Valjohkan melonta 23.–27.7.2021 ja paluu Norjasta Suomeen rajavartioston ohjeistuksella

Heinäkuun 2021 viimeisenä Lapin retkenä meloin 52 kilometriä pitkän Valjohkan, joka laskee Norjan puolelta Tenojokeen.

Valjohka on viehättävä kalaisa pikkujoki, jossa on koskia, mutta kosket eivät ole yhtä vaikeita kuin muissa Norjan joissa. Niinpä Valjohkaa voi suositella myös vähemmän meloneille tai heille, jotka haluavat keskittyä enemmän kalastukseen.

Minulle Valjohka oli paitsi helppo loman viimeinen joki myös keino palata Norjasta takaisin Suomeen (Utsjoelle). Kuvituskuvana ensimmäinen leiripaikkani Valjohkalla (isompi kuva tässä).


Päivittäisiin tapahtumiin.

Torstai 22.7.2021 – valmistelupäivä

Edellinen Lakkojohkalta alkanut retki oli päättynyt keskeytykseen. Saavuin Lakselviin bussilla puolilta päivin.

Kävin ravintolassa ja totesin saman kuin Tana brussa: Pohjois-Norjassa korona ei hetkauta – kukaan ei käytä maskia. Se on vastakohta Pohjois-Suomelle, sillä aiempina viikkoina olin nähnyt, että melkein kaikki käyttävät maskia mm. Rovaniemellä, Kilpisjärvellä, Ivalossa ja Utsjoella.

Täydensin ruokavarastot muutamalla appelsiinilla ja leipäpalalla. Otin jatkobussin kohti Karasjokea, mutta jäin pois Skoganvarren leirintäalueella, jonka mökkiin ripustin märät kamppeet kuivamaan. Kävin suihkussa. Palauduin ja totesin, etten ole kovin rasittunut. Lakkojohkalta alkanut retki oli rankka säiden puolesta, mutta kuntoa se ei koetellut. Huomenna alkaisi seuraava retki.

Mikä retki? Muistin keskustelun norjalaisen harrastajamelojan kanssa Karasjoen leirintäalueella heinäkuussa 2018. Hän oli kehunut Valjohkaa: mukava pikku joki, joka laskee Tenoon. Paljon kalaa. Täydellinen valinta minulle, vaikken kalasta. Valjohkaa pitkin voin palata Suomeen, sillä Teno on Norjan ja Suomen rajajoki.

Soitin Lapin rajavartiostoon ja kerroin, että olen Norjassa ilmatäytteisen kanootin kanssa. Voinko meloa Valjohkaa pitkin Tenoon, ylittää rajan ja näin palata Suomeen? Rajapäällikkö pohti asiaa ja sanoi, että se ei käy. Koronan takia on voimassa määräys, että Suomesta Norjaan ja takaisin voidaan siirtyä vain virallisten rajanylitypaikkojen kautta. Sellaisia ovat mm. Karigasniemi ja Nuorgam. Niiden välissä on Tenojokea 155 kilometriä, mutta siitä välistä ei saa Suomeen tulla.

Kuulin rajamiesten keskustelevan linjan toisessa päässä. Höristin korviani. Hetken kuluttua päällikkö sanoi, että ratkaisu löytyy. Rajamääräys muuttuu maanantaina 26.7.2021, jonka jälkeen Suomeen saa palata mistä tahansa. Minun täytyisi vain sovittaa melonta-aikataulu sellaiseksi, että ylitän rajan maanantaina.

Vielä yksi asia. Valjohkan reitillä on kymmenkunta yli 500-metristä järveä. Miten löydän oikean suunnan järvillä ilman karttaa? Ratkaisu on gps-paikannin. Kulutin illan läppärin ja gps-paikantimen seurassa merkiten reitille runsaasti välipisteitä, joiden mukaan navigoida.

Perjantai 23.7.2021

Valjohkalle pääsee kätevästi linja-autolla, joka kulkee Lakselvista ja Karasjoelle. Pois autosta pitää jäädä Idjajavrilla (norjaksi Nattvatnet).

Koska Lakkojohkan jälkeen olin siirtymässä toiseen Jäämeren jokeen (Tenojoen vesistöön), oli minun tehtävä kanootille uusi desinfiointi.

Kerrataan. Jäämeren vesistöjen lohikalat ovat vaaravyöhykkeessä. Niillä ei ole luontaista vastustuskykyä lohiloista (Gyrodactylus salaris) vastaan niin kuin Itämeren vesistön kaloilla on. Koska kukaan ei ole 100 % varma, mihin vesistöihin lohiloinen on jo ehtinyt pesiytyä, kalastusvälineitä ja kanootteja ei saa viedä suoraan Jäämeren vesistöön, vaikka tulisi toisesta Jäämeren vesistöstä.

Desinfioinnin voi tehdä desinfiointiasemalla, josta saa asiaankuuluvan todistuksen (googlaa ”gyrodactylus salaris desinfiointiasema”), tai sen voi tehdä omin neuvoin Virkon S -pulverilla (myös desinfiointiasemat käyttävät Virkon S:ää, googlaa ”virkon s hinta”). Desinfioin aina paitsi kanootin myös melat, saappaat ja kanootin penkit.

Jos desinfioit itse, ota todisteeksi valokuvat, joita voit näyttää kalastuksenvalvojalle, jos sellainen ryhtyy asiaa tiedustelemaan. Kun desinfiointi on tehty, kaada loput aineet maahan.


Se siitä. Sitten kanootin pumppaus ja matkaan.


Idjajavri on kaksiosainen. Lakselv-Karasjoki-valtatie kulkee osien välistä. (Tässä kirjoituksessa ei ole Valjohkan karttalinkkejä, mutta käyttökelpoisia Norjan karttoja olen itse löytänyt norgeskart.no-sivustolta.)


Idjajavria melotaan 4 km etelään, puikataan kapeikon kautta, jonka jälkeen järvi jatkuu. Rannat ovat soiset. Pysähdyin 4,6 km jälkeen ottamaan dronekuvan (isompi kuva tässä).


Huomaa dronekuvan oikea ylänurkka. Horisontissa näkyy Stabbursdalenin kansallispuiston eteläiset huiput, korkeus yli 1000 metriä. Vuorten välissä olevan laakson kautta raahasin kanoottia heinäkuussa 2020 Stabburselvan retkellä.


Valjohkalla ei ole samaan tapaan jylhiä maisemia kuin Stabbursdalenissa. Täällä ”pikkujylhyyttä” edustaa mm. Uhca Guorpmet -tunturi, korkeus 440 metriä.


Kovin lähelle Uhca Guorpmetia Valjohka ei kulje. Käväisee vain 3 km päässä (isompi kuva tässä).


Valjohkan reitin ensimmäiset 6 kilometriä ovat järviä ja soita. Yllä oleva kohta juuri ennen Guorpmetluoppal-järveä on ensimmäinen, jossa olisi kovaa maata leiriytymiseen.

Soisia joenrantoja on myös tämän jälkeen.


Kahdeksan kilometrin jälkeen ensimmäiset virtapaikat. Vesi oli vähissä, mutta reunasta pääsin.


Rannoilla on lakkaa. Valtavasti lakkaa.


Koska nyt on perjantai ja minun oli määrä olla Tenolla vasta maanantaina, aikaa on.

Vietin lakkasuolla melkein tunnin. Nam nam. Harmi kyllä vain joka kahdeskymmenes marja oli oranssi, jotta se oli maittava tai ainakin puolimaittava.


Takaisin Valjohkalle. Soisten alueiden jälkeen joki alkoi virrata. Suvantojen väleillä on lukuisia kapeikkoja.


Vesi virtaa kivikujassa.


Mutta virtaa vesi myös muunlaisissa kapeikoissa.


Nämä vain esimerkkeinä, millaisia kosket ovat.


Selkeitä eli helppoja.

Paitsi sitten ne kosket, jotka ovat leveitä ja vesi ei aivan riitä – kanootti jää kiinni. Parempi olisi meloa Valjohka kesäkuussa, jolloin vettä on enemmän.


Välillä kapeita järviä.


Leiriydyin 12 km jälkeen tähän kauniiseen koskiniemeen. Koska paluu Suomeen on vasta maanantaina, ei kannata meloa liian pitkiä päivämatkoja (isompi kuva tässä).


Kello oli vasta 18. Aikaa on. Katselin maastoa.

Hirvi.


Elävä hirvi.


Taiteellinen hirvi.


Kanootti liikkui 12 km, jona aikana olin tullut 277 metristä 257 metriin = alas 20 metriä.

Lauantai 24.7.2021

Helppo melonta jatkui useilla virtapaikoilla.


Tosin jotkut virtapaikat olivat liian jyrkkiä kuten alla oleva. Kanootti piti kantaa kosken ohi maaston kautta.


Tai sitten jotkut virtapaikat olivat liian leveitä eikä vesi riittänyt.


Silloin nousin koskeen taluttamaan kanoottia.


Toisinaan maastossa oli mukava mäki. Silloin jätin kanootin jokirantaan ja kipusin vilkaisemaan laajempaa maisemaa (isompi kuva tässä).


Joskus se laajempi maisema oli vieläkin laajempi (isompi kuva tässä).


Enimmäkseen Valjohkan ympärillä on kukkuloita ja metsää.

Mutta joskus myös kalliorepeämä, jonka vieressä oleva koski vaatii hieman kanootin ohjailua (isompi kuva tässä).


Välillä hiekkatöyräitä (isompi kuva tässä).


Ja välillä dronen lennätystä: sama töyräs, mutta ylhäältä (isompi kuva tässä).


Sellaisia maisemia on Valjohkalla. Suuressa kuvassa Valjohka on oikein nätti, kun sen uoma kaartelee laakeassa maisemassa (isompi kuva tässä).


Nämä kuvat riittänevät lauantailta.

Koko päivän etsin hyvää lakkasuota, jotta voisin pysähtyä syömään läjäpäin C-vitamiinia. Aamulla löysin yhden, mutta harmikseni jatkoin nopeasti ohi enkä löytänyt sen jälkeen mitään. Oli tyydyttävä eväsappelsiiniin.

Ilta läheni. Lopetin melonnan hyvissä ajoin töyräälle, josta löysin kelpo telttapaikan.


Kanootti liikkui 23 kilometriä laskeutuen 257 metrin korkeudesta 172 metriin = alas 85 metriä. Se on oikein mukava kaato – 3,5 metriä per kilometri – joten voi sanoa, että alkukesällä Valjohka on merkittävän mukava koskijoki.

Sunnuntai 25.7.2021

Jatkoin suhteellisen rauhallista retkeä enempää kiirehtimättä nousten välillä ylemmäs maastoon ottamaan valokuvia (isompi kuva tässä).


Välillä joessa oli suvantoja.


Korkeuseroja oli, muttei niin paljon, että ympäröivät kukkulat olisivat olleet puuttomia.


Satunnainen hiekkatöyräs.


Pysähdyin metrin kokoiselle hiekkasärkälle.


Tein saappailla aaltoja.


Suuressa metsäisessä maisemassa (isompi kuva tässä).


Sitten oli myös pitempiä leveitä koskia. Mitä pitemmälle Valjohkaa meloin, sitä useammin vesi riitti leveässäkin koskessa (isompi kuva tässä).


Lopulta saavuin järven kautta Valjohkan kylään.


Kylä sijaitsee aivan Tenon kyljessä, E6-valtatien vieressä (isompi kuva tässä).


Niin saavuin Valjohkasta (kuvan alalaidassa) Tenojokeen, kun ollaan 112 metriä meren pinnasta. Vasemmalla Norja – oikealla Suomi – keskellä 2,5 km pitkä hiekkasärkkä kuuluu Norjalle [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Tänään Valjohkaa 60 metriä alas 17 km matkalla.

Yhteensä meloin Valjohkaa 52 kilometriä ja tulin alas 165 metriä = kaato keskimäärin 3,2 metriä per kilometri. (Se ei ole paljon eikä vähän vaan sopivasti, jotta reitillä on runsaasti erilaisia koskia, mutta ei vesiputouksia.)

Tänään sunnuntaina minulla ei ollut lupaa meloa Suomen puolelle.


Lähestyin Suomen puolista Ailegas-tunturia, jonka etelälaki on Suomen mittakaavassa jyrkkä.


Pysähdyin Norjan jokirantaan, jossa on Suomen puolella Nuvvuksen kylä (isompi kuva tässä).


Teltta pystyyn.


Huomenna on lupa meloa Suomeen ja käydä tunturilla (isompi kuva tässä).


Maanantai 26.7.2021

Heräsin varhain. Meloin Tenon yli kello 7:30. Lähdin kävelemään mäkeä ylös.

270 metrin nousun jälkeen olin Nuvvuksen kylän takana olevan Ailegas-tunturin etelälaella [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Mitkä näkymät!

Otin erilaisia valokuvia ilman dronea (yllä) ja dronella (alla) (isompi kuva tässä).


En tiedä mikä näistä on hienoin, niin laitetaan erilaisia (isompi kuva tässä).


Keskellä Tenoa on Teppanansaari. Teppana kuuluu Suomelle, sillä Tenon päävirta kulkee Teppanan ja Norjan välistä. Vihreät ruohokentät ovat heinäpeltoja – heinää paikallista karjaa varten (isompi kuva tässä).


Toinen suunta. Tuonne päin Teno virtaa (isompi kuva tässä).


Pilvet liikkuvat ja puolen tunnin kuluttua uusi valaistus (isompi kuva tässä).


Mahtava maisemapaikka.

Tuli tunne, että Tenoa voisi meloa montakin päivää. Pysähtyisi joka tunturilla, patikoisi ylös ja ottaisi valokuvia. Seuraava hyvä tunturi olisi Norjan puolella heti Nuvvuksen Ailegas-tunturi jälkeen (isompi kuva tässä).


Mutkan jälkeen lisää Norjan tuntureita (=Tenon vasen puoli).


Useimpien tunturien huiput ovat paljaat ja siis näkymät olisivat hyvät. Mutta nyt en enää tohtinut kiivetä Norjan puolelle, sillä olinhan virallisesti palannut Suomeen.


En pysähdellyt enää usein. Kuitenkin alla olevaan Norjalle kuuluvaan saareen pysähdyin. Kyseessä ei dronekuva, vaan saaressa on 12 metriä korkea hiekkatörmä, jonka päältä kuva [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Kun Teno ohittaa Norjan suurtunturi Rastigaisan (1067 metriä), joen virtaus kiihtyy kohti Utsjokea [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Ennen Utsjokea Tenon suurin koski on Yläköngäs, joka oikeastaan on kolme eri koskipaikkaa.


Olen aiemmassa kirjoituksessani kertonut, että Yläköngäs (Yläkönkäät) on helpohko laskea kanootilla Norjan puoleisesta laidasta. Nyt laskin ne huolettomasti keskeltä. Vaarallinen virhe! Alimman Yläkönkään keskellä on näet kivivalli, jota en rekisteröinyt ajoissa. Kivivallin vieressä on 35 cm korkea köngäs. Huolimattomuus johti pikaratkaisuun, jossa laskin könkään sinänsä hyvin, mutta koska en nähnyt mitä könkään alla on, jäin kiinni 4 metriä kivivallin alla olevaan kiveen kovassa virrassa. Kanootti pysyi pystyssä, mutta jäi jumiin. Kesti useita minuutteja, kunnes sain järkeiltyä, kuinka pääsen kiveltä turvallisesti irti.

Olipa opetus! Näin ylimielisesti ei pidä koskeen mennä – ei edes Tenojoen ”helppoon” Yläkönkääseen, joka ei kivivallin kohdalla ollut yhtään niin helppo kuin kuvittelin.

Hyvän virtauksen siivittämänä lähestyin Utsjokea.


Nostin kanootin vedestä ennen Saamen siltaa [karttalinkki], joka nyt korona-aikana on liikenteeltä suljettu (se ei ole virallinen rajanylityspaikka).


Kannoin kanootin ja tavarat ylös joen penkalle. Kytkin kanootin alle kärryt. Vedin lastin Utsjoen leirintäalueelle.


Kanootti liikkui 50,5 km (=vain vesiosuus, sillä lasken retken päättyneeksi, kun melonta päättyy ja olen ”sivistyksessä”).

Tiistai 27.7.2021 – Utsjoen bonusretki

Eväitä oli vielä jäljellä. Teltassa nukutun yön jälkeen päätin, ettei ole kiire etelään. Miellyin ajatukseen, että melon ”paikkopalan” eli Utsjoen alapään, joka oli vuoden 2016 Tsuokkajoen reissulla jäänyt kesken kovan vastatuulen takia.

Jätin teltan leirintäalueelle. Pakkasin päiväretkivarusteet. Kello 10:30 loikkasin Ivalon bussiin. Jäin pois Kenesjärven pysäköintialueella [karttalinkki].


300 metriä alempana alkaa Keneskoski [karttalinkki].


Keneskosken olin toki melonut jo vuonna 2016, mutta kertaus on hyväksi.


Keneskoski vaati silloin 5 vuotta sitten tarkkaavaisuutta, koska vesi oli tulvassa. Nyt pienemmällä vedellä otin kosken hieman huolettomasti. Tämä näyttää olevan Keneskosken jyrkin paikka.


Myös siltaa kohden Keneskoski jyrkkenee.


Vesi roiskuu, mutta kyllä siitä läpi pääsee tälläkin vedellä.


Keneskoski on Utsjoen isoin koski. Sen jälkeen melotaan järvissä, joiden välissä on pieniä virtapaikkoja (isompi kuva tässä).


Tein lounaan tässä kauniissa saaressa [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Patonivan kohdalla otin seuraavan maisemakuvan (isompi kuva tässä).


Utsjoki on oikeastaan pitkä järvien ketju. Jokena Utsjoki näyttäytyy vain 20 % matkasta, esim. alla olevassa kuvassa on 30 metrin joki saaren molemmin puolin, kun vesi valuu järvestä järveen [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Ihailin valkoista poroa. Onnittelen itseäni siitä, etten mennyt niin lähelle, että poro olisi pelästynyt.


Vielä sain meloa hetken aikaa tyynessä.


Ja tyynessä säässä ihailla kaukaisuudessa näkyvää Utsjoen maamerkkiä, Utsjoen Ailegas-tunturia ja sen päällä olevaa mastoa. (Utsjoen kunnan alueella on kolme Ailegas-tunturia – siksi mainitsin aiemmin kiivenneeni ”Nuvvuksen Ailegas-tunturin etelälaelle”.)


Alkoi tuulla.


Ukkosrintama kulki yli ja salamoi. Satoi kaatamalla.


Puolen tunnin kuluttua kirkastui. Saavuin Mantojärvelle [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Menee ihan turistikuvaamisen puolelle, mutta Utsjoen kirkko.


Mantojärven jälkeen alkaa viimeinen 6 kilometrin rypistys kohti Tenojokea. Mantokoski [karttalinkki].


Mantokosken jatko on kaksiosainen. Molempia puolia pääsee – kuvan taustalla Saamen silta (isompi kuva tässä).


Utsjoen viimeinen mutka [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Sillan alta.


Ja saavun pienen kosken kautta Tenojokeen (isompi kuva tässä).


Tämä oli vuoden 2021 Lapin melontareissujeni viimeinen koski (isompi kuva tässä).


Melontaa Utsjoella yhteensä 27 kilometriä.

Yhteenveto

Tässä artikkelissa kuvattu Valjohkan retki Norjasta Suomeen oli koko kesälomani helpoin. Retki onnistui pelkästään vesitse. Kanoottia ei tarvinnut kantaa enempää kuin 30 metriä parin kivisen kosken ohi (sen lisäksi joissakin leveissä koskissa kanoottia oli talutettava, koska vettä oli vähän).

Valjohka satelliittikuvan päällä.


Alla tarkemmin (valkoiset ympyrät ovat yöpymispaikkoja).


Retki Valjohkaa pitkin Tenoon ja edelleen Utsjoen keskustaan oli pituudeltaan 120 km (Valjohka 52,5 km, Teno 67,5 km). Gps-paikantimen perusteella aikaa kului liikkeessä 27 tuntia ja paikoillaan 6,5 tuntia (josta Valjohkalla 14 tuntia + 5 tuntia). Patikointia tuli vaatimattomat 9 kilometriä.

Aivan pohjoisimmassa Suomessa Valjohkaa eniten vastaava Lapin pikkujoki on Vetsijoki vesiputoukseen asti [karttalinkki] – sen jälkeen Vetsijoki jyrkkenee ja on siten hurjempi kuin Valjohka. Vähän etelämmästä verrokkeja voisi löytyä Tornionjoen ja Ounasjoen välistä: Jerisjoki, Äkäsjoki – tosin näitä en ole melonut.

Valjohkaa voisi myös verrata Vaskojoen, Kietsimäjoen ja Kaamasjoen ensimmäisiin 20 kilometriin, mutta Valjohka on siitä jännä joki, että se säilyttää pienen joen luonteensa koko 52 km mittansa ajan. Se ei koskaan muutu isoksi niin kuin edellä mainitut kolme jokea.

Myös siitä Valjohkaa voi kehua, että sen luonnollinen jatke on Tenojoki. Mitä useammin olen melonut Tenolla, sitä enemmän pidän siitä. Vaikka Teno on eräällä tavalla unettavankin helppo meloa, sen maisemat korkeine reunatuntureineen ovat käsittämättömän upeat.

* * *

Nukuin Utsjoen leirintäalueella vielä yhden yön. Palasin Espooseen bussilla + junalla + metrolla + bussilla ja otin kuvan kotiovella, kun kannan 50+ kg retkilastia selässäni.


Tilasto tämäkin: Vuonna 2021 liikuin retkillä Lapissa 996 km, josta kanootin liikettä 884 km, josta edelleen vesitse 770 km ja maitse 114 km (apuna köydet, kärryt ja kantaminen).

Käyn vielä syyskuussa Lapissa patikoimassa – siitä sitten myöhemmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: