Melontaretki Stuorraäytsin rotkolaaksoon 7.–13.6.2019

Suomen päälaella Muotkatunturin erämaassa on Stuorraäytsin rotkolaakso, jossa melonta on kutkuttanut mieltä joitakin vuosia. Sinne meno on työlästä, sillä kanoottia pitää kantaa yli 20 km.

Menimme silti. Tämä kirjoitus kertoo vaiherikkaasta retkestä, jossa mm. lämpötila muuttui nollan ja +22 asteen välillä.

Kuvituskuvana kantoreittimme Karigasniemen tieltä Muotkatunturin yli Stuorraäytsin kanjoniin. (Isompi kuva tässä.)

Päivittäisiin tapahtumiin.

Perjantai 7.6.2019

Jäimme Karigasniemen bussista pois kilometri ennen Sulaojaa klo 18:05. Ukkosmyrsky oli juuri kulkenut päältämme, mutta lisää oli tulossa. (En onnistunut pitämään kameraa kuivana – siksi kuvissa on ylimääräisiä läiskiä, tummia ja vaaleita.)

Minun varustus oli painavampi kuin Mikan, sillä kuljetin 21 kg kanoottia kärryissä sekä vedenpitävää varustesäkkiä selässä (Mikalla yksi säkki, jonka päällä packraft-kevytkanootti).

Suuntana etelä, takana näkyvä hiekkatie (kuva Mika Sigvart) [karttalinkki].

Jos sattuu tulemaan Muotkalle omalla autolla, hiekkatietä voi ajaa 2 km hiekkakuopalle. Siellä oli nytkin parkissa kaksi autoa [karttalinkki].

Hiekkakuopan jälkeen tie muuttuu mönkijäuraksi. Oli positiivinen yllätys, että pystyin kiskomaan kanootin ja kärryt Karigasjoelle asti, jonne pystytimme teltat [karttalinkki].

Kuvassa aurinko paistaa, mutta se on vain tuon hetken hyvää onnea. Kävellessä olimme saaneet päällemme useita sadekuuroja. Heti iltapalan jälkeen sade ja salamointi alkoivat taas. Kolmen lähelle iskeneen salaman jälkeen ukkosrintama oli kulkenut yli eikä häirinnyt unta.

Kanootti liikkui 5,3 km.

Lauantai 8.6.2019

Päätimme seurata eilen hyväksi todettua mönkijäuraa mahdollisimman pitkälle. Herätys oli klo 5:10 ja lähtö tehtiin 6:30. Näin aikainen aloitus perustui siihen, että sääennuste lupasi runsaita sateita alkaen klo 14. Siihen mennessä olisi hyvä olla teltat pystyssä ja leiri kaukana.

Karigasjoki ei ollut isossa tulvassa, joten yli pääsi kumisaappailla. (Täytyy joskus palata melomaan tämä pieni joki.)

Alkoi kävely tunturien yli. Maisemat ovat hienot.

Mönkijäura oli yhä kulkukelpoinen. Silloin kun se oli liian kapea, vedin kärryjä uran vieressä.

50 kg tavaroiden rahtaaminen näin on mahdollista, mutta raskasta. Valuin jatkuvasti hikeä.

Rynkyttävä eteneminen vaati veronsa. Kärryn pyöriä paikoillaan pitävä sokka petti kahdesti. Tein varasokan metallisesta avaimenrenkaasta. Teippasin sokat paikoilleen paksusti, jotta mekaaninen heilunta ja rasitus olisi pienempi. (Ensi kerralla otettava mukaan varaosia, esim. rautanaulasta saanee sokan?)

Tauko pienellä lammella. Tässäkin mielessä mönkijäuraa kannattaa käyttää, että vettä löytyy kilometrin välein.

Seuraava vesipaikka (puro) ja ensimmäiset lumet.

Lopulta mönkijäura katosi. Möykkyinen maasto ei sallinut vetää kärryjä pitemmälle, sillä kärryt kaatuilivat koko ajan.

Tähän asti kärryvetoa oli ollut yhteensä 10,5 km, mikä oli mahtavaa. Gps-jälki kertoo, että käytin tähän 5 h 3 min (2,1 km/h). Ilman kärryjä 3-kertaisen kantamisen menetelmällä (kanna kanootti – palaa takaisin – kanna loput) aikaa olisi kulunut liki 10 tuntia perustuen aiemmin mittaamaani 1,1 km/h etenemisvauhtiin. Toisin sanoen 5 tunnin säästö!

Nousin loivaa rinnettä ylös pelkän selkärepun kanssa. Kanootti jäi maastoon odottamaan omaa kantovuoroa. Mikalla oli packraft-kevytkanootti ja kevyempi varustus – kaiken voi kantaa yhdellä kerralla.

Alla oleva kuva tiivistää Muotkasta oleellisen. Maisema on avara. Suomen erämaista ja kansallispuistoista Muotka on se, jossa on helpointa kävellä – muualla on enemmän metsiä, soita ja/tai kivisempää. (Isompi kuva tässä.)

Kun kanootti kannetaan erikseen muista retkivälineistä, sama matka kävellään kolmesti (reppu – takaisin – kanootti). Jaoimme etapit reilun kilometrin mittaisiksi: kun Mika käveli etapin 20 minuutissa, minulta meni 60 minuuttia.

Satunnainen punakuiri.

Alla olevassa kuvassa Mika rentoutuu Muotkan suuressa maisemassa. Vilu ei tule kanootinkantajaa odotellessa, sillä lämpötila on +20°C.

Puolipäivän tavoite oli pitää ruokatauko Jeageloaijavrin itäpäässä. Näin tapahtui, sillä matka oli edistynyt hyvin [karttalinkki].

Loppupäivän tavoite oli leiriytyä Jeageloaijavrin länsipäähän. Kanootin kantaminen on puuduttavaa. Niinpä rakensin kanootin ja meloin järven läpi, vaikka matka oli vain 700 metriä.

700 metriä – kannattiko meloa? Jos lasken kanootin rakentamiseen 20 min + melontaan 10 min + kanootin pakkaukseen 15 min, niin etenin 45 minuutissa 0,7 km = keskivauhti 0,93 km/h. Se on hitaammin kuin 3-kertaisen kantamisen keskimääräinen etenemisvauhti 1,1 km/h. Ei olisi kannattanut. Noh, toisaalta vaihtelu on tärkeää, meloen matka taittui mukavammin!

Leiri pystytettiin Jeageloaijavrin länsipäähän, kun sinne saavuttiin.

Sitten ryhdyttiin kuvaamaan otoksia avaruusolioelokuvaan, jonka linkkasin jo aiemmin tähän blogiin. Kertaukseksi, tällainen siitä tuli.

 

Elokuvaaminen keskeytyi, kun kameran akku tyhjeni ja sade alkoi. Laitoin kameran latinkiin ja otin päiväunet, minkä jälkeen tein vielä yhden ponnistuksen. Kannoin kanootin Nirvajoen taakse ja palasin takaisin.

Kanootti liikkui 12,2 km.

Sunnuntai 9.6.2019

Päivän ajatus oli selkeä. Jeageloaijavrilta pitää päästä illaksi Stuorraäytsin autiotuvalle. Ensimmäisen mäen päällä on täydellinen kivi, jossa pystyy sekä istumaan että laskemaan repun selästä. Sellaisia kiviä ei vähäkivisessä Muotkan erämaassa ole monta [karttalinkki].

Samalla saavutimme Karigasniemeltä Stuorraäytsille kulkevan retkeilyreitin polun, jota ryhdyimme tästedes seuraamaan.

Mäkeä alas ja Nirvajoen latvapuron yli.

Tunturikoivua on vain parinsadan metrin matkalla ennen kuin paljakka alkaa taas.

Vettä seuraavasta purosta.

Mäkeä ylös ja jatko sellaisessa tasaisessa maastossa, jota juuri Muotkalla on runsaasti.

Emme pyrkineet erityisesti huiputtamaan tuntureita, mutta yksi loiva 500-metrinen sattuu sijaitsemaan retkeilyreitillä. Pilvet hälvenivät paljastaen aaltoilevan tunturimeren [karttalinkki].

Huippu tarjoaa myös hyvän tuulensuojan.

Tästedes mennään alamäkeä samaan suuntaan kuin tunturipurot – ja samalla kännykkäkenttä katoaa, kun Karigasniemen masto ei enää tavoita kulkijaa.

Stuorraäytsin rotkolaaksossa on peräkkäin 6 järveä. Retkeilypolku osuu ylhäältä laskien toisen ja kolmannen järven väliin. Stuorraäytsin autiotupa on puolestaan ylimmän järven ”yläpuolella” – tai oikeammin länsipuolella jo toisen vesistön alueella.

Kanjonia myötäillen järviketjun pohjoispuolella kulkee poroaita. Kun retkeilypolku saapuu pohjoisesta, poroaita on alitettava [karttalinkki].

Tässä vaiheessa olin kantanut Stuorraäytsin toiseen järveen vasta retkivarusteet.

Pieni sivutarina. Työkaverini Mikko oli kahden kaveruksensa kanssa ensimmäisellä Muotkan vaelluksellaan. Olin antanut hänelle reittiohjeistuksen viikkoa aiemmin, mutten uskonut tapaavani häntä maastossa. Niin kuitenkin kävi juuri silloin, kun olin palaamassa takaisin tunturiin kanoottia hakemaan.

Tunturissa meitä vastaan käveli Iro Fagerlund, joka oli melontatiimimme kolmas jäsen. Hän oli lähtenyt Karigasniemen tieltä päivää myöhemmin kuin minä ja Mika, sillä hänellä on nuoremmat jalat ja packraft-kevytkanootti.

Niin vähän ihmisiä kuin Muotkassa kohtasimme, alla oleva valokuva on suorastaan ihme. Mitään tapaamista ei ollut sovittu, silti ryhmäkuvassa on porukkaa elämäni eri laidoilta, töistä ja vapaa-ajalta.

Sinne katosi työkaveri tunturiin ja Iro kohti Stuorraäytsin autiotupaa. Kuvan alalaidassa kanoottipaketti, jonka heitin selkääni pari minuuttia kuvan ottamisen jälkeen.

Takaisin järvelle numero 2. Muistiin: gps-paikannin näyttää 45 km. Se on vähän, sillä pitkän kärryvedon ansiosta aikaa ja vaivaa oli säästynyt runsaasti.

Kanootti oli liikkunut tähän asti 21 km. Ilman kärryvetoa gps-lukema olisi ollut (vähintään) 63 km.

Kanootti kasattu.

Kohti Stuorraäytsin autiotupaa.

Kuvista ilmenee, että Stuorraäytsi on kanjoniksi loiva. Kanjonin reunoille on helppo nousta esim. valokuvia ottamaan. Etelärinne on keskimäärin puuttomampi ja siten parempi valokuvaukseen.

Stuorraäytsin järviketjujen väliset purot ovat 400-metrisiä tai pitempiä. Kanootti oli helppo raahata ruohoa pitkin ylimmälle järvelle.

Ylimmän järven pituus on 200 metriä. Sen melottuani vedin kanootin rantaan ja marssin tuvalle, jossa pidimme reilun tunnin kahvitauon. Huh. Täällä ollaan – meni helpommin kuin luulin.

Pari sanaa Stuorraäytsin autiotuvasta. Se on poroaidan pohjoispuolella, ja tässä tapauksessa aidan läpi voi kulkea sivistyneesti portin kautta.

Itse tuvassa on makuupaikat kuudelle hengelle. Ympäröivä maasto on epätasainen, mikä on hankala juttu, jos tuvalle saapuu yli 6 henkeä [karttalinkki].

Näin nimittäin kävi. Tuvan lämpöön saapui 7 ihmistä ja koira. Sääennuste lupasi näet 30 tuntia yhtämittaista sadetta sekä kylmyyttä, mikä muuttaisi sateen ennen pitkää lumeksi.

Tupaan jäimme me kolme sekä puolalainen isä tyttärineen. Kaksi kokenutta suomalaiskulkijaa, isä ja poika koirineen, pystyttivät teltan epätasaiseen märkään maastoon (vihreä läikkä yllä olevan kuvan vasemmassa laidassa). Kiitos kaikille sopuisasta ratkaisusta – ja erityiskiitos telttailevalle kolmikolle.

Ilta oli vielä nuori, joten pyysin muut mukaan ottamaan erikoisvalokuvia. Onhan tämä kaiketi ensimmäinen kerta, kun Stuorraäytsillä melotaan.

Harmittavaa kyllä sade oli jo tuloillaan ja ilma täynnä sumua. Mutta siinä se on. Kaksi kanoottia Stuorraäytsin ylimmällä järvellä.

Annoin merkin. Mika ja Iro heittivät jumppapallot järveen: punainen, keltainen, pieni sininen.

Kova tuuli riepotteli palloja.

Pallot nousivat maihin tuulen voimasta.

Pallot takaisin vesille.

Ne karkaavat taas.

Yllä olevat valokuvat ovat surkeita, koska ne on otettu sumun läpi. Olen keinotekoisesti kirkastanut kuvien värejä, mutta kuvien laatu on heikko.

Laskeuduin alemmas rinteeseen. Missä on keltainen pallo?

Ahaa. Se oli piilossa maaston kolossa. Kiinni jäi.

Kun leikki oli ohi, kannoimme kanootit kakkosjärvelle. Näin saisimme nopeamman startin huomiseen sadepäivään.

Ykkös- ja kakkosjärven väliä ei voi meloa, koska puro on liian ohut. (Minä en kantanut kanoottia, vaan vedin ruoholla.)

Kuva puron mutkittelusta. Pallo markkeeraa paikkaa, jossa puro koukkaa poroaidan pohjoispuolelle – ja palaa takaisin eteläpuolelle 40 metriä myöhemmin.

Kakkosjärvi näyttää sumussa tältä.

Se siitä. Palasimme takaisin autiotuvalle.

Kanootti liikkui 7,1 km.

Maanantai 10.6.2019

Ensimmäinen varsinainen melontapäivä. Koko yön oli satanut ja koko päivälle oli luvassa sadetta. Kaikki päivän kuvat on otettu varakameralla, sillä halusin pitää arvokkaamman kameran kuivana. Kuva järveltä 2 kohti menosuuntaa (itään).

Kakkosjärvi oli pian ylitetty. Iro oli ensimmäinen, joka asetti kanoottinsa järvien 2 ja 3 väliseen puroon. Hän eteni 15 metriä, kunnes nousi kanootista. Puro siirtyy poroaidan pohjoispuolelle.

Irolle ja Mikalle tällaiset esteet eivät olleet ongelma. Kanootti kainaloon ja raahaus eteenpäin sinne, missä puro palaa poroaidan eteläpuolelle.

Koska minulla on varusteissa enemmän massaa, alitin mieluummin poroaidan kanootissa maaten. Eipä tarvitse raahata välineitä kahteen kertaan. Tätä taktiikkaa käytin koko päivän.

Muita esteitä, johon jäin kiinni. Liian tiukka mutka.

Kaatunut puu. Tämän ohi raahaamisessa ei ollut järkeä, sillä puro tekee mutkan ja kuvan oikeassa reunassa virtaa takaisin poroaidan ali.

Järvien 2 ja 3 väli oli loppujen lopuksi mainiosti melottavissa, jos poroaita unohdetaan. Olin toki hitain runsaiden esteiden takia, mutta vauhdikkaita pätkiäkin oli, jossa vain ohjataan eli tökitään melalla penkkaan, jotta kanootti löytää vettä alleen. Aivan mahtava purojoki.

Seuraavassa kuvassa järvi 3 on ylitetty [karttalinkki].

Järvien 3 ja 4 väli. Iro tulee.

Ja menee.

Jos osaat kuvitella, että kanootti liikkuu itsestään 4–8 km/h, niin ymmärrät riemun. Vähän kuin lasten melontarata huvipuistossa, jossa kaikki on jännää mutta vailla todellista vaaraa.

Eikä mitään vaaraa ollut koko päivänä. Minkään mutkan takaa ei ilmestynyt yllättävää vesiputousta tai terävää kiviröykkiötä, johon meloja kaatuisi tai menopeli puhkeaisi.

Vain pieniä esteitä kuten alla olevassa kuvassa, jossa puro oli hetken liian kapea.

Järvien 3 ja 4 väli loppui koskeen kohti järveä 4. Iro ja Mika taluttivat packraftinsa alas turhaan, sillä itse pyyhkäisin kosken läpi kanootilla 30 sekuntia myöhemmin.

Järvi 4 melottu.

Järven 4 lopussa (ja muutenkin) annoimme Mikalle aikaa kalastaa. Ei tullut tulosta kuten ei tähänkään asti. Järvissä on kalaa, mutta vaatisi sopivaa säätä ja enemmän aikaa.

Järvellä 5 kipusimme Iron kanssa ylemmäs rinteeseen. Alhaalla meloo Mika kohti järveä 6 [karttalinkki].

Katse taaksepäin. Järvien 4 ja 5 välisen puron mutkittelu näkyy hyvin. Vaikka tämä oli hieman kivisempi kuin muut järvien välit, siitäkin melottiin valtaosa.

Liian kivinen puro? Stuorraäytsillä se tarkoittaa sitä, että puro levenee liikaa virtauksen määrään nähden. Jos kivet raapivat kanootin pohjaa ja pysäyttävät sujuvan menon, on turvallisempaa uittaa kanootti läpi.

Kun kuvissa on tummia tai vaaleita läiskiä, se johtuu sateesta eli kastuneesta kameran linssistä. Sade on hankala muutenkin. Kun minulla ei ole kuivapukua vaan pelkkä sadetakki ja -housut, kosteus hiipii vaatteisiin pikkuhiljaa. Liike pitää lämpimänä.

Oli sateesta hyötyäkin. Ilman sadetta emme olisi päässeet Stuorraäytsin läpi näin sujuvasti.

Kuudennen eli viimeisen järven jälkeen melotaan leveämmässä purossa.

Tästä 4 kilometrin pätkästä olisi saanut useita hienoja tilannekuvia, mutta enempää ei ole tarjolla. Olin yhtä nopea ja ketterä kuin packraft-melojat, kunhan vesi riitti.

Sateesta huolimatta mahtavaa menoa. Tällaisia ovat parhaat Lapin retket. Vaihtelevia. Ensin kannetaan ja rehkitään pari päivää, sitten melotaan purokoskia, lopuksi nähdään, kun joki ja kosket muuttuvat suuriksi.

Kartasta näkyi, että edessä on kilometrin pitkä suvanto, jota jo odotimme. Sen läpi olisi sukkelaa meloa. Toiveajattelua, sillä suvantoa ei ollut. Sen sijaan oli ylileveäksi heittäytynyt puro, jossa vesi oli matalaa. Liian matalaa, jotta sitä olisi voinut meloa [karttalinkki].

Ennen kuin ryhdyttiin kantamaan kanootteja, otin esiin tarpin, joka viritettiin puihin. Sadesuojassa valmistettiin lounas ja syötiin.

Lounaan jälkeen seurasi reiluksi tunniksi kanootin ja varusteiden kantamista sekä onnettomia yrityksiä laskea kanootti sittenkin jokeen – mutta vettä ei ollut tarpeeksi.

Lämpötila laski nollan lähelle. Vesisade vaihtui räntään ja rakeisiin.

Stuorraäytsi yhtyi lopulta Kielajokeen, joka on merkittävästi suurempi joki. Meloimme Kielajoen toiselle puolelle ja patikoimme yöksi Kiellaroaivin porokämpälle, johon mahtuu nukkumaan 3 henkeä [karttalinkki].

Teimme tulet ja huolsimme varusteet kuiviksi.

Tarkastellaan karttaa. Olen värittänyt tämän reitin kävelyt violetilla ja melonnan sinisellä.

Tarkempi kuva. Punaiset ovat vanhempia patikointeja Muotkalla (vuonna 2014 ja 2015). Keltaiset ovat vanhempia melontoja lähistön jokireiteillä. Nimetyt kohdat reitillä ovat yöpymispaikkoja (paitsi Tuurukoski, joka on nimetty siksi, että se on Kaamasjoen suurin koski – palaan siihen tuonnempana).

Alla pelkkä Stuorraäytsin rotkolaakso, jossa melonta näkyy nyt keltaisena. Numerot 1–6 tarkoittavat kanjonin järviä. (Isompi kuva tässä.)

Kerrassaan mahtava päivä. Kanootti liikkui 12,8 km.

Tiistai 11.6.2019

Yöllä satoi lunta ja maa sai uuden värin. Tutkimme tuvasta löytynyttä kartta, johon oli merkitty puhelimien kuuluvuusalueita eri vuosilta – sekä Kielajoen mahdollisia ylityspaikkoja patikoijille. (Isompi karttakuva tässä.)

Lähdimme tunturille, joka oli porokämpästä itään. Niin kylmä ei ollut, että kämpän vieressä olevat järvet olisivat jäätyneet.

Valkoinen metsä.

Koivut yhtä aikaa lehdessä ja jäässä.

Valkoinen tunturi.

Komensin miehet porukkakuvaan. Katselimme alas laaksoon, jossa on porokämppä ja sen edessä pienet järvet (mutta eivät näy kuvassa) sekä takana Stuorraäytsi.

Hieno maisema, mutta kuva ei oikein toimi. Liikaa epämääräistä sekavuutta etualalla.

Kun hetken kuluttua kävelimme huiputtamaan tunturia, siitä sain valokuvan, joka tiivistää kivasti retkemme suunnat. (Isompi kuva tässä.)

Selitys: Patikoimme 2 päivää sitten kuvan oikeasta laidasta Muotkatunturin yli vasemmalle ”piiloon” Stuorraäytsin kanjoniin. Eilen meloimme kanjonista pois jokisysteemiä pitkin, joka näkyy kuvan keskeltä hieman vasemmalle. (Oikeastaan tuo leveä jokisysteemi on juuri se kohta, jota ei voinut meloa, koska vesi oli liian matalaa.)

Alla toinen kuva, johon merkinnyt summittaisen kantoreitin alkaen päätieltä. Kuvan tunturijono toki ylitettiin vasta aivan ennen Stuorraäytsiä.

Tunturin huippu [karttalinkki].

Kännykät toimivat tämän tunturin päällä hyvin.

Maaston talvinen väritys oli mahtava. Lumi korostaa vierustunturin yksityiskohtia. (Isompi kuva tässä.)

Jokainen mänty näkyy yksilönä kilometrin päästä. Kevyesti. Upeaa.

Heiluimme tunturissa vielä hetken, kunnes lähdimme alas.

Jälleen paksun männyn ohitus – ja kädessä keloista katkottuja oksia, joilla täydensimme porokämpän puuvarastoa, sillä mitään puuhuoltoa kämpällä ei ole.

Porokämpän länsipuolella on matalampi mäki. Kävin myös sen päällä kuvaamassa Stuorraäytsin. (Isompi kuva tässä.)

Tässä joen matalat kohdat näkyvät selkeämmin. Siis ne kohdat, joita kartasta luulimme järviksi, mutta eivät sitten olleetkaan, vaan ne oli kannettava ohi.

Siivosimme porokämpän seuraavia kävijöitä varten ja palasimme joelle. Iro lähtee virtaan.

Kielajoki on tältä kohdalta helppo melottava. Virtaa riittää, mutta varsinaisia koskia ei ole. Joessa on soratörmiä ja saaria, joiden ympäri navigoidaan.

Takana näkyy tuntureita.

Kipusin mäelle ottamaan yleiskuvaa Kielajoen yläjuoksusta. Tuolta tunturien reunoilta kaikki tämä vesi kerääntyy.

Tämä puolestaan on kohta, jossa pienempi Nirvajoki yhtyy Kielajokeen (olimme patikoineet Nirvajoen latvojen yli 2 päivää sitten) [karttalinkki].

Iro ja Mika olivat lähteneet kolme tuntia aiemmin melomaan omaa vauhtiaan arvellen minun ottavan nopeammalla kanootilla heidät kiinni. Kiinni saanti kesti iltapäivään, sillä he eivät muistaneet, että pysähtelen ottamaan valokuvia.

Kielajoen helppoja koskia.

Edelleen helppoja koskia, kunhan kiertää valkoisen veden.

Näin saavuimme Karigasniemen tien sillalle [karttalinkki].

Sillan alitettuamme otimme Giellajohkan lomakylästä mökin yhdeksi yöksi. Varsin helppo päivä ja sen päälle saunaan. Aah.

Kanootti liikkui 22,6 km.

Keskiviikko 12.6.2019

Karigasniemen tieltä eteenpäin Kielajoki on minulle tuttu. Olen melonut jokireitin Inarin kirkonkylään asti, josta olen kertonut tässä retkitarinassa vuodelta 2013.

Kanoottien täyttöä aamulla.

Vesille.

Ennen kuin Kielajoki yhtyy Kaamasjokeen, koskia on seitsemän, mutta niiden välillä myös suvantoa.

Kosket ovat mielenkiintoisia, sillä niissä on paljon pintakiviä myös tulvalla. Huolimaton reitinvalinta voi kaataa kanootin.

Kielajoen suurin koski on juuri ennen Kaamasjoen haaraa (jonka jälkeen joki jatkaa Kaamasjokena). Alla laskunäytteen antaa Mika [karttalinkki].

En suosittele laskemaan tätä nimetöntä koskea ilman hyvin suunniteltua laskureittiä, sillä vaara on suuri ajaa kiville ja nurin. Itse valitsin eri laskulinjan kuin Mika (kuva Mika Sigvart).

Kaamasjoen haaran jälkeen koskia on harvemmin, mutta aivan haastavia nekin (kuva Mika Sigvart).

Kaamasjoen toiseksi suurin koski on Maaritinkoski, joka sijaitsee joen mutkassa (isoin on Tuurukoski, josta myöhemmin lisää).

Laskureitti kannattaa suunnitella huolellisesti. Laskureitillä pysyminen vaatii tarkkuutta, sillä joen mutkan takia eteneminen on kaarevaa (kuva Mika Sigvart).

Iro laski samaa linjaa kuin minä, mutta niin läheltä virrassa olevaa isoa kiveä, että pyörähti horisontaalisesti ympäri. Alla olevassa 10 sekunnin filmissä Iron suoritus, mistä ilmenee kuinka nopeasti osaava meloja paikkaa virheensä, kun alla on ketterä packraft.

Jäimme yöksi Maaritinkoskelle. Maasto on kangasmetsää.

Aikainen leiriytyminen ei minua haitannut. Päinvastoin. Kun aikaa oli, näissä maisemissa kuvattiin avaruusoliolokuvan loppukohtaukset ja nautittiin loimuhaukea. Nam.

Kanootti liikkui 23,6 km.

Torstai 13.6.2019

Paitsi että Kaamasjoella on paljon hauskoja koskia, siellä on myös pitkä suvanto, jossa 10 km matkalla ei ole kuin pientä virtausta. Kokeilimme Mikan kanssa melontaa kaksikkona seuraavalla tavalla.

Sujui hyvin.

Kun suvanto loppui ja lähestyttiin Tuurukoskea (Kaamasjoen suurinta koskea), packraft irrotettiin jälleen melontakuntoon.

Niin se Tuurukoski. Se on haastava ennen kaikkea siksi, että aivan sen lopussa on suuri stoppari, joka tällaisella tulvalla kaataa kanootin varmasti (kuva Mika Sigvart) [karttalinkki].

Muuta hankalaa:

  • Tuurukoski on pitkä ja monivaiheinen (paljon kiviä). Kaatuminen on mahdollista myös paljon ennen loppukuohuja, jolloin joutuu uimaan stopparin läpi. Ei kiva.
  • Jos stopparin kiertää vasemmalta, silloin täytyy pujotella noin 10 kiven ohi ja välistä tarkasti kaatumatta. Näin tein. Alla esimerkki, jossa väistän erään kiven juuri ja juuri (optimilinja olisi ollut 5 cm kauempana kivestä).
  • Stopparin voi kiertää oikealta, jolloin kiviväistelyä on vähemmän, mutta silloin joudutaan kuitenkin keskisuuriin kuohuihin. Näin teki Iro.
  • Tuurukosken voi myös jättää laskematta. Näin teki Mika.

Alla on filmimateriaalia Tuurukosken läpäisystä (melojina minä ja Iro, 21 sekuntia). Kuvaaja on molemmissa laskuissa Mika Sigvart, sillä minä varmistelin Iron laskun aikana alavirrassa, että saan miehen kiinni, jos kaatuminen tapahtuu (ei tapahtunut).

Filmi on äänetön, koska se on koostettu yksittäisistä valokuvista, jotka on laitettu peräkkäin.

Voin lämpimästi suositella Tuurukoskeen tutustumista, jos haluaa kokeilla omaa taitoaan ja miettiä haastavan monivaiheisen kosken laskemista kanootilla tai packraftilla. Tuurukoskelle on helppo tulla, sillä se sijaitsee lähellä päätietä.

Minulle tämä oli kolmas kerta Tuurukoskella. Kahdesta aiemmasta onnistuneesta laskusta huolimatta jouduin (tälläkin kertaa) tutkimaan laskureittiä yli puoli tuntia ennen kuin laskin sen.

Tuurukosken jälkeen Kaamasjoella on vielä yksi merkittävä koski, joka sijaitsee Karigasniemen tien sillan alla. Sekin on kivinen, mutta Tuurukoskeen verrattuna helppo.

Päätimme retken Kaamasen Kievarin mökkikylään ja saunaan. Loppuposeeraus [karttalinkki].

Kanootti liikkui 22,4 km.

Yhteenveto

Mistä on parhaat Lapin retket tehty? Parhaat retket ovat vaihtelevia. Ensin rehkitään muutama päivä (vedetään kanoottia köysillä jokea ylös tai kannetaan tai molempia), sitten melotaan hauskoja purokoskia ja lopuksi nähdään, kun joki ja kosket kasvavat vaihe vaiheelta.

Sivumennen sanoen: Joka haluaa hienoimpia purokoskia meloa, elämäni parhaat purokosket ovat löytyneet Njuolasjohkasta Norjan puolelta, joita olen kuvannut Kietsimäjoen retkitarinassa vuodelta 2014.

Gps-paikannin näyttö retken jälkeen.

Summattuna:

  • Kanootti liikkui 106 km, josta maata pitkin 22,5 km.
  • Patikointia 65 km, josta kanootin kanssa siis 22,5 km.

Summaan retkillä myös niin sanottuja ”aktiivitunteja”, jonka avulla suhteutan retken kokonaismitan muihin retkiin. Aktiivitunnit saadaan gps-paikantimesta: tunteja liikkeessä (34:50) + tunteja paikoillaan jaettuna kahdella (10:23 / 2). Aktiivitunteja kertyi siten 40 tuntia.

40 aktiivituntia merkitsee, että tämä oli luonteeltaan helpohko retki. Siltä se maastossa tuntuikin, kun illalla jäi aikaa esim. filmaukseen tai tuvassa turisemiseen. (Yleensä viikossa ehtii tehdä retken, jossa on yli 50 aktiivituntia.)

Suosittelen Stuorraäytsin reittiä kaikille, jotka jaksavat hiukan kantaa kanoottia (packraftia) ja ajoittavat retken kesäkuun alkuun. Kesäkuun puolivälin jälkeen vettä on Stuorraäytsissä todennäköisesti liian vähän. Kesäkuun alussa voidaan myös välttää hyttyset ja mäkärät (mekin vältimme ne, sillä pari hyttysen pistosta sain vasta viimeisenä päivänä).

Seuraavat Lapin melonnat teen heinäkuussa 2019. Niistä lisää myöhemmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: