Melontaretki Stabbursdalenin kansallispuistoon (Stabburselvalle) 6.–12.7.2020

Pohjois-Norjassa Lakselvin (Lemmijoen) lähellä on Stabbursdalenin kansallispuisto (suomeksi Rautusvuoman kansallispuisto), jossa on useita yli 1000 metriä korkeita tuntureita. Teimme Henrik Palménin kanssa melontaretken Stabburselvalle, joka kiertää kansallispuiston.

Retki oli uudella tavalla rankka, sillä joelle pääsy vaati ensin kanoottien kuljettamista mönkijäuraa pitkin yli 40 km, välineenä kanoottikärryt.

Kuvituskuva toisen retkipäivän lounastauolta, jossa olemme edenneet Leavnnjasjavrille, 453 metriä merenpinnasta – oikealla 1026 metriä korkea Vaddasgaisa (isompi kuva tässä) [Norgeskart-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Alkuretki 2.–4.7.2020

Ennen melontaretkeä tein helpon kahden yön retken Stabbursdalenin kansallispuiston sisäosiin. Alla on lyhyesti kuvattu mitä siellä voi nähdä.

Patikoimme Stabbursdalenin sisäosaan Klemetstadin parkkipaikan kautta [Norgeskart-karttalinkki]. Sen jälkeen on helpointa seurata mönkijäuraa (alkaa parkkipaikalta, kuvan alalaidassa).

Puuton tundra alkaa 300 metriä merenpinnan yläpuolella.  Teltalle on monia hyviä paikkoja.

Tällä alueella maisemaa hallitsee kolme tunturia (vasemmalta oikealle): Ruitogaisa (1071 m), Ruitocohkka (809 m) ja Divgagaisa (842 m).

Ylätunturin maasto on helppoa kävellä ja toisaalta taas ei. Jos haluaa kävellä edellä mainituille tuntureille, pitää ylittää 100 metriä syvä Vuoddojohkan kanjoni, jonka reunoilla on paikoin lumilaikkuja.

Tässä kuvassa näkyy kanjonin pohja.

Kanjonin pohjalla on liikaa vettä, jotta ylitys onnistuisi. Olisi kierrettävä ylempää tai odotettava loppukesää.

Toiseen suuntaan on lähitunturi Meardevarri. Sinne päin kulkiessa löytää pieniä tunturilampia.

Edelleen ylöspäin. Taustalla oleva tunturi on Jorggastatvarri, 644 metriä.

Täältä näkyy Luostejohkan kulku kohti merta.

Huipulla. Meardevarri, 489 metriä [Norgeskart-karttalinkki].

Tai ehkä paremmin näin. Suuntana Lakselv, Porsangin vuono, Jäämeri.

Meardevarrin kivitornin juuressa on norjalainen postilaatikko ja sen sisällä vihko, johon voi raapustaa nimensä.

Sitten alas toiseen suuntaan.

Täällä on kaiken kokoisia järviä. Tässäkin saisi leiriytyä (kaikkialla saa).

Otetaan pieni lepohetki.

Tähän loppuivat alkuretken kuvat. Sitten melontaretkelle.

Sunnuntai 5.7.2020

Skoganvarren leirintäalue on hyvä lähtöpaikka Stabburselvan retkelle.

Kun Jäämereen johtavissa joissa melotaan, kanootti täytyy desinfioida ennen retkeä lohiloisen varalta (Gyrodactylus salaris). Vaikka minulla oli mukana omat desinfiointipulverit (Virkon S), tällä kertaa otin desinfioinnin leirintäalueen palveluna (22 euroa).

Oman desinfioinnin voi tehdä ennen retkeä kahdella tavalla.

  • Käytä Virkon S -ainetta (=sama aine kuin desinfiointiasemat käyttävät).
  • Kuivata kanootti ennen retkeä saunassa tai auringossa täydellisesti.

Kumman tahansa valitset, ota valokuvat todisteeksi, jos joku kysyy desinfioinnista. (Itse olen aina valmis antamaan myös Virkon S -pulveria laboratorioon tutkittavaksi.)

Myös Henkka saapui iltabussilla Skoganvarreen. Hän oli tehnyt desinfioinnin kotona kuivattamalla.

Maanantai 6.7.2020

Skoganvarresta näkyy hyvin Stabbursdalenin luoteisnurkan tunturit [Norgeskart-karttalinkki].

Henkalla oli uusi Kokopelli Recon -merkkinen packraft. Matka alkoi meloen Bajitjavrin yli, korkeus 70 metriä merenpinnasta.

Minulla oli tutusti suurempi kumikanootti, Grabner XR-Trekking. Nousimme kanootista reilun 2 km jälkeen.

Kärryviritykset tehtiin. Sitten matkaan.

Mönkijäura oli kaikkea muuta kuin hyvä. Näin kiviseksi polku muuttuu, kun mönkijällä ajetaan tuhat kertaa yli.

Vedimme (rytkytimme) väkisin luottaen kärryjen kestävyyteen. Välillä kanootti kaatui polun epätasaisuuteen.

Alkoi sataa rankahkosti. Pakkasin kameran turvaan. Alla viimeinen kuva tältä päivältä.

Jälkikäteen voin sanoa, että välillä polku parani ja välillä huononi. Kun polku oli kivisimmillään, otimme kärryt pois ja kannoimme kanootteja. Se puolestaan tarkoittaa, että kuljimme etapit kolmeen kertaan: ensin kannetaan leiritavarat, sitten palataan takaisin ja kannetaan kanootti. (Myös Henkka menetteli näin, sillä Kokopelli Recon on painavampi ja pakattuna kookkaampi kuin muut packraftit, noin 8 kg.)

Saavutimme illalla 460 metrin korkeuden. Puuton paljakka oli se, mitä haettiin.

Kanootti eteni 13 km, josta 10,8 km maitse, josta edelleen 9 km kärryillä ja 1,8 km kantamalla.

Tiistai 7.7.2020

Sade oli jo illalla lakannut. Liikkeelle lähdettiin paranevassa säässä. Edessä häämötti kaksi 1000-metristä tunturia, joiden välistä kulkisimme.

Joen tai 10-metrisen puron ylitys on kanootilla helppoa paitsi, kun kanootin pohjassa on pyörät (kuva Henrik Palmén).

Ylityksen jälkeen edessä on toinen haaste. Kun virran paras ylityspaikka on virran matalin kohta, niin siitä toki myös kaikki mönkijät kulkevat. Pehmeään rantaan syntyy kymmeniä metrejä pitkä kuraura.

Pienempien purojen kanssa en mennyt mönkijäuraa (kuraa) pitkin, vaan vetäisin kanootin alas ja ylös muuten vaan suhteellisen loivasta kohdasta.

Toisin sanoen, mikäli mahdollista, pehmeissä maaston kohdissa emme kulkeneet mönkijäuralla, vaan sen vieressä.

Siinä maasto on epätasainen ja silloin kanootti helposti kaatuu.

Tällä tavoin opimme kikkailemaan päivän mittaan. Kun tekee jotain paljon, silloin on parasta olla tehokas, ja silloin arviointikyky kehittyy.

Sitten on tilanteita, jotka on vain siedettävä. Kun mönkijäuran vieressä on pusikko, on mentävä kuralammikkoon tietämättä kuinka syvää vesi on – onko veden alla epätasaisuutta?

Henkka oli päivän mittaan nopeampi, sillä minun kanoottikärry oli noin 15 kg painavampi. Jokunen mönkijä ajoi ohitsemme. Mönkijäkuskit pysähtyivät juttusille ja kysymään aikeitamme, sillä niin kuuluu erämaassa tehdä. Kerran näin yhden kuskin jututtavan Henkkaa pitkään. Kohdalle tultuani kuulin asian: kärrynpyörän sokka oli pompannut irti eikä löytynyt. Matka olisi vaikeutunut, ellei kuskilta olisi saatu rautanaulaa, josta väännettiin uusi sokka.

Sama kävi minulle seuraavana päivänä. Pyörä irtosi ja sokka katosi maastoon. Henkka oli ollut kaukaa viisas. Hän oli kerännyt lukittujen paikallistupien vierestä muutaman naulan, josta väännetiin minullekin varasokka. Jotta naula ja jäljelle jäänyt sokka eivät irtoaisi, viimeistelin molemmat pyörät teippaamalla sokat piiloon – näin mekaaninen rasitus vähenee.

Norjalaisen poroaidan kohdalla jaksoin virittää kameran. Kärry-selfie.

Näin kului aamupäivä ja saavuimme klo 14 Leavnnjasjavrille, jossa pidimme lounastauon lukitun tuvan terassilla.

Tämä paikka oli jälkikäteen ajatellen retken upein, sillä molemmilla puolillamme oli 1000-metrinen tunturi ja pilvet olivat kaikonneet niiden huipuilta.

Jotta paikan upeus välittyy 360 asteen mittaisena, ohessa filmi (16 sekuntia).

Lounaan jälkeen oli kaksi vaihtoehtoa: ylittää joki ja jatkaa mönkijäuraa / meloa Leavnnjasjavri läpi, vaikkei se aivan oikeaan suuntaan viekään.

Vaihtelu virkistää. Melomaan tänne on tultu.

Henkka pitkänomaisen Vaddasgaisan edessä.

Vaddasgaisan itäpuoli.

Järvellä oli vastatuuli. Kanootit köytettiin yhteen.

Jatkettiin kaksikkona.

Lunta rantaan asti.

Edettiin 4,4 km. Kanootit taas irti.

Seurasi 1 km patikointi etelään, kunnes mönkijäpolku jälleen tavoitettiin. Henkka (kuvassa keskellä järven alapuolella) raahasi kaiken yhdellä kerralla – minä kannoin erikseen leirivälineet ja kanootin. (Tunturi takana on Oppardasrassa, 1008 metriä.)

Mönkijäura on järven länsipuolella parempi. Mönkijäkuskit harvemmin jatkavat tänne uraa sotkemaan.

Kanoottikärryn vetäjä ilmeisesti näyttää poron silmin nelijalkaiselta nisäkkäältä. Eivät ne muuten juoksisi uteliaana joukkona katsomaan keitä olemme.

Pitkät urat. Niitä emme käytä.

Otin kuvan, kun reitillä oli lunta. Korkeimmillaan liikuimme 580 metriä merenpinnan yläpuolella. (Takana tunturien välissä Leavnnjasjavri, jonka läpi olimme meloneet.)

Henkka eteni jälleen satoja metrejä edelläni. Annoin ohjeen: mennään satulan yli, mutta leiri tehdään ensimmäisen puron kohdalle. Näin tapahtui.

Toinen suunta, alla Cieknalisjavri. Leirin korkeus 540 metriä.

Näin oli syntynyt päivärytmi: ylös 7:30, liikkeelle 9:00, lounas 14:00, sen jälkeen liikkeellä klo 21:00 asti. Tämä pidettiin retken loppuun asti (puolen tunnin tarkkuudella).

Kanootti eteni 19,8 km, josta 15,4 km maitse, josta edelleen 14,4 km kärryillä ja 1 km kantaen.

Keskiviikko 8.7.2020

Norjan poroja.

Taas liikkeelle. Poroaidan rautalangat pitää hetkeksi poistaa.

Kun tie oli parempi, kuljin pitkään Henkan edellä ..

.. kunnes tie huononi melkein kelvottomaksi ja Henkka karkasi pisteeksi horisonttiin.

Kärryn jompikumpi pyörä putoaa yhtenään 25 cm lammikkoon toista pyörää alemmas. Kun lasti on vaarassa kaatua lätäkköön, sitä pitää vetää varoen (=takaperin kävellen, hitaasti).

Vihdoin. Alhaalla Nordre Stabbursdalsvannet.

Vielä on kuljettava lumen yli.

Tai kiertäen louhikon kautta kuten minä.

Nordre Stabbursdalsvannet. Kärräysurakkaan meni 2,5 päivää.

Aika liikkeessä 18:19 + aika pysähtyneenä 05:38. Joku voi sanoa, että jos Stabburselvalle meno vaatii 24 tuntia raakaa työtä, se on liikaa – ei kannata mennä. Mutta retken tämä osa oli mahtava, täynnä huikeita maisemia. Aivan oleellinen osa kokonaiselämystä.

Tähän asti kanootti liikkui 41,4 km, josta meloen 6,6 km ja maitse 34,8 km, josta edelleen 32 km kärryjen päällä ja 2,8 km kantaen. Kyllä tähän ihan patikoimallakin kuluisi 2 päivää.

Huh!

Koska oli pohjoistuuli, kanootit kytkettiin yhteen ja Nordre Stabbursdalsvannet melottiin kohti pohjoista kaksikkona. Sen jälkeen kanootit jälleen erotettiin, jotta päästiin laskemaan koskia.

Ensimmäisessä hankalammassa koskessa vesi kerääntyy 6 metriä leveään kapeikkoon painautuen vasenta kiviseinää vasten.

Emme halunneet aloittaa koskenlaskua näin epävarmalla tapauksella. Kannoimme kanootit yli (50 metriä).

Seuraavan kosken laskimme ..

.. kuten kaikki muutkin tältä päivältä paitsi yhden, jossa vesi kulki epämääräisen louhikon läpi.

Kaksi huomiota.

  • Stabburselvan ensimmäisen 5 km aikana kosket ovat vaihtelevan mielenkiintoisia ja vaativat pujottelua, siis taitoa – myöhemmin kun vesimäärä kasvaa ja joki levenee, kosket yksinkertaistuvat.
  • Joessa oli paljon vettä. Ainakin tämän heinäkuun alku on Norjassa vasta alkukesä.

Näimme muutamia kalamiehiä. Tämä kaveri sai raudun siiman päähän juuri, kun ohitin hänet.

Miksi raudun? Stabburselva on saameksi ”Ravttosjohka”, suomeksi ”Rautusjoki”, joten rautua on lupa odottaa – vaikken kalan narrausta haaviin seuraamaan jäänytkään.

Yleisesti ottaen kalastajat eivät kehuneet saaliillaan. Mitään ei ole saatu! Vesi on kuulemma poikkeuksellisen kylmää heinäkuun aluksi. Lämpöaaltoa odotetaan.

Henkka laski useat kosket ensimmäisenä enempää tarkastamatta, kun minä jäin tutkimaan ylhäältä parasta laskulinjaa. Alla esimerkki koskesta, jonka Henkka laski suoraan ja minä jäin tutkimaan.

Tutkimuksen tulos piirroksena.

  • Sininen katkoviiva. Vesi kulkee parhaasta koskenniskan kohdasta suoraan vasta-aaltoon (ei kuitenkaan stoppariin).
  • Punaiset nuolet. Nuolen suunta osoittaa millaisia sivusuunnan korjausliikkeitä on tehtävä, jotta kanootti pysyy kuivana. Koskenniskalle saavuttaessa on oltava sivuvauhti oikealle. Heti niskan jälkeen sivuliike pysäytetään ja käännetään vasemmalle.

Henkan packraft on ”self-bailer”, mikä tarkoittaa, että kanootin pohjassa on reiät, jonka kautta koskessa roiskunut vesi palaa itsestään takaisin jokeen. Siis ei tarvetta hakea roiskeetonta laskulinjaa – ei myöskään sen takia, että Henkka käytti meloessa kuivapukua.

Minulla tarve ”kuivaan” koskenlaskuun on käytännöllinen. Kun kanoottiin ei kerry roiskevettä, eipä tarvitse pysähtyä kosken jälkeen rantaan kaatamaan vettä pois kanootista. Lisäksi toinen syy: käytän koskenlaskussa kumisaappaita ja sadehousuja – en kuivapukua.

Ohessa esimerkki pujottelusta koskessa. Koski ei ole vaarallinen, kunhan ei sentään sählää kanoottia poikittain kiveä vasten. Tavoitteeni oli laskea ilman roiskeita (niitäkin tulee 0:17 ja 0:19 kohdalla, mutta vain vähän – kuvaus Henrik Palmén).

Tämä ei ole millään tavalla ”näyttävää” saati ”hurjaa” koskenlaskua. Tästä puolesta huolehti Henkka seuraavina päivinä, josta kerron myöhemmin.

Leiriydyimme avoimeen maastoon.

Kanootti eteni 23,8 km, josta 8,6 km maitse kärryjen päällä.

Torstai 9.7.2020

Päivä alkoi pitkällä tasaisen melonnalla.

Stabburselvan pääuoman lähellä tunturit ovat laakeita.

Jälleen koskia. Vaikka valkoista vettä näkyy paljon, aivan oikean reunan laskulinjalla kanootti säästyi roiskeilta.

Milloin koski tutkitaan maitse ja milloin se lasketaan suoraan? Itse ratkaisen asian näin:

  • Näkyykö kosken alapuolella oleva suvanto tai välisuvanto, johon voi pysähtyä? (Jos ei näy, tutki koski maitse.)
  • Jos suvanto tai välisuvanto näkyy, näkyykö kosken kulku sinne katkottomana? (Jos koskessa on ”epäjatkuvuuskohta”, siinä voi olla köngäs, joten tutki koski.)
  • Jos suvanto tai välisuvanto näkyy ja koskessa ei ole epäjatkuvuutta, onko koskessa kuitenkin joen levyinen valkoisen veden vyöhyke? (Jos on, tutki koski.)

Jos mikään noista ei määrää tutkimaan koskea, lasken sen suoraan.

Henkka pystyi laskemaan suoraan useampia koskia. Alla olevan kosken hänkin näköjään tarkasti, koska on antanut minun laskea sen ensin, jotta pääsin ottamaan valokuvan.

Itse todennäköisesti laskin tämän kosken lopun aivan oikeasta reunasta (eli kuvassa vasemmasta reunasta), jotta säästyin roiskeilta.

Alla esimerkki koskesta, joka ei anna mahdollisuutta järkevään laskulinjaan. Vesi johtaa keskelle stoppariin, joka pysäyttää vauhdin ja kaataa kanootin (no okei, taitava kaveri voisi laskea oikeaa laitaa ja välttää stopparin).

Ruokatauko pidettiin tässä maisemassa.

Tämä maisema kuuluu myös niiden kolmen joukkoon, joista koostin vesiputoussikermän filmiin (38 sekuntia). Filmi on lähinnä kokeellinen ja kertoo, etten vielä hallitse dronea kovin hyvin.

Sitten koski, jossa tapahtui.

Henkka sanoi, että laskee, sillä kosken keskellä on kapea reitti, jossa veden virtaus on jatkuvasti eteenpäin. Itse katsoin, että en laske (eli laskin helppoa oikeaa reunaa kiviin asti, jonka jälkeen aloin siirtää kanoottia 10 metriä kallion yli alasuvantoon).

Tapahtumat:

  • Olen siirtämässä kanoottia alasuvantoon ja lastaamassa siihen varustesäkkejä, sillä olimme sopineet, että olen valmis siirtymään vesille, jos Henkka kaatuu.
  • Näen, että Henkka lähtee laskemaan koskea, vaikken ollut ehtinyt lastata varusteita kanoottiin.
  • Preferoin, että tällä kertaa en valokuvaa tai filmaa Henkan laskua, vaan jatkan kanootin varustamista melontakuntoon niin nopeasti kuin mahdollista.
  • Katson syrjäsilmällä, että Henkka on kaatunut ja ui pää pinnalla kanootin vieressä mela kädessä.
  • Jatkan kanootin varustamista.
  • Katson syrjäsilmällä ja totean, etten näe Henkkaa. Hän on ajautunut virran mukana kiven taakse – siis laskenut kosken liikaa vasemmalta.
  • Jatkan kanootin varustamista ja näen, että Henkka ilmestyy kiven takaa yhä kanootti vieressään ja mela kädessään.
  • Saan kanootin vesille alasuvantoon.
  • Melon eteenpäin ja näen, että Henkka on jo matkalla rantaan. Jalat yltävät pohjaan.

Vesi valuu rannemanseteista.

Mitä tapahtui?

  • Tässä koskessa oikean reitin valinta oli metristä kiinni. Oikeaa reittiä on vaikea löytää ylävirrassa, kun joki yhtäkkiä putoaa eikä tavoiteltu ”jatkuvan veden reitti” näy suoraan.
  • Kun packraft oli liikaa vasemmalla, voimakas sivuaalto heitti nurin.

Emme jääneet analysoimaan pitempään. Rajat olivat löytyneet eikä mitään kuivapuvun ulkokuoren ja hiusten kastumista suurempaa vahinkoa kertynyt.

Seuraava tapaus alkoi kauniilla vesiputouksella.

Kyseessä oli pitkä vesiputousten ketju – eikä se alla olevaan kuvaankaan päättynyt.

Kannoimme varusteet kilometrin eteenpäin.

Olimme saapuneet vesiputousten alueelle. Niitä todella riitti. Lisää ja lisää.

Välillä meloimme 900 metriä, välillä 300 metriä tai vain 100 metriä. Sitten seuraava vesiputous. Kaikki kierrettiin.

Usein kierrettiin monta vesiputousta kerralla. Joskus ei päästy vesille heti putouksen alla, jolloin ohitus piteni (yläkuva), mutta joskus päästiin vesille heti (alakuva).

Illalla lähdettiin ohittamaan jälleen pitempää vesiputousten ketjua. Se jäi kesken, kun kello löi 21 ja löytyi hyvä puro, jonka viereiselle mäelle pystytettiin teltat.

Kanootti eteni 16,9 km, josta 2,2 km vesiputousten ja vaikeiden koskien ohittelua kantamalla.

Perjantai 10.7.2020

Vesiputousten ja vaikeiden koskien tiedettiin jatkuvan. Päivän ensimmäinen koski päättyi kapeikkoon, jossa on valkoista vettä ja metrin kokoisia aaltoja. Sitä en laske. Oli järkevää ohittaa kosken alkuosa uittamalla ennen kuin pitempi kantomatka alkaisi.

Henkka sanoi, että laskee kosken, minkä hän teki, kun olin kantamassa varusteitani ylärinteessä. Kuvasin tapahtumat (23 sekuntia).

Avokanoottityyliin Henkka meloo takaperin (0:01–0:04, niin sanotusti ”perälossaa”), kun haluaa siirtyä vasemmalle kauemmas kosken alkuosan kuohuista. Sen jälkeen aistitaan tilannetta ja haistellaan oikeata kohtaa virrassa. Kun saavutaan kapeikkoon (0:15), Henkka on liikaa vasemmalla ja työntää kädellä itsensä kauemmas kalliosta. Packraft on tämän jälkeen hyvässä asennossa, virran suuntaisesti. Seuraava aalto (0:17) keikauttaa packraftin osaksi poikittain, minkä onneksi sitä seuraava aalto (0:18) automaattisesti korjaa. Sen jälkeen koski on ohi.

Tällä retkellä tulin miettineeksi, että melojat voisi luokitella näin (suluissa esimerkki soveltuvasta välineestä).

  1. Meloo tasaista vettä (merikajakki).
  2. Meloo helppoja koskia (meri- tai muu kajakki, joka kestää kolhuja).
  3. Meloo koskia pujotellen, välttää roiskeita (avokanootti tai packraft ilman self-baileria eli itsetyhjennysominaisuutta).
  4. Ei välitä roiskeita koskissa, kunhan pysyy pystyssä (self-bailer packraft, koskikajakki tai koskivarusteltu avokanootti – sekä kaikissa tapauksissa kuivapuku).
  5. Ei välitä kaatumisistakaan, kunhan se on turvallista (self-bailer packraft, koskikajakki tai rodeokajakki – sekä melojalla kuivapuku ja taito tehdä eskimo tai muuten kiivetä takaisin kanoottiin lennossa).

Minä olin tällä retkellä kolmonen – Henkka nelonen. (Voisin olla nelonen, jos hankkisin kuivapuvun, mutten ole nähnyt sitä tarpeelliseksi, koska jaksan aina kantaa kanootin hankalien koskien ohi.)

Päivän muita mielenkiintoisia vesiputouksia ja koskia…

Vesiputous, jossa voimakas takaisinveto.

Tästä on niin epäonnistunut valokuva, etten julkaise sitä. Ongelma oli, että vesi imeytyi kanootin laskupaikalta takaisin vesiputoukseen. Jos asiaa ei olisi tajunnut ennakkoon, valmistautumattoman melojan kanootti olisi huomaamatta valunut takaperin vesiputouksen möyhyyn.

Vesiputous / koski, jossa luola.

Luolaan voisi viedä vaikka geokätkön.

Sivujoen vesiputous.

Monihaarainen vaikeasti ohitettava vesiputous.

Meloimme putouksen vasemmalle puolelle, jossa ohitus oli lyhyt mutta reitti ja lähtöpaikka ahdas.

Siitä vesille.

Köysiavusteisesti ohitettava vesiputous.

Hyväkulkuista laskeutumispaikkaa vesiputouksen alapuolella ei ollut – vain jyrkkä kalliorinne. Laskin tavarat köydellä yksi kerrallaan 10 metriä alas. Henkka irrotti alhaalla tavarat.

Lopuksi tavarat päävirtaan, josta lähtö vesille vesiputouksen alapuolelta.

Hiidenkirnu-vesiputous.

Tätä vesiputouksien sarjaa oltiin jo kiertämässä liiankin pitkälle, kunnes Henkka löysi alastuloreitin.

Kivimateriaali koostuu 2 cm paksuista levyistä, joita vesi on kuluttanut kuin hiidenkirnua.

Tämäkin lähtöpaikka oli ahdas. Liikkeelle lähtöön valmistautuminen tehtiin vuorotellen.

Sama ”levykivi” 100 metriä alempana.

Tuo on valtava toispuoleinen hiidenkirnu.

Näin kului päivä erilaisten majesteettisten ilmiöiden tarkkailussa.

Aloimme lähestyä tunturien muodostamaa kalliosolaa, joka näytti kartalla hankalalta.

Sinne asti päivän retki ei jatkunut, sillä illalla tuli vastaan vielä erittäin hankalasti ohitettava vesiputousten sarja, jonka nimi on kartalla Njahkagorzi [Norgeskart-karttalinkki].

Vesi putoaa Njahkagorzissa 33 metriä. Pystytimme teltat kukkulalle katsellen tunturisolaa, jonne huomenna menisimme.

Kanootti eteni 13,7 km, josta 3,2 km vesiputousten ja vaikeiden koskien ohittelua kantamalla.

Lauantai 11.7.2020

Aamu alkoi kantaen tavaroita Njahgagorzin loppuun.

Ohitusreitti kulki viime vaiheessa louhikkoisen kalliosolan kautta (Henkka kuvan alalaidassa).

Tuossa kohdassa myös uimme. Aah. Sitten liikkeelle.

Tunturien välinen sola on kartalla ahdas.

On se maastossakin 200 metriä korkea.

Mutta on siellä sentään helppokulkuiset rannat (kuva Henrik Palmén).

Pysähdyimme kauniille sivujoelle.

Nousin ylemmäs tarkistamaan seuraavaa koskea. Vasenta laitaa täytyy mennä!

Siitä mentiin (kuvassa kosken loppu).

Tunturisola on siis ahdas vain kartalla.

Olimme jo kaukana tiheästi toistuvien vesiputousten alueelta, mutta on täälläkin neljä peräkkäisten vesiputousten sarjaa. Tämä on ensimmäisen sarjan ensimmäinen putous, jolle kartta ei tiedä nimeä kuten ei monille muillekaan Stabburselvan vesiputouksille.

Lounastaukoa pidimme toisessa vesiputousten sarjassa, tarkemmin sen kapeassa pohjoisessa sivuhaarassa. Kartalla tämän vesiputoussarjan nimi on Ravttosgorzi, norjaksi Stabbursfossen [Norgeskart-karttalinkki].

Hiidenkirnu.

Jälleen on mietittävä ohittamista.

Tästä pääsee alas, huutaa Henkka keltainen säkki selässään ja punainen mela kädessään.

Kun lähtöpaikka on löytynyt, alkaa sininen kanootti keinahdella kahdella jalalla samaan paikkaan (kuvassa oikealla).

Jälleen ahdas lähtöpaikka. Vuorotellen valmistaudumme sanomaan Ravttosgorzille hei hei.

Seuraava vesiputousten sarja on kaiken kaikkiaan joen toiseksi viimeinen. Tällekään kartta ei tiedä nimeä. Näiden vesiputousten alueella näimme pitkästä aikaa ihmisiä, neljä kalastajaa.

Sitten viimeinen vesiputous, jolle kartta ei myöskään anna nimeä [Norgeskart-karttalinkki]. Ristiriitaista on, että jos katsoo Googlen kuvahakua, siellä tätä nimitetään Stabbursfosseniksi – sehän oli kartan mukaan jo 1,5 km sitten.

Joka tapauksessa komea loppu noin 30 vesiputouksen joelle.

Tässä vielä Henkan ottama kuva minusta putouksen edessä.

Katsoimme kelloa ja totesimme, että enää pari tuntia ja olemme merellä. Siellä odottaisi Stabbursnesin leirintäalue ja sauna. Välissä on enää pitkiä aaltoilevia koskia. Helppoudesta ja selkeydestä huolimatta kaksi koskea oli niin isoaaltoisia, että jouduin rantautumaan ja kippaamaan kanootista vedet pois.

Välissä on myös järviä. Henkka havaitsi komean männyn. (Stabbursdalenin kansallisopuisto on tiettävästi pohjoisin alue, jossa mänty kasvaa.)

Joki loppuu tyypillisen Lapin joen tapaan korkeisiin hiekkatörmiin.

Täälläkin isoluminen talvi ja kevättulva on tehnyt tehtävänsä. Suurtulva on tarttunut kalastajien siltaan ja romauttanut sen.

Ohitamme kalastajia rannoilla ja vedessä.

Pystytämme teltat Stabbursnesin leirintäalueelle [Norgeskart-karttalinkki]. Sauna kuului asiaan retken jälkeen.

Muistiin kilometrit ja työmäärä tähän saakka.

Kanootti eteni 29,3 km, josta 1,3 km vesiputousten ja vaikeiden koskien ohittelua kantamalla.

Sunnuntai 12.7.2020

Jatkobussi kohti Suomea oli vasta illalla. Koska sääennuste lupasi kevyttä 4–6 m/s pohjoistuulta, päätimme ajan kuluksi meloa Lakselviin.

Turvallisuus- ja tehokkuussyistä packraft pakattiin pois ja meloimme minun kanootilla kaksikkona. Ensin Stabburselva loppuun.

Suistossa näkyy suurtulvan tuomia puita.

Vuoroveden vaiheita emme tietenkään olleet tarkistaneet. Kun pääsimme merelle, havaitsimme, että vesi virtaa vastaan. Matka joutui vaihtelevasti 2–4 km/h vauhdilla.

Onnistuu se näinkin. Stabbursdalenin kansallispuiston reuna mereltä katsottuna.

Tauko Njarggahuos-niemellä, Härkäpahta-kukkulan lähellä.

Todiste, että merta tämä on.

Peruna. (Idut perunan päällä ovat merilintuja.)

Näkymä ”uimarannan” yli Stabbursdalenin sisäosiin. Taustalla tämän artikkelin alussa mainitut Ruitogaisa ja Divgagaisa (Ruitocohkka pilkistää vain hieman).

Rantautuminen 16,5 km jälkeen.

Reissutavaroiden pakkaus ja muunnos kuljetuskuntoon. Vedimme kanootit kärryillä Lakselvin keskustaan ja kävimme syömässä. Tähän päättyy retkikertomus.

Yhteenveto

Tässä retkikertomuksessa halusin summata yleisesti Stabbursdalenin kansallispuiston ilmiöitä – millaista retkeily siellä on ja mitä upeaa siellä voi nähdä – mutta toki keskittyen enemmän melontaan.

Melontaretki oli hieno ja kannatti tehdä, mutta totta puhuen en usko, että kukaan innostuu kertomukseni perusteella Stabburselvaa melomaan. Liian työlästä, niin uskon lukijan ajattelevan. Jos tämä jokireitti jollekulle käy, niin sitten erittäin kokeneille hyväkuntoisille packraft-melojille.

Toisaalta jos haluaa nähdä paljon vesiputouksia, niin täältä niitä löytyy. Kun lähtöjärvi Nordre Stabbursdalsvannet oli 365 metrissä ja siitä tultiin meren tasoon 3,5 päivässä, niin siitä lienee puolet ollut koskenlaskua ja toinen puoli vesiputouksien ohituksia.

Muistetaan myös patikointi! Se on helpompi tapa lähestyä Stabbursdalenin kansallispuistoa.

Stabburselvan melontaretki kartalla Skoganvarresta Lakselviin (keltainen melontaa, punainen kävelyä).

Tarkempi kartta, johon on merkitty vesiputousalueet sekä numeroilla 1–6 yöpymispaikat.

Kun olen retkeä summannut, niin:

  • Kanootti liikkui 133 km (viimeisen päivän merimatka 16,5 km mukaan lukien).
  • Kanootti liikkui vesitse 91,5 km ja maitse 41,5 km.
  • Maitse liikutusta 41,5 km:stä => 32 km kärryillä / 9,5 km kantamalla.
  • Kantamalla liikutusta 9,5 km:stä => 2,8 km alkumatkalla / 6,7 km vesiputousten ja liian vaikeiden koskien ohitus.
  • Vesiputousten ja liian vaikeiden koskien ohitus 6,7 km => minulla yhteensä 24 ohituspaikkaa, joissa usein ohitettiin monta vesiputousta kerralla – pisimmät ohikannot 1 km ja 0,9 km.
  • Yhteensä kävelin melonnan ohessa 67 km – tai alkuretken 25 km patikointi huomioiden 92 km.
  • Lasken retkellä myös ns. aktiivitunteja (käyttäen apuna gps-paikantimen loppulukemaa) kaavalla ”aika liikkeessä” + ”aika pysähdyksissä” per 2.
    • Koko retkellä aktiivitunteja 44:33 + 18:25 / 2 = noin 53,5 tuntia.
    • Viimeinen päivä poistaen (itse jokiretki) 41:05 + 18:09 / 2 = noin 50 tuntia.
    • Näin ollen tämä retki menee keskipitkien melontaretkien joukkoon. (Pisimmät retket ovat olleet yli 70 aktiivituntia.)

Tässä miehet odottavat jäätelö suussa bussia Lakselvissa.

Olen kirjoittanut tämän tekstin Lapissa Karigasniemen leirintäalueella. Nyt kun teksti on valmis, lähden huomenna seuraavalle retkelle, josta raportoin, kunhan ehdin.

6 Responses to Melontaretki Stabbursdalenin kansallispuistoon (Stabburselvalle) 6.–12.7.2020

  1. Saila says:

    Mielenkiintoinen reissu. Olen juuri matkalla tuonne ja sain hyviä vinkkejä omalle polkujuoksuretkelle.

  2. tuorala says:

    Kiitos yksityiskohtaisesta reissuraportista. Olen miettinyt saman reissun tekemistä useampia vuosia ja tästä on varmasti paljon apua, jos reissun saa joskus toteutusasteelle. Myös useimmat putouksista näyttävät mielenkiintoisilta koskikajakkimelojan näkökulmasta.

  3. Jone says:

    Eikö ole vielä alkanut tehdä mieli hankkia reppulauttaa? Luulisi, että sillä monet reissuistasi olisivat helpompia kuin raskaalla Grabnerilla.

    • Ei. Kulttuurikysymys. Olen avokanoottimeloja. Suuri osa etenemiseen liittyvistä menetelmistä ovat hauskoja itsessään kuten köysitekniikat jokien nousuissa ja 1-lapaisen melan hallinta kokonaisuudessaan. Sitä paitsi monet retkeni eivät olisi mahdollisia (tai ainakin paljon hankalampia) packraftilla kuten vaikkapa Inarin satamasta Kirkkoniemeen. Eipä silti, tykkään myös packraft-kulttuurista, se on tuonut hienoja asioita mukanaan kuten aktiivisen harrastajaverkoston, johon kyllä luen itsenikin mukaan (vaikka väline on eri).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: