.

Syltefjordelvan alku on todella jylhä. Monihaarainen joki kiemurtelee kahden 120-metrisen jyrkän rinteen välissä [Norgeskart.no-karttalinkki].

Mutta Oarddojavri on liian pieni latvajärvi syöttääkseen Syltefjordelvaan tarpeeksi vettä. Välillä pystyin melomaan 50 metriä – useimmiten en ja silloin kanoottia oli talutettava joessa.

Kolmen kilometrin jälkeen laitoin leirin pystyyn. Näkymä länteen: tuolta kukkuloiden välistä olin tullut. Ruskeat polut ovat porojen kulkureittejä (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Näkymä itään, alavirtaan. Ehkä huomenna vesi jo riittäisi? (Isompi kuva tässä.)

Kanootti eteni 26,3 km, josta 10,1 km kärryjen päällä ja 0,6 km kantamalla.

Perjantai 24.7.2020

Taivas oli jälleen kirkas. Näkymä länteen: tuolta töyräiden välistä olin eilen tullut.

Aamupatikointia ylärinteessä. Lisää vettä tulisi pian etelästä, Ravdol-nimisestä joesta [Norgeskart.no-karttalinkki].

Jokien yhtymäkohta oli tuttu syyskuun 2016 patikointireissulta, jolloin kuljin Varangin niemimaan halki idästä länteen. Tuolla mäen takana olisi Helheimin kodikas autiotupa, ja tuosta edestä silloin ylitin Syltefjordelvan.

Tuonne jatkaa yhdistynyt Syltefjordelva. Tätä samaa rantaa pitkin kävelin 2016 kohti Båtsfjordia, joka oli sen vaelluksen päätepiste.

Takaisin teltalle ja kanootti vesille, joka jäi yhä toisinaan kiinni joen pohjaan (isompi kuva tässä).

Joet yhtyvät (isompi kuva tässä).

Lisää norjalaisia mökkejä.

Syltefjordelvan virtaama kasvoi nopeasti sivupuroista ja suuntasi seuraavaan kanjoniin.

Kanjoniin päästyäni nousin hetkeksi pohjoisrinteeseen. Tuolta tulin [Norgeskart.no-karttalinkki].

Tuonne olen menossa.

Kuvista näkyy Syltefjordelvan pulma: joki on välillä liian leveä virtaamaansa nähden. Vettä on, mutta se ei silti riitä kanootille.

Silti matka joutui yhä ketterämmin (isompi kuva tässä).

Kun joki oli kapea, vauhtia riitti. Laskin kosket enempää tarkistamatta, sillä laskulinjat aina löytyivät ketterälle kanootille ja kanootin käsittelijälle.

Kalastajia oli näkynyt jo aiemmin ja näkyi yhä useammin. Kalastus tapahtuu aina joen kapeikoista.

Kalastajien kanssa kommunikointi oli yksinkertaista. Ensin huuto ”helou” ja käden heilautus, että menen tuosta laidasta.

Usein sain kalastajilta tervehdyksen takaisin, mutten aina. Sitten puolestaan yksi norjalainen kalastava pariskunta meni tervehdyksen jälkeen suoraan asiaan: oletko desinfioinut kanoottisi?

Miten tuohon kysymykseen voi vastata niin, että kuulija varmasti uskoo vastauksen? Yritykseni oli: ”Of course. I have disinfected my canoe since 2014”.

Ensi vuonna teen kyltin. Kyltissä lukee isoin kirjaimin: YES, I DISINFECT. Aina kun lasken kanootilla kalastajan ohi, nostan kyltin pystyyn – kysyi kalastaja asiaa tai ei. Siitä ymmärtävät, että hoidan homman, kun kyltinkin tein.

Laskin Syltefjordelvaa aamupäivän, keskipäivän ja pitkälle iltapäivään (välillä kävin uimassakin). Kun vesi lisääntyi, meno oli vauhdikasta koskenlaskua: useimmiten helppoa, joskus aktiivista ohjailua vaativaa muttei koskaan mahdotonta.

Joen luonne muuttui vähitellen. Pyöreät kivet alkoivat hallita joen rantoja. Tällainenkin tuli vastaan: koko joki on verkotettu. Mikä idea? Miksi kalojen nousu pitää pysäyttää? (Tämä oli joen pienempi haara. Myös isommassa haarassa oli verkko.)

Päivitys 30.8.2020. Mahdollinen selitys verkolle:

Syltefjordin vuonossa (jonne Syltefjordelva laskee) on lohenkasvatusaltaita. Jos sieltä on päässyt täysikasvuisia lohia karkuun ja niiden nousu Syltefjordelvaan halutaan estää, tämä muoviverkko ajaa asian (tämä verkko on jäykkää muovia eivätkä kalat kietoudu siihen kuten kalaverkkoihin). Joen oma lohikanta läpäisee verkon, sikäli kuin se on pienikokoisempaa. Tämä muoviverkko olisi siten väliaikaisratkaisu ja se poistetaan, kun tiedetään, että lohien nousuaika on ohi – eikä sitä ensi vuonnakaan tarvita, jos on tiedossa, että kala-altaista ei ole päässyt lohia karkuun.

Alla oleva jyrkänne kertoi meren lähestyvän. Siitä merelle olisi 2 km.

Poikkeuksellisen suurten kevättulvien seuraukset ovat läsnä täälläkin. Syltefjordelvan alaosan pyöreäkiviset koskisaaret ovat täynnä vihreälehtisiä ajopuita, jotka tulva on repinyt irti juurineen. (Mittakaavan vuoksi kanootti kuvan keskellä ja minä maassa selälläni.) (Isompi kuva tässä.)

Ajopuut ovat vaarallisia. Monta kertaa jokin koskihaara tai kosken reuna päättyi puunrunkoon tai juurakkoon, jonka alta vesi virtasi. Sellaiseen jos rysäyttäisi kanootilla, niin kiinni jäät eikä onnettomuutta ole helppo välttää. Ajopuiden kanssa joutui olemaan todella tarkkana.

Sitten Syltefjordelva loppui (Oarddojavrista 37 km) ja laskin kanootin Jäämereen (kuvassa taakse ja sitten oikealle jatkuen) (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Ennen kuin Jäämereen ehdin, olin täyttänyt kaikki pullot makealla vedellä – varmuuden vuoksi.

Laskin viimeisen helpon kosken samalla tunnustellen tuulta. Aaltoilua ei meressä ole, mutta toisaalta olen vielä tämän kukkulan suojassa.

Norjalainen talonrakentaja katseli menoani. Nostin kättä tervehdykseen ohittaessani. Samoin hän.

Saavuin kapeikkoon. Oli puristettava melasta kaikki voimat, sillä vuorovesi virtasi vastaan. Pääsin läpi ja läpi päästyäni käännyin ympäri kuvatakseni kapeikon ja talon oikealla rannalla, josta olin saanut viimeisen tervehdyksen.

Tämä oli retken toinen Jäämeri-pätkä. Olo tuntui epävarmalta, sillä en tunne Jäämerta kuin yleistasolla enkä tätä paikkaa erityisesti ollenkaan. Aistit olivat valmiudessa. Olin omillani.

Melonnan yleiset lainalaisuudet tunnen. Tuulen vaikutukset meren pintaan tunnen. Tiedän millainen tuuli on liikaa. Tuon nurkan jälkeen näen millaista tuulta merellä on [Norgeskart.no-karttalinkki].

Ei mitään isompaa.

Päätös tehty. Saatana. Nyt ei enää mietitä. Nyt mennään.

Ryhdyin melomaan päättäväisesti. Matkaa olisi meren yli vielä 4 kilometriä. Tuo oikealla oleva niemi on kierrettävä, jotta pääsen Austerelvalle, joka pitäisi sen jälkeen nousta ylävirtaan.

Meri aaltoili kohtuullisesti. Kaikki hallinnassa.

Katselin oikeaa rantaa. Jos meri käy rauhattomaksi, oikea ranta on tasainen. Sinne voin hätätilanteessa ohjata kanootin – rantaa pitkin voin vaikka kantaa tavarat Austerelvalle. Kantaminen vie aikaa, mutta ruoka ei lopu. Ruokaa on 10 päiväksi ja tämä on vasta neljäs päivä.

Meri aaltoili, mutta murtuvia aaltoja ei näkynyt. Kaikki hallinnassa. Kierrettävä niemi lähestyi.

Vasemmalta lähestyi moottorivene. Moottoriveneessä oli isä ja tytär. Vene ajoi Austerelvan vuonoon edeltäni. Mietin, olivatko he nähneet onnettoman kumikanoottini ja sitten päättäneet lähteä varmistamaan, että mitään onnettomuutta ei tapahdu.

Kun moottorivene ajoi ohitseni, en vilkuttanut. Moitin itseäni siitä. Jos he lähtivät merelle ollakseen suojelusenkeleitäni, olisi ollut asiallista sentään tervehtiä.

Ohitin niemenkärjen. Tilanne muuttui. Takavasemmalta tuli avomeren 60-senttinen maininki, jonka suojassa olin ennen niemeä ollut. Maininki keinutti kanoottia tämän tästä: puski eteenpäin ja heti perään pysäytti aallonpohjaan, kun aalto oli kulkenut kanootin alta. Muutamia murtuvia aaltoja. Kaikki hallinnassa, mutta enää ei ole aikaa valokuvaukseen.

Oli kierrettävä toinenkin niemi. Sen kierrettyäni meloin kohti Austerelvan oletettua suuta ja silloin olin yhä enemmän ulkomereltä tulevien maininkien alueella. Katselin jatkuvasti takavasemmalle. Jos maininki oli tavallista suurempi, metrin korkuinen, ja uhkasi murtua kanootin alla, käänsin kanootin hetkeksi mainingin suuntaiseksi. Tällä tavalla vältin sen, että kanootti täyttyisi merivedellä. Kaikki hallinnassa.

Lähestyin Austerelvan suuta. Matkaa alle kilometri. Näen vuonon perällä valkoisen moottoriveneen, mutta Austerelvan suuta en näe. Mitä kohti minun on melottava?

Katson karttaa ja sitten katson edessäni olevaa vuonon pohjukkaa. Joka paikassa on vain hiekkaa. Missä on Austerelva? Okei, jos en näe mihin on melottava, melon moottorivenettä kohti. Rantaudun sen lähettyvillä hiekalle.

Jatkoin melontaa. Alamäkeen, ylämäkeen – kanootti etenee ja keinuu maininkien kehdossa. Hallitsen kanootin ja hallitsen mainingin. Kun rantaan on parisataa metriä, näen kuinka maininki iskee rantaan valkoisena vaahtona.

Ohitan moottoriveneen 40 metrin päästä. En katso sen matkustajia.

Rantaan 100 metriä. Rantaan 50 metriä. Tuosta rantaan iskevästä mainingista voi vielä tulla harmia. 30 metriä rantaan. Nyt on oltava tarkkana. On päästävä mainingin aallon harjalla niin ylös jyrkähkölle rannalle kuin mahdollista. Jos en pääse, kanootti valuu takaisin mereen ja sitten kaadun.

20 metriä rantaan. 10 metriä rantaan. Nyt tällä mainingilla menen. Mela syvälle veteen, siitä saan viimeisen vauhdin. Pam. Kanootti puoliksi poikittain mutta yhä pystyssä. Pomppaan salamana rantaan ja tartun kanootin keulaan. Riuhdon kanoottia, oikaisen sen suunnan, poispäin merestä. Seuraava maininki iskee. Kanootin perä on täynnä merivettä, mutta aalto myös nostaa kumikanoottia ylemmäs rannalle.

Housut on märät, olen turvassa. Vilkaisen moottorivenettä. Sieltä on taatusti seurattu edesottamuksiani. En vieläkään tervehdi. Enää ei tee mieli.

Nostan tavarat rannalle. Kippaan kanootista meriveden pois. Kannan kanootin kauemmas rantatöyräälle ja palaan takaisin. Vasta nyt muistan ottaa valokuvan [Norgeskart.no-karttalinkki].

Onneksi ei ollut isompi maininki. Muistan joskus nähneeni filmin, jossa kajakkimeloja epäonnistuu rantautumisessa: kajakki menee poikittain, pyörii aalloissa, meloja on pää alaspäin.

Moottorivene ajaa pois.

Mielikuva elokuvasta Apinoiden planeetta: astronautit laskeutuvat tuntemattomalle planeetalle ja lähtevät tutkimaan outoa maailmaa.

Minä ryhdyn etsimään Austerelvaa. Se löytyy 400 metrin päästä [Norgeskart.no-karttalinkki].

Miksi Austerelva ei näkynyt mereltä? Google Earthin tarkkuus ei riitä, mutta jos laittaa viereen norjalaisen ilmakuvan, siitä näkyy kuinka Austerelvan suu oli kuolleessa kulmassa tuloreittini suhteen.

Viritin köydet kanoottiin. Jos ei narutus onnistunut Nilijoella, nyt onnistuu.

Austerelva on täydellinen joki nousta köysillä. Jatkuva perusrauhallinen virta, ei näkyviä kiviä. Rannalla kasvaa vain muutamia puita.

Vedin kanoottia 1,4 kilometriä välillä joen puolta vaihtaen.

Teltta joen viereen. Dronekuva merelle päin. Tuolta tulin (isompi kuva tässä).

Dronekuva sisämaahan päin. Tuonne menen huomenna (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Kanootti liikkui 41,9 km, josta 1,4 km naruttamalla ja 0,4 km kantamalla.

Lauantai 25.7.2020

Aamun maisema. Tuonne kukkuloiden väliin on kanootti vedettävä. Sitten kannettava välineet ”vuorten” yli viimeiselle joelle, Sandfjordelvalle.

Ryhdyin vetämään.

Joen pohjan värimaailma.

Kysymys: Miten menetellään, jotta kanootti kiertäisi tämän kiven?

Vastaus: Takaköysi heilautetaan ranneliikkeellä kiven oikealle puolelle. Kiristetään köyttä hitaasti. Kanootti kiertää kiven.

Kaikkeen eivät köysitekniikat auta. Tämä 40 cm kynnys piti nostaa yli.

Alla olevassa kuvassa seison jokiristeyksessä. Austerelva jatkuu vasemmalle (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Tuonne kukkuloiden väliin olen menossa. Kanootti ja narumies ovat keskellä alhaalla (isompi kuva tässä).

Vähän myöhemmin näkymä merelle päin. Tuolta tulin (isompi kuva tässä).

Vesi vähenee.

Enää jäljellä puro. Jälleen olen matkalla vasemmalle.

Liian pieni puro. Tähän lopetin narutuksen [Norgeskart.no-karttalinkki].

Nousin mereltä 9,7 km matkan, päädyin 110 metrin korkeuteen.

Keskimäräinen nousu 11 metriä per kilometri, kun Nilijoella oli aiemmin 17 m/km. Austerelvaa oli nautinto nousta köysillä – Nilijoki mahdoton. Raja menee jossain välissä, mutta enemmän riippuu joen kivisyydestä (Austerelvassa 99 % kivistä oli pieniä ja meno tasaista).

Eli loppujen lopuksi:
Joen narutettavuutta (=mahdollisuutta käyttää avokanoottimaisia köysitekniikoita) ei voi riittävästi päätellä maastokartan korkeuskäyristä. Jos kaato on alle 10 m/km, luultavasti onnistuu, mutta joen pohjan ”raekoko” sen viime kädessä ratkaisee.

Ladoin leiritavarat ja ruoat selkään. Ryhdyin kantamaan niitä alati kapenevaa purovartta ylös.

Kuva toiseen suuntaan, kun palasin myöhemmin hakemaan kanoottia. Nämä rinteet ovat jyrkkyydessään upeita.

Lunta. Käännyin vasemmalle (edessä oleva pieni puro).

Kantaja.

Vedenjakaja, korkeus 220 metriä. Takana Sandfjordelvan sivukanjoni, jonne olen menossa. Oikealla lumilaikku, josta puro alkaa (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Ei mikään pieni lumilaikku. Koko sata metriä.

Tästä kävelin viimeksi heinäkuussa 2016 ensimmäisellä Varangin niemimaan retkellä. Silloin kuljin niemimaan läpi etelästä pohjoiseen.

Alas johtavassa kanjonissa on toinen lumilaikku, josta tämän kanjonin puro alkaa.

Lisää lunta. Puro kasvaa.

Poron vilvoitus.

Liian kivinen puro kanootille. On jatkettava eteenpäin.

Mutta liian pitkälle ei voi leiritavaroita kerralla kantaa, sillä illan aikana on palattava takaisin Austerelvalle hakemaan kanoottia (yhteensä tavaraa on 55 kg – sitä ei kanneta yhdellä kävelyllä).

Tämä riittää. Tähän leiri (isompi kuva tässä).

Näkymä alaspäin (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Kanootin haun jälkeen uin jääkylmässä purossa, jotta sain hiet pois ja paremman unen.

Kanootti liikkui 12,0 km, josta 7,9 km naruttamalla ja 4,1 km kantamalla.

Sunnuntai 26.7.2020

En ollut vielä saavuttanut Sandfjordelvaa enkä edes paikkaa, josta eteenpäin voin uittaa kanoottia purossa.

1,3 kilometrin jälkeen laskin rullalla kuljettamani kanootin puron viereen. Tästä jatketaan uittamalla.

Ei olekaan niin helppoa kuin kuvittelin.

Työntämättä kanootti ei uinut kivisessä purossa kuin max 10 metrin pätkiä.

Sandfjordelva lähestyy kuitenkin (isompi kuva tässä).

Yhtyminen Sandfjordelvaan [Norgeskart.no-karttalinkki].

Jälleen pääsin melomaan. Korkeus merenpinnasta 115 metriä.

Pysähdyin joen keskelle kuvaamaan monihaaraista Sandfjordelvaa. Näin huikean kaunis joki tämä on – ja ennen kaikkea nuo pyöreät reunakukkulat kuin jättiläisen hiekkakakut (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Alla sama paikka heinäkuussa 2017, jolloin saavuin Sandfjordelvalle Komagelvan kautta ja joki tulvi (hiekkasärkät silloin veden peitossa).

Sandfjordelvalla on helppo navigoida. Ainoat hieman hankalat paikat ovat siellä, missä virta painautuu seinämää vasten ja on osattava ohjata.

Tällä retkellä en noussut joen rinteille kuvaamaan maisemaa, koska vuonna 2017 tein sitä niin aktiivisesti (kuten alla oleva kuva).

Silloin harmittelin, että taivas oli pilvessä. Nyt on aurinkoa. (Alla sama taustavuori kuin edellisessä kuvassa.)

Telegrafhyttan ympäristö on Sandfjordelvan kiistämätön huippumaisema. Nyt kolmatta kertaa olen täällä. Otin dronekuvan (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Vertailuksi heinäkuun 2016 patikointiretken huippukuva, jossa tupa näkyy valkoisena kuvan oikeassa laidassa.

Tuvan sisätiloja oli siistitty. Uudet patjat.

Telegrafhyttan nimi juontaa 1930-luvulle, jolloin niemimaan halkaiseva puhelinlinja kulki tätä kautta. Silloin Sandfjordelva ylitettiin köysiradan avulla (kuva Telegrafhyttan seinällä).

Kun heinäkuussa 2017 meloin Sandfjordelvan ensi kerran, tulva oli valtava. Vesipatja virtasi tasaisella 8–10 km/h vauhdilla peittäen alleen kaikki kivet. Nyt vähemmällä vedellä kivet ovat esillä ja ohjailuakin tarvittiin, esim. alla olevassa kuvassa sopivasti kivien välistä.

Virta jatkuu keskeytyksettä kohti merta. Lopulta vastaan tulee sivistys: tie joen vasemmalla puolella, talot, sähköpylväät.

Meloessa tunnustelin tuulta ja havaitsin, että sitä on paljon ja se tulee pahasta suunnasta. Sandfjordelva laskee pian Jäämereen ja sitten matkaa Hamningbergiin (retken päätepisteeseen) on 4 kilometriä. Tällä tuulella ei onnistu.

Pysähdyin Varangin rannikkotien sillalle ja avasin puhelimen, jotta saisin sääennusteen, milloin tuuli vähenee?

Ei verkkoa. Jokunen auto ajoi ohi. Odotin jonkun pysähtyvän, jotta voin kysyä missä puhelinverkko toimii.

Auto pysähtyi. Käytiin seuraava keskustelu (englanniksi, mutta suomennos).

– Päivää. Sattuisitko tietämään missä täällä kännykkäverkko toimii? (Näytin puhelinta.)
– Jos sulla ei ole virallista desinfiointitodistusta sun kanoottiin, se on otettava vedestä pois välittömästi.

Tämä mies oli tosissaan. Hänen silmissä oli tulta. Olin hetki sitten lukenut vieressä olevasta kyltistä:

• Kalastusvälineet pitää desinfioida 7 päivän välein.
• Siitä pitää olla virallinen desinfiointitodistus.
• Tämä koskee myös kanootteja.

– Okei. Tule tänne. Näytän sinulle jotakin.

Lähdin kävelemään kanoottia kohti. Mies seurasi puhuen desinfiointitodistuksen tarpeesta ja että sen puuttuminen on vakava asia, viranomaisjuttu. Kävin läpi tavaroitani, kunnes löysin Virkon S -purkin.

– Katsohan. Tässä purkissa minulla on Virkon S -pulveria. (Avasin purkin, näytin vaaleanpunaista jauhetta.) Tällä desinfioin kanootin. Se on samaa ainetta kuin desinfiointiasemilla. Kaadan jauhetta pulloon ja sitten…
– Tuo ei kelpaa. Onko sinulla korkeintaan 7 päivää sitten hankittu desinfiointitodistus?
– Kuulehan. Tässä on kamerani. Minulla on täällä kuvat, jotka ovat todiste siitä, että olen desinfioinut kanootin ja melat 3 päivää sitten. (Ryhdyin kelaamaan kameran kuvia taaksepäin. Kameran patteri loppui ja kamera sammui.)

– Äh, kamera sammui, kun patteri loppui. Olisin näyttänyt sinulle kuvat, kun desinfioin kanootin Oarddojavrilla.
– Okei, uskon, että sinulla on valokuvat, mutta se ei riitä. Sinulla pitää olla korkeintaan 7 päivää vanha desinfiointitodistus.

Jatkoin tavaroiden läpikäyntiä. Löysin Stabburselvalla saamani virallisen desinfiointitodistuksen, jota näytin.

– Tämä on se, mitä haetaan, muttei kelpaa. Tämä on yli 7 päivää vanha.
– Tiedän, että se on yli 7 päivää vanha. Näytin sen sinulle vain, jotta uskot, että minä tunnen tämän asian. Olen desinfioinut kanoottini vuodesta 2014 lähtien.

Miehen asenne alkoi hieman pehmetä. Keskustelun aikana ilmeni, että mies on valtion leivissä, muttei ympäristöviranomainen (kenties rannikkovartiostosta – sitä en kysynyt). Hän oli siis virkaintoinen oman hallinnon sektorinsa ulkopuolella.

– Okei, uskon sinua, että olet desinfioinut kanootin. Tällä kertaa en tee sinusta ilmoitusta ympäristöviranomaisille. Mutta ensi kerralla sinulla täytyy olla desinfiointitodistus.
– Hmm. Et aivan ymmärrä. On tilanteita, joissa ei ole mahdollista hankkia tuollaista desinfiointitodistusta. Teen vedenjakajia ylittäviä retkiä. Joskus aloitan Suomesta sellaisesta vesistöstä, joka virtaa Itämereen, ja nousen joen ylös. Sitten siirryn Norjaan vedenjakajan yli ja jatkan Jäämerelle. Ei siellä erämaassa vedenjakajalla ole ketään viranomaista, joka desinfioi kanootteja ja leimaa todistuksia. Siksi minun on tehtävä se itse. Jotta siitä jää dokumentti, otan valokuvat.
– Okei. (Jää miettimään.)
– Minä todella välitän siitä, että nämä hienot Jäämeren joet pysyvät vahingoittumattomina eikä lohiloinen leviä. Siksi teen desinfioinnin aina. Teen sen usein jopa silloin, kun siirryn yhdestä Jäämereen virtaavasta joesta toiseen jokeen, vaikkei tarvitsisi. Me olemme tässä samalla puolella. Me molemmat haluamme säilyttää nämä joet terveinä tuleville sukupolville.
– (Kuuntelee.)
– Ja voin kertoa senkin, että itse asiassa minä olen juuri se henkilö, joka popularisoi ja opettaa tätä tärkeää asiaa Suomessa muille melojille. Minulla on varsin suosittu blogi, jossa olen selostanut tätä jo useita vuosia: kuinka kanootin voi itse desinfioida maastossa, kun liikkuu Jäämeren vesistöissä, ja kuinka tärkeää on ottaa siitä valokuvat. Lisäksi on oltava valmis antamaan pulveria laboratorioon, jos sitä kysytään.
– Tuo kuulostaa periaatteessa oikealta.
– Voinko kysyä yhtä asiaa?
– Kysy vain.
– Ongelma on nähdäkseni se, että nykyiset desinfiointisäännöt on laadittu kalastajia varten. Ne eivät sovi sellaisenaan melojille, jotka liikkuvat vapaammin vesistörajojen yli. Tämä on systeemitason ongelma. Jotta tähän tulee selko, keneen norjalaiseen viranomaiseen voin ottaa yhteyttä ja selostaa asian?
– Niin. Oikea taho on Miljødirektoratet (raapustaa web-osoitteen Stabburselvan desinfiointitodistuksen takapuolelle). Kirjoita sinne. Ehkä tähän tosiaan tulee ajan oloon jokin poikkeus. Mutta tällä hetkellä tilanne on se, että desinfiointitodistus tarvitaan.
– Siltä näyttää, että tarvitaan. Sinä katsot tätä byrokraattisesti, minä käytännöllisesti. Meillä on kuitenkin koko ajan sama tavoite. Haluamme säästää pohjoisen puhtaat joet tulevien sukupolvien kalastajille ja melojille.

Näin keskustelu jatkui ja poikkesi välillä myös pohjoisen luonnon ylistykseen – minkä maiseman ja tilanteen kumpainenkin kokee kaikkein kauneimpana. Kun tuntui, että kaikki näkökulmat oli käyty läpi ja vähän enemmän, kättelimme yhteisymmärryksen merkiksi (juuri sillä hetkellä unohdin koronan).

– Tämä keskustelu lähti siitä, että olen menossa kanootilla meren yli Hamningbergiin ja siksi haluan katsoa sääennusteen, milloin tuuli laantuu? Toimiiko täällä puhelinverkko jossain?
– Kyllä toimii. Hamningbergissa on masto, mutta tämä kohta on katveessa. Sinun pitää mennä hiekkarannalle, aivan sen oikeaan laitaan. Melo ensin jokea pitkin tuonne ja siitä on vielä hieman matkaa…

Pitkä keskustelu oli ohi. Toivotimme toisillemme hyvää jatkoa.

Potkaisin kanootin vesille. Meloin Sandfjordelvaa hieman eteenpäin ja kävelin pitkälle hiekkarannalle. Puhelin alkoi toimia. Päivitin Facebookiin.

Katselin samalla paikan, johon voin pystyttää teltan ja odottaa aamuyötä. Kytkin kanoottiin pyörät. Vedin kanootin hiekkadyynien läpi.

Kohti levähdysaluetta, jossa oli paikkaa esittelevä kyltti ja johon rannalla käyvät turistit pysähtyivät toisinaan ..

