Kanootilla Ifjordfjelletin (Norjan Vätsärin) läpi pohjoisesta etelään 11.–15.7.2019

Kuvituskuva Bordejavrrit-kaksoisjärven kannakselta, jonne on yhden päivän matka päätieltä (isompi kuva tässä).

Päivittäisiin tapahtumiin.

Lauantai 10.7.2021

Lähdimme Henrik Henkka Palménin autolla Rovaniemeltä kohti Norjaa. Erilaiset teknisluonteiset pysähtymiset värittivät matkaamme.

Ivalossa ruokakauppaan, sillä onhan halvempaa ostaa leivät, appelsiinit ja muut tuoretavarat Suomesta kuin Norjasta.

Inarin Nesteellä kanoottien itsedesinfiointi ja huoltamolta 5 euron desinfiointitodistus, sillä Jäämereen laskeviin jokiin ei saa viedä kalastusvälineitä eikä kanootteja ilman desinfiointia. Uhkana näet on, että Itämereen laskevissa vesistöissä viihtyvä lohiloinen Gyrodactylus salaris leviää ja sitä Jäämereen laskevien jokien lohikalat eivät kestä.

Nuorgamin rajanylityspaikan jälkeen Norjan puolella Polmakissa puolen tunnin pysähdys, sillä koronaepidemian takia Norjan viranomaiset eivät päästä maahan ketä tahansa. Meidän onni oli, että juuri tällä viikolla Etelä-Suomen koronatilanne oli rauhallinen, niinpä emme olleet vaarassa joutua karanteeniin. Negatiivisen pikakoronatestin jälkeen jatkoimme matkaa.

Norjan puolella Tana brussa viimeinen ruoka- ja lisävarustetauko. Sitten autolla kohti Ifjordfjelletin pohjoisosaa järville, joilla on yhteisnimi Skjåvannan, saameksi Skadjajavrrit. (En laita tähän kirjoitukseen karttalinkkejä, mutta käyttökelpoisia Norjan karttoja olen itse löytänyt norgeskart.no-sivustolta.)

Google Maps löytää tämän retken lähtöpaikan, kun hakee Ifjordfjellet kapell, josta kuva alla (tai Google-katunäkymä tässä).

Sunnuntai 11.7.2021

Hyvin nukutun yön jälkeen aamupala ja teltan purku.

Henkan auto jää tänne muutamaksi päiväksi. Sen vieressä on hyvä täyttää packraft.

Itäisempi Skjåvannet dronekuvassa, korkeus meren piinasta 226 metriä (kappelin tumma katto oikealla).

Tästä lähdimme melomaan. Minun puhallettavan kanootin keulassa on kärryt, koska:

• Odotettavissa on paljon kantamista ja kanootin kärräämistä eri järvien väleillä.
• Odotettavissa olevan kantamisen takia olin pakannut liki kaikki varusteet yhteen säkkiin, jota olisi helppo kantaa selässä – ja tämä painava säkki kulki kanootissa selän takana, joten edessä on tilaa kärryille.

Kohti ”vuoria”, joiden yli pian nousisimme.

Kun ensimmäinen järvi oli melottu ja maasto näytti tasaiselta, kytkin kanootin alle kärryt. Henkka veti packraftia ruohoa pitkin seuraavalle järvelle – 700 metrin jälkeen Guolehisjavri, korkeus 248 metriä meren pinnasta.

Vasta toinen järvi ja kuinka mahtava näkymä (Henkka on vesillä, minä oikealla rannassa – isompi kuva tässä).

Olin reitittänyt niin, että Guolehisjavri pitää meloa länsipäähän ja sitten solan kautta eteenpäin.

Kun maasto on liian kivinen eikä salli kärryjen käyttöä tai packraftin vetoa maitse, on tavarat kannettava.

Kantaminen on hitaampaa kuin kärryveto, sillä minun on kannettava tavarat kahdessa erässä: erikseen kanootti, kävely takaisin, muut leiritavarat. Silloin jokainen etappi kävellään kolmesti.

Tämä 1,1 km kantopätkä (kävelyä 3,4 km) oli epätavallinen, sillä lyhyen ylämäen jälkeen laskeuduttiin hetkeksi puurajan alapuolelle, josta jälleen jyrkästi ylös tundraan. Kuvassa Henkka puurajan alapuolella (isompi kuva tässä).

Järvi numero 3. Tämän nimettömän 233 metrin korkeudella sijaitsevan järven yli meloimme (140 metriä), minkä jälkeen pidimme ruokatauon (olimme saapuneet järvelle takaa oikealta – isompi kuva tässä).

Järven 3 outo syvänne.

Aterian jälkeen jatkoimme kärryvetoa melko tasaisessa maastossa eteenpäin – kuvassa olevien kahden pienen järven välistä, sen jälkeen vasemmalle (kärryjä ei viitsi poistaa kanootin alta 100 metrin melonnan takia).

Pienten järvien jälkeen maasto jälleen jyrkkenee. Enää ei voi käyttää kärryjä, vaan olen kantanut tavarani ylös rinteeseen. Nyt palaan hakemaan tyhjää kanoottia.

Henkka on jo kantanut packraftin ja jättänyt sen kyljelleen merkiksi minulle (etenemme 200-300 metriä kerrallaan).

Lukija saattaa pitää kantamistouhua järjettömänä. Eikö hienoon Ifjordfjelletiin voisi tulla vain patikoimaan?

Se on hyvä kysymys, miksi kanootit?

Mutta niin kuitenkin teimme. Kanootit oli minun idea ja joka tapauksessa erämaan eteläpäässä odottaa Laksjohka, jossa on paljon koskia. Se olisi ”palkinto” siitä, että kanootteja on ensin raahattu monta päivää erämaan läpi.

Sitä paitsi kyllä tämä etenee. Alla olevassa kuvassa 2,3 km etenemisen jälkeen otin dronekuvan saavuttuani järvelle numero 4, jonka nimi on Stuorraluohkajavri, korkeus 317 metriä (isompi kuva tässä).

Vastatuuli yltyi, kun mentiin Stuorraluohkajavrin yli.

Kylmästä roiskevedestä läpimärkä Henkka jäi vaihtamaan sopivampaa asustetta, kun kannoin varusteet seuraavaan järveen oheisen töyrään yli.

Maastossa on yhä lunta.

330 metriä korkealla sijaitseva nimetön järvi numero 5.

Nimetön järvi ja takana Stuorraluohkajavri (järvet 5 ja 4).

Ifjordfjellet on totisesti makuuni. Pieni 200-metrinen järvi numero 5 näyttää laajalta vesistöltä – takana vasemmalla olevat 50 metriä korkeat nyppylät näyttävät korkeilta vuorilta (isompi kuva tässä).

Kivilaji on muutamilla järvillä voimakkaan ”laattamaista”. Se pistää varomaan, ettei kompuroi, kun laittaa kanoottia vesille.

Seuraava (järvi 6) on Gorrojavri, korkeus 355 metriä. Ensimmäisen päivän korkeimmalla oleva järvi.

Edelleen vastatuulta. Henkalla tästedes kuivapuku.

Päivän viimeinen vesi on järvipari Bordejavrrit (tämä pohjoisempi järvi on numero 7).

Vastatuuli oli yltynyt ollen 8–10 m/s, joten meloimme kaksikkona yli vetäen perässä packraftia: 1,9 km 53 minuutissa (keskivauhti 2,2 km/h). Parempaan emme kyenneet. Kumikanootti ei ole tähän keliin suunniteltu (mutta vielä vähemmän tähän keliin sopisi packraft).

Pystytimme teltat Bordejavrrit-järviparin kannakselle. Yöllä kello 3 uskomattoman kaunis valo väritti maiseman (isompi kuva tässä).

Tästä olimme kulkeneet läpi myös 2 vuotta sitten [Ifjordfjelletin retkitarina 2019]. Alla vertailukuvassa järvien välinen lammikko 20.7.2019.

Ensimmäinen päivä oli ollut täynnä työtä. Tätä tulin hakemaankin. Kanootit etenivät 13,9 km, josta vesitse 9 km ja maitse 4,9 km.

Satelliittkuvassa reitti järvillä 1–7 ja siitä eteenpäin (keltainen melontaa, punainen kävelyä, valkoiset ympyrät ovat yöpymispaikkoja). Adamsfjordista alkava viiva on vuoden 2019 retki (siniset salmiakit ovat 2019 retken yöpymispaikkoja).

Maanantai 12.7.2021

Koska tuuli pysytteli melkein yhtä voimakkaana kuin eilen, eteläinen Bordejavrrit (järvi numero 8) melottiin kaksikkona.

Tämä oli sama kätevä reitti kuin 2019. Jos haluaa edetä Ifjordfjelletin keskiosassa luoteesta kaakkoon, silloin paras on käyttää 13 järven ketjua (satelliittikuvan järvet 8–20), jossa edetään 10,5 km ja jossa järvien väliset kantopätkät ovat vain 2,3 km.

Kun reitti oli vanha tuttu ja sää pilvisen harmaa, en vaivautunut juuri valokuvaamaan. Järven 14 (Galbamatjavri) eteläpäässä söimme lounaan ja jutustelimme norjalaisen kalastajan kanssa, joka kehui järviä kalaisiksi. Galbamatjavri oli reissun korkeimmalla sijaitseva järvi, 363 metriä.

Alla kuvaparina järvet 15–16 auringossa (2019) ja pilvisessä säässä (2021). Optinen harha antaa vaikutelman, että järvien välinen kannas on 10 metriä eikä 150 metriä (taaempi järvi on 10 metriä alempana).

Oli toinenkin syy, ettei kamera tänään laulanut. Ifjordfjelletin pohjoisosan maasto on runsaasti kumpuilevaa ja näyttävää (varsinkin järvet 1–8). Etelään päin mennessä (järvestä 12 alkaen) maasto on tasaista eikä kovin dramaattista valokuvaamista ajatellen.

Kun saavuimme Ifjordfjelletin läpi kulkevalle sähkölinjalle (järvi 24), olimme jo muutama järvi sitten jättäneet taakse kahden vuoden takaisesen reitin.

Järven 26 jälkeen (pienillä järvillä ei ole nimiä) saavuimme puroon, mutta vesi ei riitä.

Järven 29 kohdalla olimme saapuneet Guorgajohkaan, ”isompaan jokeen”, mutta se ei parantanut tilannetta, koska samalla joki keskimäärin leveni. Kaikki leveämmät virtapaikat talutettiin.

Maanantain urakka päätettiin Guorgajohkassa olevan kosken viereen (dronekuva seuraavalta aamulta, jolloin aurinko taas paistoi, kaukana etelässä näkyy Cortnahanjavri, jonne olemme matkalla – isompi kuva tässä).

Kanootti oli liikkunut 16,6 km, josta 13,7 km vesitse ja 2,9 km maitse.

Tiistai 13.7.2021

Guorgajohka ei ole samaa vesistöä kuin Laksjohka, johon olimme matkalla. Guorgajohka on Ifjordfjelletin ”sisäinen joki”, joka ohjaa vedet ensin etelään, tekee mutkan länteen ja sitten suuntaa pohjoiseen kohti Store Måsvannet -patoallasjärveä, jonka läpi olimme meloneet 2019.

Ohitimme ensin kosken, jonka viereen olimme leiriytyneet.

Jatkoimme kohti etelää. Jos Guorgajohkassa oli kapeita virtapaikkoja, yritimme laskea ne sillä vedellä, joka joessa oli.

Useimmiten ajatus ei onnistunut ja oli noustava taluttamaan kanoottia.

Sitten oli könkäitä. Vielä vähemmän niissä pystyi tekemään mitään järkevää. Paitsi olemaan varovainen ja nostamaan kanootin könkään yli. (Edes uittaminen eli kanootin laskeminen alas köydestä kiinni pitäen ei onnistunut, koska pohja oli kiinni kivissä.)

Henkka liikkui kuivapuvussa ja eteni virrassa packraftia vetäen ja taluttaen. Minulla oli kumisaappaat ja pitempi kanootti eikä eteneminen yhtä sujuvaa. Siirryin rantaan ja laitoin pyörät kanootin alle. Näin liikuin 850 metriä jokivartta etelään.

Sitten tuli vastaan suo. Siirryin takaisin Guorgajohkaan kanoottia kävelyttämään. Henkka joutui odottamaan minua ja käytti aikaa maaston tutkintaan. Poro on pudottanut paitsi sarvet myös kallon.

Guorgajohkaa edettiin yhteensä 3,5 kilometriä. Sen jälkeen siirryimme järveen numero 30 (Cortnahanjavri), jota pitkin meloimme 1,7 km ja pidimme ruokatauon (isompi kuva tässä).

Seurasi kaksi pienempää järveä (200 metriä ja 550 metriä), joiden ympärillä maasto on jo kovin latteaa verrattuna pohjoiseen Ifjordfjelletiin.

Sitten kärryvetoa 800 metriä ja Latnajavri, järvi numero 33. Näin olimme saapuneet Laksjohkan (Tenojoen) vesistöön, joka oli kohteemme.

Latnajavrilta eteenpäin oli kaksi mahdollisuutta:

• [Vihreä katkoviiva] Laskea alas Gurtejohka, joka mutkien jälkeen päätyisi Laksjohkaan.
• [Punainen katkoviiva] Vetää kanootit kärryjen päällä Ifjordfjelletin poikki kulkevaa mönkijäuraa kaakkoon suoraan Laksjohkalle.

Valinta oli selkeä. Olimme nähneet kuinka vähän vettä Guorgajohkassa oli – yhtään enempää vettä ei voi olla Gurtejohkassa.

Alla toteutunut reitti, josta ilmenee, että kärräyksen (punainen) jälkeen siirryimme vesille Laksjohkan puolella jopa hieman aiemmin kuin edellisessä kuvassa olin ennakoinut.

Mutta palataan tiistaihin. Meloimme Latnajavrin yli kohti mönkijäuraa. Latnajavrin rannassa oli kotateltta, jossa emme havainneet liikettä.

Viimeiset metrit.

Kärryt alle ja maastoon.

Kärryveto on hikistä hommaa. Ifjordfjelletin mönkijäuraa voi kiittää siitä, ettei se ole kovin kivinen. Tai jos välillä onkin liikaa kiviä, silloin kanoottia voi vetää uran vieressä, josta löytyy tasaisen kaltaista tunturinummea. (Ifjordfjelletin mönkijäura on paljon parempi kuin Stabbursdalenin kansallispuiston mönkijäura, jossa vedimme Henkan kanssa kanootit Stabburselvalle vuonna 2020.)

Oleellista on myös, että kanootti on kärryjen päällä oikein. Oikea tasapaino saavutetaan, kun kanootin painopiste on pyörien ja vetäjän välissä, jolloin vetäjä paitsi vetää myös hieman kantaa kanoottia. Tällä periaatteella kiskoin kanoottia ylä- ja alamäissä ilman, että kanootti turhaan kaatuili.

Miehet maastossa (isompi kuva tässä).

Taivas oli harmaa. Jossain kaukana satoi ja ukkosti. Nousimme ensin 60 metriä yllä olevan kuvan maastoon. Sen jälkeen mönkijäura vuorotellen laskeutui ylittääkseen jonkin puron ja nousi jälleen ylemmäs. Purovarret ovat luonnollisia taukokohtia, jolloin pullon saattaa täyttää ja kulauttaa janoon raikasta vettä.

Sade saavutti meidät. Illan kuluessa oli vedettävä ylle sadetakki ja sadehousut. Kanoottien veto jatkui.

Joku voi ihmetellä, miksei Henkka kanna packraftia. Kevyt alle 3 kg packrafthan hankitaan siksi, että sen voi kantaa muiden varusteiden päällä ongelmitta. Henkalla ei kuitenkaan ollut kevyttä packraftia, vaan Kokopelli Recon, joka on täysvarusteltu koski-packraft ja normaalia packraftia painavampi, 8 kg. Lisäksi Henkka ei ole kevytretkeilijä kuten en minäkään. Arvaukseni on, että kanootti mukaan lukien Henkan varusteet olivat (vähintään) 38 kg ja minun 52 kg. Siksi kärryt.

Kun vedimme kanootteja lähellä toisiamme, kuulin Henkan sadattelut. Taas kaatui! (Väärä tasapaino?) Minulla systeemi kulki hyvin ja vähitellen kasvatin etumatkaa, kunnes ylitimme seuraavan puron ja jäin odottamaan Henkkaa, joka saapui minuutteja myöhemmin kärryjä kiroten.

Lopulta Henkan kärryt hajosivat. Teippikään ei enää auttanut. Kärryt eivät kestäneet jatkuvaa rytkytystä.

Mitä nyt? Henkka pakkasi packraftin rullalle. Se lastattiin minun kanoottiin. Niin vedin tästedes kärryissä 60 kg lastia.

Karttaa katsomalla oli selvää, ettemme ehtisi illaksi Laksjohkalle. Tavoitteeksi asetettiin Garppejohka. Lähestyessämme Garppejohkaa havaitsimme norjalaisen erämökin. Mökin vierestä kulkiessani tajusin, että mökissä on ihmisiä.

Vedin koko 60 kg lastin 10 metriä mökin ohi ja pysähdyin. Palasin mökin kohdalle ja vilkuttelin sisällä oleville ihmisille. Ulos tuli mökin ylpeä omistaja, hänen kaverinsa sekä kolme nuorukaista (kaikki miehiä).

– Olemme menossa Laksjohkalle.
– Onpa teillä tavaraa. Mistä tulette?
– Lähdimme Ifjordfjelletin kappelilta. Olemme tulleet Ifjordfjelletin halki. Nyt emme jaksa enää jatkaa. Ajattelimme leiriytyä tässä joen lähellä. Emme tienneet, että teillä on tässä mökki.
– Tämä on poromiesten mökki. Minulla on avain. Kyllä tässä saa leiriytyä. Täällä on hyviä telttapaikkoja.
– Vau, hienoa.
– Sauna on vielä lämmin. Se on minun rakentama. Haluatteko mennä saunaan?

Voi herranjestas. Kylläpä kuulosti hyvältä. Kello oli yli 21. Olimme olleet liikkeessä koko päivän, 11 tuntia. Totta puhuen pelkäsin kramppien illalla iskevän, ellen saisi itseäni hyvin huolletuksi, mutta sauna auttaisi. Kiitimme vuolaasti.

Täytin pullot purosta saunajuomaksi. Istuimme pienehkössä saunassa ja lämpenimme. Pesin itseni viidellä kauhallisella ja tunsin oloni taivaalliseksi.

Taivas tihkutti vettä. Mäkärät ja hyttyset iskivät, kun puin vaatteita saunan pienellä terassilla, mutta mitä siitä. Ihosta oli nihkeys kaikonnut ja keho oli lämmin.

Kokkasin ilta-aterian teltassa, samoin Henkka. Levolle käytyäni taivas aukeni. Koko yön satoi rankasti. Se on hyvä. Huomenna vettä tarvitaan, sillä aiomme laskea Laksjohkan koskia.

Kanootti liikkui 17,1 km, josta 7,1 km vesitse ja 10 km maitse.

Keskiviikko 14.7.2021

Olimme eilen illalla saaneet vinkin, että kanootteja ei tarvitse vetää Laksjohkalle asti, vaan Garppejohka muuttuisi pian miltei suvannoksi, siis melottavaksi. Emme heti uskoneet – Garppejohka on pieni joki ja vähäisetkin korkeuserot muuttaisivat melonnan hankalaksi – mutta kun kuljimme muutaman kymmenen metrin päässä joesta, se totisesti näytti kutsuvalta (isompi kuva tässä).

Niin ryhdyttiin melomaan. Enimmäkseen pelkkiä suvantoja, mutta myös pieniä kapeita koskia, joissa vesi riitti – yöllähän oli satanut kaatamalla.

Toisaalta jos joki meni liian kiviseksi (kaksi kertaa), silloin kanootit jouduttiin auttamaan kivikoiden yli.

Niin saavuimme Garppejohkan kautta sujuvasti Laksjohkaan, joka oli heti aivan mahtava koskijoki.

Lähtökorkeus Laksjohkalle oli 200 metriä meren pinnasta. Tenojokeen Laksjohka yhtyisi, kun ollaan 40 metriä meren pinnasta.

Kosket olivat juuri sopivia. Vettä oli tarpeeksi. Kiviä ei ollut liikaa, vaan sopivasti, jotta pujoteltavaa riitti. Vaikeutta oli mukavasti, jotta osan koskista pystyi laskemaan suoraan, mutta osa vaati ennakkotutkintaa, jotta paras reitti löytyi.

Aluksi kosket olivat helpompia.

Alusta asti koskissa vesi roiskui. Henkan Kokopelli Recon on ”self bailer” eli vettä ei tarvitse kaataa pois, vaan packraftin pohjassa on reikiä, joiden kautta kanootti itsestään tyhjenee.

Minulla (20 kg Grabner XR Trekking) ei vastaavaa hienoutta ole – roiskeisiin käytin koko päivän sadehousuja ja jos vettä kertyi kanoottiin sangoittain, kävin rannalla kaatamassa liian veden pois (kuva Henkka Palmén).

Huomaa yllä olevassa kuvassa 4 metriä pitkän kumikanootin lievä ”niiaaminen”. Kumikanootti taipuu ja elää veden mukana, mikä tekee siitä turvallisen välineen.

Toinen koskikuva.

Kolmas koskikuva. Tästä näkyy koskivarustus. Keulasta alkaen: sininen vetoliina / keltainen vaatelaukku ja varamela / kartta ja gps / pieni keltavihreä säkki, jossa mm. drone / meloja / iso varustesäkki / kärryt (myös Henkan rikkinäiset kärryt) / sininen uittoköysi.

Toki myös videoita kuvattiin. Minulla on Henkasta vain yksi video, jonka otin dronella. Henkka meni 90 % ajasta ketterämpänä edellä enkä saanut tilaisuutta kuvata häntä uudestaan.

Yleisesti ottaen kosket olivat jatkuvia ja kivien runsaus piti totisesti hereillä – paljon pujoteltavaa. Kun koskessa on mutka, on aina asiallista mennä tarkistamaan mitä mutkan jälkeen on ennen kuin meloo sinne. Laksjohkassa se oli paitsi asiallista myös todella tarpeen, sillä mutkan jälkeen koski muuttui usein entistä vaikeammaksi.

Oli toinenkin syy olla varovainen. Tiesin, että Laksjohkassa on suuri vesiputous, mutten muistanut, missä se on. Siihen ei saisi joutua vahingossa (isompi kuva tässä).

Onneksi havaitsin 5-metrisen Laksjohgorzi-vesiputouksen ennen sen yläpuolista koskea (”hmm, vesi häviää jonnekin – tämän täytyy olla se putous”). Yläpuolinen koski laskettiin varoen ja heti sen jälkeen vasempaan rantaan.

Laksjohgorzin kierto tehtiin vasemman rannan kautta.

Kierto tehty.

Mutta melomaan ei heti lähdetty. Kulutin 20 minuuttia hankalaa jatkokoskea tutkien, sillä kanoottini ei ole yhtä ketterä kuin Henkalla ja se kaatuu herkemmin.

Kaikkea ei pystytty vesiputouksenkaan jälkeen laskemaan. Välillä meni kiviseksi.

Tai sitten oli pienempiä vesiputouksia, jotka Henkka uitti ohi jokea pitkin – minä kannoin tavarat hitaammin metsän kautta.

Koska Henkka liikkui melkein koko ajan edelläni, hän otti puhelimella videota koskenlaskuistani, joista alla tekemäni kooste. Kiitos paljon materiaalista Henkka – kiitos myös selostuksista!

Oli myös tällainen ilmiö: mitä lähemmäs Tenoa tulimme, sitä jyrkemmiksi ja vaarallisemmiksi kosket muuttuivat. Lopulta Henkka päätteli, ettei ollut järkeä jatkaa – varmasti myös siksi hän tämän päätelmän teki, että joutui yhä useammin odottamaan, kun olin kiertämässä sellaisia yksittäisiä kohtia, jotka hän oli jo laskenut (isompi kuva tässä).

Pystytimme leirin Laksjohkalle, kun matkaa Tenolle oli enää vaakasuoraan 750 metriä / pystysuoraan 30 korkeusmetriä.

Satelliittikuvassa näkyy Laksjohkan loppukoskien lisääntyvä valkoinen vesi selkeästi (valkoinen ympyrä = yöpymispaikka, oikea alakulma = Laksjohka yhtyy Tenoon).

Mahtava päivä. Kanootti oli liikkunut 19,6 km, josta 17,5 km vesitse ja 2,1 km maitse.

Torstai 15.7.2021

Metsästä löytyi mönkijäura. Laksjohkan vaaralliseksi muuttunut loppuosa päätettiin ohittaa. Kytkin kärryt kanootin alle. Koska Henkalla ei ollut enää toimivia kärryjä, vedin kanootteja päällekkäin.

Talo. Sivistys.

Emme laskeneet Laksjohkan loppukoskea, jonka kuvasin dronella 20.7.2020 Tenoa meloessa (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Sen sijaan havaitsimme, että päätien toisella puolella on saamelaisten kristillinen keskus.

Tyylikkään ruohokentän takana Teno ja sen takana Suomi.

Saamelaisten kristillisen keskuksen johtaja tuli meitä tapaamaan. Seurasi ystävällinen polveileva keskustelu kielellä, jota kaikki osasivat – ruotsiksi.

Jutustelun jälkeen otin kuvan suunnasta, johon lähtisimme. Teno on laaja joki (isompi kuva tässä).

Sitten kanoottien huolellista varustelua, sillä edessä oleva matka olisi pitkä. Olimme nyt passien mukaan Norjassa, joten Norjassa on myös pysyttävä. Oli melottava Tana bruuhun asti.

Ajan säästämiseksi kanootit kytkettiin ja melottin kaksikkona.

Kanootit erotettiin hyvissä ajoin ennen kuin saavuttiin Alakönkäälle, joka on Tenojoen suurin koski. Alla 20.7.2020 ottamani dronekuva Alakönkäästä (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Joen oikeaa ”Suomen” puolta voi laskea kiviä väistellen – suurta varovaisuutta ja ketteryyttä noudattaen – paikkaan, jossa joen keskellä on 6-metrinen kivi.

Vertailukuvat: sama kivi 13.6.2018 // 20.7.2020 virtaama 400 m3/s // 15.7.2021 virtaama 150 m3/s.

Tänä vuonna vettä oli vähän.

En ole ennen laskenut Alaköngästä, vaan kantanut kanootin 300 metriä ohi, mutta tällä kertaa sen laskin. Olin saanut eilen Laksjohkalta riittävän koskivarmuuden ja toki sekin auttoi, että Henkka laski Alakönkään ennen minua. Valokuvaa tästä laskusta ei ole, mutta gps-jälki kulkee satelliittikuvassa keltaisena Alakönkään vesien läpi lähellä Suomen rantaa. (Punaiset viivat ovat aiempia kantamisia Alakönkään ohi.)

Gps-jäljen lisäksi on tämä yksittäinen valokuva Alakönkään alta.

Pidimme ateriatauon Tenon keskellä, kun ympärillämme oli yhä Norja (vasen) ja Suomi (oikea) (isompi kuva tässä).

Koska olimme virallisesti Norjassa, Alakönkään turvallisen laskemisen varmistelua enempää emme voineet Suomessa vierailla. Esim. emme voineet mennä Nuorgamin kauppaan ostamaan jäätelöä.

Vaikka meloimme kaksikkona, kesti monta tuntia, kunnes saimme näkyviin Tana bruun sillan.

Vuonna 2020 olin ihmetellyt uuden sillan viivästynyttä rakennusta ja kauanko liikenne yhä kulkisi vanhan 1-kaistaisen sillan kautta? Vuonna 2021 voin todeta, että vanha silta on purettu ja uusi 2-kaistainen silta on otettu käyttöön. Onnittelut siitä!

Tuttuun tapaan pysäköin kanootin sillan jälkeisen töyrään alle, josta nousimme ylös Tana bruun leirintäalueelle. Loppukuva.

Kanootti oli liikkunut 40,1 km, josta 38,5 km vesitse ja 1,6 km maitse.

Yhteenveto

Kertaan sen, mistä aloitin: Ifjordfjellet on uskomattoman kaunis Norjan Lapin erämaa, jota harva suomalainen tuntee.

Ifjordfjelletin kauneus ei ole jylhyyttä siten, että vuoret tekisivät maastoista vaikeakulkuisia – täällä kauneus yhdistyy helppokulkuisuuteen, sillä kauneus on siinä suuressa vaihtelevuudessa, jota lukuisat järvet ja järvien väliset maastonkohoumat edustavat. Etenkin Ifjordfjelletin pohjoisosa sisältää paljon upeita tundramaisemia, joista tämä kertomus valotti vain pientä osaa (karttalinkki norgeskart.no).

Minulle ja Henkalle tämä oli toinen Ifjordfjelletin retki – ja onnistui yhtä hyvin kuin ensimmäinen retki 2019.

Kanootti liikkui 5 päivässä 108 km, josta 86 km vesitse ja 22 km maitse. Kävelyä kertyi 40 km, josta siis 22 km kanoottia kuljettaen (16 km kärryillä, 6 km kantaen).

Gps-paikannin kertoo, että olin liikkeessä 36,5 tuntia ja paikoillani 14 tuntia. Tästä lasken retken ”aktiivitunnit” kaavalla aika liikkeessä + aika paikoillaan per 2 = 43,5 tuntia. Siis lopulta varsin kepeä reissu 5 päivän retkeksi. (Emme sentään joka päivä lähteneet ennen yhdeksää, vaan joskus aloitus lipsahti liki kymmeneen.)

Satellittikuvassa retki sijoittuu näin (keltainen melontaa, punainen kanootin kärräämistä tai kantamista).

Tarkemmassa satelliittikuvassa retken oleelliset paikat ovat seuraavat (numerot ovat melottuja järviä, valkoiset ympyrät yöpymispaikkoja). Myös vuoden 2019 retkireitti Adamsfjordista Tana bruuhun näkyy yöpymispaikkoineen (siniset salmiakit). Satelliittikuvaa voi katsoa isompana tästä.

Sekä Laksjohkan että Maskejohkan (2019) melominen oli erittäin haastavaa ja opettavaista. Näitä jokia voi suositella vain kokeneille melojille, sillä molemmissa joissa on runsaasti hankalia koskia sekä vesiputouksia (Maskejohkassa useitakin). Koko ajan on oltava hereillä ja ennakoitava millaista maastoa edessä on, jos tuonne aikoo kanoottinsa viedä.

Nukuimme yön Tana bruun leirintäalueella. Henkka loikkasi seuraavana aamuna bussiin ja kävi hakemassa Ifjordfjelletin kappelille jättämänsä auton, minkä jälkeen palasi Suomeen.

Itse tein tämän jälkeen Norjassa vielä kaksi melontaretkeä, joista kerron, kunhan löydän siihen tarpeeksi aikaa.