Pääsiäismelonta 2020 ”suurympyrä” eli miljoonan ihmisen kierto

Kun koronaepidemia oli päällä ja Suomen hallitus sulkenut Uudenmaan rajat, aloin miettiä, että pääsiäisenä 2020 on oikea aika meloa ”suurympyrä” eli kiertää kanootilla miljoona ihmistä. Julkaisin suunnitelmasta Facebookissa oheisen kuvan.

Asun Kivenlahdessa kuvan keskellä. Siitä voisin meloa => Helsinki => Vantaanjoen suu => Vantaanjoki ylös Seutulaan => Lepsämänjoki ylös => jossain vaiheessa ryhdyn kärräämään kanoottia tietä myöten => Salmijärvi => Poikkipuoliainen => Siuntionjoki alas => Pikkala => Upinniemen ja Porkkalanniemen kierto => Kivenlahti.

180 kilometrin ympyräreitti. Laskin, että 5 päivää riittää. Otin torstain 9.4.2020 lomapäiväksi ja muut päivät ovat pääsiäislomaa. Myös onnea tarvitsisin, sillä tuulten kanssa ei ole kylmällä merellä leikkimistä.

Retki onnistui, vaikka mokasin kaksi kertaa pahasti ja kerran jouduin muuten hankaluuksiin. Tarinassa on runsaasti vinkkejä, kuinka sinä voit tehdä saman retken ja välttää tekemäni virheet. (Kuvituskuvana vähän tunnettu Lakistonjoen vesiputous, joka tosin tänä keväänä ei ollut komeimmillaan [karttalinkki].)

Päivittäisiin tapahtumiin.

Torstai 9.4.2020

Torstaiaamuksi ennustettiin kipakkaa 7 m/s tuulta lännestä. Olin onnekas, ettei se toteutunut. Espoon Kivenlahden pieni uimaranta oli melkein tyyni, kun potkaisin kumikanootin liikkeelle klo 6:25 [karttalinkki].

Muuttolintuja Espoonlahdella.

On varhaiskevät. Yhtään purjevenettä ei Klobbenin satamassa (Soukanrannassa) näy [karttalinkki].

Kiersin Soukanniemen ja alitin Suinon salmen sillan, jossa tervehdin kalastajia [karttalinkki].

Aamulla sateli kevyesti.

Luoteistuuli nousi vähitellen ennustettuun määrään 6 metriä sekunnissa. Meloin aivan Espoon rannikon kupeessa, näin sain meloa liki tyynessä. Saavutin Lauttasaaren eteläkärjen kello 10. Takana 18 kilometriä.

Lounastin. Seuraksi kahvittelemaan tuli lähitalosta siskoni Sanna, jota en ollut nähnyt yli kuukauteen. Tällainen tämä epidemia-aika on. Kolmen metrin päässä toisistamme istutaan [karttalinkki].

Valittelin, että kyllä tässä vilu tulee – olisi pitänyt ottaa pieni termospullo. Lankomies Ilmari otti vinkistä vaarin ja haki sellaisen täynnä kuumaa vettä. Sanna dokumentoi, kun termos vaihtaa pitelijää. Kiitos paljon.

Suuntasin eteenpäin. KAA – PELI. Lauttasaaren rannat olivat täynnä kalastajia.

Länsisataman vilkkaan laivaväylän ylitys on aina tarkka paikka paitsi tänään. Koronaepidemian takia laivaliikenne on harvaa: ei laivaa kolmeen tuntiin (tarkistuksen olin tehnyt Port of Helsinki -sivustolta).

Ylitin väýlän suoraan Jätkäsaareen. Jätkäsaarta rakennetaan.

Myös Hernesaaren ohitin nopeasti. Viking Mariella on näinä päivinä parkissa pysyvästi [karttalinkki].

Hernesaaren jälkeen näkymä Helsingin eteläiseen talomereen.

Meloin lähellä Helsingin niemeä. Luulin pääseväni Uunisaaren sillan alta, mutta ketjut estivät.

Uunisaaren ponttoonisilta on jokatalvinen ilmiö (kesällä se otetaan pois). Kanootti oli nostettava sillan vieritse [karttalinkki].

Valkoposkihanhet ovat palanneet.

Vastaani meloi Melaveikkojen puheenjohtaja Risto Lehtinen, jonka kanssa jäin juttusille viideksi minuutiksi. Hän oli nähnyt Facebookissa aikomukseni lähteä retkelle ja taisi tähdätäkin aikataulunsa niin, että kohtaisimme. Kiva juttu ja kiitos tsempistä Risto!

Helsingin eteläpuolella näkee Suomen keskeisiä maamerkkejä: Silja Line, Suurkirkko, Presidentinlinna, Kauppatorin maailmanpyörä, Uspenskin katedraali [karttalinkki].

Tiesin, että Eteläsatamasta lähtee Viking Gabriella kello 12:30 (tuo vasemmanpuoleinen).

Ylitin väylän. Katajanokan eteläpuolella katselin, kun Gabriella porhalsi merelle.

Katajanokan jälkeen vasemmalla Hanasaaren voimalaitos ja rakenteilla oleva Sompasaari, oikealla Korkeasaari (takana Kalasataman tornitalot).

Kun siitä välistä menee, niin näkyviin tulee uusi kaarisilta, Isoisänsilta, joka yhdistää Kalasataman ja Mustikkamaan [karttalinkki].

Siellä takana Kulosaaren sillalla kulkee punainen metro (Itä-Helsingissä metro ei ole maanalainen).

Kalasataman korkeat tornit. Edessä oleva 124-metrinen tornitalo on Loisto (valmistuu 2021). Sen takana on 2019 valmistunut Majakka, Suomen korkein asuintalo, 134 metriä [karttalinkki].

En melo täällä usein, siksikin laitoin nuo kaikki maamerkkien valokuvat tänne.

Jatkoin pohjoiseen kohti Vantaanjoen suuta. Vielä on alitettava Matinkaaren vihreä silta [karttalinkki].

Meripätkä on nyt melottu, 32 kilometriä. Turvallisesti meni, kun aivan rannikon vieressä olin melonut.

Viritin kanootin alle kärryt. Vantaanjoki päättyy Vanhankaupunginkoskeen, jonka kuohuva länsihaara näkyy vasemman olkapääni yläpuolella.

Edellisen kuvan otti Maija Vaismaa. Kärräsin kanootin Vanhankaupunginkosken yläpuolelle, jossa Maija tuli etumelojaksi 5 kilometrin ajaksi, Tapaninvainion uimarannalle asti (=ainoa ihminen, jonka kanssa retkeilen nyt karanteeniaikana, kun muuten pitää pysyä kotona ja välttää ihmisiä).

Vastavirtaan melonta on Vantaanjoella helppoa, sillä virtausta ei ole – se on kuin pitkä järvi. Tuuli tietysti häiritsee, jos se puhaltaa pohjoisesta.

Haltialan kartanon kohdalla nostin kanootin pois vedestä. Kärryt jälleen kanootin alle [karttalinkki].

Haltialan jälkeen (jokea ylöspäin mennessä) Vantaanjoessa on kolme koskea: Ruutinkoski, Niskalankoski, Pitkäkoski. Niitä ei voi meloa ylävirtaan. Aikaa säästääkseni olin noussut vedestä jo Haltialassa, jotta sain alleni kovan asfalttitien – joen möykkyisiä rantapolkuja en halunnut käyttää.

Kärrymiehen kuvajainen.

Asfalttitie muuttuu pian hiekkatieksi kulkien metsien ja peltojen välissä.

15 minuutin lumisateenkin sai niskaani. Reilun 4 km kävelyn jälkeen saavutin Pitkäkosken yläpuolen. Tästä alkaisi koskenlasku, jos jokea mentäisiin alas [karttalinkki].

Mutta nyt menin ylös. Kauniita heijastuksia tyynessä vedessä.

Melottuani 4 km nousin joesta 100 metriä ennen Pikkukosken kävelysiltaa [karttalinkki].

Kärräsin kanootin 700 metriä Vantaankosken yläpuolelle [karttalinkki].

Kärräysreitti alhaalta ylös oli perin tuttu, sillä saman ohituksen teen joka kevät Vantaanjoen tulvaretkellä toiseen suuntaan – Vantaankoski on näet liian vaativa laskettavaksi minun kanootilla.

Kello oli 20. Takana 49 km kanootin liikuttelua. Meni suhteellisen kevyesti, sillä olin noudattanut koko päivän omaa periaatetta: jatkuva rauhallinen tahti on paras – älä kiihdytä ja revi.

Kalastajia välttääkseni pystytin teltan kauas joesta [karttalinkki].

Pitkäperjantai 10.4.2020

Heräsin varhain, jotta pääsin joelle kello 7:00.

Kuu mollottaa sähkölinjoissa.

Tästä tuli reissun raskain päivä, mutta sitä en vielä tiennyt, kun katselin kanootista metsäkauriita.

Aamumelonta sujui kevyesti. Taloja alkaa näkyä, kun lähestytään Katriinankoskea.

Katriinankoski. Tästä virran yli vasemmalle puolelle [karttalinkki].

Näkymä Riipiläntien sillalta alas (kanootti oikealla).

Kanootin nosto Katriinankoskea ylös on helppo tehdä (kuvasta katsoen) koskisaaren oikeaa puolta kuvan alaosan laakealle kivelle, josta voi jatkaa melontaa jokea ylös. (Huipputulvan aikaan tämä temppu ei käy, koska silloin virta menee koskisaaren molemmin puolin. Vantaanjoen nousu onnistuu, kun tulva on reippaasti ohi – tässä tapauksessa virtaama oli passeli 10 m3/s Myllymäen mittapisteessä.)

Seuraava ylös noustava paikka on Königstedtinkoski. Tällä virtaamalla helppo tapaus. Meloin kuvan kohtaan, josta vetäisin kanoottia jokea pitkin 10 metriä, minkä jälkeen hyppäsin kanoottiin ja jatkoin melontaa [karttalinkki].

Königstedtin kartano. Täällä on monta rauhaa neuvoteltu.

Vantaanjoen viimeisiä metrejä viedään. Tällä Seutulan kevyen liikenteen sillalla (Tapolansilta) olen noussut jokea 26 km [karttalinkki].

Vielä kilometri ja Vantaanjoki on noustu. Edessä on siirtyminen Lepsämänjokeen (takana) [karttalinkki].

Lato Lepsämänjoen laidalla.

Kaksi metriä korkea töyräs.

Hämeenlinnanväylän ali.

Luhtaanmäentien vanha kivisilta on käyttökiellossa – uusi silta piilottelee takana.

Ensimmäinen este joessa. Näitä tulee varmasti lisää.

Tekniikkani on:

• Melo kanootin keula puun päälle.
• Nouse itse kahareisin puun päälle.
• Vedä kanootti puun yli jalkojen välistä (jos tasapaino pettää, pahin seuraus on, että putoaa kanoottiin).
• Pomppaa takaisin kanoottiin. Jatka melontaa.

Alla oleva kuva: jalat vasemmalla ja oikealla puun päällä, kanootti jalkojen välissä.

Tällä retkellä totisesti käytin tätä tekniikkaa, kymmeniä kertoja.

Jos puueste on 30 cm korkea, silloin puun päälle nousu ja kanootin veto jalkojen välistä on vaativampaa. Silti sekin onnistuu, varovasti, akrobatialla (siitä pitäisi tehdä joskus opetusfilmi).

Lepsämäjoen nousu jatkui pienillä haasteilla, joita oli ensin kilometrin välein ja sitten tiheämmin:

• Pieniä pusikkoja (puskettava läpi).
• Pieniä virtapaikkoja, joita voi meloa ylös (melotaan ylös sopivasti akanvirtoja hyödyntäen).
• Pieniä virtapaikkoja, joita ei voi meloa ylös (noustava rannalle, uitettava kanootti vettä pitkin ohi).
• Pieniä virtapaikkoja siltojen alla (sama kuin edellä, mutta vähemmän pelivaraa operoida).

Välillä Lepsämänjoen laidalla on taloja, joista tullaan katsomaan ja vilkuttamaan, kun mies nousee jokea kanootilla.

Laulujoutsenia.

Matka eteni, mutta vauhti hidastui.

Lounastauon jälkeen saavuin Lepsämänjoen metsätaipaleelle, jonka olen aiemmin läpäissyt ylhäältä alaspäin, suuremmalla tulvalla kuin nyt [karttalinkki].

Voi miten vaikeaa se oli.

Kun katson gps-jälkeä, vauhtini metsätaipaleella oli 3 tunnin ajan keskimäärin 0,8 km tunnissa. Siis 3 tunnissa 2,4 kilometriä (tai linnuntietä 1,6 km). Niin paljon esteitä on. Se tuhosi päivälle suunnittelemani aikataulun.

Millaisia esteet metsätaipaleella ovat?

Esimerkki. Oksaisia puita kaatuneena rykelmään. Ei pääse yli eikä ali.

Koska joki on kanjonissa, jonka reunat ovat luistavaa mutaa, ei ole helppoa kiertääkään. On löydettävä joen reunasta puunjuuri tai muuta kiinteää, johon ensin astuu. Tässä olen väkisin punnertanut kanootin kaatuneiden puiden välissä kasvavaan pajurisukkoon.

Ihan vain malliksi kuinka seison puiden päällä ja temppuilen kanoottia puiden yli.

Yksi vaikeimmista oli tämä kohta. Pieni koski [karttalinkki].

Oikealta puolelta pihan läpi en tohtinut mennä. Vasemmalta puolelta päädyin tiheään risukkoon, joka ulottuu 15 metriä joesta, jonka takana rinne nousee 10 metriä jokea korkeammalle.

Ohitukseen (25 metriä) meni 20 minuuttia. (Nyt kun katson kuvaa, miksi en yrittänyt kiskoa kanoottia aivan joen viertä oikeaa rantaa?)

Jos olisin ollut kaukaa viisas, en olisi yrittänyt mennä tässä kohdassa jokea pitkin ensinkään. Olisin reitittänyt itseni tien kautta (Hevostie – Simolantie – Lahnuksentie). Siitä olisin selvinnyt 50 minuutissa – sen sijaan että meni 3,5 tuntia.

Päivän eräs kohokohta sattui tämän osuuden loppuun. Lankomiehen siskon perhe asuu Lepsämänjoen varressa. Sain termoksen täyteen tuoretta kuumaa vettä sekä kurkkuuni kupin kahvia, muutaman keksinkin. Emme kätelleet. Etäisyydet pidettiin koronamaisen suurina. Lähtiessäni desinfioin taskussa kulkevalla käsidesillä kaikki kahvat, joihin olin koskettanut.

Sain myös valokuvan itsestäni Samin ja Annan talon terassilla. Kiitos paljon.

Tämän jälkeen melonta todella helpottui. Ylävirtaan melonta ei toki ole nopeaa ja oli siellä muutamia esteitäkin, muttei samassa mitassa eikä vaikeudella kuin edellä kuvasin.

Noustuani Lepsämänjokea 18 kilometriä, saavuin vesiputoukselle, jonka harva tuntee. Lakistonjoki laskee Lepsämänjokeen [karttalinkki].

Lakistonjoki tuo Vantaanjoen vesistöön Nuuksion vesiä (mm. Velskolan Pitkäjärvi, Kattilajärvi, Urja, Vääräjärvi, Saarijärvi). Vesiputous on tänä vuonna pieni – mutta suurempi niinä keväinä, kun Nuuksion lumet ovat vasta sulamassa.

Nuuksiosta tulevan veden saattaa havaita myös veden värissä, kun joet yhtyvät (Nuuksion vesi on tummaa).

Nostin kanootin vesiputouksen yli, ja meloin vesialtaan yli. Tämä riittää. Olin noussut Vantaanjokea + Lepsämänjokea 27 + 18 = 45 km.

Laitoin kanootin alle pyörät ja katselin laskevan auringon viime säteitä taustan metsässä.

Minun olisi pitänyt olla tässä 2 tuntia sitten. Lähdin vetämään kanoottia kohti Siuntionjoen vesistöä.

Tie vaihtui isommaksi, pohja asfaltiksi. Saavuin Nurmijärveltä Vihtiin [karttalinkki].

Ilta pimeni. Tuli pakkanen. Vedin kanoottia otsalampun valossa.

Kello 22 lopetin. En pääse tänä iltana Poikkipuoliaiseen, en edes Salmijärvelle. Se oli suuri harmitus, sillä tarkoitus oli telttailla Salmessa Maijan kanssa (=eilinen etumelojani). Kun kävi näin, hän toi minulle 3 palaa kääretorttua ja ajoi kotiin. Kääretorttua, kiitos paljon.

Kanootti oli liikkunut 35 km. Kaadoin kanootin pimeässä tien reunaan ja kannoin varusteet kauemmas, jonne pystytin teltan (alla oleva kuva aamulla) [karttalinkki].

Olen kestävä ja tiedän jaksavani paljon. Kahta taukoa lukuunottamatta olin ollut liikkeellä klo 07–22. Se oli liikaa. Iltaruoan, runsaan nesteen, buranan ja extra-ison suola-annoksen avulla sain krampit loppumaan ja pystyin nukkumaan levollisesti kello 00:30–06:30.

Lauantai 11.4.2020

Pitkäksi venähtäneen eilispäivän takia lähtö tapahtui vasta kello 8:00. Otin kuvan gps-paikantimen näytöstä.

Oli eilinen kuinka hankala tahansa, kuitenkin tämä sujuu nopeammin kuin Lapin retkillä, jossa niin ikään muotkaan kanoottia vesistöstä toiseen. Kun alla on kelpo tie ja kärryt, keskivauhti on 3,6 km/h eikä esim. 3,2 km/h, mikä olisi Lapissa tavallinen suoritus.

Aamun ohjelmassa oli kanootin kärräystä. Mitään ruuhkaa tiellä ei ollut. Koiraa ulkoiluttavan lenkkeilijän kanssa juttelin tovin, sillä ihmiset ovat ystävällisen uteliaita ja kyselevät mitä aion.

Kärräys on periaatteessa kevyttä, sillä raskaimmat varusteet kulkevat pyörien päällä. Halkeamat tiessä saattavat kaataa lastin.

Vihdintien ylitys. Kyltti sanoo ”Helsinki 36 km” [karttalinkki].

Saavuin Salmen ulkoilualueelle. Sen varaan olin laskenut, että saan Salmen päärakennuksesta vesitäydennyksen. Nyt on taas 8 litraa puhdasta vettä [karttalinkki].

Vielä 1,5 km Poikkipuoliaiselle. Olin saapunut Siuntionjoen vesistöön Lakistonjoen vesiputoukselta yhteensä 13 km kärräyksen jälkeen [karttalinkki].

Poikkipuoliainen on 5 km pitkä kapea järvi.

Viestittelin aamulla Hiidenveden Purjehtijoiden puuhamiehen Pekka Pitkäsen kanssa, että tapaisimme. Pekka kuvasi alla olevan 1:26-mittaisen filmin, kun saavun Poikkipuoliaisen eteläpäähän (filmin tekstitys minun).

Poikkipuoliaisen eteläpää. Meloja (alavirtaan kulkiessaan) arvostaa suuria rumpusiltoja. Tilaa on, mela ei tartu putkeen. Kuva alapuolelta, sillalla Pekka Pitkänen [karttalinkki].

Jäin pitämään lounastaukoa. Juteltiin Pekan kanssa liki tunti ja samalla pidettiin huoli yli 2 metrin etäisyydestä – elämmehän epidemian aikaa. Pekka kaatoi kahvia termoksesta kuppiini. Kiitos paljon.

Kerran aiemminkin (vuonna 2012) olen melonut Siuntionjoen yläosan. Silloin tein siitä seuraavan filmin (kohdasta 4:30 lähtien ollaan Poikkipuoliaisen alapuolella).

Siuntionjoki on Poikkipuoliaisen alapuolella oikein leppoisa. Laakea.

Puut ovat aivan rannassa.

Pieniä esteitä tietysti on. Tuosta pääsee puskemalla läpi.

Nuuksion kansallispuisto ulottuu monin paikoin Siuntionjokeen. Tuo tolppa kertoo siitä.

Tuostakin pääsee.

Siuntionjoen luonne on erilainen kuin Vantaanjoen. Alla olevaa kuvaa ei voisi ottaa Vantaanjoella, sillä heti tulvan jälkeen Vantaanjoen pinta laskeutuu kanjoniin, josta ei näe rannalle.

Siuntionjoen laakeat rannat eivät jätä piiloon tämänkään metsäkauriin kohtaloa.

Kehutaan lisää. Siuntionjoen yläosassa on helppoja virtapaikkoja.

Punaiset mökit ovat aivan rannassa.

Kaislakäytävät ovat 1,5 metriä leveitä.

Kaislojen läpi saavutaan järvelle.

Siuntionjoen järvet eivät ole kovin kiinnostavia. Ne vain melotaan läpi. Poikkipuoliaisen jälkeen on Tervalampi – Huhmarjärvi – Palojärvi. (Edellä tultiin Huhmarjärvelle, mutta muillekin tullaan kaislojen läpi.)

Heijasteita laakean joen pinnassa.

Massiivinen heijaste sillan alla.

Huhmarjärven jälkeen Siuntionjoki putoaa enemmän. Alla olevaa lohikalojen nousua helpottavaa siksak-reittiä ei ole kuulemma laskettu edes koski- tai rodeokajakilla – käännökset kun ovat niin tiukkoja, sanoi Pekka Pitkänen [karttalinkki]. (Kai se silti mahdollista on?)

Kannoin kanootin tuon kohdan ohi.

Palojärven jälkeen tullaan Palokoskelle. Palokoski (toiselta nimeltään Palakoski) on kapea ja vaativa koski. Koskimelojat tulevat tänne joka kevät harjoittelemaan [karttalinkki].

Jos Palokosken laskija kaatuu tekemiinsä virheisiin, kaatuminen on verrattain turvallista. Kastuuhan siinä tietysti, mutta kun veden määrä ja vauhti ei ole runsas, ei suuria loukkaantumisia ole tietääkseni tapahtunut.

Minua Palokosken laskeminen ei kiinnostanut, sillä olen tekemässä pitkää retkeä enkä keräämässä vauhtikokemuksia. Laitoin siis kärryt kanootin alle.

Palokosken yläosa päättyy siltaan, jonka vieressä on punainen talo.

Sillan jälkeen on Palokosken helpompi loppuosa, jonka lasken edellä linkatussa vuoden 2012 Siuntionjoen filmissä kohdassa 6:29, siis tässä.

Olin jo laittanut kanootin paikoilleen sillan oikealle puolelle ja valmis potkaisemaan itseni virtaan (samasta paikasta kuin 2012) [karttalinkki].

Sillalle astui punaisen talon mies. Käytiin seuraava keskustelu.

— Onko sinulla lupa laskea koski?
— Hyvää päivää. Eipä minulla mitään lupaa ole.
— Tiedätkö, että tämä on yksityinen koski. Tämä on puoliksi meidän piha-aluetta, toinen puoli kuuluu naapurille. Raja kulkee kosken keskellä. Ei tätä saa laskea ilman lupaa.
— Okei, kunnioitan mitä sanot ja kuuntelen sinua.
— Ja mitä sä täällä teet oikeastaan? Mitä sä täällä teet?
— Kiitos kun kysyit. Miksi siis olen tässä nyt? Kerron sen sinulle. Lähdin toissapäivänä kanootilla Espoosta, kiersin Helsingin niemen, sitten nousin ylös Vantaanjoen ja Lepsämänjoen, sen jälkeen kärräsin kanootin Poikkipuoliaiselle ja nyt olen laskemassa Siuntionjokea alas. Kun tulen Pikkalaan, melon sieltä Upinniemen ja Porkkalanniemen ympäri, jonka jälkeen palaan takaisin kotiin, Espooseen.
— Ihan hieno retki, mutta tämä on yksityinen koski. Sitä paitsi tiedätkö, että valtio on laittanut tähän koskeen yli miljoona euroa, jotta lohikalat voivat kutea siinä. Melonta häiritsee kutemista.

Oho. Tässä vaiheessa ihmettelin, miten hänen perustelunsa vaihtui.

— ELY-keskusko tähän on koskikunnostuksen tehnyt vai mikä valtion instanssi?
— Lohikalojen kutemisen vuoksi tähän on laitettu monta miljoonaa.
— Okei. Minulla on kärryt. Voin kärrätä kanootin kosken ohi. Mikä olisi hyvä reitti?
— Kaikki nämä on yksityisiä teitä. Niitä ei saa käyttää.
— Ahaa, no sittenpä ainoa mahdollisuus on kantaa varusteet metsän kautta tonttien ohi.
— Mutta lopulta sun on kuitenkin mentävä yksityisen pihan läpi. Se ei käy.
— Hyvä on. Sitten minä kierrän vielä kauempaa, kunnes yksityisiä tontteja ei enää ole.
— Hmm, OK. Voit laskea kosken, jos lupaat, ettet kosketa kanootilla ainuttakaan kiveä.

Ja mies käveli pois.

Seisoin kanootin vieressä valmiina siirtämään sen veteen. Nojasin melaan. Ihmettelin mitä tehdä.

Jos Uudenmaan ELY-keskus on laittanut miljoona euroa ”yksityiseen koskeen”, niin minun pitäisi soittaa ELY-keskukseen ja kysyä heiltä, mikä on pelin henki. Saako tätä koskea laskea vai ei? Mutta nyt on pääsiäinen enkä saa ketään kiinni.

EDIT 29.4.2020. Myöhemmin ELY-keskuksesta saamani tiedon mukaan tähän kohtaan Siuntionjokea ei ole laitettu ”miljoonia euroja” – oikeampi suuruusluokka on satatuhatta euroa. Alempana tässä tekstissä on yhteenveto siitä, mitä muuta ELY-keskuksen kanssa kävi ilmi.

Jos laitan kanootin veteen ja lasken kosken, tietenkin kosketan kiviä. Ja jos kanootti jää kiinni kiveen, joudun myös työntämään melalla pohjasta. Jos siis lasken kosken, olen ”häirinnyt kutemista” ja minusta on tullut ”syyllinen” siinä säännöstössä, jonka kosken omistaja oli minulle hetki sitten ilmoittanut.

Perkele.

En oikeastaan tunne lakia tarkemmin. En nähnyt kuin yhden mahdollisuuden. En laske koskea. Minun on kannettava tavarat metsän kautta, vaikka pitäisi kiertää kuinka kaukaa.

Nostin kanootin takaisin tielle ja ryhdyin tyhjentämään ja purkamaan sitä rullalle, jotta voisin kantaa sen helpommin tiheässä metsässä.

En kiirehtinyt. Tästäkin pitää osata nauttia. Tästä tilanteesta. Jos Siuntionjoen melonta on tällaista, niin voin tutkia maaston ja siten auttaa tulevia melojia, joiden on helpompi tehdä maasto-ohitus tässä kohdassa. Kenties ajan oloon voin myös tehdä Siuntion kunnalle ehdotuksen, että ohitusreitille tehdään polku, jota on kanootin kanssa helpompi kulkea?

Otin valokuvan. Tontti-isäntä on tehnyt oman pahvikyltin sillan eteen: SEIS! Yksityisalue. EI LÄPIKULKUA virkistysalueelle.

Aloin kantaa. Kiertoreitti on tosiaan pitkä ja hankala, sillä miltei heti on noustava 25 metriä jokea korkeammalle kiertääkseen kaikki yksityiset pihat.

Sininen on melontaa. Violetti on kiertoreitti, jonka kävelin kolme kertaa, koska minun oli kannettava varusteet kahdessä erässä: ensin leiritavarat ja vesi, takaisin, sitten rullattu kanootti.

Kuvia. Tässä kierrän ensimmäisiä rakennuksia.

Tässä kierrän ”päärakennusta”.

Tämän kallion alapuolelta kuljetaan.

Tässä hikinen mies istuu rullatun kanootin kanssa metsässä.

Tämän kiven kohdalla alkaa alamäki.

Ylitetään puro.

Ylitetään vielä yksityinen tie ja saavutaan joelle, joka ei ole piha-aluetta.

Kun olin pumpannut kanootin takaisin melottavaan kuntoon, aikaa episodiin oli kulunut 2 tuntia. Olin edennyt 600 metriä – eli jokea pitkin 450 metriä. Kiertoreitti on nyt tutkittu. Se on hankala eikä sitä voi polku-uraa pohjustamallakaan kunnostaa ”helpoksi ohitusreitiksi” melojille.

Se siitä. Kunhan olen julkaissut tämän artikkelin, otan yhteyttä Uudenmaan ELY-keskukseen. Täytyyhän asiaan saadaan lopullinen ratkaisu. Oliko mies oikeassa? Voiko kosken laskea vai ei?

EDIT 29.4.2020. Asia on ratkennut. Palokosken loppuosan saa laskea kanootilla.

TAUSTA. Otin sittemmin yhteyttä Uudenmaan ELY-keskukseen, josta lakimies Tapio Korhonen soitti minulle 29.4.2020. Puhelinkeskustelumme perusteella koostin alla olevan kuvan Palokosken alueelta. Lähetin kuvan teksteineen Tapio Korhoselle tarkistettavaksi, joka vahvisti, että kuvan voi tällaisena julkaista melojille tiedoksi.

YHTEENVETO. Jos olet aikeissa laskea Palokosken loppusan Siuntionjoella ja joku tulee kysymään sinulta lupaa kosken laskuun, näytä hänelle puhelimestasi alla oleva kuva.

Siuntionjoen ilta tummeni, mutta tarjosi yhä kauniita näkymiä.

Kurkia.

Kanadanhanhia ja roskakasa.

Kello oli lyönyt 20. En halunnut tehdä toista pitkää iltaa peräkkäin, joten laitoin teltan traktoriuralle ja kävin siihen levolle [karttalinkki].

Etenemistä tänään vain 26 kilometriä. Se saa riittää. Aina ei ole helppoa, eikä tarvitsekaan olla.

Sunnuntai 12.4.2020

Koko päiväksi ennustettiin sadetta. Ennuste piti paikkansa. Minulla ei ole kuivapukua, joten meloin sadetakissa ja sadehousuissa.

Jälleen mukavia kaislakäytäviä.

Pieni helppo koski sillan alla [karttalinkki].

Karhujärven läpäisy ja tuosta siirtyminen jokeen [karttalinkki].

Laulujoutsenen joutsenlaulu.

Koski Karhujärven jälkeisessä joessa [karttalinkki].

Koski johtaa mutkan jälkeen tähän maisemaan, jossa kanootti on nostettava joesta..

.. sillä alaspäin katsoessa vesi katoaa jonnekin ..

.. eli tänne [karttalinkki].

Ohitus sujuu mukavasti tietä pitkin, 270 metriä.

Tämän jälkeen alkaa Siuntionjoen vauhdikas koskiosuus, jota tullaan keväisin aivan erikseen laskemaan ja harjoittelemaan erilaisilla kanooteilla. Olen laskenut sen tätä ennen kahdesti. Aiemmin linkkaamallani vuoden 2012 filmillä kohdasta 8:59 lähtien on koskipätkän loppuosa tässä.

Ensimmäiset virtapaikat laskin eikä siellä ollut kuin muutamia esteitä, jotka ylitin kahareisitekniikalla tai kiersin maitse.

Sitten tuli tällaista.

Kanootti on etummaisen puun päällä. Sen takana on toinen puu, jonka päälle voisin edelleen keplotella koko lastin ja sitten sen poikki kolmas puu. Vaatii akrobatiaa.

Tätä kohtaa ei ole helppo ohittaa maitse, koska oikea töyräs oli 5 metriä korkea ja vasen luistavaa mutaa. Olisi palattava reilusti taaksepäin, jotta kierto maitse onnistuisi.

Reality check.

Jos tämän vielä ohitan ja sitten aloitan pian alkavan koskipätkän loppuosan laskun … jos siellä olisi toinen tällainen puusuma, olen ongelmissa. Virtaava vesi + puusuma + akrobatia = liian vaarallista. En ole täällä harjoittelemassa, vaan tekemässä retkeä, päästäkseni kotiin.

Meloin 30 metriä taaksepäin. Nostin kanootin virrasta. Kannoin varusteet korkealle penkereelle. Vedin kanootin perässä.

Keitin itselleni lounaan.

Kannoin tavarat ja kanootin metsän kautta Niemenkyläntielle [karttalinkki].

Vedin kärryt alle. Tämän ei pitänyt mennä näin, mutta en ota riskiä.

Siirryin kohta Passilantielle, joka on hiekkatie. Siuntion sateista maalaismaisemaa. Joki kulkee pellon takana kanjonissa kuvan oikeassa laidassa [karttalinkki].

Hiekkatiellä pitää seurata jatkuvasti kuoppia. Jos ajaa kuoppaan varomatta, kanootti kippaa (=kärryt eivät ole kovin hyvät).

Huomaa alla olevassa kuvassa narulenkki. Kun vedän kanoottia oikealla kädellä, tuo naru kulkee olkapään yli vasempaan käteen. Näin voin vetää kanoottia kahdella kädellä ja homma kevenee.

Purnuksen kylä.

Laskin kanootin veteen Purnuksen sillan kohdalla. Tästä ohituksesta tuli 2,9 km mittainen [karttalinkki].

Tämän jälkeen koskia ei ole. Sjundbyn kartanon kohdalla on sadan metrin kantomatka [karttalinkki].

Kantaminen on nyt tehty.

Ei enää koskia, muttei leppoisaakaan. Ylitin kaksi järveä 8 m/s vastatuulessa (Tjusträsk, Vikträsk). Jälkimmäisen järven jälkeen Siuntionjoen viimeinen jokitaival.

Pikkalan Abc:n viirit. Tätä olin odottanut [karttalinkki].

Koko päivän oli satanut. Kuminen sadetakki auttaa 3–4 tuntia. Kymmenen tunnin kuluttua mies on märkä, oli sadetakkia tai ei.

Ostin 4 banaania ja täytin vesiastiat.

Merellä oli kohtuuttoman kova tuuli. Sinne ei ole menemistä. Tämä oli tässä.

Puhelin kertoi, ettei tänään enää kulje iltabussia Pikkalasta Espooseen. On odotettava aamua. Jäin maastoon yhdeksi yöksi. Leiripaikka löytyi metsästä Pikkalan alapuolelta. Päivän saldo 28,5 km [karttalinkki].

Maanantai 13.4.2020

Tarkistin aamulla tuuliennusteen. Vau, positiivinen muutos.

Vaikka tuuli kohoaisi päivällä kovimmillaan 9 metriin sekunnissa, sen suunta olisi lännestä – siis helpoin mahdollinen. On mahdollista meloa turvallisesti Pikkalasta Espooseen, kunhan oikaisee Upinniemen ja Porkkalanniemen läpi ja pysyy rannikon suojassa.

Aluksi Siuntionjoelta merelle. Se tapahtuu sulun kautta [karttalinkki].

Sulku estää suolaveden nousun Siuntionjokeen. Sulun sisällä on naru, josta vedetään. Takana oleva luukku menee kiinni. Vesi laskee. Edessä oleva luukku aukeaa.

Taas merellä.

Täydellisen helppo 4 m/s myötätuuli kiidätti kanoottia kohti Upinniemen hiekkarantaa, jonka olin merkinnyt jo valmiiksi gps-paikantimeen [karttalinkki].

Lähdin kantamaan kanoottia ja varusteita Upinniemen sisuksiin maastokarttaan merkittyä polku-uraa myöten.

Polku oli hyvä, muttei niin hyvä, että pystyisi kärryjä käyttämään. Niinpä kannoin ensin varustesäkit ja veden – sitten palasin takaisin kanoottia hakemaan.

Upinniemen tien jälkeen alkoi alamäki kohti Valkolampea, joka on 15 metriä merenpinnan yläpuolella. Kirkasta vettä [karttalinkki].

Meloessa tuli paha aavistus. Jos vesi Valkolammella on näin kirkasta, miksen ole kuullut kenenkään retkeilleen täällä ja ylistäneen Valkolampea?

Meloin Upinniemen sisäiselle hiekkatielle ja kärräsin kanootin seuraavalle lammelle. Niittylampi.

Sain asiaan varmistuksen. Kyllä, olen kulkenut sotilasalueen läpi. Täällä ei saisi olla, mutta takaisinkaan ei kannattanut enää kääntyä.

Niittylampi on kaksiosainen. Välissä on kapea salmi [karttalinkki].

Niittylammen itäosassa on kapea ruopattu oja (Frasibäcken), jota pystyin melomaan Linlon venesatamaan johtavalle Hilantielle asti [karttalinkki].

Keittelin lounaan tien vieressä. Aurinko paistoi. Hieno sää. Aivan toista kuin eilen.

Tässä vaiheessa lukija saattaa ihmetellä, eikö maastokartta kerro, missä sotilasalue sijaitsee. Ei kerro. Maanmittauslaitoksen maastokartassa Upinniemen alue on erotettu kartan vasemmassa alanurkassa violetilla katkoviivalla.

Lähetin retken jälkeen postia Merivoimien Rannikkoprikaatiin, jossa tunnustin virheeni (samoin kuin edellä olen tehnyt) ja ilmoitin hyväksyväni mahdollisen rangaistuksen. Liitin mukaan yllä olevan kartan, josta reittini ilmenee, sekä tarkan ajankohdan. Kysyin, missä tarkalleen puolustusvoimien raja kulkee.

Kului viikko, kunnes sain postia kapteeniluutnantti Mikko Antolalta, joka on Rannikkoprikaatin turvallisuuspäällikkö: ”Upinniemen varuskunnan päällikkö kommodori Janne Huusko ei tee tässä tapauksessa rikosilmoitusta julkisrauhan rikkomisesta (Rikoslain 24luku 3 §) poliisille, koska olette itse oma-aloitteisesti ja tekoanne peittelemättä ilmoittanut asiasta, tekonne on ollut ilmeinen vahinko ja teostanne on ollut ainoastaan vähäinen haitta julkisrauhalle.”

Tärkeä asia on myös tämä: ”liikkumiskiellot on asetettu myös ulkopuolisten suojaamiseksi mahdollisilta puolustusvoimien toiminnallaan aiheuttamilta vaaroilta”.

Pahoittelen vielä kerran ja kiitän asiallisesta vastauksesta. Mikä hienointa, vastauksen ohessa tuli kartta, josta sotilasalueen raja ilmenee selkeästi.

Molemmilla järvillä sotilasalueen pohjoispuolella on yksityisiä mökkitontteja. Asia olisi mennyt oikein, jos olisin siirtänyt kanoottiani mustaa nuolta pitkin, jolloin olisin välttänyt paitsi sotilasalueen myös nuo yksityiset tontit.

Mainitsen vielä, että oli minulla toinenkin optio Upinniemen läpäisyyn. Olisin voinut meloa Kantvikiin ja vetää kanootin Eestinkylänjoelle, jota laskien Upinniemen ja Porkkalanniemen väliin, josta rannikon suojassa Linloon. Tämä vaihtoehtoinen reitti olisi näin yhtynyt siihen reittiin, jonka lopulta toteutin.

Se siitä. Tämän jälkeen kärräsin kanootin Linlon venesatamaan (2,1 km). Olin viestitellyt aamulla kirkkonummelaisen retkiystäväni Aarno Junkkarin kanssa, joka oli halukas tapaamaan minut Linlon venesatamassa. Näin tapahtui.

Emme kätelleet. Etäisyys pidettiin puolessatoista metrissä. Niin monta retkeä olen Aarnon kanssa tehnyt, että tarinaa riitti. Ja Aarnolla kahvia, jota myös minä sain juoda kaksi kuppia. Kiitos paljon [karttalinkki].

Aarno otti kuvan, kun lähdin melomaan.

Oli aika ryhtyä viimeiseen koitokseen. Kotiin oli vielä yli 25 kilometriä ja sen aikana pitäisi myös ylittää Porkkalanniemi.

Jos oli edellisessä kuvassa Linlon venesataman vesi tyyntä, niin eipä ollut kauan.

Meloin tasan itään, myötätuuleen, ja kiersin Järsön niemen. Kun käännyin koilliseen Järsö sundiin, tuuli ei enää haitannut, olinhan Järsön niemen suojassa [karttalinkki].

Järsö sund kapenee.

Kalastajia.

Kapenee.

Se on ruopattu.

Ja niin pääsin helposti melomalla Porkkalantielle asti [karttalinkki].

Nostin kanootin tielle ja sidoin kärryt alle. Se on aina tarkka paikka: ovatko kärryt keskellä?

Kärräsin kanoottia 500 metriä pohjoiseen ja sitten itään Värströmintietä pitkin.

Taas tuli 3,1 km kärräystä, kunnes saavuin nimettömälle purolle, joka laskee Porkkalanniemen itäpuolelle [karttalinkki].

Kanootti veteen.

Heijasteet ovat kauniita.

Jälleen merellä.

Koska lähellä oli minulle tuntematon Espoon kaupungin ylläpitämä tulipaikka, kävin katsomassa varustusta [karttalinkki].

Kelpo paikka ja keittokatos puuvajoineen, mutta kaivoveden saatavuuteen ei voi luottaa.

Länsituuli oli 9 m/s, niinpä meloin koko ajan rannikon tuntumassa kohti koillista. Näin tuuli ei haitannut melonnan rytmiä.

Hirsalan sillan alitus [karttalinkki].

Hirsalan jälkeen vastaan tuli minulle umpituttuja saaria, joiden ohi olen melonut lukemattomia kertoja. Koti lähestyi.

Keskipäivän lämpö oli ohi. Satoi lunta. Espoon yläpuolelle kehittyi kunnon lumipilvi.

Kivenlahden silhuetti.

Tuossa Meritornin vieressä on kotisatama, Kivenlahden pieni uimaranta [karttalinkki].

Perillä kotirannassa kello 20:05. Viimeisen päivän saldo 39,5 km.

Kylmä viima ja reasade eivät estäneet tavaroiden pakkausta. Nyt kotiin ja suihkuun.

Yhteenveto

On toisinaan hyvä haastaa itsensä tekemään retkeä, jonka lopputulos ei ole selviö. Minulla oli koko ajan mahdollisuus keskeyttää – olinhan sentään Etelä-Suomessa hyvien yhteyksien alueella – mutta lopulta ei tarvinnut.

Gps-paikannin sanoo, että tein matkaa 185,8 km. Osiin pilkottuna:

• Kanootti liikkui 178 km, josta 148 km vettä pitkin ja 30 km maan päällä (siitä 27 km kärryillä ja 3 km kantaen / maata pitkin raahaten).
• Olin liikkeessä 40,5 tuntia ja lisäksi 11,4 tuntia paikoillaan (paikoillaan olo = kun ylittää esteitä joessa tai raahaa kanoottia peitteisessä maastossa tai kytkee kärryjä kanoottiin jne – ruokailun ja muiden taukojen aikana gps on toki kiinni).
• Lasken Lapin retkille vertailuluvuksi aktiivituntien määrän kaavalla: tunnit liikkeessä + tunnit paikoillaan per 2 = siis tällä retkellä 46 tuntia. Rasitukseltaan tämä vastasi tyypillistä viikon Lapin retkeä. Esim. kesäkuussa 2019 Stuorraäytsin rotkolaakson kanoottiretki oli 40 aktiivituntia.

Reittini alla ja suurempi kuva tässä.

Huom! En ole ensimmäinen, joka meloi ”suurympyrän”, sillä nimimerkki Jokke mainitsi meloneensa sen 1980-luvulla (kommentoidessaan Pääkaupunkiseudun jokireittiopasta, jonka kirjoitin vuonna 2017). Jokke saa myös kunnian termistä ”suurympyrä”, joka on hyvä nimi tälle reitille.

Entä haluatko sinäkin meloa ”suurympyrän”? Lyhyet ohjeet:

• Valitse lähtöpaikka mistä tahansa ympyrän varrelta: Espoo, Helsinki, Vantaa, Vihti, Siuntio, Kirkkonummi. Kun palaat takaisin lähtöpaikkaan, olet melonut suurympyrän.
• Ota mukaan kanootti ja kärryt, jotka kestävät matkan rasitukset ja vaihtelevat olosuhteet. Hyvä lähtöhetki on keväällä heti, kun Siuntionjoen järvissä ei ole enää jäätä. (Lisäksi tarkista, että Vantaanjoen Myllymäen mittapisteessä virtaama ei ole yli 15 m3/s – eikä toisaalta alle 4 m3/s, sillä liian vähälläkään virtaamalla matkaan ei kannattane lähteä.)
• Lue yllä oleva tarina ja ole minua fiksumpi kahdessa kohdassa: kierrä Lepsämänjoen metsätaipale tietä pitkin äläkä kulje Upinniemessä sotilasalueen kautta.
• Siuntionjoen Palokosken tapaus on nyt selvä. Kosken saa laskea (tai vaikka kävellä kosken alas kumisaappaissa kanoottia narusta uittaen).
• Varaa aktiiviseen liikkumiseen 45–50 tuntia. Kuuteen tai seitsemään päivään pilkottuna retki on leppoisampi kuin minulla (5 päivää).
• Ole valmis keskeyttämään ja olemaan ylpeä siitä, että yritit.

Montako ihmistä lopulta kiersin? Wikipediasta (vuoden 2020 alku):

• Helsinki 361 479 henkeä.
  • Eteläinen suurpiiri 116 443
  • Läntinen suurpiiri 109 306
  • Keskinen suurpiiri 92 618
  • Pohjoinen suurpiiri 43 112
  • (Itäisen Helsingin suurpiirejä en kiertänyt.)
• Vantaa 59 536 henkeä
  • Myyrmäen suuralue 52 951
  • Kivistön suuralue osittain 6 585
    • Vestra 367
    • Keimola 185
    • Kivistö 3711
    • Lapinkylä 1212
    • Piispankylä 826
    • Myllymäki 284
  • (Tikkurilaa ja itäistä Vantaata en kiertänyt.)
• Espoo 289 600 henkeä
  • Vain Suvisaariston 644 henkeä jäi kiertämättä.
• Kirkkonummi noin 39 000 henkeä
  • Vain eteläinen Upinniemi ja Porkkalanniemi jäi kiertämättä.
• Nurmijärvi noin 100 henkeä
• Vihti noin 200 henkeä
• Siuntio noin 100 henkeä

YHTEENSÄ 750 015 henkeä.

Ei tullut miljoonaa, mutta kolme varttia kuitenkin.

Tätä kirjoittaessani Suomen hallituksen suhtautuminen koronaepidemiaan on muuttunut verrattuna pääsiäiseen. Uudenmaan sulku on purettu. Lappiin voisi jälleen matkustaa, joskaan sitä ei suositella (ja Norjan raja on yhä kiinni).

Teenkö kesällä 2020 Lapin retkiä vai en, sitä en osaa sanoa. Jos en mene Lappiin, siinä tapauksessa teen kesällä samanlaisia retkiä kuin tämä. Esimerkki: melon Espoosta Porvoon Kilpilahteen => nousen Mustijoen ylös => kärrään Keravanjokeen => Keravanjoki ja Vantaanjoki alas => merta pitkin kotiin.

Tämä tuntuu seikkailulta.