.. joka näkyy tässä kuvassa (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Söin ja kävin nukkumaan varhain, sillä herätys oli aikainen, kello 2:30 yöllä.

Kanootti liikkui 28,5 km, josta 1,3 km kantamalla ja 0,8 km kärryjen päällä.

Maanantai 27.7.2020

Kun heräsin, oli valoisaa, koska aurinko paistaa Jäämerellä koko yön. Söin pelkän puuron ja purin teltan. Tuuli oli tosiaan laantunut, muttei loppunut.

Katselin rannan satunnaisia ilmiöitä. Kova tuuli on paiskonut ruohonkortta edestakaisin, mikä on piirtänyt hiekkaan kaaren.

Meren aaltojen hiekkaan luoma kuvio.

Toinen kuvio.

Tarkastelin rantaa. Tilanne ei ole aivan hyvä. Vaikka tuuli on rauhoittunut, maininkien koko ei ole vielä laskenut (tiesin, että se tapahtuisi vasta tunteja jälkikäteen).

Jos aion hiekkarannalta merelle, on valittava paikka, jossa mereltä rantaan lyövä maininki ei tee murtuvia aaltoja. Suurempi aalto täyttäisi kanootin merivedellä enkä tiedä, mitä sitten tapahtuu. Hetken kuluttua vakuutuin, että paras paikka on aivan kivivallin vieressä. Sen kohdalla murtuvia aaltoja on vähiten.

Mutta siinäkin murtuvia aaltoja on, vaikka harvemmin.

En voi valita hetkeä, jolloin suurempaa murtuvaa aaltoa ei tule. Se on sattumaa.

Tunnustelin sisintäni, mitä teen?

Okei. Päätös tehty. En lähde merelle. Vedin kanootin alle kärryt.

Talutin kanootin ja sen päällä kaikki tavarat rannan pohjoispäähän (isompi kuva tässä).

Rannan pohjoispäässä Sandfjordelva laskee mereen. Sen takana on tie, joka johtaa Hamningbergiin (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Meloin joen yli.

Jos en melo Hamningbergiin, olenpahan mennyt sinne kuitenkin jalan – lihasvoimaa sekin.

Hamningbergin ranta ja masto [Norgeskart.no-karttalinkki].

Porot.

Hamningbergin niemen länsipuolen levähdysalue turisteille. Myös kuivakäymälä löytyy.

Kipusin Hamningbergin takana olevalle kiviselle mäelle.

Avomeri.

Saksalaisten tykkiasema toisen maailmansodan ajalta.

Hamningberg oli 1900-luvun alussa vilkas kalastajakylä, 250 ihmistä. Hamningbergin satama on tuuliherkkä. Vuoden 1910 talvimyrsky upotti melkein kaikki laivat, mikä oli niin suuri menetys, että asia nousi esille Norjan parlamentissa.

Vuosien jahkailun jälkeen Hamningbergiin rahoitettiin ja rakennettiin 75-metrinen aallonmurtaja 1925 (alla oleva kuva), mutta se ei parantanut turvallisuutta.

Parlamentti lopetti kylän palvelujen ylläpitämisen 1965. Kuvissa näkyvät talot ovat nykyään muualla asuvien norjalaisten kesämökkejä. (Tämän ja muuta historiaa voi lukea infotauluista kylään johtavan tien varrelta.)

Toisaalta koska turisteja käy kesällä, joitakin palveluja on palannut takaisin.

Aamuyön herätyksestä johtuen liikuin Hamningbergissa niin aikaisin, etten nähnyt ketään muita.

Palasin takaisin kanootille ja meloin sen Sandfjordelvan yli hiekkarannalle, jossa merenkäynti oli kovempaa kuin aamulla.

Samalla äkkäsin mitä minun olisi pitänyt aamuyöllä tehdä.

Kun kävelyreittini Hamningbergiin oli ollut tämä ..

.. niin takaisin kanootille palatessa hahmotin, että juuri joen kohdalta olisi ollut turvallista meloa merelle (sininen nuoli). Aallot näet kääntyvät aina rannan suuntaisiksi, joten joen kohdalla ei ollut murtuvia aaltoja. Muutaman ”keltaisen” eli matalan aallon yli olisin helposti melonut (punaiset viivat kuvaavat murtuvia aaltoja).

Mutta ei. En lähtenyt enää merelle yrittämään. Olin kuitenkin käynyt jo Hamningbergissä lihasvoimalla.

Kärräsin kanootin takaisin levähdyspaikalle, jossa pakkasin tavarat kuljetuskuntoon ja asetuin liftaamaan. Kävi tuuri, sillä 5 minuutin kuluttua espanjalaispariskunta (opiskelijoita Tromssan yliopistossa) otti minut kyytiin. Näin pääsin Vuoreijaan (Vardø) ja sain erittäin mukavaa matkaseuraa. Jatkobussi vei Tana bruuhun, jossa olin yön leirintäalueella.

Kanootti liikkui 2,5 km, josta 300 metriä meloen (joen yli ja takaisin) ja loput kantaen tai kärryillä.

Yhteenveto

Retkeilijänä olen ennen kaikkea maisemien ihailija, eikä Varangin niemimaa pettänyt tälläkään kertaa. Sain tehdä haastavan ja opettavaisen retken paikassa, jonka kauneus on omalaatuista. Samanlaista pehmeästi poimuilevaa maastoa en ole muualla nähnyt. Varsinkin Austerelvan laakso oli mieleinen – tutkimusretki syrjäiselle pikkujoelle vailla ihmisen kosketusta (eikä hyttysiä tai mäkäriä).

Muuten en uskalla suositella retkeä Nuorgam–Hamningberg kellekään juuri sellaisena kuin tässä sen tein. Ideoita saa toki soveltaa.

Liikuntaa kertyi yhteensä 427 kilometriä, kun lasken kaikki 12 päivää Karigasniemeltä alkaen.

Karigasniemeltä Hamningbergiin:

• Kanootti liikkui 365 km, josta 318 km vesitse (josta 10 km köysien kanssa kanootti vedessä, josta edelleen 9 km ylävirtaan ja 1 km alavirtaan) ja 47 km maitse (josta 34 km kärryillä ja 13 km selässä kantaen).
• Kävelyä 120 km, josta edellä mainitut 10 + 47 = 57 km kanoottia liikuttaen.
  • Keskimäärin kanootti liikkui 30,5 km per päivä, josta 4 km maata pitkin ja ylipäänsä kävelin joka päivä 10 km.
• Aktiivitunnit gps-paikantimesta kaavalla ”aika liikkeessä” + ”aika pysähdyksissä” per 2 = 85:30 + 15:35 / 2 = 93,5 aktiivituntia.

Tai Nuorgamista Hamningbergiin (retken jälkiosa):

• Kanootti liikkui 195 km, josta 155 km vesitse (10 km köysien kanssa) ja 40 km maitse (34 km kärryillä, 6 km selässä kantaen).
• Kävelyä 85 km, josta edellä mainitut 10 + 40 = 50 km kanoottia liikuttaen.
• 57 aktiivituntia.

Aiemmin pisimmät Lapin retket ovat olleet 73-tuntisia, joten koko retki meni sen yli, mutta jälkiosa alle.

Reitti satelliittikuvan päällä.

Tarkemmin.

Retken viimeinen kuva. Mies Sandfjordelvan suulla, takana Jäämeri.

Tapahtui sittemmin

Retken jälkeen nukuin yön Tana bruun leirintäalueella. Koska Tana bruusta ei enää kulje linja-autoja Suomeen (Eskelinen lopetti aamuyöbussin), nousin köysillä ja meloen Tenojokea 26 km vastavirtaan Nuorgamiin, mikä vei 8 tuntia (myötävirtaan oli mennyt 3,5 tuntia). Kuvassa narutan kanoottia Tanaa bruun yläpuolella.

Nousumatkalla nukuin yön Polmakin edustalla olevassa saaressa (isompi kuva tässä) [Norgeskart.no-karttalinkki].

Nuorgamista palasin etelään (linja-auto + juna).

Kotiin palattua kirjoitin 31.7.2020 pitkän sähköpostin Norjan ympäristöministeriöön. Postissa selostin juurta jaksain, että heidän on muutettava kanootin desinfiointisääntöjä Finnmarkissa. Jos eivät muuta (=jos kanootin itsedesinfiointia ei sallita), silloin laittomia tapauksia ovat myös monet norjalaiset melojat, jotka joka vuosi retkeilevät Inarijärven kautta Vätsäriin ja edelleen Uutuanjoen eli Munkelvan kautta Jäämerelle (Paatsjoen ja Uutuanjoen vesistöjen rajalla ei ole missään desinfiointipistettä, joten tämän rajan ylittävillä melojilla ei voi olla virallista desinfiointitodistusta). Norjan ympäristöministeriö kuittasi vastaanottaneensa postini 4.8.2020. Sen koommin en ole heistä kuullut, mutta olen tiedustellut, miksi vastaus viipyy.

Tilanne Norjan viranomaisten kanssa ei siis ole tällä hetkellä normaali. Vaatimukseni ei ole kohtuuton. Haluan vain, että kalastajat ja melojat voivat vastakin nauttia Norjan suurenmoisista vesistöistä – niiden omaleimaisuutta kunnioittaen, kumpikin omalla pätevällä tavalla kalakantojen terveyttä vaalien.