Melontaretki Hammerfestin kuntaan koskirikkaalle Repparfjordelvalle (Riehpovuonjohka) 9.–11.7.2022

Olen tutkinut antaumuksella Suomen ja Norjan jokia viimeiset 10 vuotta. Harva lienee kuullut Repparfjordelvasta (Riehpovuonjohka) Hammerfestin kunnassa, mutta minulle se oli kartalla juuri sopiva: tarpeeksi leveä ja pitkä (50 km), putoaa merta kohti melko tasaisesti (5 m/km) ja joen molempiin päihin pääsee bussilla. Siis tutkimisen arvoinen ja loppujen lopuksi mahtava kaunis koskijoki.

Kuvituskuvassa komea Guovzagorzi – toinen kahdesta vesiputouksesta, joiden ohi kannoin kanootin retken aikana (isompi kuva tässä).


Päivittäisiin tapahtumiin.

Perjantai 8.7.2022

Edeltävänä päivänä olin päätynyt Kilpisjärveltä Eskelisen bussilla Skibotnin leirintäalueelle.

Norjan jatkobussi Skibotnista Altaan ja edelleen Repparfjordelvan latvalle kulkee kerran päivässä. Aikataulut voi katsoa https://snelandia.no – tässä tapauksessa lähtöpaikka ”Skibotn sentrum” => kohde ”Skaidi (Hammerfest)”.

Seitsemän tunnin bussikuljetus saapui kello 00:30 Norjan aikaa ”perille”. Lainausmerkit siksi, että virallista pysäkkiä ei ole, vaan pyysin pysäyttämään tienvarsilevikkeellä, jonka ulkonäön olin tarkistanut etukäteen Google-katunäkymästä.

Nostin varustesäkin ja kanoottikärryn bussin tavarasäilöstä. Kävelin 100 metriä ja asetin teltan pöydän viereen. Kävin levolle kello 01:00 – siis Suomen aikaa 02:00 – onneksi Lapin kesäyö on valoisa.


Lauantai 9.7.2022

Olisin voinut lähteä melomaan tienvarsilevikkeen vierestä Jovnnajohka-nimistä puroa, mutta (aamiaisen jälkeen) vedin kuitenkin kanoottikärryt Stabbursdalenin kansallispuiston rajalle (tässäkin taustalla oleva puro on Jovnnajohka).


Kanootti auki.


Koska olin viimeksi melonut Itämereen laskevassa (Torniojoen) vesistössä ja tässä kyseessä on Jäämereen laskeva Repparfjordelvan vesistö, tässä on pieni riski levittää Gyrodactylus salaris -lohiloinen väärään paikkaan. Niinpä desinfioin kanootin Virkon S -aineella.

Ruokalusikallinen ainetta pulloon (tässä puolen litran pullo, joten puoli ruokalusikallista riittäisi).


Purosta vettä.


Kaadetaan.


Levitellään.


Toinen puoli.


Levitellään.


Melat.


Saappaat.


Jos ainetta jää yli, loput maahan – ei suoraan vesistöön.


Kannoin mukana lappua ”YES, I DISINFECT”. Jos joku (kalastaja) kysyisi olenko desinfioinut kanootin, on vakuuttavaa, kun voi paitsi sanoa ”kyllä” myös näyttää vastauksen kirjallisena.


Aukoton todiste lappu ei tietenkään ole, vaan kättä pitempi väline vakuuttaa kaltaiseni toinen ulkoilija. Jos viranomainen todistetta kysyisi, olen valmis antamaan jauhetta laboratorioon ja näyttämään valokuvat, jossa desinfioin kanootin, sekä tarvittaessa gps-paikantimen jäljen, joka todistaa, että kameran valokuvien aikaleiman hetkellä olen tosiaan ollut siinä paikassa, missä väitän.

Okei, sitten joelle – tai tässä tapauksessa pienelle Jovnnajohka-purolle.


Jovnnajohkan vesi ei aivan riitä.


Saavuin Repparfjordin vesistön pääuomaan, jonka nimi tässä on Bastinjohka. Koska arvelin, että retkestä saattaisi tulla liian lyhyt, lähdin köysivedolla Bastinjohkaa ylös tavoitteena saavuttaa Bastinjavri-tunturijärvi.


Ylös mennessä Bastinjohka jakautuu kahtia ja pienenee.


Kun vesi ei virrannut vastaan, pääsin myös melomalla Bastinjohkaa ylös. Vastaan tuli pieni köngäs.


Kanootin nosto 50 cm ”vesiputouksen” yli.


Jätin painavat varustesäkit vesiputoukselle. Jatkoin tunturijärvelle kevyessä varustuksessa. Satoi.


Leikkimistä. Sitä tämä on, kun otetaan tavoitteeksi jokin sivuseikka kuten tunturijärvi, jonne ei tarvitse mennä, mutta mennään kuitenkin.

Virtapaikoissa havainnoin puron rakennetta. Puron levyinen tasainen kivilaatta.


Yhä ylös.


Puiden ali.


Olin merkinnyt tunturijärven koordinaatit gps-paikantimeen. Outoa kyllä näytti siltä, että menen yhä kauemmas järvestä.


Vedin kanootin purosta pois ja kävelin 500 metriä sivuun. Tunturijärvi löytyi. Haksahdus oli ilmeinen. Olin valinnut jossakin kohdassa väärän purohaaran.

Niinpä vedin kanootin tunturijärvelle, jonka nimi on Bastinjavri.


Järven takana kimaltelivat Stabbursdalenin kansallispuiston kilometriset huiput.


Tämän järven ja huippujen välissä (5 kilometrin päässä) on Stabburselva, jonka meloin vuonna 2020.

Mutta tämä tunturijärvi ei ollut kummoinen. Pusikkoiset rannat. Syvyys 25-75 cm. Jäätynee talvella pohjaa myöten.


Kiersin järven ympäri. Ohjasin kanootin laskupuroon.


Jonkin ajan kuluttua saavuin kohtaan, jossa olin valinnut väärän haaran.


Palasin ”vesiputoukselle” (isompi kuva tässä).


Tähän asetin teltan ja otin iltakuvan (isompi kuva tässä).


Kanootti liikkui 16,7 km, josta köysivedolla 2 km ja maastossa raahaten 0,5 km (koska suunnistusvirhe).

Kartalla toistaiseksi näin.


Sunnuntai 10.7.2022

Leikkiminen sikseen. Oli aika aloittaa melonta kohti Jäämerta. Lähtökorkeus 280 metriä.


Bastinjohkalla saavuin kohtaan, jossa tuhatpäinen porolauma ylitti jokea vasemmalta oikealle.


Kun ne havaitsivat minut, alkoi kaoottinen juoksu takaisin vasemmalle. (Tässä vaiheessa olin pysäyttänyt kanootin kivelle.)


Poron laumavietti on vahva. Joella oli hetken hiljaista, mutta vain hetken. Osa poroista oli jo ehtinyt ylittää joen ennen kuin saavuin niitä häiritsemään. Pian joki oli taas täynnä poroja – niitä poroja, jotka halusivat takaisin päälauman yhteyteen.


Minun kannalta mukava poronäytelmä, mutta anteeksi kuitenkin häiriö porot.

Lähtökorkeus Repparfjordelvan vesistöön oli 282 metriä (Bastinjavri) tai 280 metriä (vesiputous). Se tarkoittaa, että merta kohden on todella paljon koskia. Tässä ensimmäinen, jota en laskenut, vaan nostin ohi.


Joen ”rakenne” aiheutti toisinaan harmia. Silokallioita koskien alla.


Katsoin useita koskia etukäteen, mutta alla olevaa en tarpeeksi tarkkaan.


Lipsahdus. Laskin yllä olevan kuvan alemman kosken oikealta puolelta. En ollut kaukaa havainnut, että siinä oli vain muutama sentti vettä. Kanootin pohja imeytyi kiinni kallioon, pysähtyi. Takaa tulevan veden paine käänsi perän vasemmalle alavirtaan. Kanootti lähti sivuluisuun. Hallitsematon tilanne, jossa melalla ei voinut ohjata, koska alla oli muutama sentti vettä ja silokallio. Jännittävä tilanne päättyi, kun kanootti pysähtyi vinoon perä alaspäin. Kurotin saappaan kuivalle maalle. Sentti sentiltä avitin kanootin pois koskesta.

Alla selvempi tapaus: en laske, uitan narun avulla alas.


Joki kasvoi, kun vasemmalta mukaan tuli Voggeneselva. Tästä lähtien kutsun jokea nimellä Repparfjordelva (isompi kuva tässä).


Repparfjordelva alittaa E6-valtatien (tämäkin olisi mahdollinen lähtöpaikka joelle).


Uusia koskia, jossa reitti löytyy pienen pohtimisen jälkeen.


Kosket olivat jatkuvia, mutta useimmiten helppoja, mikä tarkoittaa, että korkeusmetrit vähenevät hitaasti. Tässä kohdassa pysähdyin, korkeus 207 metriä.


Myöhemmin kartasta katsoin, että tämä kanjoni (tai sen suurin vesiputous) on Aisargorzi.


Katse ylävirtaan, jossa punamusta kanootti pienenä oikealla. Joen toiselta puolelta kierto olisi helpompi (vähemmän ylämäkeä), mutta minkäs teet. Yli ei enää voinut meloa turvallisesti (isompi kuva tässä).


Kanjoni jatkuu. Edelleen kuva ylävirtaan.


Kanjoni päättyy. Aisargorzi. Joki on pudonnut 14 metriä. Loppukorkeus 193 metriä (isompi kuva tässä).


Lähikuva. Lohille on rakennettu nousureitti Aisargorzin ohi.


Kalamiehiä toisella rannalla (isompi kuva tässä).


Varustesäkit jo kannettu. Sitten kävely takaisin ja kanootti.


Poseerausta. Kantotyyli on tämä.


Aisargorzin kanjonin kierto on 600 metriä pitkä. Uusi lähtö kuvan vasemmasta reunasta. Aisargorzin jälkeen tarkistin pitkään jokaisen kosken, sillä kapeassa joessa kosket ovat erilaisia, vaihtelevia.


Repparfjordelvan yli ei kulje teitä, mutta patijkoijien siltoja on. Tämä on kilometri Aisargorzin jälkeen.


Taisin jo mainita, että tarkistin melkein jokaisen kosken. Alla olevassa lopputulos oli, etten pysty laskemaan. Kannoin (kuvassa) oikealta ohi.


Edelleen joki jatkuu kapeana. Tämän pystyin laskemaan aivan ”alanurkasta” – siis joen vasen reuna (isompi kuva tässä).


Jälleen joki leveni ja kosket helpottuivat pitkäksi ajaksi (siitä vaiheesta ei ole valokuvia).

Joen mutkitellessa yhä pysähdyin rantaan ja kävin katsomassa, mitä mutkan takana on: 99 % tapauksissa ei mitään, mutta alla oleva tapaus on se 1 %, jolloin pysähtyminen oli tuiki tärkeää. Jos tuohon olisin jatkanut luottaen, että helppo koski jatkuu, se olisi ollut menoa (isompi kuva tässä).


Tämä on Repparfjordelvan toinen pitkä kanjoni: Guovzagorzi (isompi kuva tässä).

Huom! Yllä olevassa valokuvassa on jännä visuaalinen harha. Vaikka seison mäen päällä 20 metriä vesiputousta korkeammalla, valokuvassa mäen reuna on mystisesti hävinnyt enkä tiedä, mikä sammalmätäs on ylempänä, mikä alempana. Valokuvan perusteella näyttäisi, että seison samalla tasolla kuin joki – noin 3 metriä rannasta.

Guovzagorzin kanjonin yli pääsee kävelysiltaa pitkin.


Kanjoni jatkuu.


Osa kanjonin koskista olisi laskettavissa, mutta parempi kantaa varusteet kokonaan ohi,


Guovzagorzin kanjonin aikana joki putoaa 137 metristä 123 metriin (14 metriä). Kantomatka tähän asti on 900 metriä.


Tosin eipä kanjoni tässäkään ole ohi. Edellisen kuvan kohdasta meloin kiivaan virran yli ja uitin seuraavan kosken alas.


Joki palasi jälleen leveäksi. Alla oleva valokuva on otettu 5 päivää myöhemmin bussin ikkunasta. Tällaisissa helpoissakin kohdissa on valkoista vettä ja kiviä, joita pitää väistellä.


Pystytin illalla teltan joen toiseen laitaan autoilijoiden ihmeteltäväksi 100 metrin korkeuteen meren pinnasta.


Huom! Joen toisella puolella on vihreä avokanootti. Kun katselin paikkaa myöhemmin bussin ikkunasta, norjalainen retkeilijä piti ateriataukoa teltan kohdalla kanoottinsa kanssa. Vihreä kanootti on siis kaverin ”silta” kalaretkille joen yli – ei muuta.

Kanootti liikkui 36,8 km, josta 1,5 km kantamalla kanjonien ohi.


Maanantai 11.7.2022

Aamulla joki jatkui jälleen kanjoniin.


En melo yhteenkään kanjoniin, ellen näe, mihin se johtaa. Yllä olevassa kuvassa ei voi nähdä, onko mutkan takana vesiputous tai edes paikka, josta voi kantaa kanootin ylös ennen vesiputousta.

Niinpä nousin korkealle hankalakulkuiseen maastoon (gps-jäljen mukaan puoleksi tunniksi), jotta näin, mitä siellä on. Tässä tapauksessa tulos: ei vesiputousta, vaan tavallisia koskia.

Niinpä uskalsin meloa kapeikkoon.


Kapeikon takana on ensinnäkin alla oleva kivikko (johon pysäytin kanootin) sekä ”tavallinen koski”. Löysin siitä kohdan, josta laskin kanootin läpi (aivan punertavan kiven tätä puolta).


Kävelijöiden riippusilta myös tämän kanjonin kohdalla. (Tämän laskin alas kosken oikeasta laidasta.)


Kosket jatkuivat. Jyrkin ja hankalin kivien väistelyn paikka oli kilometriä ennen kuin Skaidielva liittyi Repparfjordelvaan (kuva ei ole aivan selkeä, koska aurinko paistaa edestä).


Loppu helppoa koskea.


Koskisaaret jakavat joen kapeampiin osiin.


Kun vastaan tuli sopiva jyrkänne, kiipesin päälle kuvaamaan haarautuvaa jokea (isompi kuva tässä).


Lähikuvassa lokki sekä kalastaja takana joessa (isompi kuva tässä).


Tuonne päin kohti merta.


Viimeisiä koskia.


Kalamiesten väistelyä. Heti kun joku havaitsi minut, nostin kättä tervehdykseksi ja samoin teki kalamies – en jäänyt juttusille kuin poikkeustapauksissa. Jos joku ei havainnut minua ajoissa, huusin ”helou”, jotta kalamies ei vahingossa linkoaisi perhoa kanoottiin.


Tuohon sillan alle lopetan.


Kun lähdin Lappiin kesäkuun lopussa, unohdin dronen kotiin. Niinpä kaikki ”ilmakuvat” on oikeasti patikoitu. Alla oleva kuva 100 metrin korkeudesta. Joen loppujuoksua.


Alla joen viimeinen S-mutka, jonka takana silta, josta lähdin kävelemään ja johon tämän kuvan ottamisen jälkeen kävelin takaisin (isompi kuva tässä).


Sillan alla.


Kanootti liikkui 15 km.


Yhteenveto

Repparfjordelva on yksi pohjoisimmista melomistani jokireiteistä.


Alla olevassa kuvassa Repparfjordelva muutamien naapurijokien kanssa. Keltainen on melontaa, punainen kanjonien ohi kantamista. Leiripaikat näkyvät valkoisina ympyröinä.


Millainen Repparfjordelva on ja kenelle se sopii?

Repparfjordelva on käytännössä jatkuvaa koskea ja vaikeusasteeltaan sama kuin viikkoa aiemmin Pohjois-Ruotsissa melomani Rostojoki – toisin sanoen hankalampi kuin Suomessa Poroeno-Lätäseno (ja paljon hankalampi kuin Ivalojoki). Repparfjordelvan etu verrattuna Rostojokeen on paljon helpompi saavutettavuus – ei kahden päivän kantamista heti alkuun, vaan hyppy bussista pois ja kanootin desinfiointi riittävät.

Repparfjordelvan kosket sopivat taitavalle melojalle muualla paitsi kahdessa kanjonissa, jotka on syytä kantaa ohi. Lyhyitä sileän veden osuuksia on vain tunturiylängöllä, jossa porolaumat vaeltavat. Esim. packraft-melojalle tämä olisi erinomainen kohde, kunhan tuo mukana desinfiointipulverin tai desinfioi kulkupelin desinfiointiasemalla (googlaa ”finnmark desinfeksjonsstasjon” tai mene suoraan tänne ja kelaa alemmas, siellä on kartta).

Gps-paikannin näytti retken jälkeen.


Osiksi pilkkoen:

  • Kanootti liikkui 68,5 km, josta 2 km köysivedolla ja 2 km kantaen.
    • Jos olisin mennyt suoraan alavirtaan, matka olisi ollut noin 50 km.
  • Kävelin 14 km, josta 4 km kanootin kanssa (köysiveto ja kantaminen).
  • Ajankäytössä lasken vertailuluvuksi aktiivitunteja kaavalla = aika liikkeessä 18:10 + aika pysähtyneenä 7:40 per 2 = 22 tuntia. Retki oli siis verrattain lyhyt.
    • Jos olisin mennyt suoraan alavirtaan, retken mitta olisi ollut 14,5 aktiivituntia.

Tällainen oli Repparfjordelva. Retken jälkeen kasasin kanootin kärryihin ja vedin lähimmälle pysäkille, jonka nimi on Finnmarkin bussireittioppaassa ”Ariselva (Hammerfest)”.

Loppukuvaksi pakattu kanoottikärry katselee merta.

Repparfjordelvan jälkeen olen melonut Norjassa lisää jokia. Niistä kirjoitan, kunhan ehdin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: