Vantaanjoki päästä päähän 2021

Melon joka kevät Vantaanjoen niin aikaisin keväällä kuin mahdollista. Jos tulva on hyvä, lähden Riihimäeltä, jolloin matkaa merelle kertyy 93 km. Tänä vuonna lumitalvi ja tulva olivat runsaat – niinpä meloin Riihimäeltä merelle 2.–3.4.2021.

Toki kutsuin Vantaanjoelle kanssani muita melojia Asiaa Avokanooteista -Facebook-ryhmässä – mutta lopulta peruin kutsun, koska Suomen koronatilanne huononi maaliskuussa.

Kuvituskuvana Linnanojan laavu, jossa olin yötä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Pitkäperjantai 2.4.2021

Pakkasin kumikanootin kärryihin ja matkustin maski naamalla Espoosta Riihimäelle bussilla–metrolla–junalla. Koronaepidemian vaatimia etäisyyksiä muihin ihmisiin ei ollut vaikea pitää. Junassa vaunun 40 isumapaikasta oli käytössä neljä (10 %), eikä bussissa tai metrossakaan täyttöaste ollut yli 20 %.

Vantaanjoen pohjoisin piste sijaitsee 300 metriä Riihimäen rautatieasemalta etelään [karttalinkki], jossa pumppasin kanootin täyteen (isompi kuva tässä).


Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun meloin Vantaanjoen dronen kanssa. Maan tasalta lähtöpiste näyttää tältä.


Vettä oli enemmän kuin yhdeksään vuoteen olen tässä kokenut.


Olen pitänyt kirjaa, mikä oli vesimäärä Myllymäen mittapisteessä, kun olen melonut Vantaanjoen. Tilastosta ilmenee, että tämä oli kovin tulva 8 vuoteen ( * = meloin koko joen Riihimäeltä merelle):

Vuonna 2010 95 m3/s *
Vuonna 2011 65 m3/s *
Vuonna 2012 80 m3/s *
Vuonna 2013 125 m3/s (ei ollut aikaa koko jokeen, lähdin Myllykoskelta)
Vuonna 2014 vain 8 m3/s (lähdin Riihimäeltä, en ehtinyt merelle)
Vuonna 2015 40 m3/s *
Vuonna 2016 29 m3/s (Kytäjäntieltä merelle)
Vuonna 2017 15 m3/s (Kytäjäntieltä merelle)
Vuonna 2018 33 m3/s *
Vuonna 2019 53 m3/s *
Vuonna 2020 23 m3/s (Kytäjäntieltä merelle)
Vuonna 2021 65 m3/s *

Heti lähtöpaikan jälkeen on kaksi ahdasta siltarumpua, joista toinen johtaa Riihimäen sahan alueelle. Asia voi vaikuttaa epäilyttävältä, mutta läpi vaan – sinne se joki juoksee.


Talon alta kulkiessa Vantaanjoessa on pieni koski, jossa ei ole ole muuta ongelmaa kuin että antaa silmien tottua hämärään.


Sahan piha.


Saha-alueen koski oli tänä vuonna laskettavissa (aina ei ole ollut, jos vesi vähissä).


Tämä on uusi este: metalliputki joen poikki.


Nostin kanootin yli. Seuravaa iso siltarumpu vie pois sahalta.


Peltoa. Alussa yksi maitse kierrettävä pusikko.


Sen jälkeen pelto tulvii. On samantekevää melooko ”joessa” vai ”pellolla”.


Joen yli kaatunut puu.


Ohitetaan pellon puolelta.


Symmetrinen heijaste, näistä tykkään.


Vesilinnut tykkäävät etsiä ruokaa pellolta, joka on veden alla. Vesilinnut eivät tykkää melojasta, joka lähestyy heitä.


6,5 kilomerin jälkeen saapuminen Arolammille.


300-metrinen Arolammi on Vantaanjoen pääuoman suurin järvi. Huhtikuussa järven reunat ovat jäässä, mutta virtaus pitää uoman avoinna [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Pidin kanootin keulan jäällä dronen lentäessä, jotta pystyin laskemaan dronen kanootin viereen. (En ole niin taitava, että pystyisin melomaan ja lennättämään yhtä aikaa saati laskemaan dronea ilmasta kanoottiin.)


Kun drone oli mukana, mietin millaisia kohtia voisi kuvata. Arolammin jälkeiset pitkät kaislakäytävät kuvaan ensi vuonna.


Matalia siltoja. On mentävä levyksi, jotta mahtuu ali.


Mutta jotkut sillat ovat liiankin matalia.


Silloin on noustava kanootista ja nostettava menopeli tien yli.


Tällaiset tilanteet on mietittävä ennakkoon, jotta matka sujuu joutuisasti. Minun ratkaisu: irtokassit ulos, kanootin kantaminen toiselle puolelle veteen, irtokassit sisään, mies sisään, mela käteen, melomaan.

Hyvinkäätä lähestyessä alitetaan Hyvinkää Golfin kaarisiltoja.


Golfkentän keskellä (11,5 km melonnan jälkeen) Hyvinkään kotiseutumuseo eli Vaiveron myllytila on kelpo evästelypaikka [karttalinkki].


Toinen kulma. Takana on Vantaanjoki.


Kosken virallinen nimi on Myllykoski, mutta koska Vantaanjoessa on toinen tunnetumpi Myllykoski, minulle tämä on ”Golfkentänkoski”. Se on Vantaanjoen yläosan koskista hankalin, muttei ykkösluokkaa pahempi. Sillan alla on tällä vesimäärällä puolen metrin kokoinen aalto, jonka ohitin menosuunnassa vasemmalta (alla olevassa kuvassa oikealta), mikä vaati oikea-aikaista sivusuuntaista melontaa juuri ennen aaltoa – mutta kyllä sen aallon ylikin olisi voinut meloa (isompi kuva tässä).


Hyvinkään golfkentän jälkeen joki mutkittelee 6,5 kilometrin verran Hämeenlinnanväylän länsipuolella (tie E12), jossa ei erityisiä nähtävyyksiä ole (ellei uteliaita hevosia lasketa). Ylipäänsä esteitä oli tällä vesimäärällä vähän. Tämä lyhyt suma on heti sen jälkeen, kun joki siirtyi takaisin Hämeenlinnanväylän itäpuolelle (ohitus lunta pitkin 10 metriä).


Yksiraiteisen Hyvinkää-Hanko-junaradan alitus on aina värikäs (en ole koskaan nähnyt siinä liikennettä).


Jokivarren kevätidylli.


En nähnyt matkalla muita melojia paitsi isän lapsineen nousemassa avokanootilla jokea ylös. Se on heille pääsiäisperinne, kun asuvat joen varressa. Parin minuutin juttelun jälkeen toivotettiin pääsiäistä ja jatkoin matkaa.

34,5 kilometrin jälkeen saavuin Nukarinkoskelle. Joen itäpuolella on nousupaikka ja luiska hiekkatielle heti kuvan autiotalon jälkeen [karttalinkki].


Nukarinkosken kuohuja kannattaa käydä katsomassa.


Tavalliselle melojalle Nukarinkoski on ohitettava paikka. Kanoottikärryt ovat tarpeen. 1,2 kilometrin ohitus kulkee pitkin hiekkatietä, asfalttia, hiekkatietä urheilukentälle ja lopuksi pururataa, joka on usein keväisin jäässä.


Tästä takaisin vesille [karttalinkki].


Kilometri Nukarinkoskea alempana on tunnettu ”suuri puusuma”, joka koostui tänä vuonna kahdesta 20 metrin välein olevasta pienemmästä puuryteiköstä. Tällä tulvalla se ei ollut kummenmpi hidaste, sillä ensimmäisen osan yli meloin ja toisen ohitin oikean reunan kautta.


Yhteensä 41 kilometrin jälkeen Linnanojan laavu, puolimatkan yöpaikka kohti merta [karttalinkki].


Tulvassa oleva joki ulottuu lähelle laavua (isompi kuva tässä) .


Lauantai 3.4.2021

Heräsin kello 6. Sorsat mekastivat ja kurjet huusivat metsän takaa. Lähdin liikkeelle klo 7:20.


Vesi oli näin lähellä Myllykosken yläpuolista laavua.


6 kilometrin jälkeen saapuminen Myllykoskelle ja siirtyminen hiekkatielle [karttalinkki].


Koska hiekkatie oli suureksi osaksi jäässä, en laittanut pyöriä kanootin alle (muutamat 10 metrin jäättömät pätkät kannoin).


Työkaverini Jarmo Kangas oli ottanut yhteyttä. Hän halusi meloa kajakilla Myllykoskelta Vantaankoskelle.


Vesi virtasi Myllykosken tulipaikan läpi, kun kannettiin kanootteja lähtöpisteeseen.


Jarmon puoliso Anne lupasi ottaa valokuvan, kunhan sopiva silta yhdessä sovitaan.


Korona-asia oli kunnossa sikäli, että minulla oli negatiivinen testitulos 2 päivän takaa. Jarmo ja Anne ovat puolestaan molemmat resistenttejä, koska ovat sairastaneet koronan.

Alkumatkassa pieniä haasteita. Jarmo lähti liikkeelle merikajakin peräsin alhaalla, jolloin kajakin ohjattavuus on heikko, ja ajautui pienessä nivassa puun taakse.


Jos virta olisi ollut kovempi, tuossa olisi voinut mennä nurin. Tästedes peräsin pysyi ylhäällä.


Seuraava kuva (c) Anne Kangas.


Tässä on kaksi siltaa peräkkäin. Ylempi silta on kevyttä liikennettä varten – alempi kapea kivisilta ajoneuvoja varten (kuva Anne Kangas) [karttalinkki].


Kivisilta veden tasolta.


Jarmo oppi vähitellen ennakoimaan joen pyörteet.


Olin suunnitellut muutaman paikan, jossa otan dronen esille. ”Hemmolan silmukka” oli yksi niistä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Lähempi kuva. Minä ja Jarmo etualalla (isompi kuva tässä).


Jokeen kaatuneita puita oli Myllykosken jälkeen vain kaksi. Kummassakaan paikassa ei tarvinnut poistua kanootista. Alla oleva kohta kierrettiin tulvassa olevan rantametsikön kautta.


Seuraava pysähdyspaikka oli Palojoki (Palojoen melonnasta olen kertonut täällä). Palojoki on niin mutkitteleva, että sen varrelta löytyisi useitakin hienoja kiemuroita dronella kuvattavaksi (isompi kuva tässä).


Lisäksi Palojoen liittymäkohta Vantaaseen on metka [karttalinkki]. Jokien värit: Palojoki enimmäkseen savista peltoa, Vantaanjoki enimmäkseen metsämaastoa (isompi kuva tässä).

Vertailuksi. Samantapainen paikka on Kirkkonummella Dorgarnin ylängön (musta) ja Humaljärven (vihreä) vesien risteys [karttalinkki].

Palojoen mutkat alhaalta katsoen. Näin paljolla vedellä en ole tähän aiemmin pysähtynyt.


Se toinen Myllykosken alapuolen este oli tämä. Menin ensin itse kohdalle ja katkaisin oksan, punnersin läpi.


Jarmo liukui tekemästäni aukosta. (Kun tulva laskee, tämä kohta muuttuu hankalammaksi.)


Solbackantien silta on yksi paikka, jossa katson silmämääräisesti tulvakorkeuden. Kahdeksan vuotta sitten (suurimmalla Vantaanjoen supertulvalla ikinä) vettä oli metri enemmän ja ylsin kädellä siltaan. Nyt yltää melalla [karttalinkki].


Toinen supertulvan ilmiö on 20 hehtaarin tulvapelto Lepsämänjoen liittyessä Vantaanjokeen. Nyt vain pieni 20 metrin tulva-allas kanadanhanhineen.


Tapolan silta on perinteinen pysähdyspaikka. Sen itäpuolella on urheilukenttä ja laavu, jossa voi pitää sadetta, jos ilma on kehno [karttalinkki].


Lisää tulvailmiöitä. Königstedtin kartanon edessä oleva kivi oli juuri ja juuri peitossa (vasemmalla).

Vertailukuva 2020, jolloin virtaama oli kolmasosa tästä vuodesta ja kivi näkyvissä.

Jarmo sanoi, että koskaan ei ole ollut 29 kilometrin melonta näin helppo. Virta auttaa ja kun minä olen hitaalla kumikanootilla seurana, vauhtiakaan ei tarvitse pitää.


Katriinankoski oli tasainen.


Kehärata.


Näin saavuimme Vantaankoskelle ilman hankaluuksia [karttalinkki].


Kevään tulvaturisteja.


Jarmo lopetti kajakkimelonnan tähän. Lasikuitukajakki ei ole oikea väline Vantaanjoen loppuosan koskiin.

Yksi paikalla olleista tulvaturisteista oli vanha luokkakaveri Harri, joka tunnisti minut ja tuli juttelemaan. Herranjestas, ei ole tavattu 25 vuoteen! Harri otti seuraavan kuvan, kun lähdin kohti Pitkäkoskea (kuva Harri Väisänen).


Mutta ennen kuin lähdin, juttelimme kotvan Harrin ja puolisonsa Eijan kanssa. Muistin syövereistä nousi sekin tarina, että Harri oli juuri se, jonka kanssa tein ensimmäisen seikkailun ikinä. Olimme ehkä 12-vuotiaita. Päätimme lähteä polkupyörillä Myyrmäestä juuri tänne, Vantaankoskelle. Alku sujui hyvin, Vantaankoski löytyi. Paluumatka oli määrä tehdä Pitkäkosken sillan yli, mutta emme löytäneet siltaa. Minulla oli mukana nippu puhelinluettelon karttasivuja, josta päättelin, että olemme ajaneet Tikkurilaan. Ankara pähkäily sekä kartan ja tienviittojen vertailu auttoi löytämään tien Vantaanjoen eteläpuolelle ja lopulta Pitkäkosken kautta takaisin Myyrmäkeen – paljon pitempää reittiä kuin oli alun perin tarkoitus.

Nyt jatkoin Pitkäkoskelle kanootilla. Tätä siltaa emme Harrin kanssa löytäneet [karttalinkki].


Heilautin kättä ja joku huusi sillalta onnea melontaan.

Tällä kertaa ei ole liittää valokuvia Pitkäkoskesta, Niskalankoskesta eikä Ruutinkoskesta, jotka ovat kevättulvassa mainioita ykkösluokan koskia. Laskin ne läpi rutiinilla. Ruutinkosken jälkeen tyhjensin kanootin vedestä.

Vielä 1,5 tuntia, jonka jälkeen saavuin ”merelle” eli Vanhankaupunginkoskelle. 52 kilometriä tälle päivälle. Yhteensä 93 kilometriä meni reippaassa virrassa varsin helposti [karttalinkki].


Lopuksi

Edellä olevassa kirjoituksessa olen pyrkinyt kuvaamaan paitsi toteutunutta retkeä, myös vakuuttamaan lukijaa, että tämä on erityinen kevät. Lumisen talven jälkeen esim. Vantaanjoella on mainio virtaama seuraavat kaksi viikonloppua. Tulvan kehitystä ja ennustetta voi seurata Myllymäen mittapisteestä. Se ennustaa juuri nyt:

  • Viikonloppu 10.-11.4.2021 = 55 m3/s
  • Viikonloppu 17.-18.4.2021 = 40 m3/s
  • Yhä sen jälkeen virtaa riittää, mutta ennuste epävarmempi (esim. 15 m3/s sallii meloa Hyvinkäältä merelle 2 päivässä)

Eikä Vantaanjoki ole ainoa. Myös muissa etelän joissa vesitilanne on loistava. Kehotan tutustumaan kirjoittamaani Pääkaupunkiseudun jokireittioppaaseen, jossa on kuvattu 15 eri jokea pikkutarkasti ja millaisella virtaamalla ne voi meloa.

Ei tällaista tulvakevättä ole ollut aikoihin. Nyt kannattaa mennä!

3 Responses to Vantaanjoki päästä päähän 2021

  1. Jokke says:

    Mukavia nämä juttusi. Vinkki: Hankoniemi Runt? Niemen poikkikulku keväällä: Hemträsket-Långträsket-Sidsbackaträsket-Bonäsboset-järvi/jokiketjua. Olisit kenties jo toinen joka reitin meloisi? Reitillä paljon nähtävää, paljon koettavaa.

    • Kiitos ja vau. Tuo on hieno idea. Se täytyy tehdä. Matkaa noin 100 km eli onnistuu yhdessä viikonlopussa, kunhan kelit vähän lämpenevät.

  2. keke says:

    Jälleen hieno esittely Vantaanjoesta. Boffin koskea tuskin nyt korkealla vedellä edes havaitsi?
    Tuli mieleen tällainen tarina. Paikalliset, vanhat Palojokelaiset saattavat vielä
    joskus käyttää sanontaa ”Kuppi on kuin Boffin muki.” Sanonta tulee Palojoentien sillan luota alkavasta Boffin kosken entisestä mylläristä. Hän ei koskaan pessyt mukiaan ja ripusti sänkynsäkin katosta kun tulvavesi joskus huuhtoi asumuksensa lattiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: