Paistunturissa patikoimassa 5.-8.7.2015

Kautokeinoelvan melontaretken jälkeen päätin mennä Utsjoelle tutkiakseni Paistunturin erämaa-alueen pohjoisosaa. Tekemäni pohjatyö oli olematon, sillä en ollut lukenut edes Luontoon.fi-saitin artikkelikokoelmaa Paistunturista, mikä sentään olisi antanut mukavan alkutiedon mitä on odotettavissa.

Niin tai näin, kartta minulla sentään oli ja varusteetkin sopivat aivan hyvin Paistunturin soiseen maastoon (kumisaappaat). Tietopuolta paikkasi maastossa tapaamani kalasteleva retkeilijä, joka kehotti käymään ikivanhalla poroerotusaidalla, jonka kuva alla [karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 4.7.2015

Saavuin Kautokeinosta Utsjoelle niin myöhään, ettei kannattanut lähteä Paistunturiin. Teltan pystytin Camping Lapinkylään.

Kävin illalla Ailegas-tunturilla, joka on aivan Utsjoen kyläkeskuksen vieressä [karttalinkki]. Koska kaikki valokuvaavat tunturin päältä saman maiseman – Tenojoen silta sekä joessa sijaitseva saari [karttalinkki] –, päätin lisätä valokuvaan oman persoonallisen mausteeni.

Tämä oli toinen kerta Ailegas-tunturilla, sillä kävin siellä nuorukaisena vuonna 1980. Silloin ei ollut olemassa hiekkatietä, jota pitkin tällä kertaa kuljin, vaan tunturille noustiin jyrkkää polkua. Yritin kysyä paikallisilta tämän muinaisen polun sijaintia, mutta kukaan ei tuntunut tietävän. Muistaisiko joku lukija?

Sunnuntai 5.7.2015

Jätin kumikanootin ja muut ylimääräiset varusteet Camping Lapinkylään. Lähdin maastoon Utsjoen luontotuvan takaa [karttalinkki] käyttäen Utsjoen retkeilyreittiä, jonka varrella on kiitettävän selkeät merkinnät.

Maasto on 3 km jälkeen paljakkaa.

Käytin reppuna 130 litran kanoottisäkkiä, jossa ei ole lantiovyötä. Pitemmän päälle olkapäät rasittuvat. Lepäsin usein nojaamalla käsiä polviin, jolloin olkapäät saavat hetkellisen levon.

Retkeilyreitin polku on helppo. Edes kapeaa puroa ei tarvitse ylilttää kivillä hypellen [karttalinkki].

Näkymä luoteeseen Roavvoaivi-tunturilta [karttalinkki]. Lumihuippuiset tunturit horisontissa sijaitsevat Norjassa Tenojoen takana.

Ensimmäisen päivän kiinnostava kohde on Kuoppilasjärvi. Se sijaitsee kanjonissa, jonka hahmo erottuu kaukaa.

Kuoppilasjärvi pohjoispäästä retkeilyreitin varrelta [karttalinkki].

Sama järvi katsottuna järven puolivälistä pohjoiseen.

Kuoppilasjärven eteläpäässä on autiotupa [karttalinkki], jossa jutustelin maastossa jo 4 päivää kalastelleen retkimiehen kera. Kalaa oli tullut, rautuakin. Häneltä sain vinkin käydä muinaisella poroerotusaidalla. Pystytin pihapiiriin teltan, jotta pääsen aamulla omassa rauhassa liikkeelle.

Hyvä päätös, sillä illan aikana tupaan majoittui vielä pariskunta kahden koiran kanssa. Tämä on varsin suosittu autiotupa – vieraskirjasta löytyi mainintoja vuoden ympäri liki jokaiselle viikolle.

Maanantai 6.7.2015

Kuoppilasjärvi vielä kerran.

Poistuin heti aamulla Utsjoen retkeilyreitiltä poluttomaan maastoon.

Ennen puolta päivää ehdin Erttetvarri-tunturin huipulle, 459 metriä [karttalinkki], josta Norjan lumihuippuiset tunturit näkyivät hienosti.

Hmm, minulla taisi jäädä Ailegas-tunturilta voimisteluvaihde päälle.

Kokeelliset valokuvat ovat aina mieleeni eikä kokeiluinto mennyt vielä ohi. Koska Erttetvarrin rinne on melko piirteetön eivätkä korkeuserot näy, päätin kokeilla saisiko rinteen muodon esille sarjallisella valokuvalla. Toisin sanoen laitetaan kameraan 20 sekunnin vitka + säädetään kamera ottamaan 10 kuvaa peräkkäin 2 sekunnin välein.

Siis ensin kävely alas. Odotetaan, kunnes kamera ottaa ensimmäisen kuvan. Juostaan sopivan kaarevaa reittiä kohti kameraa, jotta kukin juoksuvaihe voidaan yhdistää lopulliseen kuvaan eri ruudusta. Helppoa? Ei ihan, sillä ensimmäisellä ja toisella kerralla juoksin kameran näkökentästä ulos. Kolmas yritys kelpasi.

Yllä oleva valokuva kertoo myös Paistunturin pohjoisosan luonteen.

• Maasto on tasaista paljakkaa sisältäen vain laakeita kukkuloita. Taustalla ovat alueen korkeimmat huiput kuten Gaimmoaivi, 619 metriä.
• Paistunturin maastossa on paljon soita, jotka näkyvät kuvassa vaaleampina alueina. Soita ei voi välttää, jos aikoo kävellä Utsjoelta Gaimmoaiville – on vain valittava lyhin reitti soiden läpi.
• Suot ovat kosteita, mutta kumisaappain suureksi osaksi kohtuullisesti käveltävissä (saapas uppoaa 4-8 cm).

Se siitä.

Mäkärät ja hyttyset eivät häirinneet ruokatauolla kovin paljon, sillä sää oli viileä, lämpötila alle +10°C.

Ikivanhat poroerotusaidat ovat Erttetvarrin huipulta 2 km lounaaseen.

Latu & Polku -lehden numerossa 1/2015 (sivu 15) on Matti Melan kirjoittama pieni artikkeli Erttetvarrin kivikaarre, jossa kerrotaan mm. seuraavaa:

Porojen paikallaan pitämistä ja käsittelyä varten on rakennettu satojen metrien pituinen aitaus, jonka keskeiset osat on ladottu irtokivistä. Kaarteen rakennuttajana pidetään 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta Ivvar Pieskiä. Aitausta laajensi myöhemmin 1800-luvun lopulla toinen kuuluisa poronomistaja Nils Vuolab (Gadja-Niila). Aluksi kiviaitausta käytettiin porojen lypsykaarteena, mutta myöhemmin myös vasanmerkityksissä. Tässä toiminnassa aitausta pidettiin kunnossa pitkälle 1900-luvun puolelle asti.

Utsjoelta tunnetaan […] toinenkin vastaavanlainen kivikaarre Paistunturin länsireunalta, joskin kooltaan pienempi.

Hmm, vai lypsykaarre … enpä ole tullut ajatelleeksi, että 200 vuotta sitten poronmaitoa käytettiin ihmisravinnoksi. Googlailemalla löysin HS:n artikkelin, että YK kehottaa juomaan poronmaitoa, jossa on ”neljä kertaa lehmänmaitoa enemmän proteiinia ja kuusi kertaa enemmän rasvaa, mutta vähemmän laktoosia”, […] mutta ”poronmaitotuotanto on Suomessa marginaalista, sanoo Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollila”.

Toinen kuva. Tässäkin seison portilla, mutta nyt kivikaarteen sisäpuolella.

Kuvasta käy ilmi, että kivikaarre on loivassa rinteessä siten, että portti on ylimpänä.

Kiviaitauksen pyöreähkö muoto ja noin 65 metrin halkaisija näkyy hyvin Kansalaisen karttapaikan ilmakuvassa [ilmakuvalinkki]. Ilmakuvasta näkyy myös, että alarinteessä pääkaarteen ulkopuolella on lisää kiviaitoja, jotka auttoivat ajamaan porot pyöreään aitaukseen. Kokonaisuudessaan kivirakennelmien pituus (linnuntietä) ylhäältä alas on noin 200 metriä.

Kolmas kuva. Pääkaarteen sisällä on yksittäisiä kivikasoja. (Voimistelukärpänen yllätti jälleen, pahoittelen.)

Onko Erttetvarrin kivikaarre Suomen Stonehenge?

Laitan tässä ”Stonehengen” vaatimukseksi sen, että se on tehty kivikauden tekniikalla, joten Ruotsin vallan aikaisia linnoituksia ei lasketa, vaikka ovat vanhempia kuin Erttetvarrin kivikaarre.

Ei tule äkkiä muita ehdokkaita mieleen, sillä onhan tämä kuitenkin paljon mahtavampi kuin esim. rannikollamme sijaitsevat jatulintarhat. Rakennustekniikka on tietysti karkea: kivet ladottu enempää suunnittelematta toistensa päälle 1–1,5 metrin korkeuteen – toisaalta rakenteen koko ja selkeä tarkoitus nostavat sen laatuaan tärkeämmäksi. (Jos joku tietää muita Stonehenge-ehdokkaita, kertokoon?)

Oli miten oli, kivikaarteen jälkeen otin tavoitteeksi käydä Gaimmoaivilla, jonne oli vielä alkuillastakin pitkä matka – kuva Linkinvarrin huipulta [karttalinkki].

Ylitettyäni pienen puron, pystytin teltan illalla paikkaan, josta kartta käyttää nimeä Njiljohmohavzi [karttalinkki]. Kuvassa teltta erottuu punaisena.

Tiistai 7.7.2015

Heräsin varhain ja lähdin kävelemään kohti Gaimmoaivia. Ohitin alussa kolme poromiesten taloa, jotka oli rakennettu palsasuon keskellä sijaitseville kuivemmille paikoille [karttalinkki].

Tässä olen edennyt jo Nilijoelle, jonka ylitys oli helppo [karttalinkki].

Vesipullon täyttö aivan Gaimmoaivin alla [karttalinkki].

Gaimmoaivin huippu, 619 metriä [karttalinkki].

Näkymiä oli moneen suuntaan, esim. kohti Nilijoen alajuoksua (luoteeseen kohti Tenojokea).

Palasin teltalle, jossa lounastin. Lepäilyä, sitten teltan purku ja matkaan. Carsejohkan ylitys vaati sopivan paikan etsintää [karttalinkki].

Kävelin illaksi Kevon luonnonpuiston rajan liepeille, jossa yövyin. Luonnonpuiston rajojen sisälle ei ole kesäaikaan lupaa kävellä muuten kuin merkittyjä reittejä myöten [Luontoon.fi-sivuston ohjeistus].

Keskiviikko 8.7.2015

Heräsin varhain. Päivän ohjelma oli yksinkertainen = kävelen takaisin tielle seuraten suurin piirtein Kevon luonnonpuiston rajaa.

Saavuin iltapäivällä uudestaan Carsejohkalle, joka oli tässä vaiheessa kasvanut isommaksi virraksi.

Ylitin sen paikasta, jossa vettä oli puolireiteen [karttalinkki].

Sen jälkeen 100 metriä jyrkkää rinnettä ylös luonnonpuiston rajapyykkejä seuraten (Jiesnnalvarri-tunturin laen ylittäen).

Kun saavuin alas Jomppalanjärvelle, kävin vielä katsomassa miltä näyttää karttaan merkitty Carsejohkan vesiputous [karttalinkki].

Ei ihmeellinen.

Kävely Patonivalle [karttalinkki], josta soitin taksin ja palasin takaisin Camping Lapinkylään.

Yhteenveto

Paistunturi tarjosi suurin piirtein sitä mitä kaipasin. Parasta oli olla välistä yksin liikkeellä ja järkeillä reittiä, kuntoa, varusteita, turvallisuutta ja kaikkea muutakin itsekseen – patikointi kun ei ole minulle kuitenkaan se paras laji.

Tavarat kannoin melontareissun jäljiltä kanoottisäkissä ja kuljin kumisaappaissa. Jalkinevalinta oli oikea, koska Paistunturissa on paljon soita eikä niitä voi välttää, jos aikoo kulkea alueella vapaammin. Rinkkavalinta oli väärä, kun muuta ei ollut, mutta tämäkin menetteli.

Paistunturin sijainti Lapissa ilmenee alta (tai oikeastaan Paistunturin pohjoisosan sijainti).

Alla tarkempi kartta. Kuvassa näkyvät myös vuonna 2014 kävelemäni Guivi-tunturin reitti sekä Kevon kanjoni. Nämäkin kuuluvat Paistunturin erämaa-alueeseen.

Nyt luulen tutkineeni Paistunturia tarpeeksi. Sen sijaan yllä olevassa kartassa on tyhjää oikeassa laidassa Kaldoaivin erämaa-alueen kohdalla – siellä on käytävä tulevina vuosina!

Takaisin Paistunturiin. Hienoimpia kokemuksia sain keskimmäisinä päivinä, jolloin näin ikivanhan poroerottelupaikan (Erttetvarrin kivikaarteen) keskellä ei mitään sekä Gaimmoaivi-tunturin huipun.

Linnustosta ylen tutuiksi kävivät monet tunturikihut, jotka lentävät päältä tarkistaakseen kuka siinä kulkee (tai muusta syystä – en voi tietää miksi), kapustarinnat, pulmuset tunturien huipuilla, riekot, pään päällä naukuvat piekanat sekä yksi punakuiri, jonka tunnistin jälkikäteen valokuvan perusteella.

Kävelyä tein 96 km neljään päivään + ennen retkeä 13 km Ailegas-tunturia huiputtaessani.

Kyllä näiden takia kannatti Paistuntureilla käydä. 🙂