Epäonnistunut kanoottiretki Lakkojohkalle ja siitä pohjoiseen 18.–21.7.2021

Ifjordfjelletin retken jälkeen lepäsin 2 päivää ja suuntasin pohjoisemmas, jossa on 70 kilometriä pitkä niemimaa ja kaksi jokea: Lakkojohka ja Sattovuonjohka (norjaksi Langfjordelva, Sandfjordelva). Ne on mahdollista läpäistä samalla retkellä, kunhan välin kulkee järvien ja maan kautta (apuna kanoottikärryt).

Retki epäonnistui, kun kolmantena päivänä ongelmat alkoivat kasautua. Neljäntenä päivänä keskeytin.

Kuvituskuva Lakkojohkan loppukilometreiltä, jossa joki kaartelee kohti vuonoa (isompi kuva tässä).


Päivittäisiin tapahtumiin.

Sunnuntai 18.7.2021

Otin iltapäivän bussin Tana brusta kohti Ifjordia. Kuljettaja varoitteli, että seuraaville päiville on luvassa viheliäistä säätä: yöllä +2 astetta lämpöä, paljon sadetta. Vastasin, etten ollut huolissani. Varusteeni riittävät.

Pohjois-Norjan linja-autot pysähtyvät mihin tahansa matkustaja keksii pyytää (aikataulut snelandia.no). Jäin pois Ifjordfjelletin pohjoisosassa 10 kilometriä ennen paikkaa, josta olin viikkoa aiemmin lähtenyt Henkan kanssa retkelle Ifjordfjelletin läpi. Kannoin tavarat poroaidalle.


Tavarat aidan yli ja Lakkojohkan rantaan. (Tässä kirjoituksessa ei ole karttalinkkejä, mutta käyttökelpoisia Norjan karttoja olen itse löytänyt norgeskart.no-sivustolta.)

En ollut desinfioinut kanoottia Ifjordfjelletin retken jälkeen, joten tein sen oman pulverin avulla.


Kerrataan. Jäämeren jokien lohikalat ovat haavoittuvia. Ne kuolevat, jos lohiloinen eli Gyrodactylus salaris leviää vesistöön.


Lohiloinen elää luonnollisena Itämeren jokien lohikaloissa. Niinpä kalastusvälineitä ja kanootteja ei saa siirtää Itämeren vesistöistä Jäämeren vesistöihin.


Olin lopettanut aiemman melontaretken Tenojoen vesistöön. Teno on Jäämereen laskeva joki, joten tarvitseeko silloin desinfioida kanoottia uudestaan, kun siirtyy Tenolta toiseen Jäämeren jokeen?


Vastaus on, että tarvitsee. Koska emme voi olla 100 % varmoja, onko lohiloinen sittenkin levinnyt esim. Tenojokeen, on desinfiointi tehtävä myös Jäämeren jokien välillä.


Desinfiointi on tarkkaa hommaa. Kun pyllistelin ja pyyhin kanoottia pesusienellä, havaitsin äkkiä, että vieressä on kolme miestä. Nostin katseen. Kalamiehiä.

– Päivää. Olen meloja. Desinfioin tässä kanoottia. (Puhuin englanniksi. Nousin seisomaan.)
– Kalastatko myös?
– En, melon vain. Hetkinen, minulla on tällainen lappu.


– Tein tämän, kun moni kalastaja kyselee. Tämä kertoo, että tiedän, miten täällä kuuluu tehdä.

Norjalaisia kalamiehiä huvitti. He tajusivat probleeman. Jos ihminen juttelee toisen ihmisen kanssa 15 sekuntia, kuinka hän voi vakuuttaa tehneensä aiemmin asian X? Kalastajien reaktiosta näin, että lappu on väkevä. Se toimii.

Hyvän alun jälkeen jutusteltiin monta minuuttia. Lakkojohka on suosittu lohijoki, mutta kalastajia on tänä vuonna vähän. Ei ole suomalaisia, koska korona. Olette kaukana merestä, nouseeko lohi tänne asti, kyselin? Kalaa täältäkin saa, vakuuteltiin.

Yksi miehistä jäi perhostelemaan viereeni, jotta voisi lahjoittaa minulle illaksi lohikalan. Hyvin ystävällistä, mutta olin tyytyväinen, kun aie ei toteutunut. Omat retkiruoat ovat helppoja ja nopeita.

