Kanootilla Käsivarren läpi Norjan Guolasjavrilta Valtijoen-Poroenon-Lätäsenon reittiä 2.–7.7.2023

Sitten retkelle…

Sunnuntai 2.7.2023

Norjassa päätien varren rannikkokyliin pääsee bussilla. Liki kaikissa kylissä on leirintäalue, niin myös Birtavarressa (suomeksi Pirttivaara, josta norjalainen nimi on väännetty).

Pienissä rannikkokylissä on myös taksipalvelut, niin myös Birtavarressa. Otin kyydin Guolasjavrille. Hiekkatie kulkee ensin laakson pohjaa, sitten nousee mäkeä ylös.

Kuski ystävällisesti pysähtyi, kun halusin ottaa valokuvan laaksosta, josta olimme nousseet.

Guolasjavrin paikalla oli aiemmin 5 järveä, kunnes ne 1967 yhdistettiin patoallasjärveksi, josta saadaan paikallinen sähkö.

Guolasjavrin hiekkatie on hyväkuntoinen ja nousee 800 metrin korkeuteen (tien päätepiste on 775 metrissä). Ylös voi ajaa aivan tavallisella autolla. Vastaan tuli jopa matkailuautoja.

Minun melonnallinen alkupiste oli Somasjärvi – järvi Norjan ja Suomen rajalla – mutta sinne asti hiekkatie ei jatku. Siksi lähtöpaikka oli Guolasjavrin itäpuolen mönkijäura, jonka alussa oleva kyltti kertoo Reisaelvan kansallispuistosta.

Mönkijäura Guolasjavrilta Somasjärvelle (Somashytta) näkyy norjalaisissa maastokartoissa katkoviivana (esim. Norgaskart.no).

Laitan tähän perään heti toteutuneen reitin, jossa punainen on kanootin siirtoa maitse, sininen vesitse (käytin pääosin mönkijäuraa, mutta käytin hyväksi myös välissä olevia järviä).

Lähdin Guolasjavrilta liikkeelle klo 12.

Ensimmäiset 1,8 kilometriä sujui tasan tunnissa. Saavuin joelle, joka piti ylittää (Biedjojohka). Kannoin ensin varusteet yli, sitten palasin hakemaan kanootin.

Kanoottikärryjen veto mönkijäuraa pitkin ei ole nopeaa puuhaa. Kanoottikärryn 25 cm renkaat ylittävät irtokivet noin 7 cm asti. Isommat kivet on syytä väistää tai ohjata kärryt tasan kiven yli, jolloin renkaat kulkevat kiven molemmin puolin. Tätä olen tehnyt monta kertaa ja siksi tiedän, että hitaudesta huolimatta aikaa ja vaivaa säästyy verrattuna siihen, että kantaisi kanoottia ja varusteita.

Päivä oli huomattavan viileä, +4 astetta. Vedin kanoottia melontaliivit päällä, jotta olisi lämpimämpi (isompi kuva tässä).

Välillä en osannut olla tarpeeksi tarkka. Silloin kanoottikärryn pyörä osui kiveen liian rajusti ja koko lasti kippasi.

Silloin nostin kanootin pystyyn, tarkistin, että kärryt ovat hyvin kiinni ja balanssissa, nostin pudonneet tavarat takaisin kanoottiin, jatkoin vetämistä yhtä tarkkana kuin tähän asti.

Pienen puron ylitys.

Yleisesti vettä on maastossa paljon. Luminen rinne, jossa vesi virtaa.

Irtokiviparketin kautta kulkeva mönkijäura.

Jos ura oli liian kivinen, mutta vieressä oleva maasto parempi, silloin kuljin mönkijäuran vieressä (isompi kuva tässä).

Tällä tavalla illan suussa saavuin kyltille, joka kertoi: Somashytta 8 km (=kuvan ylin kyltti, jonka tekstipuoli on poispäin).

Vieressä oli muutama järvi, joiden avulla etenemistä voi nopeuttaa.

Pitäisikö kanootti desinfioida, sillä sitä Norjan laki vaatii, kun kyseessä on Jäämereen virtaava joki? (Desinfiointi tehdään, jotta ei levitetä Gyrodactylus salaris -lohiloista Itämeren vesistöstä Jäämeren vesistöön.)

Olin viimeksi desinfioinut kanootin Reisaelvaa varten 6 päivää sitten. Norjassa desinfiointiasemalla tehty operaatio on voimassa 7 päivää ja voi kattaa kaksi vierekkäistä vesistöä.

Skoganvarresta 2020 saatu desinfiointitodistus ”Finnmark / Stabbursdalen”, joka tarkoitti Luostejohkaa ja Stabburselvaa.

Jätin desinfioinnin tekemättä. Siis vesille.

Kahden kilometrin jälkeen lyhyt kannas ja siirtyminen seuraavalle järvelle. Räntää.

Lumisade ja kova tuuli tarkoitti, että päivän urakka oli tässä. Aloin kartoittaa telttapaikkaa.

Kelpo paikka löytyi aivan vierestä (tätä kuvaa varten pudistelin lumet teltan katolta).

Päivän saldo: Kanootti liikkui 13 km, josta 10,9 km kärryillä ja 2,1 km meloen. Kävelyä 11,5 km.

Maanantai 3.7.2023

Kun heräsin, lumi oli sulanut (isompi kuva tässä).

Laajempi näkymä (isompi kuva tässä).

Meloin seuraavan pienen järven yli, kannoin kanoottia 700 metriä (kävelyä 2,2 km, koska vein ensin kanootin, palasin takaisin, kannoin loput varusteet).

Sitten pienen järven ylitys, nousu kahden järven väliselle kannakselle, jossa dronekuva (isompi kuva tässä).

Tämän toisen järven ylitys oli viimeinen – siinä olivat välijärvet, jotka minua auttoivat. Ryhdyin taas kanoottikärryä vetämään.

Katse oikealle. Suomen toiseksi korkein paikka, 1317 metriä. Tuolla Ridnitsohkkan [Wikipedia] rajavartioaseman vieressä kävin 2012.

Katse eteenpäin. Somasjärvi näkyy jo.

Vielä pari kanootin nurinmenoa.

Hienojen tunturijärvien katselua.

Kunnes mönkijäura jatkuu harjujonoa pitkin oikealla puolellaan puro, joka virtaa Somasjärvelle – kohti Itämerta eikä enää Jäämerta.

Liian vähän vettä, mietin.

Jatkoin kanootin vetämistä harjun päällä vielä 300 metriä, kunnes päätin: nyt vesille!

Välillä vesi riitti, välillä vedin kanoottia matalassa purossa. Kevyempää tämä on kuin kärryillä.

Vesiputous ennen Somasjärvelle tuloa.

Kun kannoin kanootin vesiputouksen ohi (150 metriä), saavuin kauniiseen lumikaarteeseen.

Tällä lailla jatkoin puroa pitkin hitaasti kohti Somasjärveä (myös toinen 150 metrin kantopaikka oli: kiviä täynnä oleva leveä koski).

Kello 15 jälkeen sain näkymän norjalaiseen autiotupaan: Somashytta.

Kirjoitin nimeni vieraskirjaan.

Sitten meloin Somasjärven yli Suomen puolelle. Huomaa ilmassa vesitaso (isompi kuva tässä).

Sama dronekuva, mutta mukana valtiorajat. Vasemmanpuoleinen tunturi on Ridnitsohkka. Valtioraja kulkee Ruvdnaoaivi-tunturin yli.

Oliko järkeä tulla Somasjärvelle Norjan ja Guolasjavrin kautta eikä Kilpisjärveltä vesitasolla (kuten useat muut melojat tekevät)?

• Kyllä. Vaivasta huolimatta pidän alkuretkeä oleellisena. Alkuretki virittää tunnelmaan. Alkuretki tuo reissuun tarvittavaa vaihtelua.
• Eikä siihen alkuretkeen mennyt kuin 12–13 tuntia = noin 1,5 päivää.

Somasjärven eteläpuolella on pienempi järvi Somaslompolo, jonka jälkeen Valtijoki alkaa koskena [karttalinkki].

Liian vaativa koski minulle. Ohi kantaminen on 100 metriä ja sujuu helposti joen vasenta puolta (itäpuoli), josta seuraava kuva.

Siitä alkaa pitkä tasalevyinen koski, jossa vesi riittää juuri ja juuri eikä kivikosketuksia voi välttää.

Viikko sitten tuon kosken olisi laskenut helpommin, koska vettä oli enemmän. Nyt tyydyin siihen, että etsin jokiuran syvintä vettä ja väistelin enimmät kivet. (Jäin kiinni muutamia kertoja – silloin laitoin kumisaappaat joen pohjaan ja siirsiin kanoottia syvempään veteen. Se ei ole vaarallista, koska tulvan jälkeisessä pienemmässä vesimäärässä ei ole tarpeeksi voimaa melojaa kaatamaan.)

Kivinen virta päättyy vajaan kilometrin jälkeen kapeikkoon, jossa vesi kuohuu. Uitin kanootin vierestä alas ja jatkoin melontaa.

Välillä virtaus on hiljaisempaa. Tätä on helppo edetä.

Lyhyt järvimäinen vesialue.

Virta jatkuu kahtena valkoisena kuohuvana koskena. Ensimmäisen (takana) voisi laskea, mutta jälkimmäistä (edessä) ei [karttalinkki].

Lähikuvassa pahempi putous.

Nämä valkoiset vedet olivat U-mutkassa. Ohitin molemmat kantamalla kanootin ja varusteet töyrään yli (100 metriä). Sen jälkeen jatko on samantapainen kivinen virta kuin aiemmin.

Tätä pystyy melomaan, kunhan kivien välissä on reitti – kuten alla olevassa kuvassa oikeassa laidassa.

Hidastin (meloin takaperin) ja annoin porojen ylittää virran.

Seuraava vesiputous on varsin pian. Tämänkin kierto oli 100 metriä [karttalinkki].

Ilta meni pitkäksi, koska etsin varjoisaa leiripaikkaa. Kello oli 21:40 sen löysin [karttalinkki].

Sitä ennen laskin viereisen kosken. (Päätös kosken laskusta syntyy alitajunnassa: jos kosken vieressä kävellessä heti näkee turvallisen reitin, niin sitten sen kosken laskee – vaikka valokuvasta sitä reittiä ei välttämättä voi hahmottaa.)

Sama kohta ylempää.

Sama kohta vielä ylempää. Huom! En ollut edennyt aiemmasta vesiputouksesta kuin mutkan verran eteenpäin (isompi kuva tässä).

Päivän saldo: kanootti liikkui 19,4 km (Valtijokea 6 km), josta meloen 15,4 km, kärryillä 2,4 km, kantamalla 1,6 km. Kävelyä 9 km.

Tiistai 4.7.2023

Meloin aamulla mutkittelevaan suvantoon. Alla olevassa kuvassa oikealla oleva vesi virtaa poispäin, tekee 800 metrin kierroksen ja palaa vasenta uomaa kohti kuvaajaa (jatkaen siitä vasemmalle). Välissä oleva kannas on vain 20 metrin levyinen [karttalinkki].

Erilaiset kosket jatkuvat. Nyt vesi riittää. En muista miten tämän kosken laskin, mutta joka tapauksessa laskin.

Tämän kosken laskin alla olevasta kanoottia hieman kapeammasta aukosta, mikä on mahdollista, sillä kanootti työntää kapeikkoon lisää vettä ja etenee ”patjan” päällä läpi.

Kyllä näyttää helpolta meno, mutta nousin jälleen ennen mutkaa katsomaan, mitä on edessä.

Vesiputous [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Laajempi kuva.

Tämä oli Valtijoen kierrettävistä vesiputouksista pisin (400 metriä), sillä pian vesiputouksen jälkeen on pitkä vaarallinen koski (alla oleva kuva) – molemmat on järkevää kantaa ohi yhdellä kertaa.

Tässä joki virtaa kapeikkoon. Tähystin, että jokin pieni köngäs siellä on, muttei mitään epäsäännöllisiä aaltoja. Jälkikäteen sanottuna liian heppoinen tarkistus, mutta laskin läpi.

Tämä on sama paikka läpilaskun jälkeen (sisään oli roiskunut paljon vettä – jouduin tyhjentämään kanootin).

Tämän kapeikon tarkistin huolellisemmin ja totesin, että lasken läpi. Näin tein. Tyhjensin roiskevedet kanootista kosken jälkeen.

Tämän kohdan yläpuolella pysähdyin, kävin tarkistamassa kosken ja totesin, että tämä pitää kiertää (100 metriä) [karttalinkki].

Kosken jälkeinen kallio oli mainio avoin lounaspaikka, sillä tuulinen päivä piti hyttyset poissa (isompi kuva tässä).

Tämä on Valtijoen kuudes ja viimeinen paikka, joka kannetaan ohi [karttalinkki].

Kannoin eteenpäin 200 metriä, jotta vältin myös alla olevat paikat.

Valtijoki jatkuu vielä 2,5 kilometriä, jonka loppupuolella näkyville ilmestyy tutut Meekon ympäristön tunturit – esim. muita matalampi mutta terävä Saivaara kuvan vasemmassa puoliskossa.

Valtijoki laskee Poroenoon, joka on huomattavasti suurempi virta.

Heti siinä kohdassa on Kekkosenkämppä. Kävin katsastamassa sen, jotta olisin kirjoittanut jotain autiotuvan vieraskirjaan. Yritykseksi jäi, sillä minulle valistettiin, että kaikki tuvat ovat varaustupia [karttalinkki].

Lähdin melomaan Poroenoa alas. Vaikeita koskia ei Poroenon alussa ole. Tein leirin Poroharjuille poikkeuksellisen aikaisin, kello 18:30. Halusin kuvata Poroharjut matalassa iltavalossa [karttalinkkki] (isompi kuva tässä).

Poroharjut on mielenkiintoinen geologinen ilmiö, jonka Poroeno-joki katkaisee. En tunne Poroharjujen syntymekanismia, mutta yleensä harjut syntyvät, kun jääkauden lopulla jäämassa on pysähtynyt esim. 100 vuodeksi paikoilleen – hiekka on kinostunut jään reunaan [<= väärä käsitys, katso oikaisu kuvan alta] (isompi kuva tässä).

[Oikaisu 19.8.2023] Kirjoitin edellä virheellisesti: "yleensä harjut syntyvät, kun jääkauden lopulla jäämassa on pysähtynyt esim. 100 vuodeksi paikoilleen – hiekka on kinostunut jään reunaan". Näin toki syntyi Salpausselkä, mutta Wikipediasta selviää, että pienemmät paikalliset harjut syntyivät paksun jäätikön halkeamassa virranneiden jäätikköjokien uomiin, kun jäätikkö vetäytyi. Siten harjujen suunta on jäätikön reunan suhteen kohtisuora – ei jäätikön reunan suuntainen.

Poroharjun päällä kulkee vaelluspolku, jota pitkin voi kulkea kymmeniä kilometrejä. Poroharjut jatkuvat pohjoisessa Valtijoelle asti. Tämän artikkelin aiemmissa valokuvissa Poroharjut ovat myös näkyneet: esim. maanantain viimeinen dronekuva ja tiistain ensimmäinen vesiputous.

Retkipaikassa on Caj Koskisen kirjoittama hieno artikkeli, jossa vaelletaan Poroharjujen läpi etelästä pohjoiseen – ja juuri tämän leiripaikan kohdalla uidaan Poroenon yli.

Viimeistelin leiripaikan tekemällä kanootista varjon. Valokuvan ottohetkellä aurinko ei paista, mutta kohta valokuvan ottamisen jälkeen alkoi taas paistaa. Kun Lapin kesässä aurinko ei laske, varjo tarvitaan, jotta teltassa ei ole yön läpi +30 astetta lämmintä.

Päivän saldo: Kanootti liikkui 22,3 km (Valtijokea 12 km), josta 21,5 km meloen ja 0,8 km kantaen. Kävelyä 3,5 km.

Keskiviikko 5.7.2023

Poroenon alkuosan olen melonut aiemminkin. Silloin tein sen niin nopeasti, etten ottanut isommista koskista valokuvia. Ensimmäinen isompi on Runkkakoski. Laskin sen tarkistuksen jälkeen vasemmasta laidasta (=samalta puolelta, josta kosken kuvasin) [karttalinkki].

Ruunuvuopion eteläpuolella Poroenossa on saari, joiden molemmin puolin on vaativat kosket. Laskulinjan huolellisen tarkistuksen jälkeen laskin saaren länsipuolen kapean kosken, jossa vettä roiskui kanoottiin runsaasti [karttalinkki].

Sama koski alapuolelta kuvattuna.

Ruunuvuopiosta Pirunporttiin on Poroenon kovimmat kosket: 6,5 kilometrin matkalla joki laskee 55 metriä. Kosket ovat jatkuvia, mutta kaikki eivät hirmuisen vaativia.

Tämän nimettömän kosken yläpuolelle pysäytin kanootin tutkiakseni laskulinjaa. Järkevin reitti on joen (virtaussuunnassa) vasemmalla puolella, siis joen toisella puolella [karttalinkki].

Olin pysäyttänyt kanootin liian lähelle koskea, niinpä siirsin kanootin 20 metriä ylävirtaan, josta alkaen laskin kosken suunnitellusti.

Koko päivän satoi. Pidin parin tunnin lounastauon Tenomuotkan autiotuvalla, jonka kamiinassa poltin 5 klapia ja kuivasin vaatteet.

Tenomuotkaa pitemmälle en ole Poroenoa tätä ennen laskenut, sillä vuoden 2018 retkellä siirryin Tenomuotkasta rajan yli Reisaelvalle. Tällä kertaa jatkoin koskien laskua kohti Poroenon vaativinta koskea: Pirunporttia [karttalinkki].

Gps-jäljestä näen, että tutkin Pirunporttia 27 minuuttia, jona aikana otin mm. tämän 8 sekunnin videon.

Otin myös tämän panoraamavalokuvan (isompi kuva tässä).

Pirunportin haastavuus on virran nopeus ja äkkikäännös vasemmalle kapeikkoon. Joen vasemmassa laidassa olisi syytä pysyä, sillä siinä on sujuva reitti. Jos ajautuu liikaa oikealle (jonne vauhdin vuoksi ajautuu äkkikäännöksessä ainakin vähän), ajautuu kapeikossa kiville, jolloin kanootti voi kaatua (mutta voi myös pysyä pystyssä).

Panoraamakuvasta ilmenee, että on myös mahdollista laskea oikeaa laitaa, jolloin päätyy kuvan etualalle. Siitä voisi rauhassa kääntää kanootin ja meloa ylävirtaan vasemmalla virran keskellä olevan kiven taakse, josta virran mukana kohti Pirunportin kapeikkoa. Hyöty olisi se, että kapeikkoon saapuu hitaammassa vauhdissa, jolloin on enemmän aikaa ohjailuun. Mutta tämän vaihtoehdon hylkäsin.

Analyysin tulos oli, että pystyn laskemaan Pirunportin pystyssä. Laskin aivan vasenta laitaa. Vesi painoi kanootin välillä kiinni kallioseinään, jolloin työnsin melalla kanootin kauemmas. Tavoittelin 10 cm etäisyyttä kallioseinästä, jolloin äkkikäännöksen kohdalla voin iskeä melan veteen kallion puolelle ja kääntää kanootin (1-lapaisella melalla tehokkain käännös tehdään sisäkurvin puolelta eteen kurottaen).

Koko asia meni niin nopeasti, etten jälkikäteen tiedä ohjasinko vai en – joka tapauksessa vesi vei ja kanootti kääntyi kapeikossa niin kuin suunnittelin. Ohjasin kanootin rantaan ja tyhjensin runsaat roiskevedet. Otin dronen esille paria lisäkuvaa varten (isommat kuvat tässä, tässä, tässä).

Pirunportin jälkeen Poroenon jyrkin koskiosuus on ohi. Koski jatkuu rauhallisena.

Onnekkaasti juuri Pirunportin kohdalla sateessa oli tauko, jolloin dronen lennätys oli mahdollista. Pian sade jatkui ja vaatteet jälleen kastuivat, niinpä tavoittelin illaksi Hirvasvuopion autiotupaa.

Kun Rommaeno yhtyy Poroenoon, sen jälkeen joen nimi on Lätäseno. Meloin Rommaenon 2014, joten tästä eteenpäin jokireitti oli tuttu.

Ohitin Lätäsenon ensimmäisen suuren kosken: Munnikurkkio [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Näin Munnikurkkiossa laskureitin alusta loppuun, mutta epävarman. Aikaa säästääkseni kannoin kanootin kosken ohi ja otin vain yllä olevan dronekuvan.

Pian Munnikurkkion jälkeen saavutaan paikkaan, josta voisi kantaa kanootin rajan yli Kautokeinojokeen ja edelleen Norjaan. Tämän retken tein vuonna 2015.

Saavuin Hirvasvuopion autiotuvalle kello 20:40. Laitoin tulen kamiinaan ja vaatteet kuivumaan. Tiesin tuvan keräävän aivan liikaa hyttysiä, joten pystytin teltan pihalle [karttalinkki].

Päivän saldo: Kanootti liikkui 41,9 km, josta 41,8 km meloen ja 100 metriä kantamalla Munnikurkkion ohi. Kävelyä 2,5 km.

Torstai 6.7.2023

Jo ennen Hirvasvuopion autiotupaa Lätäseno oli ollut 10 km ajan pelkkä järvimäinen joki, jossa rannat joesta nousevaa pusikkoa. Sama jatkui Hirvasvuopion autiotuvan jälkeen poikkeuksina vain harvat virtapaikat, jolloin rannalla saattoi nähdä (jopa) kiviä.

Pidin lounastauon tällaisessa virtapaikassa pienellä soraikkoisella niemellä. Tuuli kävi joen suuntaisesti, joten hyttyset eivät hoksanneet tulla häiritsemään.

Päivän pisin koski oli Peerakoski. Vaikka kiviä on ja niitä pitää väistää, Peerakoski on helppo laskea verrattuna aiempiin Poroenon koskiin. Vettä ei roisku kanoottiin lainkaan [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Ennen Isokurkkion autiotupaa joen rannat kohoavat hieman. Kipusin rinteelle 15 metrin korkeuteen kuvaamaan jokea.

Saavuin Isokurkkion autiotuvalle kello 18:30.

Isokurkkio on Lätäsenon suurin koski ja hengenvaarallinen. Koski sijaitsee joen mutkassa, mikä mahdollistaa sen, että kosken ohi voi oikaista autiotuvalta alkavaa 1,3 km pitkää polkua myöten. Alla olevassa kartassa näkyy:

• Keltainen ja punainen = vuoden 2014 reitit, jolloin vain katselimme rannalta Isokurkkiota. Kaikki varusteet kannoimme 1,3 km polkua pitkin.
• Sininen ja pinkki = tämän vuoden 2023 reitti, jolloin lähdin illalla kiertämään kanootilla Isokurkkion reittiä. Kun olin vienyt kanootin mutkan ohi, palasin autiotuvalle yöpymään 1,3 km polkua pitkin.

Isokurkkion mutkan kierto kanootilla oli vaarallisen tuntuista. Mutkassa Isokurkkiota ennen on Ämmänkoski, jossa on isoja aaltoja ja vettä roiskuu kanoottiin. Kun laskin Ämmänkosken alas, pelkäsin mokaavani, kaatuvani ja joutuvani vahingossa Isokurkkioon.

En kuitenkaan mokannut ja kaikki meni hyvin. Kun olin 100 metriä Isokurkkion yläpuolella, aloin kantaa kanoottia Isokurkkion alapuolelle. Se sujuu varsin hyvää polkua pitkin mutkan ”sisäpuolelta” (itäpuoli).

Otin dronella kuvan Isokurkkiosta [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Mutkan kierto ei ole ohi ennen kuin se on kokonaan ohi. Jatkomelonta tapahtuu rannan tuntumassa kapeaa mutkaista kanavaa pitkin, jossa reilut 4 metriä pitkä kumikanootti ei ole kätevä (=on liian pitkä).

Pääsin silti kanavan läpi, paitsi aivan viimeisen osan kannoin ohi paikkaan, johon jätin kanootin yön ajaksi.

Alla oleva aamukuva näyttää Isokurkkion mutkan loppuosan: mutkan lopussa on koskisaari (Isokurkkionsaari), jonka (kuvassa) oikean puolen kapeaa kanavaa olin illalla edennyt – vasemmanpuoleisessa päävirrassa on monta hankalaa köngästä peräkkäin, joten se ei olisi ollut lainkaan helpompi vaihtoehto (isompi kuva tässä).

Kannattiko Isokurkkion mutka meloa? Kokemuksena ehkä, mutta gps-paikantimesta näen, että mutka vei aikaa 2 tuntia 12 minuuttia. Jos olisin vain (tylsästi) kantanut illalla kanootin polkua pitkin ja palannut takaisin autiotuvalle, se olisi vienyt 45 minuuttia.

Päivän saldo: Kanootti liikkui 38,3 km, josta meloen 38 km ja kantaen 300 metriä.

Perjantai 7.7.2023

Retken viimeinen ja helpoin päivä.

Pakkasin tavarat Isokurkkion autiotuvalla ja siirryin 1,3 km polkua pitkin kanootille. Meloin Vähäkurkkiolle, jonka erikoisuus on kaksi isoa kalliota virrassa silloin, kun joki käntyy vasemmalle [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Vähäkurkkio on helppo laskea joen suunnassa oikeaa rantaa myöten – edes vettä ei roisku kanoottiin.

Vähäkurkkion jälkeen ei ole isoja koskia. Joki virtaa 16 km, kunnes saavuttaa Kilpisjärven tien sillan. (Sillan vieressä on moottoriveneitä, joilla paikalliset kalastajat nousevat Vähäkurkkiolle kalastamaan – ja monet siitä edelleen kävellen Isokurkkiolle.)

En pyshtynyt tähän, vaan jatkoin lounastamaan paikkaan, jossa Lätäseno yhtyy Könkämäenoon.

Joet yhtyvät Markkinan kylän kohdalla [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Tai jos valtioiden nimet lisätään.

Jatkoin melontaa Kaaresuvantoon, jossa kävin kaupassa Ruotsin puolella.

Ihan vain maininnan vuoksi alla oleva kuva, että kävin Ruotsissa.

Tuon jälkeen palasin takaisin Suomeen ja Kaaresuvannon Rantamökit-majoitukseen, jota olen käyttänyt ennenkin.

Päivän saldo: Kanootti liikkui 37,1 km.

Yhteenveto

Edellä olevassa artikkelissa keskityin eniten Valtijoen melontaan, sillä se on Suomen vaativin joki (Norjassa on sitten vaativampiakin – ja onhan Suomessakin Pulmankijoki ja Tsuokkajoki). Valtijoelle oikea väline on kanootti, jolla on varaa vähän törmäillä. Se ei ole avokanoottimelojan joki (kovalla avokanootilla) eikä varsinkaan melottavissa pitkällä avokanoottikaksikolla – ellei sitten ole valmis tarkistamaan reittiä yhtenään kivisissä koskissa.

Yleisesti Käsivarren erämaat ovat Suomen vaativin melontakohde. Neljä retkeä vaaditaan ennen kuin kaikki melontavedet on käyty läpi, sillä aloituspaikkoja on neljä:

• Kilpisjärveltä Rommaenolle
• Didnujohkalta Lossujärvelle, jota kautta Porojärvelle ja Poroenolle
• Guolasjavrilta Somasjärvelle, josta Valtijokeen
• Mönkijäkyydillä Kalkkoaiviin ja Torisenolle

Lopetuspaikkoja on kolme:

• Lätäsenon kautta Kilpisjärven tielle => Markkina
• Reisaelvan kautta Norjaan => Storslett
• Kautokeinoelvan kautta Norjaan => Kautokeino

Selkeämmin asia toki hahmottuu jokireittien linjakartasta (johon minun pitäisi lisätä Birtavarre ja Guolasjavri):

Satelliittikuvassa tällä lailla.

Tai lähemmässä kuvassa näin (sininen melontaa, punainen maata pitkin, valkoiset ympyrät yöpymispaikkoja).

Kaaresuvannossa gps-paikannin näytti 185 kilometrin liikuntaa.

Purettuna osiin:

• Kanootti liikkui 172 km, josta meloen 156 km, kärryillä 13 km, kantaen 3 km.
• Kävelin maastossa 31 km.
• Lasken retkellä ”aktiivitunteja” kaavalla aika liikkeessä + aika pysähdyksissä per 2 = 41:30 + 13:13 / 2 = 48 aktiivituntia.

Kuuden päivän retkeksi 48 aktiivituntia tarkoittaa (minulle) helpohkoa retkeä. Useana aamuna aloitin melonnan vasta kello 9, pidin sadetaukoja, leiriydyin keskimäärin aikaisin (ennen kahdeksaa). Vertailuksi: kesäkuun 2023 Lapin retkellä tein 65 aktiivituntia 6,5 päivässä (20 % enemmän päiväduunia).

* * *

Tämä oli vuoden 2023 kolmas Lapin melontaretki. Jatkan vielä parilla uudella retkellä, kunhan ehdin.