Kävely rannikolta Nuuksion korkeimmalle vuorelle 27.–29.11.2020 (koronahenkinen retkitarina)

Koronaeristyksessä eletään taas, kuten keväällä. Kulttuurin ja liikunnan ryhmäharrasteet ovat tauolla. Myös sellaiset ryhmäulkoilut päätimme keskeyttää, joita olen itse järjestämässä viikoittain.

Hyväksyn koronaeristyksen. Älköön kukaan sitä epäilkö!

Niin pakkasin perjantaina repun ja kävelin kotoa (Kivenlahti, Espoon rannikko) Nuuksion kansallispuistoon. Samalla säästyin kohtaamasta niitä ihmisiä, jotka sattuisivat samaan linja-autoon. Nyt retkeillään yksin – koronahengessä, melkein maanpuolustushengessä. Kyllä tämä tästä.

Päivittäisiin tapahtumiin.

Perjantai 27.11.2020

Matkalle klo 19:30. Alkumatka kodin lähellä on tuttu ja tylsä. Kävelen 5 kilometriä.

Seikkailumieli kohoaa, kun ryhdyn etsimään teltalle paikkaa Vanttilan metsästä. Tämä on samaa maankiertäjän elämää, jota harrastin kevään korona-aikaan, kun ilman tietoa seuraavasta yöpaikasta meloin sisämaareittiä Espoosta Turkuun.

Lauantai 28.11.2020

Nukun hyvin. Kukaan ei häiritse, vaikka teltta lepää 50 metriä valaistulta ulkoilureitiltä (isompi kuva tässä).

Pian alkaa maasto, jossa en ole kulkenut. Tuo Vanttilan pelto on hauska. Kävelen yli.

Toisella puolella minut havaitaan. Kaksi miestä tulee mönkijällä vastaan. Arvaan, että saan moitteita. En pakene tilannetta.

– Huomenta huomenta.
– Tiedätkö, että olet kävellyt yksityisen pellon yli.
– Niin taisin tehdä. Myönnän sen.
– Ei jokamiehen oikeus tuohon ulotu. Sinun olisi pitänyt kiertää metsän kautta.
– Olet oikeassa. Tein virheen.

Seuraa hyvähenkinen keskustelu. Tämä pelto oli kesannolla eikä kasvanut syysviljaa, missä tapauksessa ylikävely olisi ollut ikävämpi asia. Nyt haitta on lähinnä se, että pellolle uhkaa muodostua polku, jos liian moni oikaisee.

Pellon ylitys liittyi haluuni kävellä kohti Espoonjoen kivisiltaa. Tästä olen useasti ali melonut [karttalinkki].

Teen mutkan Kauklahteen, jossa täytän vesipullot ja ostan banaanin. Hieman lämmittelyä. Banaani ei näy kuvassa.

Alitan Kehä kolmosen.

Gumbölen golfkentällä otan dronen esille [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Gumbölen golfkentällä minun piti muutenkin vierailla. Minulla on talvelle suunnitelma. Tehdään porukalla jättimäinen lumipiirros – marssijärjestys ja pedagogiikka on jo valmiiksi mietitty. Näin suuria lakeuksia ei Espoossa monta ole. Tänne mahtuisi – kunhan koronatilanne hieman helpottaisi.

Gumbölenjoki on tulvassa.

Tulvassa tosiaan. Alla olevassa kuvassa seison saaressa, joka on oikeasti Gumbölenjoen yli kulkeva silta (isompi kuva tässä).

Alitan Turun moottoritien. Saavun Nuuksion metsiin. Nousen paikallisen mäen laelle. Syön lounaan.

Lounaan jälkeen kuvaan kääpiä. Tapahtuu jotakin…

Näen alhaalla nuorekkaan naisen ja koiran. Nainen katsoo puhelimeen.

– Päivää.

Sanoin päivää, jotta nainen ei pelästyisi, kun laskeudun polulle mäeltä. Nainen ei vastaa. Hän katsoo puhelimeen.

– Oi anteeksi.

Nainen säpsähtää ja pyytää anteeksi, kun ohitan. Hän ei ollut kuullut, kun sanoin päivää – tai luuli äänen tulleen puhelimesta. Mikä mukava alku tämä olisi ollut hienolle keskustelulle, mutta olen hämilläni säikyttelystä ja jatkan matkaa.

Kuten koko matkan ajan, mikäli mahdollista, kuljen pieniä polkuja, vältän suuria teitä. Tässä kuljen ratsastuspolkua, vaikka vieressä on ulkoilureitti.

Sorlampea lähestyessä löydän uuden polun ja pitkän mäen harjan, jota en ole aiemmin kulkenut.

Lopulta putkahdan tutulle polulle. Tämän Sorlammen maiseman olen kuvannut tuhat kertaa. Otetaan taas [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Ja Sorlammen hiidenkirnut. Tämänkin olen monesti kuvannut, mutten dronella [karttalinkki].

Sanokaa mitä sanotte, minä näen tässä tästedes naaman, joka nakertaa kiviperunaa.

Kahvitauon pidän Hynkänlammen siirtolohkareella [karttalinkki].

Ilta alkaa pimetä, mutta kamera poimii kirkkaita värejä sammalikosta.

Kävelen Kattilajärvelle. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut. Otsalamppua tarvitaan, kun jatkan pimeässä metsässä kohti Vääräjärveä. Näköalakalliolta havaitsen, että tulipaikalla joku on sytyttänyt nuotion [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Tulipaikalla onkin väkeä. Toinen kaltaiseni retkimies sekä kaksi taitavaa retki-isää neljän tyttären kanssa makkaraa paistamassa. Mukavaa seuraa. Pitkän kävelyn (24 km) takia vetäydyn pian yöpuulle. Isät ja tyttäret poistuvat myös paikalta yöhön.

Sunnuntai 29.11.2020

En ottanut illan pimeydessä kuvia. Kelvatkoon aamun telttakuva.

Vääräjärven tulipaikka. Tästä paikasta pidän [karttalinkki].

Toivotan toiselle telttamiehelle hyvää jatkoa. Kävelen Vääräjärven rantaa. Kuvan keskellä on tulipakka niemessä – takana näköalakallio, jonka päältä olin illalla nähnyt nuotion (isompi kuva tässä).

Tykkään Vääräjärvestä. Tämä kallioinen niemennokka on pieni mutta silti näyttävä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Toiseen suuntaan näkyy vastapäinen kallio (isompi kuva tässä).

Vääräjärveltä kohti Urjaa, tien päässä olevan talon kierto ja mäkeä ylös. Kyltit ovat hyvät. Käännyn Saarijärvelle [karttalinkki].

Metsä on märkä. Yöllä on satanut. Kapealla metsäpolulla sohin alituiseen sauvalla vettä alas edessä olevilta oksilta (filmin pituus 0,5 sekuntia).

Saarijärvi [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Puron yli.

Espoon ja Nuuksion korkeimmalle kohdalle, 114 metriä 20 cm [karttalinkki].

Hmm. Tuon kivikasan voisi muotoilla uudestaan. Se on suorastaan ruma.

Iso Majaslampi [karttalinkki].

Sillan yli Pöksynhaaraan (isompi kuva tässä).

Pöksynhaara on järven nimi, sillä järven muoto kartalla on pöksyt. Varsinainen Pöksynhaara on kuitenkin niemi, telttapaikka. Tässä kulkee Espoon ja Vihdin raja [karttalinkki].

Ohitan Pöksyhaaran luolan, jääköön se kuvaamatta tällä kertaa. Riennän Pikku Pöksynhaaralle, jonka väri on kevyessä lumipeitteessä nätti [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Pikku Pöksynhaaran yläpuolisella kalliolipalla lounastan.

Alkaa sataa lunta, mutta niin pientä raetta, ettei se näy kuvassa.

Yksityiskohtia ja värejä.

Saavun Ruuhijärvelle. Eikö tuo kivi kohta putoa?

Kyllä se hento lumisade/vesisade sittenkin näkyy. Vastarannan metsä on sen vuoksi harmaa.

Ruuhijärven rannat ovat mukavan vaikeakulkuiset.

Ruuhijärven länsipäässä on pienoisrautatie, jonka ohi olen useasti kulkenut.

Sanon päivää lapiomiehelle, joka uurastaa tihkusateessa. Hän on radan rakentaja. Keskustelemme. Hän totta vie antaa ajateltavaa.

Miksi me ihmiset jaamme somessa kuvia, kirjoitamme blogeja, jaamme tarinoita? Hänen some on se, kun satunnainen ihminen, ehkä lapsi, pysähtyy radan ääreen, ja sen lapsen käytöksestä näkee, että hän alkaa unelmoida ja se rata on antanut hänelle syyn unelmaan. Se on lapiomiehelle paras hetki, nähdä se, kohdata se. Hän ei ole somessa, ei anna haastatteluja, enkä minä siten voi antaa tässä linkkiä mihinkään, enkä tämän jälkeen haluaisikaan. Ja niin on hyvä.

Nuuksion pallokivet [karttalinkki].

Olen aika märkä. Tälle päivälle riittää 11 kilometrin kävely.

Korona-aikaan paras olisi kävellä kotiin eikä käyttää julkista liikennettä, mutta siihen ei minusta ole, sillä matkaa on 25 kilometriä. Toiseksi paras vaihtoehto: Maski naamalle. Tämä riittää. Palaan kotiin linja-autolla.

* * *

Näin on syntynyt korona-ajan retkityyppi autottomalle. Vastaavia retkiä jatkan, kunnes koronatilanne paranee. Vältän kohtaamisia sisätiloissa. Vältän ylimääräistä matkustamista. Retki alkaa kotirappusilta, kohtaan satunnaisia ihmisiä, pidän riittävän etäisyyden, kunnes palaan takaisin julkisella liikenteellä (maskin kanssa).

Omalla persoonallani harrastan real life somea – jos en aivan kuin lapiomies-radanrakentaja edellä, siihen suuntaan kuitenkin. Kyllä tämä tästä.