Kanootilla Vätsärin läpi Kirkkoniemeen 1.-8.7.2016

Aiempien Vätsärin melontaretkien (2014 ja 2015) jatkoksi mielessä oli kolmas ja vaikein reissu: kuljettaa kanootti Inarijärven pohjoisosan ja Vätsärin erämaan läpi Jäämerelle aina Kirkkoniemeen asti (Kirkenes). Silloin valtakunnan raja ylitetään Rajapään autiotuvan kohdalta ja laskujoeksi Norjan puolella tulee Sandneselva.

Lähdimme kahden hengen tiimillä reitille – etumelojana Auli, jolle kanootin raahaus Vätsärissä oli tuttua jo viime vuodelta.

Alla näkymä Sandneselvan varrella sijaitsevan 13-kilometrisen vuonojärven s-mutkaan. Järven nimi on Sandneslangvatnet, saameksi Vazzejavri [Google maps -linkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Perjantai 1.7.2016

Bussi toi meidät Inarista Nitsijärven veneenlaskupaikalle klo 17 jälkeen [karttalinkki].

Auli lähti liikkeelle hyttyspäähineessä – itse päätin hätistellä hyttysiä ja mäkäriä ilman verkkoja. Alla olevan kuvan otin selfie-keppiin kiinnitetyllä puhelimella, jotta pystyin tuoreeltaan lähettämään kuvan sosiaaliseen mediaan: ”hei vaan, 8 päivän melontaretki kohti Kirkkoniemeä alkaa”.

Meloimme kevyet 9 km ja leiriydyimme samaan pieneen saareen [karttalinkki], jossa olin nukkunut myös 2014, kun meloin Henkan kanssa Vätsärin läpi Jäämerelle Munkelvan (Uutuanjoen) reittiä.

Lauantai 2.7.2016

Auli havaitsi aamulla, että tämä kivihän on näätä. Päätin varmistaa asian lisäämällä silmän.

Melonta jatkui tuttua vuoden 2014 reittiä. Alla helppo oikealle kääntyvä koski, jonka läpi lasketaan Nitsijärveltä Inarijärveen [karttalinkki].

Puurakenteet kosken vasemmalla puolella mahdollistavat kanootin tai veneen vedon keulaan kiinnitetyn köyden avulla koskea ylös (rakenteiden päällä kävellen).

Tuulen suunta ja voima oli ihanteellinen, 4-5 m/s lounaasta eli suoraan takaa. Jaloittelutauko saaressa suojan puolella.

Vuonna 2014 kuljimme Henkan kanssa Vätsärin erämaan uumeniin Surnuvuonon / Surnujoen reittiä. Vaihtelun vuoksi tällä kertaa mentiin Kyynelvuonon reittiä. Alla olevassa kuvassa koski virtaa Kyyneljärvestä Inarijärveen [karttalinkki]. Auli vetää kanootin ylös keulaan kiinnitetyllä köydellä.

Auli kertoi kulkeneensa tätä reittiä 2013. Silloin vesi oli paljon alempana eikä tällainen helppo köydenveto tullut kuuloonkaan. Kanootit piti kantaa maitse.

Näin varmistui konkreettisesti sekin paikallisilta ihmisiltä saatu tieto, että Inarijärven vesi on jopa 90 cm tavallista ylempänä. Vuoden 2016 kesäkuussa on satanut paljon.

Saman asian voi todeta myös laittamalla rinnakkain Nitsijärven kosken kuvat 2016 / 2014. Vuonna 2016 vettä on liki kaksi laudanleveyttä enemmän kuin 2014.

 

Kuvapari kertoo vedenkorkeuden eroista Nitsijärvessä (noin 20 cm). Inarijärvessä korkeuseroa oli enemmän.

Tarkastellaan reittiä satelliittikuvassa. Koska vuosien 2014 / 2016 reitit ovat melko samat, merkitsin 2016 reitin kuvaan sinisellä.

Lähitarkastelussa ero näkyy paremmin. Vuonna 2014 käytettiin nousuun Surnujokea – vuonna 2016 edettiin Kyynelvuonon ja monen pienen järven kautta. Molemmat reitit yhtyvät jälleen Surnujärvessä.

Järvien nimiä.

Järvien väleillä kanootti ja tavarat tietysti kannetaan – ensin kanootti ja sitten muut varusteet tai toisinpäin. Tähän meillä oli Aulin kanssa rutiini:

Jos maastopohja on sammalta tai muuta kasvia, kanootti vedetään köysiavusteisesti maata pitkin – minä keulasta, Auli perästä. Köysiavusteisuus tarkoittaa tässä sitä, että minulla on (kuvassa) oikea käsi kanootin keulassa ja vasen käsi vetää köyttä, joka kulkee vasemman olkapääni yli kanoottiin. Aulin köysi kulkee kanootin perään. Veto tehdään kanootin samalta puolelta, jottei takaa tehty veto ohjaa kanootin keulaa edessä kulkevan pohkeille.

Jos maasto on kivinen, kannan kanootin.

Muut varusteet kannattaa pakata mahdollisimman vähiin säkkeihin, jotta ne voi kantaa kerralla, esim. toinen säkki selkään, toinen vatsalle.

Kun näin menetellään, kahden järven välinen 100 metrin kannas tarkoittaa 300 metrin kävelyä ja kestää 15-20 minuuttia. Tässä on otettu huomioon myös kantamisen alkuvalmistelut (kanootti vedetään rantaan ja varusteet otetaan kanootista pois) sekä loppurutiinit (kanootin uudelleenpakkaaminen ja asettaminen vesille).

Järvien välien kantoajat jäävät talteen GPS-paikantimeen. Pitemmillä väleillä (yli 300 metriä, jolloin siis kävellään yli 900 metriä) meillä kului aikaa kannaksen ylityksiin keskimäärin 9-10 minuuttia jokaista 100 metriä kohden (noin 0,7 km/h). Tämä vauhti tuntuu perin hitaalta ja olen itsekin hämmästynyt, ettei kantaminen ole vauhdikkaampaa.

Päätelmä: Melominen on 7-8 kertaa nopeampaa kuin tavaroiden kantaminen kahdessa erässä paikasta A paikkaan B. Toisin sanoen 1 km kantaminen (3 km kävely) ja 7-8 km melominen vievät saman ajan. (Vielä pitemmillä kantotaipaleilla suhde on todennäköisesti kantamisen kannalta parempi, kenties noin 6.)

Palataan retkelle. Päivä oli tuulinen. Pidimme hyttysvapaata taukoa Hetekajärven pienessä saaressa [karttalinkki].

Harrijärven eteläosaan pääsi kapeaa kanavaa myöten [karttalinkki].

Usein Vätsärin järvien reunat ovat kivikkoisia. Seuraavaan järveen siirtyminen alkaa siis kanootin nostelulla, jonka jälkeen päästään vetämään paatti maata pitkin. Moni muu on löytänyt samat ylityskohdat ennen meitä ja kantanut kivikkoon kelopuuta, joka helpottaa ylitystä.

Varsinainen emäsähläys minulle tapahtui, kun olimme ylittäneet kannaksen Ahvenjärveltä Vinkkelijärvelle. Hikisen kantamisen jälkeen perässämme oli legioona hyttysiä, joita huidoin vielä kanootissakin. Samalla huidoin silmälasini järven pohjaan 3 metrin syvyyteen. Auts.

Kurkistelin veteen näkemättä laseja. Laitoimme leirin Vinkkelijärven pohjoispäähän edettyämme päivän aikana 30,5 km [karttalinkki].

Sunnuntai 3.7.2016

Heräsin varhain ja lähdin sukeltamaan silmälaseja Vinkkelijärven eteläpäästä. Vesi oli virkistävää, mutta laseja ei löytynyt. Puolen tunnin jälkeen luovutin. Olkoon. Olen likinäköinen, mutten pahasti. Pystyn hahmottamaan kaukana olevat asiat riittävän tarkasti tätä retkeä ajatellen. Emme tule eksymään.

Kantotaipale Vinkkelijärveltä Valajärvelle oli toistaiseksi pisin, reilut 700 metriä. Nousin välillä kuvaamaan kanoottia alhaalla. Tämä on niitä absurdeja hetkiä, jolloin miettii, että kanootti on väärässä paikassa. Tosin olen jo tottunut.

Valajärvellä [karttalinkki].

Valajärvi, Vellijärvi ja Määllijärvi ovat oikeastaan yhtä järveä siten, että kanootista ei tarvitse nousta välillä. Nämä järvet laskevat kohti Surnujokea (Karekkijärveen), johon siirtyessä kantaminen on jälleen tarpeen [karttalinkki].

Kun nyt Karekkijärvillä olimme päässeet Surnujoen pääuomaan (vuoden 2014 reitille), sopii kysyä kumpi on kätevämpää: nousta Surnujoki Surnuvuonon reittiä vai kulkea Kyynelvuonon kautta pieniä järviä kuten tällä retkellä teimme? Varmaa tietoa ei ole, mutta veikkaan Surnuvuonon reitin olevan hiukan sujuvampi – tosin myös sillä reitillä joutuu kantamaan kanoottia useasti.

Surnujoelle saavuttua teimme jälleen poikkeaman vuoden 2014 reittiin siten, että emme kulkeneet orjallisesti jokea pitkin (Hiitamolampi – Katosjärvi – Massalompolo – Mellalompolo – Kivilompolo), vaan oikaisimme Huhujärven kautta (Hiitamolampi – Huhujärvi – nimetön lampi – Kivilompolo). Vaikea sanoa säästikö tämä aikaa vai ei?

Joka tapauksessa Kivilompolosta lähtien reitti oli sama 2014 ja 2016. Koska vedet olivat korkealla ja vettä virtasi Kivilompoloon suoraan Surnujärven puoleisen poroaidan ali, päätimme mennä tästä kohtaa eteenpäin [karttalinkki].

Veden kohdalta kanootti ei tosin mahtunut aidan ali, vaan se oli puikattava maan puolelta.

Hmm, ehkä sittenkin olisi pitänyt meloa hiukan lisää ja nousta ”virallista” jokiuomaa, johon on luotu porttikin kanoottia varten.

Vertailuksi kuva vuodelta 2014, jolloin mentiin portin ali. Henkka seisoo kivellä, joka on vuonna 2016 veden peitossa.

Ehkä tämän voisi tiivistää näin: Vätsärissä on kanootille monia hyviä vaihtoehtoisia reittejä. Kaikki tässä tarinassa mainitut reitit ovat kelpoisia ja lisääkin voi keksiä.

Poroaidan alituksen jälkeen on enää pieni välijärvi ennen Surnujärveä. Vedet ovat täälläkin korkealla. Surnujärvi purkautuu koskena välijärveen.

Ylhäältä katsoen. Tuon voisi melkein laskea kanootilla.

Etelätuuli oli voimakas, Aulin arvion mukaan ainakin 8 m/s. Sen takia meloimme itärantaa (kaakkoisrantaa), jotta saimme tuulensuojan. Leiriydyimme nimettömään saareen kanootin kuljettua yhteensä 26,5 km [karttalinkki].

Kova tuuli ennakoi sadetta, joten pystytin tarpin, jonka alle telttojen ovet asemoitiin. Illalle saimme kuitenkin aurinkoa.

Maanantai 4.7.2016

Päivä alkoi sateisena. Tavoite oli nousta Surnujärveltä Rajapään autiotuvalle.

Surnujärvessä on 2 km pitkä saari, jonka länsipuolta en ole melonut. Kartassa saari on kiinni tai melkein kiinni järven reunassa, joten kävimme katsomassa onko kyseessä saari lainkaan?

Saari se on – reilun metrin raolla [karttalinkki]. Kapeikon kivet ovat niin pinnassa, että läpi päästäkseen tuossa olisi kuitenkin noustava kanootista.

Tämä neljäs retkipäivä oli ainoa, jolloin törmäsimme toisiin retkeilijöihin – tai tarkemmin sanoen hyväunisten kalamiesten koiraan. Heillä ei näyttänyt olevan kanoottia tai olivat raahanneet sen kauemmas rannasta.

Norjan rajan läheisyydessä metsät harvenevat ja maasto muuttuu paljakaksi. Nyt kannattaa kiivetä kukkuloille katsomaan laajempia näkymiä. Alla olevassa kuvassa olemme meloneet Surnujärven pohjoisen kapean lahden loppuun (kuvassa) ja alkaneet kantaa kanoottia yhä pohjoisemmas [karttalinkki].

Pohjoisessa seuraavana kohteena näkyy Lujapuolijärvi.

Lujapuolijärven rannat ovat korkeat, vuonomaiset. Pohjoisosassa on kolme Suomen oloihin korkeaa saarta. Pysähdyimme ateriatauolle eteläisimmälle saarelle. Näkymä etelään, josta tulimme [karttalinkki].

Harmi kyllä kaikki saaret ovat yhtä korkeita eikä mistään voi nähdä toisen yli.

Vasta kun siirtyy Lujapuolijärven reunarinteille, voi nähdä kolmen saaren yli. Tietysti auringonpaistekin toisi kuvaan lisää henkevyyttä, mutta sää ei anna myöten [karttalinkki].

Alamme kantaa varusteita Lujapuolijärveltä kohti Harrijärviä.

Kanootti täytyy vielä hakea rannasta.

Se nousee rinnettä ylös vetäen.

Lujapuolijärven ja Harrijärvien välinen kannas oli alkurinteen jälkeen niin tasainen, että kanootti voitiin vetää Harrijärville kärryillä. Siitä ei kuvaa kuitenkaan ole. Alla kanootti Harrijärvien rannassa [karttalinkki].

Vuonna 2014 ihmettelin Vätsärissä järven pohjien outoa tomukerrosta, jonka epäilin olevan venäläisen Nikkelin kaupungin tehtaiden saastelaskeumien jäänne. Muualla Lapissa en ole vastaavaa havainnut. Liitän tähän väliin kuvat, jotka kertovat millaista tomukerrosta tarkoitan. Nämä on kuvattu Harrijärvillä.

Maisema muuttuu vielä kerran, kun lähestytään Rajapään autiotupaa. Täällä on monia yksittäisiä siirtolohkareita kallioiden päällä.

Kanootin vetoa matalassa vedessä.

Vielä yksi kantaminen, kunnes ollaan nimettömän järven rannassa, joka on Sandneselvan vesistössä [karttalinkki]. Koska siirrymme Inarijärven/Paatsjoen vesistöstä Sandneselvaan, desinfioimme kanootin. (Kuvan taustalla on Rajapään autiotupa.)

Desinfiointi on tarpeen, jotta emme levittäisi märän kanootin ohessa Gyrodactylus salaris -lohiloista likaisesta vesistöstä puhtaaseen. Riski on tosin äärimmäisen pieni, sillä Inarijärven/Paatsjoen vesistöstä ei tietääkseni ole löydetty loista – varmuus on kuitenkin paras.

Käytännössä: Kannan mukana pientä purkkia, jossa on Virkon S -jauhetta (googlaa ”virkon s hinta”). Sekoitan ruokalusikallisen jauhetta litraan vettä (mehupurkki on hyvä sekoitusastia), jonka jälkeen kastelen sienen tai rätin, jolla sivelen kanootin pinnat.

Kanootti täytyy sivellä myös sisäpuolelta.

Tämä oli nopea desinfiointi, sillä teimme Aulin kanssa työn kimpassa.

Desinfioinnin jälkeen kanootti takaisin vesille. Pian ollaan Rajapään autiotuvan rannassa.

Kanootti liikkui tänään 15,5 km.

Puolimatkassa ollaan. Alla olevan kuvan – jossa Auli kurkkaa ovesta – lähetin sosiaaliseen mediaan (puhelin ei toimi Rajapään autiotuvalla, mutta toimii tupaa ympäröivillä korkeimmilla kukkuloilla).

Auli paistoi illaksi lettuja puolimatkan krouvin kunniaksi. Kiitos. Nam.

Rajapään autiotuvan vieraskirjasta löysin oman merkintäni vuodelta 2014. Uudet päiväkirjamerkinnät lisättiin. Muutkin ovat tehneet upeita kanoottiretkiä:

• 2016 kesäkuussa kirkkonummelainen pariskunta nousi Näätämöstä Routasenkurun ylävirtaan Rajapäälle ja kertoi aikovansa jatkaa Surnujokea alas, kunnes lopettavat retken Ivaloon. Vau.
• 2015 elokuussa jyväskyläläinen pariskunta nousi Semekurtasta Äälisjärven kautta Rajapäälle, josta aikoi palata Miehenhauisjärven ja muiden järvien kautta takaisin Semekurttaan.
• 2015 elokuussa norjalainen mies oli lähtenyt Ivalosta, noussut Surnujoen ja aikoi Rajapään kautta Kirkkoniemeen kuten mekin.
• 2015 heinäkuussa toinen norjalainen oli lähtenyt Enontekiön Nunnasesta, kantanut kanootin Ivalojoen lähteille, laskenut Ivalojoen, minkä jälkeen oli tehnyt kuten edellinen norjalainen eli hänkin aikoi Sandneselvaa pitkin Kirkkoniemeen.

Emme jääneet tupaan nukkumaan, vaan pystytimme teltat. Minua häiritsi, että sisällä kulkee muutamia muurahaisia. Onko joku kaatanut sokerit lattialle? Illaksi luvattiin rankkasateita, joten pystytin tarpin sen ainoan puun varaan, joka oli tuvan lähettyvillä. (Todella rankkaa sadetta ja tuulta saatiinkin – tarppi paukkui tuulessa läpi yön, mutta pysyi paikoillaan.)

Ilta oli vielä nuori, joten kiertelin lähimaastossa tutkimassa Sandneselvan leveyttä. Totesin veden vähyyden. Kuinka paljon kantamista on vielä edessä?

Tiistai 5.7.2016

Netistä ei löydy maastokarttaa, jossa Suomen ja Norjan alueita voisi tarkastella samalla karttapohjalla (molemmista maista löytyy omat maastokartat – hyviä Norjan karttoja ovat Norgeskart ja GodTur).

Minulta oli tämän takia jäänyt havaitsematta asia, jonka Auli kertoi: Sandneselvan uomaan ei kannata rynnätä heti, vaan ensin kannetaan kanootti Suomen viimeiseen järveen [karttalinkki], josta suoraan Norjan ensimmäiseen järveen [karttalinkki].

Teimme näin. Alla olen poistumassa viimeisen kerran Rajapään autiotuvalta.

Alla Suomen viimeinen järvi. Vasemmalla näkyy valtakunnan raja, siis poroaidan pylväsrivi.

Kanootti Norjaan aidan ali.

Norjan ensimmäinen järvi.

Näyttää oikein hyvältä ..

.. mutta Sandneselva näyttää pian todellisen luonteensa. Kanoottia on vedettävä maitse kuten aiemmin Suomessa järvien välisillä kannaksilla.

Välillä joki antaa toivoa, että kanootti voisi liikkua siinä ..

.. mutta harvemmin liikkuu hyvin – useimmiten venettä on kiskottava köydellä.

Alla harvinainen tilanne, pieni lampare, jonka läpi kanoottia voi meloa jopa 20 metriä.

Viime yönä oli ollut valtava rankkasade. Eikö vettä pitäisi olla joessa enemmän?

Kun katselin joen kiviä, päättelin sateen nostaneen vedenpintaa 5 cm. Kuvan kivien puhtaat pinnat olivat vielä eilen veden yläpuolella.

Jatkoin matkaa raahaamalla kanoottia pääasiassa jokiuraa pitkin, täydessä lastissaan. Melojan mieli on toiveikas – tämä on hankalaa nyt, mutta jos jatkan vielä vähän, niin vesi riittää ja sitten pääsen melomaan helpommin.

Sellaista helpompaa kohtaa ei tullut. Sandneselvan mutkittelu voi näyttää valokuvassa kauniilta, mutta alla olevan kuvan virta on liian matala – niinpä kanootti raahattiin ohi.

Ohi raahattiin myös alla olevat kohdat. Vasta aivan takana on lyhyt järvi, joka voitiin meloa.

Näin vähällä vedellä meloja toivoo kapeaa uomaa, jolloin vesi olisi syvempää. Mutta kun uoma kapenee, se täyttyy samalla kivistä.

On tullut ilta ja olemme edenneet 8 tunnin työllä 8 km. Teltat pystytetään. Joku voisi pitää alla olevaa maisemaa kauniina, mutta melojalle kyseessä on helvetti. Niin kivinen virta, ettei siihen kannata kastella kanoottia.

Tällainen oli Sandneselvan ensimmäinen päivä. Olimme joka tapauksessa tulleet jokea alas 50 metriä. Vielä 150 metriä alas, niin olisimme Jäämerellä.

Keskiviikko 6.7.2016

Sandneselvan toinen päivä alkoi pitkällä raahauksella, jonka jälkeen päästiin järveen melomaan.

Tervehdin ilolla jokaista pientä lisäpuroa. Jospa tämä tästä melottavaksi muuttuisi?

Jälleen oli syytä olla toiveikas. Joen pohjassa ei ole enää isoja kiviä, vaan soraa. Viisi senttiä vettä ei tosin riitä melontaan – kanootti tarttuu pohjaan, jos siihen istuu – mutta joessa voi kävellä naru kiinni kanootissa, joka etenee itsenäisesti (kuva Auli Köresaar).

Alla oleva tilannekin on aivan siedettävä. Täytyy kantaa vain 15 metriä, kunnes päästään pieneen järveen.

Tässä toinen lyhyt kantopaikka.

Kun katson GPS-jälkeä, olen pysynyt kokonaisen 3,8 km matkan jokiurassa raahaamatta kanoottia rannan kautta. Tämä 3,8 km vei tosin aikaa (ateriatauko välistä poistaen) 2 tuntia 13 minuuttia = keskivauhti 1,7 km/h. Tämä on edistystä, sillä eilen keskivauhti oli kanootin etenemisen kannalta 1,0 km/h.

Kun jokiura alkoi taas täyttyä kivistä, ryhdyttiin kantamaan.

Päivän viimeinen pitkä kantotaival ja sen jälkeinen lyhyt melonta vei 13 km pitkälle vuonojärvelle, nimeltään Sandneslangvatnet, saameksi Vazzejavri [Google maps -linkki]. Pystytimme leirin järven länsipäähän, jossa oli hiekkaranta (kuvassa punainen teltta). Järveltä kävi voimakas tuuli, mikä karkotti hyttyset. Aah.

Kukkulat vuonojärven molemmin puolin ulottuvat 80 metriä järven yläpuolelle.

Päivän aikana edettiin jokiuraa 10 km ja tultiin 50 korkeusmetriä alas. Vielä 100 metriä alas, niin olemme Jäämerellä.

Edetty matka ei kenties ole paljon, mutta päivä oli leppoisampi kuin eilinen. Uinti kirkkaassa vedessä kruunasi illan. Tästä olisi hyvä jatkaa järven läpi huomenna.

Torstai 7.7.2016

Vastatuuli ei yön aikana tauonnut, niinpä meloimme kohti itää Sandneslangvatnetin rantoja myötäillen. Pysähdyin järven s-mutkan kuvaamaan (kuva artikkelin alussa). Alla toinen kuvasommitelma.

Järven länsipään hiekkaranta ei ole ainoa. Muut hiekkarannat ovat kuitenkin pieniä.

Järven itäpäässä (koillispäässä) on 10 km pitkä suora.

Vielä 2 km, kunnes järvi on ohi ja pääsee taas jokeen.

Sandneslangvatnetille ei kulje teitä, mutta patikointipolku saavuttaa järven koillispään. Siellä on muutama mökki.

Sandneselva jatkuu jälleen ottaen viimeisen sprintin kohti merta.

Olo oli toiveikas. Nyt viimeistään joessa on tarpeeksi vettä sujuvaan melontaan.

Näin luulisi. Heti alussa kävi selväksi, että tätä on mahdotonta meloa kaksikkona. Joessa on metrin kokoisia kiviä heti pinnan alla siellä täällä. Melonta vaatii havaintokykyä ja ketterää pujottelua. Sovittiin treffipaikka reilun kilometrin päähän. Auli kävelee sinne polkua pitkin, minä tulen kanootilla – katsotaan kumpi ehtii ensin.

En muista olleeni näin turhautunut meloessa koskaan (kuva yllä). Seison leveän joen koskessa, joka on täynnä pyöreitä 40-senttisiä kiviä. Vesi virtaa kivien alla ja väleissä jättäen päälle 2-3 cm paksun vesikerroksen. Kanootti on pohjastaan kiinni kivissä ja liikkuu vain, kun vetää köydestä voimakkaasti. Koski jatkuu satoja metrejä. On käveltävä varovasti eteenpäin ja vedettävä kanoottia. Välillä saapas luiskahtaa kivien väliin. Perkele.

Välillä löydän koskesta uran, jossa kivet ovat syvemmällä, vettä on enemmän. Astun kanoottiin, joka lähtee liikkeelle. Yritän ohjata ja laittaa melan veteen, mutta ei onnistu. Kanootin vieressä on siellä täällä pyöreitä kiviä aivan pinnassa – veteen laitettu mela osuu heti kiveen ja ponnahtaa ylös. Ohjata ei voi. Kanoottini on ajopuu, joka menee minne haluaa. Voin vain istua matkustajana, kunnes joki jälleen madaltuu ja jään kiinni. Nousen kivien päälle ja alan taas vetää.

GPS-jäljen mukaan meloin 2,2 km pätkää 1 tunnin 5 minuuttia (2 km/h), kunnes tulin pisteeseen, jossa Auli odotti. Loppuvaiheessa laskin kosket täysin hällä väliä -asenteella. Nostin jalat ponttooneille ja annoin mennä – aivan sama miten päin.

Koska Sandneselva oli yhä näin melontavihamielinen, uusi treffipaikka sovittiin. Tällä kertaa Auli lähti patikoimaan paikkaan, johon tulee tie. Sen jälkeen katsotaan miten jatketaan.

Jatkoin melontaa. Tässä jokipätkässä oli kauniitakin paikkoja kuten alla oleva soratöyräs ja U-mutka.

Pian huomaa, että tätä ei ole moni melonut. Joen poikki on kaatunut puita, joiden alta päävirta kulkee. Enemmän melotuissa joissa puut olisi siivottu pois.

On oltava tarkkana ja vältettävä ajautumasta puihin kovassa virrassa. Vauhti on pysäytettävä ajoissa ja pohjassa kävellen kuljetettava kanootti esteen ohi tai nostettava yli.

Vaikeusastetta lisää se, ettei minulla ole silmälaseja – nehän putosivat Vinkkelijärveen 5 päivää sitten.

Jyrkemmissä paikoissa on sekavia koskia. Pahimpiin paikkoihin en mene, vaan ohjaan kanootin tahallani kiville pahan paikan vieressä, nostan kanootin pahan paikan ohi, jatkan eteenpäin, pala palalta.

Saavun sovittuun kohtaamispaikkaan melottuani 4,7 km 2 tunnissa ja 20 minuutissa. Auli on odottanut melkein tunnin.

Koska Sandneselva on melontajokena pettymys, Auli tekee päätöksen, että tämä riittää ja soittaa taksin. Jatkobussin ja toisen taksin jälkeen hän ehtii perjantaiaamuksi Suomen Näätämöön, josta lähtee bussi klo 8 kohti etelää (tämä bussi ei kulje viikonloppuna).

Itse jään yhä joelle. Patikoin ylös katsomaan maisemaa. Tuosta meloin tunti sitten ja päätin melonnan tuohon sillalle tehtyäni matkaa 22,5 km.

Sillan vieressä on vedenpuhdistuslaitos, kertoo paikallisasukas. Sen taakse pystytän teltan.

Illan mittaan moni norjalainen pyöräilee, juoksee tai patikoi sillalle, jonka jälkeen palaa tietä pitkin takaisin. Liikunta on norjalaisilla verissä.

Perjantai 8.7.2016

Norjalaiselta paikallisasukkaalta olin eilen saanut tiedon, että Sandneselva jatkuu samanlaisena hankalana loppuun asti – ei sitä kukaan melo. Niin päätin kärrätä kanootin tietä myöten merelle 5,5 km matkan. (Kärryjen avulla kaikki varusteet kulkivat yhdellä kyydillä.)

Jäämeri, täällä ollaan. Takana oleva asutuskeskus on Sandnes.

Meloin Sandneselvan suulle täyttämään vesipullot.

Sandneselva laskee Langfjorden-vuonoon. Alla olevasta kuvasta ilmenee loppureittini.

Meloin kohti pohjoista.

Jotta Kirkkoniemeen pääsee, on melottava Straumen-kapeikon kautta, jonka yli kulkee silta. Kapeikon läpi kulkeva nousuvesivirtaus oli niin vahva, ettei se antanut mahdollisuutta meloa lähemmäs. Vedin kanootin korkealle ja jäin rantaan keittelemään lounasta.

Vuoroveden rytmit ovat Itämeren äärellä melovalle outoja. Olen kuitenkin melonut Lofooteilla, jolloin vuoroveden idea on tullut tutuksi:

• Vuorokaudessa (tai tarkemmin 24,5 tunnissa) on kaksi nousuvettä ja kaksi laskuvettä.
• Jos juuri nyt vesi nousee kovaa, niin seuraava vastaava vaihe on 12 tunnin päästä.
• Vastaavasti seuraava vastakkainen vaihe (vesi laskee kovaa) on 6 tunnin päästä.
• Siinä välissä vesi on korkeimmillaan noin 3 tunnin päästä.

En kuitenkaan tiennyt oltiinko juuri nyt suurimmassa sisäänvirtauksessa vai jo matkalla kohti hetkeä, jolloin vesi on korkeimmillaan.

Syötyäni virtaus oli selvästi pienempi. Meloin Straumenin läpi viimeistä sisäänvirtausta vastaan. Tunsin itseni onnekkaaksi, että olin päässyt läpi helpoimmalla hetkellä. Muodostin päässäni seuraavan kaavion.

Kaukana näkyy Kirkkoniemen telakka.

Telakan ohitus.

Kirkkoniemen satamaan saapuminen.

Turistiveneitä (valaiden seurantaa).

Kun en parempaa paikkaa löytänyt, nostin kanootin merestä 5 metriä korkean kivikon kohdalta.

Kukaan ei kysynyt mistä saavuit kumikanootilla? Olisi toki ollut mukava vastata, että Inarijärveltä.

Olin silti huikeissa tunnelmissa. Pääsin perille omin voimin. Lähetin seuraavan kuvan sosiaaliseen mediaan (tosin vasta löydettyäni ravintolan, jossa oli langaton netti).

GPS-paikannin kertoi, että liikuin 182 kilometriä, mihin kului 49 tuntia. Koska lasken aktiivitunteihin aina puolet pysähtyneenä olosta (stopped time, 12 tuntia), niin lopputuloksena tämä retki kesti 55 aktiivituntia. Siis suurin piirtein sama aika kuin aiemmilla pisimmillä vedenjakajia ylittävillä melontaretkilläni.

Myöhemmin erittelin GPS-jälkeä tarkemmin. Kanootti liikkui 141 km, josta melottiin 123 km sekä raahattiin ja kannettiin 18 km. Yhteensä kävelyä kertyi 56 km, josta siis kanootin kanssa 18 km.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ymmärrän hyvin, miksi norjalainen tv-retkeilijä Lars Månsen meloi Vätsäristä Jäämerelle Munkelvaa eikä Sandneselvaa. Munkelva (Uutuanjoki) on lyhyt joki, siinä on hieno Munkforsenin vesiputous ja sen voi meloa Norjan rajalta merelle 1 päivässä. Sandneselva on päinvastoin pitkä ja merelle pääsy kestää Norjan rajalta 3-4 päivää – hienoja vesiputouksia ei ole, mutta kiviä on aivan vittumaisen paljon (anteeksi).

Luultavasti Lars Månsen tiesi, ettei Sandneselvalle kannata ketään houkutella?

Oli miten oli, olin kuitenkin fiiliksissä siitä, että pääsin perille.

Tämä oli 3-viikkoisen Lapin reissuni kolmas retki. Otin iltapäivällä bussin Varanginvuonon pohjoispuolelle, jossa asetuin Vestre Jakobselvin leirintäalueelle varusteita huoltamaan. Seuraava retkikohde oli näet patikointi Varangin niemimaan kansallispuistossa, josta kirjoitan, kunhan ehdin.

Ai niin. Kun bussi ylitti Straumenin, sillan alla oli aivan hurja ulosvirtaus. En osaa sanoa olisinko uskaltanut laskea tämän kosken? Vuorovesivirtaukset ovat tottumattomalle hiukan pelottavia.

Huom! Koska Facebook poimii web-linkin oheen aina sivun viimeisen kuvan, laitan tähän loppuun Aulin ja minun poseerauksen Rajapään autiotuvalla. Se saa toimia retken eräänlaisena tiivistelmänä tai yhteenvetona.