Jatkoin desinfiointia.

Käytän desinfiointiin Virkon S -pulveria (googlaa ”virkon s hinta”), josta sekoitan vaaleanpunaisen liuoksen puolen litran pulloon. Se on samaa ainetta, jota viralliset desinfiointiasemat käyttävät.


Paitsi kanootin, desinfioin huolellisesti myös melat ja saappaat.


Jopa saappaiden pohjat.


Myös penkit.


Kun desinfiointi oli valmis, kaadoin loput nesteet maahan.

Jos kalastuksenvalvoja kysyy kanootin desinfioinnista, minulla on todisteet: annan pulveria laboratorioon ja näytän valokuvat. Näytän myös lapun, josta äsken kerroin.

Korkeus meren pinnasta 248 metriä. Dronekuva ennen lähtöä (isompi kuva tässä).


Meloin 50 metriä eteenpäin. Juutuin. Liian leveä joki näin vähälle vedelle. Ryhdyin taluttamaan.


Välillä talutin, välillä meloin, pian taas juutuin. Lakkojohkan vesi on kristallinkirkasta, eikä kivien päällä levää tai epäpuhtauksia kanootin liukua helpottamassa.

Oli myös paikkoja, jolloin kannoin kanootin ja tavarat. Aivan laskettava paikka sinänsä, mutta kylmässä säässä en riskeeraa.


Kanjoniin menossa pitää olla tarkka. Onko siellä vesiputous?


Ei ollut. Vain syvän vihreää vettä.


Kahden ja puolen tunnin jälkeen vettä oli kertynyt tarpeeksi, jotta melonta oli melko jatkuvaa.


Pystytin punaisen teltan joen oikealle penkalle 5,5 kilometrin jälkeen. Korkeus meren pinnasta 190 metriä eli olin tullut 3 tunnissa alas 55 metriä (isompi kuva tässä).


Maanantai 19.7.2021

Sateisen yön ja aamun jälkeen liikkeelle.


Monihaarainen kohta (kanoottini alareunassa – isompi kuva tässä).


Kun dronen kääntää alajuoksuun, näkyy vielä enemmän haaroja (isompi kuva tässä).


Lakkojohkan kaato on suuri, keskimäärin 8 metriä per kilometri. Niinpä siinä on monia kohtia, joissa kanootti on kannettava ohi.


Kantamisen jälkeen vesille.


Mutta vain 100 metriä – sitten on taas kannettava kanoottia.


Myös tämän paikan ohi.


Ja tämän ohi.


Joki putoaa näillä kohdin 25 metriä per kilometri. Alla olevassa kohdassa pääsin taas melomaan, kun joki putosi hetken hieman tasaisemmin, 15 metriä per kilometri (isompi kuva tässä).


Vuorotellen vauhti kiihtyy ja hidastuu. Hidastuu juuri riittävästi, että on aikaa ohjata kanootti seuraavaan valkoiseen veteen. Hallitsen tilanteen. Nautinnollista.

Tuon pätkän jälkeen oli kaadettava vedet kanootista.


Pidin ateriataukoa ennen kuin joki jälleen jyrkkeni. Yön aikana kastunut teltta kuivuu puussa (isompi kuva tässä).


Näistä valkoisista kohdista laskin kaksi ensimmäistä – sen jälkeen kannoin kanoottia (isompi kuva tässä).


Syy kantamiseen oli se, että kuudes valkoinen kohta oli vesiputous. En halunnut riskeerata ja laskea lähelle tätä kohtaa. (Huomaa kalaportaat.)


Päivän melonta jatkui kantamisella, mutta myös useiden laakeampien koskien melomisella, kunnes tulin tälle putoukselle.


Muita ihmisiä pitkästä aikaa. Nuoret norjalaiset kalastajat utelivat mistä tulen, sillä kanootit eivät ole täällä tavallisia (vilautin lappua melkein heti).


Samalla sain tietoa seuraavista ohitettavista putouksista. Tämä on seuraava (isompi kuva tässä).


Sama putous kuin edellä, mutta edestä. Kalaportaiden takia tässä ei saa kalastaa.


Melontaa 100 metriä. Sitten seuraava sarja.


Jatkuen heti tähän.


Ja riippusillan alta.


Riippusillan oikealle puolelle tulee 5 kilometriä pitkä polku Bekkarfjorden-vuonolta. Riippusillan vieressä on myös kalastuksenvalvojan mökki (kuvan rakennelma on keittokatos – mökki ei näy kuvassa).


En käynyt valvojaa tapaamassa, vaan kannoin kanootin sillan ohi.


Matkaa merelle 10 km, korkeus meren pinnasta 60 metriä. Tästä eteenpäin Lakkojohka on helppo. Mukavaa jatkuvaa virtaa, jonka molemmin puolin näkyy aika ajoin kalastajien kotatelttoja ja tavallisia telttoja.


Viimeinen ohi nostettava kohta on 3 km riippusillan jälkeen.


Veden kovertamat kaarevat muodot.


Merta kohti.


Eilinen bussikuski tiesi, mitä puhui. Lämpötila oli ollut koko päivän alle +10. Nyt alkoi sataa kaatamalla. Jatkoin melontaa rankkasateessa, kunnes hetkeksi selkeni.


Lakkojohkan loppu, drone näkee meren (isompi kuva tässä).


Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ihmettelen norjalaisten halua rakentaa taloja kauas maan tieverkoston ulkopuolelle. Vain reittivene kulkee perjantaina ja sunnuntaina Skjånesista. Jos asia kiinnostaa, hae aikatauluja snelandia.no => hakukenttiin ”Skjånes kai (Gamvik)” ja ”Laggo kai (Gamvik)”.

Lakkojohkan viimeisen 10 kilometrin varrella on norjalaiseen tapaan useita laavuja. Pystytin teltan yhdelle viimeisistä ennen kuin alkoi jälleen sataa. Alla oleva kuva seuraavana aamuna, kun aurinko paistoi hetken.


Kanootti liikkui 25,5 km, josta kantamalla 1,8 km. Olin tullut päivässä alas 190 metriä meren tasolle.

Tiistai 20.7.2021

Koko yön satoi, mutta aamulla pääsin onnekkaasti liikkeelle melkein kuivana.


Lämpötila alle +5. Pakkasin varusteet laavussa, siis sadesuojassa. Jokaisen laavun yhteydessä on toki myös puusee.


Lakkojohkan viimeinen kilometri 15 m/s myötätuulessa.


Oikeastaan en tiedä kuinka voimakas tuuli oli. Tiedän vain, että 10 m/s myötätuulessa hallitsen kanootin, mutta tässä tuulessa en.

Kanootti kääntyi alinomaa sivuttain – vasemmalle tai oikealle – enkä pystynyt sitä estämään, vaikka kuinka tarkasti meloin. Jos kääntyi oikealle, asentoa ei pystynyt korjaamaan melomalla oikealta eteenpäin. Vauhti oli pysäytettävä vasemmalta taaksepäin meloen. Taas tarkasti eteenpäin, jälleen kanootti kääntyi, jne.

Onneksi veden syvyys oli vain 20–50 cm. Saavuin nousuvesirantaan, jonka vesi oli suolaista (isompi kuva tässä).


Näissä kuvissa ei tuuli näy, mutta tuulee aivan perkeleesti (isompi kuva tässä).


Tähän rantaan ei ole tieyhteyttä. Veneyhteys on (siitä mainitsin aiemmin) (isompi kuva tässä).


Sitten on tämä mönkijäura, joka varmasti johtaa johonkin?


Ryhdyin vetämään kanoottia kärryjen päällä tunturien yli. En ottanut kuvia itsestäni kanoottia vetämässä (käyttäen vitkaa), koska tuuli ja satoi. Jyrkimmissä kohdissa kannoin ensin tavarat, sitten hain kanootin.


Näkymä Lakkojohkan laaksoon 230 metrin korkeudelta. Tuolta tulin (isompi kuva tässä).


Kova ponnistelu piti jäätävässä kelissä jokseenkin lämpimänä.

Entä lounastauko? Käänsin kanootin 250 metrin korkeudella kyljelleen tuulensuojaksi, jolloin pyörät pitivät kanootin paikoillaan. Periaatteessa. Se ei nimittäin riittänyt. Niinpä rakensin kivistä vallin, jotta kanootti ei lähtisi lentoon. Toiselta puolelta kanootti tukeutui selkääni.


Miksi hymyilen? Oikeasti olen märkä ja istuessa kylmenen, mutta ruoasta saa lämpöä ja kanootista tuulensuojaa.

Purin kanootin, sillä en enää uskonut tähän mönkijäuraan. Se menee väärään suuntaan.


Ryhdyin kantamaan.

Alla epäilemättä kaunein jokikanjoni, jonka poikki olen kantanut kanootin melomatta siinä metriäkään. Järvi on Kobbelvannet (isompi kuva tässä).


Kanootti on selässä pakattuna. Sateessa on tauko, mutta yhä tuulee hemmetisti. Kävelin tästä järven rantaan ja sitten vasemmanpuoleisen harjanteen yli, jotta pääsin eteenpäin.

Sain nauttia tästä maisemasta kolme kertaa. Yhteen kantokertaan en kykene, kun lastia on 55+ kg (mukana yli viikon ruoat). Niinpä kannoin osan, palasin takaisin, kannoin loput.

Selvää on, että drone pysyi laukussa pakattuna. Liikaa tuulta.

Yhdellä niistä kantokerroista aurinko käväisi Kobbelvannetin yllä.


Harjanteen ylityksen jälkeen kuru, pieni järvi, toinen kuru, sitten Ørnevannet.


Olin läpimärkä ja viluinen. Pystytin teltan, hain tarpeeksi vettä illaksi ja aamuksi, ja asetuin telttaan tuulensuojaan 16 tunniksi. Villaa päälle, ruokaa, makuupussiin.

Kanootti liikkui 8,6 km, josta meloen 2,5 km, kärryillä 2,6 km ja kantaen 3,5 km.

Keskiviikko 21.7.2021

Aamulla totesin sään samaksi kuin eilen paitsi kylmemmäksi. Kova tuuli. Jatkuva sade. Lämpötila hieman yli nollan.

Jos haluan säästää villan kuivana seuraavaksi yöksi, on koko päivä mentävä ilman, siis lyhyet kalsarit jne. Ei ollut kunnon käsineitäkään.


Odotin sään parantumista klo 11 asti. Ei parantunut.

Hiekkatielle oli onneksi vain 200 metriä. Pumppasin kanootin täyteen ja laitoin kärryt alle.


Ryhdyin vetämään.

Kävin korkeimmillaan 385 metrissä.

Välillä tien vieressä oli järviä. Ei ollut järkeä meloa niissä (yhä 15 m/s vastatuuli).


Entä lounastauko? Olin aamulla pakannut teltan niin, että sain sen helposti esille. Pystytin teltan tuulensuojaksi puron viereen, josta otin vedet.


Näin jäässä en ole ennen ollut. Teltan sain pystyyn, hyvä. Keittimen kykenin ruuvaamaan kaasupulloon kiinni, hyvä. Keittimen kaasun vääntäminen päälle ja sytyttimen käyttö – siihen en pystynyt, sillä jäisistä käsistä oli kadonnut hienomekaniikka. Sormista oli kadonnut kyky nipistää.

Vein molempia käsiä vuorotellen vaatteiden alle kainaloihin. Minuuttien jälkeen hieman lämmenneillä käsillä sain kaasun virtaamaan ja sytkäristä kipinän. Ruoka valmistui.

Mielenkiintoinen kokemus. Tällaista täytyy olla vanhuus, kun kyvykkyys aivan tavallisiin asioihin katoaa.

* * *

Takaisin tien päälle.

Näin horisontissa suuren järven. Reinoksvannan.


Tien reunan muovikeppien vinous. Näin näkyy tuuli valokuvassa.


Arvuuttelin, että Reinoksvannanilla saattaisi olla jokin taukopaikka. Niin oli. Ylistettyjä ovat norjalaiset.


Rakennelma oli moninkertaisen hyödyllinen. Sateensuoja. Tuulensuoja. Vessa, joka oli yhtä kylmä kuin ulkoilma.


Suunnitelman mukaan minun kuului meloa tästä Reinoksvannanin yli kohti pohjoista. Tällä tuulella ei mitään mahdollisuuksia.

Olin jo eilen päättänyt, että keskeytän retken. Tähän keliin varusteeni eivät riitä.

Totesin, että puhelinkenttää ei ole.

Purin kanootin. Yritin liftata.


Kestin 20 minuuttia.

Tuli niin kylmä, että päätin nukkua hyvän yön. Jatkan liftaamista aamulla. Pystytin teltan.


Puuhaillessa norjalainen autoilija perheineen pysähtyi taukopaikalle – matkalla kannaltani väärään suuntaan, auto muutenkin täyteen lastattu. Mies tiesi syyn, miksi taivaalla oli juuri lentänyt pelastushelikopteri. Radiossa oli kerrottu onnettomuudesta ”kilometrin päässä”. Koska puhelinkenttää ei ole, avun saaminen oli kestänyt. Joku oli ajanut (pari tuntia sitten?) onnettomuuspaikan ohi, pysähtynyt, painanut tarpeelliset tiedot muistiin, ajanut eteenpäin, kunnes puhelinkenttä – vasta sitten hätäpuhelu oli voitu soittaa.

Kanootti liikkui 9,3 km, josta meloen ei metriäkään.

Yhteenveto

Torstaina 22.7.2021 yhä satoi, tuuli ja oli kylmä. Jos koko eilisen päivän olin liikkunut hyisessä säässä ilman villavatteita, nyt jätin villat päälle. Olinhan aikeissa liftata pois.

Asetuin tien varteen klo 7:30. Kului 40 minuuttia. Pääsin neljänteen autoon. Rekka. Kiitos ja ylistys. Kuljettajana suomalainen mies, joka oli muuttanut Norjaan töihin. Juteltiin suomeksi. Pääsin kyydissä Ifjordiin, jonka leirintäalueen kahvilassa kulutin laatuaikaa kahvin ja letun parissa.

Reitti satelliittikuvan päällä.


Tarkemmin (keltainen melontaa, punainen kävelyä, valkoiset pallot yöpymispaikkoja).


Miksi retki epäonnistui? Miksi keskeytin? Joskus asiat kasautuvat eikä yksittäistä syytä voi kertoa. Pienistä asioista kasvaa kumpu ja sitten taipuu. Vielä yhden tärkeän asian kuulin kahdelta kalastajalta, kun kerroin olevani matkalla järvien kautta Sattovuonjohkaan. Kalastajat sanoivat, että Sattovuonjohka on pienempi joki kuin Lakkojohka ja kovin kivinen. Sitä tuskin voi meloa. Tämäkin seikka päätyi kumpuun, joka antoi luvan luovuttaa.

Hyvä retki silti. Lakkojohka oli haastava ja kaunis. Sää oli viheliäinen mutta pärjäsin. Tekemäni ”Yes, I disinfect”-lappu toimi ja loi veljellisen yhteyden kalastajiin: ”olemme samalla puolella”, ”suojelemme yhdessä tätä jokea”.

* * *

Kanootti liikkui yhteensä 49 kilometriä, josta 31,5 km meloen, 5,5 km kantaen ja 12 km kärryillä. Kävelyä yhteensä 35 km, josta 17,5 km kanootin kanssa. Gps-paikantimen mukaan olin liikkeessä 17,5 tuntia ja paikoillaan 7,5 tuntia. Lukujen valossa kevyt retki 3,5 päivän retkeksi, mutta ne olosuhteet.

* * *

Jatkoin bussilla Lakselviin, jonka jälkeen tein Norjassa vielä yhden melontaretken. Siitä kerron seuraavassa tarinassa.

2 Responses to Epäonnistunut kanoottiretki Lakkojohkalle ja siitä pohjoiseen 18.–21.7.2021

  1. Kalapulla says:

    Eikös muinaisessa Hahl-Marjokorven kirjassa jo varoiteltu, jotta Reinoksvannin suunnalla tuulee toisinaan niin että tuntuu jotta isot kivet lähtevät lentämään ? Hämärä muistikuva tämmönen.

    • Kiitos kommentista. Googlasin Hahl-Marjokorven. Hän on näemmä kalastuskirjailija. En tunne hänen kirjoja, mutta muuten varmasti pätee, että ”Reinoksvannin suunnalla tuulee toisinaan niin että tuntuu”. No toiselta puolen siellä on varmasti joskus helpompikin keli. Minulla ei ollut. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: