Varangin niemimaalla patikoimassa 9.-12.7.2016

Varangin niemimaa on tuttu suomalaisille enimmäkseen upeasta Jäämeren tiestä, mahtavista merimaisemista ja linnuista. Vähemmälle huomiolle on jäänyt niemimaan sisäosissa sijaitseva kansallispuisto (Varangin niemimaan kansallispuisto, norjaksi Varangerhalvøya nasjonalpark).

Nähtyäni puiston syvistä jokikanjoneista muutamia hienoja valokuvia, päätin tehdä sinne vaelluksen. Alla esimerkkinä näkymä Sandfjordelvan laaksoon, jossa on retkeilijöille avoin tupa, nimeltään Telegrafhytta [linkki GodTur.no-karttapalveluun].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Lauantai 9.7.2016

Olin eilen 8.7.2016 lopettanut melontaretken Vätsärin läpi Kirkkoniemeen ja saapunut bussilla Vestre Jakobselvin leirintäalueelle. Leirintäalueella oli monia suomalaisia (perheitä, yksittäisiä kalastajia) sekä kaikenmaalaisia lintuharrastajia, jotka käyttivät leirintäaluetta tukikohtanaan matkalla Hornøyaan ja muihin lintupaikkoihin.

Varasin mökin, jotta sain leviteltyä ja huollettua varusteet. Sovin leirintäalueen henkilöstön kanssa, että jätän kanootin ynnä muuta patikoinnin kannalta turhaa tavaraa varastoon, kunnes haen ne 3-4 päivän kuluttua.

Ajatukseni oli aloittaa patikointi Vadsøsta, joka sijaitsee 18 km Vestre Jakobselvistä itään. Bussi kulkee välin 20 minuutissa, mutta Norjan pohjoisosassa on kumma käytäntö, että bussit eivät kulje lauantaisin (kukaan ei tiedä miksi). Tiedustelin asiaa leirintäalueen vastaanotosta. Heillä oli tarve käydä lauantaina kaupassa Vadsøssa, joten pääsin kyytiin. Ongelma ratkaistu!

Käytyäni viime ostoksilla lähdin kävelemään Vadsøn keskustasta kohti hiihtokeskusta, jonka läpi kuljin maastoon. Tunnin kuluttua Vadsøn viimeisetkin talot alkoivat jäädä horisonttiin.

Minulla oli ennen matkaa vähäiset tiedot Varangin niemimaan kansallispuistosta. Tein vain seuraavat tiedustelut:

• Katsoin Google mapsin valokuvista missä kansallispuistossa on komeita maisemia.
• Suunnittelin patikointireitin niin, että se kulkee komeimpien valokuvien kautta.
• Löysin valokuvista kaksi autiotupaa, jotka tallensin etukäteen GPS-paikantimeen.
• Yhdistelin ja printtasin itselleni maastokartan GodTur.no-karttapalvelusta.

Vadsø valikoitui patikoinnin lähtöpaikaksi siksi, että 10 km sen pohjoispuolella on Nattfjelldalen, jonka valokuvat olivat upeita. Tämän kohteen olin myös tallentanut GPS-paikantimeen.

Kävelyreittini oli alussa mutkitteleva, kunnes saavuin 8 km jälkeen kyltille [GodTur.no-karttalinkki].

Huom! Kun edellä annoin karttalinkin norjalaiseen GodTur.no-palveluun, se on summittainen. Tämä kyltti oli kohdassa, jossa valkoinen etelästä saapuva tie ylittää puron (sen jälkeen tie on väritetty keltaisella). Karttapalvelun avulla selvinnee myös suorempi kävelyreitti tähän paikkaan kuin mitä minä käytin (minun reitti hiihtokeskuksen kautta kiersi liikaa).

Kyltiltä oli vielä 6 km tähän maisemaan, jossa pääsin ihailemaan Nattfjell-kanjonia [GodTur.no-karttalinkki].

Olin ollut käsityksessä, että Varangin niemimaalla ei ole hyttysiä eikä mäkäriä. Se on väärä tieto, sillä tässä laaksossa niitä oli häiriöksi asti. Ylitin kuvassa olevan virran ja kipusin rinteen loivimmasta kohdasta ylös Nattfjell-kanjonin toiselle puolelle.

Sieltä näkymä oli vielä kilometrin pitemmälle käveltyäni seuraava.

Taaksepäin katsoessa näkyy kanjonin s-mutka.

Aivan kanjonin päädyssä on vesiputous.

Ylitin virran heti vesiputouksen yläpuolella ja kävelin pohjoiseen, kunnes leiriydyin 19,5 km jälkeen varsin mitättömän lammen rantaan. Täälläkin oli hyttysiä ja mäkäriä, mutta ne eivät olleet kovin äkäisiä.

Sunnuntai 10.7.2016

Nattfjell-kanjonista ei ole sujuvaa kävelyreittiä oikein mihinkään. Itse suuntasin yhä pohjoiseen, sillä seuraava kohteeni oli niemimaan keskellä sijaitseva Bjørnskard-sola, joka näytti kartalla jännittävältä.

Ensin kävelymaasto oli helppoa.

Viiden kilometrin jälkeen kävelymaasto oli rakkaa.

Pohjoiseen mentäessä ylitetään kivinen Falkfjellet-tunturi, joka on niin laakea, että korkeusmetrien tuloa ei huomaa. Lopulta ollaan kuitenkin 500 metriä meren pinnasta [GodTur.no-karttalinkki]. Kun jatketaan edelleen pohjoiseen, kaukaisuudessa näkyy Bjørnskard-sola, jonka läpi aioin kävellä.

Falkfjellet-tunturilla ei ole vettä missään. Tunturilta täytyy kävellä kilometritokulla kohti solaa ennen kuin löysin ensimmäiset vedet ja laitoin aterian.

Kivissä on jänniä kuvioita.

On myös pyöreämpiä muotoja.

Jos tällaisia kuvioita olisi vain yhdessä tai muutamassa kivessä, luulisi löytäneensä kivikautisen piirroksen. Kuvioita on kuitenkin melkein jokaisessa kivessä. Ymmärtääkseni kivilaji on sellaista, että se halkeaa pienemmiksi palasiksi kuvioiden kohdalta. Ja rakkakivikko vain lisääntyy.

Tämä kivierämaa on jollain tapaa kauniskin ja järjestyksessä. Alla on laaja tasainen alue, jossa voisi vaikka kärrätä kanoottia ongelmitta.

Tein sivupolun tähän maisemaan, kun havaitsin puron korkean tumman pystyrinteen.

Bjørnskard-sola lähenee.

Yllä olevassa kuvassa on metka näköharha. Solasta tuntuu tulevan virta, joka jakautuu kahtia vasemmalle ja oikealle.

Näköharha tämä on siksi, että vesi ei virtaa solasta tänne (etelään), vaan kohti solaa (pohjoiseen) [GodTur.no-karttalinkki].

Solassa on pieni vesiputous. Alla oleva kuva on otettu katsoen tulosuuntaan (etelään).

Kun edetään yhä pohjoisemmas, solassa kulku muuttuu jyrkäksi. Pääsin kuitenkin läpi solan länsipuolta kävellen (kuvassa vasemmalla).

Solan läpäistyäni maisemassa on kultavärinen joen penkere.

En kuitenkaan jatkanut joen seuraamista vaan käännyin länteen tavoittaakseni Bjørnskardhytta-tuvan, jonka olin tallentanut GPS-paikantimeen. Tupa löytyi käveltyäni yhteensä 26 km [GodTur.no-karttalinkki].

Minulla ei ollut tässä vaiheessa tietoa onko tupa auki. Nousin portaat ja vetäisin oven kahvasta. Ovi aukesi. Tuntui uskomattoman hienolta, että raskaan päivän jälkeen löytyi avoin ja siisti tupa.

Kuva eteisestä sisälle.

Kuva toiseen suuntaan.

Tuvassa on vieraskirja, josta ilmeni, että täällä ei käydä usein – harvemmin kuin kerran viikossa kesäaikaan. Kirjoitin omat merkintäni.

Tuvassa on kaasuliesi, mutten käyttänyt sitä.

Tuvassa on kamiina mutta puuvajaa ei ole. Ilmeisesti ajatus on, että talviretkeilijät kuljettavat mukanaan omat puunsa. (En tehnyt tulia.)

Maanantai 11.7.2016

Päivä aukesi täydellisen aurinkoisena. Viimeinen silmäys kohti Bjørnskard-solaa.

Olin löytänyt valokuvia toisestakin tuvasta, jonka nimi on Telegrafhytta. Se sijaitsee syvässä jokikanjonissa. Suunnittelin reitin sinne siten, että jokikanjonien pohjien kautta tarvitsee kävellä mahdollisimman harvoin. Tässä kuitenkin olen lähdössä ylittämään Sandfjordelvan yläosan kanjonia [GodTur.no-karttalinkki].

Joessa oli jo tässä kohdassa tarpeeksi vettä, jotta siinä voisi edetä kanootilla. Kuinka helppo olisikaan mennä kanootilla Telegrafhyttalle.

Mutta minä liikuin jalan. Taas uusi jokikanjoni (Buoidejohka), joka täytyy mennä alas ja ylös.

Jotta syviin kanjoneihin ei tarvitse mennä usein, reittini kulki läheltä Røyskattfjellet-tunturia, heti sen jyrkimmän rinteen etelä/kaakkoispuolelta [GodTur.no-karttalinkki].

Silloin vastaan tulee vain matalia purokanjoneita kuten tämä vihreähohtoinen.

Maasto oli eiliseen verrattuna ylimalkaan helppoa – ei rakkakiveä. Myös porot viihtyvät täällä.

On myös toinen syy miksi porot viihtyvät täällä eikä esim. Nattfjell-kanjonissa. Bjørnskard-solan pohjoispuolella ei hyttysiä ja mäkäriä juuri ole.

Käveltyäni 27,5 km saavutin Telegrafhyttan (alla oleva kuva seuraavalta aamulta, jolloin oli sumuista) [GodTur.no-karttalinkki].

Tällä kertaa kuvasin myös tuvan eteisen (hmm, ei ihan yhtä siisti kuin suomalaiset autiotuvat).

Oikealla on ovi tupaan, joka näyttää tältä.

Kuva takaisin ovelle päin (täälläkään ei ole puuvajaa – tuo puut mukana, jos tarvitset).

Telegrafhyttassa on vain yksi ikkuna, joten se on pimeämpi kuin Bjørnskardhytta. Useiden vuosikymmenten retkeilijät olivat jättäneet hiukan rähjäiseen tupaan omat jälkensä. Viihdyin silti.

Tuvan nimessä ”telegraf” tulee siitä, että puhelinlinja kulki aikoinaan tätä kautta yhdistäen rannikon kyliä. Seinällä on valokuvia näistä historiallisista ajoista, kun puhelinlinjaa rakennettiin ja huollettiin. Eräässä kuvassa kaksi miestä istuu vaijereista roikkuvassa laatikossa korkealla Sandfjordelva-joen yläpuolella. Tällainen ”gondolihissi” täällä oli, jotta varusteita on voitu kätevästi toimittaa. (Harmittelen, etten ottanut valokuvaa tästä valokuvasta – Googlen kuvahakukaan ei vastaavaa kuvaa löydä.)

Oli miten oli, syötyäni tein parin kilometrin lisälenkin kuvatakseni Telegrafhyttan uskomattoman kaunista ympäristöä.

Alla olevassa kuvassa tupa on kuvan keskellä alhaalla. Sandfjordelva virtaa oikealta, kiertää tuvan ja jatkaa vasemmalle kohti merta. Joen takana olevat kukkulat kohoavat 150 metriä jokea ylemmäs.

Seuraavassa kuvassa olen ylittänyt pienen Orosjohka-puron (voidaan ylittää kumisaappailla) jonka takaa kuvaan samaa laaksoa ja tupaa myötävaloon.

Seuraavassa kuvassa näkyy miten Sandfjordelva jatkaa matkaansa kohti merta.

Henkeäsalpaavan kaunista.

Tiistai 12.7.2016

Heräsin varhain, koska halusin varmistaa pääsyni Jäämeren tielle ajoissa. Rinteet olivat sumussa jo kello 6.

Sandfjordelvaa ei voi ylittää kumisaappailla, vaan täytyy ottaa housut pois. Kahlasin yli. Tupa tuskin erottuu sumussa.

Nousin pois jokikanjonista Telegrafhyttan itäpuolista kanjonia pitkin, jossa on pieni puro. Ylhäällä maastossa satoi pientä pisaraa.

Kansallispuiston rajapylväät ovat noin 25 metrin välein, mutta pystyin tuskin erottamaan kahtakaan pylvästä yhtä aikaa.

Valitsemani reittisuunnitelma oli ”mennään suurinpiirtein koilliseen, kunnes saavutaan merelle”. Suunnitelma oli kerta kaikkiaan onneton. Kävely kumisaappaissa rakkakivikossa vaatii tarkkuutta.

Silloin tällöin sumun keskeltä esiin ilmestyi vettä. Koska paksussa sumussa ei voi nähdä pienenkään järven toista rantaa, aivot tekivät tepposet ja kuvittelin useasti jo saapuneeni merelle.

Saavutin neljän tunnin jälkeen puron, joka virtasi pohjoiseen. Laskeuduin sen vartta.

Kun pääsin alas ja GPS näytti minun saapuneen miltei meren tasolle, istuin sadekamppeissa märkään maahan ja aloin kokata lounasta.

Vielä yksi kilometri, kunnes olin Jäämeren tiellä.

Jos turistit tulevat tänne Jäämeren tielle ihailemaan upeita merimaisemia, niin tämä ei ollut se päivä. Maisema oli sumussa.

Bussit eivät kulje Jäämeren tietä tänne asti, vaan Vardø on viimeinen kaupunki, jonne asti pääsee. Lähdin kävelemään kohti Vardøa, jonne oli matkaa 25 km. Olin varustautunut viiden päivän retkeen, joten eväät loppuisivat vasta ylihuomenna.

Ykkösprioriteetti oli kuitenkin se, että pyrin pääsemään takaisin leirintäalueelle jo tänään. Pyrin siis liftaamaan. Kului 15 minuuttia, jonka jälkeen pääsin kolmannen ohi ajaneen auton kyytiin. Tunsin itseni onnekkaaksi. Kuski oli Vardøssa asuva sotilas, joka jätti minut Vardøn satamaan, jonka vieressä on turisti-info ja bussipysäkki.

Kuva satamasta. Kävelin 89 km neljässä päivässä.

Jatkoin kolmen tunnin jälkeen bussilla Vestre Jakobselvin leirintäalueelle, jossa keräsin sinne jättämäni tavarat, kävin suihkussa ja maksoin siitä hyvästä, että olen seuraavan yön teltassa.

Telttailu ei kuitenkaan ollut mielessäni, vaan jäin torkkumaan leirintäalueen sohvalle pingispöytien viereen. Syy tähän oli se, että Eskelisen bussi kulkee Vadsøsta Suomeen hankalasti aamuyöllä (lähtö Norjan aikaa klo 2:05, Vestre Jakobselvissä noin klo 2:20). Siispä heräsin sohvalta klo 1:40, kävelin leirintäalueelta tien varteen ja matkustin aamuyöllä Inariin.

Näin päättyi 3-viikkoisen Lapin matkani neljäs retki. Koska kaikki oli sujunut tähän asti niin optimaalisessa aikataulussa, päätin vielä meloa Vaskojoen Angelin sillalta Inariin, mutta siitä kerron seuraavassa retkijutussa, kunhan ehdin.

Yhteenveto

Patikointi Varangin niemimaan kansallispuistoon oli enemmän kuin hyvä kokemus ja maisemat upeat. Alla satelliittikuvassa kävelyreittini.

Reitti tarkemmin.

Merkitsin satelliittikuvaan kaksi ylimääräistä paikkaa:

• Hamningberg on Jäämeren tien päätepiste (sinne ei pääse bussilla).
• Båtsfjord on Vadsøn ja Vardøn lisäksi kolmas isompi asutuskeskus Varangin niemimaalla (sinne pääsee bussilla).

Satelliittikuvasta ilmenee hyvin missä on rakkakiveä (harmaat alueet). En ollut tajunnut käyttää hyväksi tätä informaatiota reitin suunnittelussa (esim. Falkfjelletin olisi voinut kiertää lännempää).

Myös pysähtyminen Vardøn turisti-infossa oli hyödyllinen, koska löysin lisää vastauksia siihen, mitä reittejä Varangin niemimaalla kannattaa kävellä. Sain näet selailtavakseni paikallisen kirjasen, jossa oli karttapohjaista tietoa paitsi patikoijille myös kalastajille, lintuharrastajille ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille turisteille.

Alla on valokuvaamani sivu suositelluista patikointireiteistä. Voit katsoa kuvaa suurempikokoisena klikkaamalla tästä.

Kuvasta ilmenee, että tupia on enemmän kuin ne kaksi, jotka tiesin ennakkoon. Kuvan perusteella voitaisiin kävellä esimerkiksi retki, jossa Bjørnskardhyttalta jatketaan kohti Båtsfjordia (Båtsfjordiin menee busseja päivittäin, joten se on kelpo retken päätepiste).

Alla tietoa kaikista tuvista (jos aiot vierailla tuvilla, saat itse selvittää niiden tarkat sijainnit). Jos alla oleva teksti ei näy hyvin, klikkaa suurempi versio esille tästä.

Patikointireiteistä kirjanen kertoo seuraavaa. Jos alla olevat tekstit eivät näy hyvin, klikkaa suuremmat versiot esille tästä ja tästä.

Esitellyt reitit sopivat päiväpatikointiin tien varresta. Sellaisia suositeltuja reittejä ei ole, joissa mennään kansallispuiston sisäosiin tai kävellään läpi etelästä pohjoiseen kuten minä tein. Nämä reitit vaativat siis yhä omakohtaista suunnittelua.

Yksi huomio kuitenkin. Jos haluaa vierailla Telegrafhyttalla, paras reitti sinne ei ollut minun reittini. Paras on kävellä Sandfjordelva-joen vartta ylävirtaan joen länsipuolta. Minähän riisuin housut pois ja ylitin joen tuvan kohdalta, mutta tämä ei olisi ollut tarpeen.

Jään myös miettimään mahdollisuutta suunnitella tuonne melontaretki. Silloin noustaisiin ylös Komagelva-joki [GodTur.no-karttalinkki] lähelle Bjørnskard-solaa (tähän menee 2 päivää). Kun tarpeeksi ylös on päästy, kannetaan kanootit Bjørnskardhytta-tuvalle, jossa ollaan yötä. Kolmantena päivänä kannetaan kanootit Sandfjordelvalle, jota lasketaan Telegrafhyttalle, jossa ollaan yö. Neljäntenä päivänä jatketaan matkaa Jäämerelle.

Uskon, että palaan vielä joskus Varangin niemimaan kansallispuistoon – niin hieno paikka se on. Toivottavasti tämä artikkeli johdattaa myös muita lukijoita tähän hienoon kansallispuistoon.

Huom! Laitan tähän loppuun vielä yhden kuvan Telegrafhyttasta, jotta Facebook poimii sen artikkelin kuvituskuvaksi. Tuvan takana oleva sola on muuten sama, jota pitkin nousin solan takana näkyvään rakkakivikkoon.