Käkkälöjoki-Suukisjoki-Karasjoki 6.-13.7.2017 – elämäni kovin melontaretki

En löytänyt melontakaveria Lappiin heinäkuulle 2017. Kun ei tarvinnut neuvotella kenenkään kanssa sopivasta reitistä, päätin meloa yksin pisimmän tietämäni vedenjakajareitin: nousen ylös Käkkälö-Suukisjoen Norjan rajalle, lasken alas Karasjoen.

Tämä reitti oli lopulta rankin melontaretkeni ikinä. Ja Karasjoki on Lapin kovin joki, mitä tulen tässä artikkelissa monipuolisesti kuvaamaan.

Päiväkohtaisiin tapahtumiin.

Keskiviikko 5.7.2017

Lappiin sattui valtava 36 tunnin sadekuuro 5.-6.7.2017. Vettä tuli normaalin 20 päivän verran. Enontekiön Hetassa satoi räntää niin, että maa oli paikoitellen valkoinen.

Ei ollut järkeä lähteä vielä. Otin Hetasta taksin Käkkälöjoen laavulle ja jäin siihen yöksi [karttalinkki].

Hyttyset eivät kylmyyden vuoksi häirinneet. Toinen kuva laavusta.

Torstai 6.7.2017

Yhä satoi muttei enää rankasti. Sadetta kesti pitkälle iltapäivään. Vesi oli yön aikana noussut 60 cm. Tämä kuva on Käkkälöjoen sillalta, ilta 5.7.2017.

Alla kuva toiseen suuntaan, aamu 6.7.2017. Veneen laskemiseen tarkoitettu tikapuuränni on lähdössä alavirtaan. En vetänyt sitä ylemmäs, vaikka vesi arvatenkin kohosi yhä. Kelluiko myöhemmin pois, en tiedä?

Käkkälöjoen virtaama on tulvallakin hidas. Niinpä nousin jokea pääosin meloen. Muutamissa vauhdikkaammissa virtapaikoissa käytin narutus/liinaus-tekniikkaa, jolla kanootti tavaroineen vedetään koskea ylös rannalla kävellen.

Ikävä kyllä Käkkälöjoen koskien rannat ovat keskimäärin pusikkoiset. Kun narutus oli pajukkojen ja koivikkojen vuoksi mahdotonta, ryhdyin raahaamaan ja kantamaan: ensin kanootti, sitten muut tavarat.

Käkkälöjoessa on yksi pitkä koski, joka oli pakko raahata ja kantaa kahdessa osassa. Alla oleva kartta näyttää koko Käkkälöjoen nousuosuuden sekä punaisella Vuotsukosken ne osat, jotka raahasin ohi niiltä osin kuin narutus tai melonta ei onnistunut (yhteensä 900 metriä) [karttalinkki].

Pääosin kuitenkin vain meloin noin 1,5 km/h vastavirtaan. Saavutin Nallatuvan 6,5 tunnissa, jossa join päiväkahvit [karttalinkki].

Mietin kuinka erilaisia Lapin joet ovat. Kun olimme kesäkuussa 2017 nousseet Kaldoaivin erämaassa Vaijoen, siellä vastavirtaan melonta oli useimmiten mahdotonta kovan virtauksen takia. Vaijoella jokea voitiin kuitenkin nousta köysien avulla, koska rantapusikkoja oli vähän. Tärkeää onkin valmistautua kaikkiin optioihin ja valita sopiva:

• Vastavirtaan melonta, kun virtaus 0–4 km/h
• Köysitekniikat, kun tasainen virtaus 1–8 km/h eikä paljon pusikkoja
• Ohi raahaus ja kantaminen, kun virtaus yli 4 km/h ja paljon pusikkoa (tämä on selvästi hitain tapa, koska varusteet viedään kosken yli kahdessa erässä)

Lisäksi vastavirtaan voi toki sauvoa, mutta sitä minä en harrasta, sillä alle tarvitaan tukeva avokanoottikaksikko tai kookas yksikkö.

Nallatuvan jälkeen alkaa pian nousu Suukisjokea ylös [karttalinkki].

Mutkainen tulviva Suukisjoki virtasi vastaan 2–5 km/h, jolloin on oltava tarkka kummalla puolella jokea meloo. Alla palanen gps-paikantimesta purettua reittiä.

Nopein virtaus kulkee ulkokurvissa. Niinpä reittini kulkee sisäkurvista sisäkurviin. Joen puolta vaihtaessa täytyy käyttää enemmän voimaa, koska siinä ylitetään päävirta.

Reitistä näkyy myös, että melon sisäkurveissa vaaleiden hiekkasärkkien yli. Ne olivat reilusti veden alla.

Suukisjoen ensimmäinen koski oli edessä [karttalinkki].

Tulvan suuruus näkyy siitä, että joki virtaa pusikkojen yli.

Pelkästään kosken aaltojen pärskeitä katsoen oli selvää, että tuota ei vedetä köysillä ylös – oli rannalla pusikkoa tai ei. Siirryin taas tavaroiden kantamiseen ja kanootin raahaamiseen, 270 metriä.

Samalla tavalla kannoin ja raahasin tavarat ensimmäisenä päivänä vielä kahden kosken yli, 450 ja 300 metriä. Päädyin 11 tunnin työn jälkeen yöksi paikkaan, jonka kartta nimeää Kurkkioiksi [karttalinkki].

Päivän saldo = kanootti liikkui 22 km, nousua 30 metriä.

Perjantai 7.7.2017

Sää kirkastui ja lämpeni. Hyttyset ja mäkärät saapuivat.

Ensimmäisenä työnä oli raahata kanootti Kurkkioiden ylemmän osan ohi (”kurkkio” tarkoittaa koskea, jonka toisella puolella on pystykallio).

Ylemmän Kurkkion yläpäässä olisi hyvä leiripaikkakin [karttalinkki].

Koska aurinko paistoi, kävin ottamassa muutaman lisäkuvan ylemmästä Kurkkiosta.

Tuo ei ole laskukelpoinen tulvalla. Kenties vähemmällä vedellä olisi?

Päivä jatkui Suukisjokea nousten. Meloin ylös tasaista vasten tulevaa virtaa. Kannoin ja raahasin ylös koskia, sillä mahdollisuuksia köysitekniikoiden käyttöön oli harvoin.

Puolikkokosken kohdalta (kuva alla) alkoi 500 metrin raahaus, jossa ohitin samalla ylimääräisiä joen mutkia [karttalinkki].

Suurimmissa ongelmissa olin Lappalaisenmelloilla. Joki näyttää melottavalta, mutta virtasi tulvalla koko leveydeltä 5-7 km/h ilman suvantoja [karttalinkki].

Olisi pitänyt suosiolla kantaa ohi, mutta näin en tehnyt. Hukkasin voimiani tarttumalla kerta toisensa jälkeen vedestä törröttäviin koivuihin ja pajuihin, joista vedin itseäni ylöspäin – ja välillä kiihdytin kanoottini 7 km/h vauhtiin, jotta pääsin eteenpäin.

Lappalaisenmellojen jälkeen pääsin pitkän matkaa vastavirtaan meloen, kunnes Pitkäkoski vaati 1,3 km kantamista ja raahaamista. Siihen kului 1 tunti 50 minuuttia [karttalinkki].

Päivän päätteeksi parkkeerasin kanootin lähelle Korteojan autiotupaa, minkä jälkeen kävelin tuvalle [karttalinkki].

Päivän saldo = kanootti liikkui 18,5 km, nousua 50 metriä.

Alla oleva gps-reitti näyttää melonnan (keltainen) ja raahauksen (punainen) suhteet.

Tämä oli toinen 11 tunnin työpäivä peräkkäin. Tunsin illalla voimaperäisesti, että tällä tahdilla ajan itseni loppuun. On hidastettava tahtia.

Ruokaa minulla oli lähtiessä 10 päiväksi. Alitajunnassa kummitteli riittääkö se? Kuinka pitkä retki tästä tulee? Uni tuli vasta aamuyöllä.

Lauantai 8.7.2017

Palasin aamulla kanootille vasta klo 9. Vesi oli laskenut selvästi, mikä tiesi sitä, että vastavirta ei ole enää niin vahva. Hyvä juttu.

Saadakseni helpomman päivän päätin näin:

• Vaikka joki kapenee, melon mutkaistakin Suukisjokea vastavirtaan niin pitkälle kuin joki sallii. Melominen sinänsä ei ole raskasta. Korkeuskäyristä voi päätellä, että tämä onnistunee.
• Minimoin kanootin raahausta maastossa. Kanootin veto varvikossa on nimittäin jatkuvaa repimistä.
• Norjan rajalle ei tarvitse päästä tänään. Huomenna riittää.

Näillä eväillä lähdin liikkeelle. Suukisjokea olikin nyt helpompi nousta, sillä vastavirta oli vain harvoin yli 2 km/h.

Tietysti välillä oli koskia, onneksi lyhyitä (alla 2 kuvaa). Raahasin ne rauhallisesti ylös. Päivän pisimmät neljä raahattua koskea olivat: 80 metriä, 90 metriä, 40 metriä, 220 metriä.

U-mutkat ovat aina kauniita [karttalinkki].

Hiekkaisista lehdistä näkee, että vesi on laskenut metrin.

Alla olevassa kohdassa haksahdin hetkeksi Hermannijoki-sivujokeen (oikealle). Palasin 50 metrin jälkeen takaisin ja jatkoin vasemmalle [karttalinkki].

Kaukaa näkyi tunturi Norjan rajalla. Edustamaisema oli kuin golfkenttä – paitsi että nuo vesiesteet ovat osa mutkittelevan joen reittiä.

Alla oleva jäi viimeiseksi kuvaksi Suukisjoelta, jonka leveys oli lopulta enää vain hiukan yli kanootin pituus.

Hyvästi Suukisjoki. Pakkasin kanootin rullaksi vähän ennen saapumista Ahmakurunojalle [karttalinkki].

Ryhdyin kantamaan kanoottia ja tavaroita. Kohteena oli kartalle merkitty mönkijäpolku, joka johtaa Norjan rajalle. Tämä oli päivän ainoa pitkä kantopätkä (1 km). Pystytin teltan Ahmakurunojan viereen melkein avotunturiin [karttalinkki].

Päivän saldo = kanootti liikkui 19,5 km, nousua 60 metriä (jokea pitkin 20 m + kantaen 40 m).

Sunnuntai 9.7.2017

Edessä oli kantamispäivä. Tänään saavutan Norjan.

Aloitin kanootilla, jonka olin rullannut nippuun jo eilen. Sujautin sen penkkeineen köysineen 150 litran säkkiin. Kanoottikärryt kannoin kädessä. Alla Suukisjoen suurin latvajärvi lähellä Norjan rajaa, nimetön [karttalinkki].

Valtakunnanraja, jonka takana poroaita (kuvan lampi kuuluu Suomeen, raja kulkee lammen ja Poroaidan välissä).

Perinteinen keltaiseksi maalattu kivikasa löytyy 20 metrin päästä.

Poroaita on 20 metriä Norjan puolella. Takana Karasjoen latvajärvi Avzesuohpatjavri [karttalinkki].

Kuljin aamupäivän hyttystakki päällä. Auringon kohottua korkeammalle ja tuulen noustua riisuin takin.

Paluumatkalla havaitsin autiotuvan 500 metrin päässä rajasta, jolle Maanmittauslaitoksen kartta ei mainitse nimeä [karttalinkki].

Oven yläpuolella lukee:

”Tshuukisautsi”, siis Suukisäytsin autiotupa. Kävin sisällä ja kirjoitin merkintäni pieneen vihkoon, joka täynnä viimeistä sivua myöten.

Takaisin teltalle kävellessä voi katsella vaikka somia pilviä.

Purin teltan ja kannoin sen ynnä muut varusteet Norjaan. Näin olin ylittänyt kolme rajaa: valtakunta, vedenjakaja, poroaita.

Koska saavuin Itämereen laskevasta vesistöstä Jäämereen laskevaan vesistöön, oli edessä kanootin desinfiointi. Tämä siksi, etten vahingossa levittäisi lohiloista (Gyrodactylus salaris) puhtaaseen Karasjoen vesistöön.

Kannan aina Lapissa desinfiointipulveria (googlaa ”Virkon S hinta”). Kanootti oli kuitenkin maannut auringossa avonaisena jo 3 tuntia ja kuivunut täysin. Siksi desinfiointia ei tarvittu. Loinen kuolee kuivuuteen.

Pumppasin kanootin jälleen täyteen iskuun.

Eteneminen toistaiseksi:

Gps-paikannin kertoi, että tähän mennessä oli liikuttu 92,5 km, johon oli kulunut aikaa liki 32 tuntia (moving time) ja oltu paikoillaan reilut 6 tuntia (stopped time, joka kertyy mm. silloin, kun paikannin on kanootissa ja valokuvaan tai tutkin edessä olevaa maastoa).

Lasken aktiivitunteihin puolet stopped timestä. Näin ollen tein aktiivitöitä 32 + 6/2 = 35 tuntia saavuttaakseni Karasjoen latvajärven 3,5 päivässä. (Kanoottia olin tuohon asti liikutellut 65 km.)

Koska teen pitkiä melontaretkiä ja haluan tehdä ne vähimmällä vaivalla, gps-paikantimen tiedon avulla voin vertailla erilaisia kanootin siirtotapojen vauhteja maitse. Tapoja on kolme:

• Kanoottia voi kantaa olalla. Näin tein Kaldoaivin erämaassa kesäkuussa 2017 ylittäessäni vedenjakajaa Vaijoesta Pulmankijokeen (2,5 km). Laskin silloin, että vauhti on 0,76 km/h.
• Kanoottia voi raahata varvikossa maata pitkin. Näin tein, kun olin eilen ohittanut Suukisjoen Pitkäkosken (1,3 km). Vauhti oli 0,71 km/h.
• Kanootin voi purkaa ja kantaa selässä olevassa säkissä. Näin tein, kun kannoin kanootin Norjan rajalle (5,4 km). Vauhti oli 0,93 km/h. Jos poistan ajasta käynnit Suukisäytsin autiotuvassa, turhaksi osoittautuneen kännykkäkentän etsinnän Barsoaivi-tunturilta sekä teltan purkamiseen käytetyn ajan, vauhti on 1,1 km/h.

Puretun kanootin kantaminen selässä olevassa säkissä on siis tehokkain tapa. (Kaikki nopeudet on laskettu sen mukaan, että tavarat kannetaan kahdessa erässä.)

Tämän pienen vertailun perusteet ovat kuitenkin pielessä, koska kahdessa ensimmäisessä tapauksessa alla ei ollut mitään polkua kuten mönkijäuraa. Asian voi kuitenkin tiivistää näihin kohtiin:

Jos voit siirtää kanoottia hyvää polkua pitkin, pura kanootti ja kanna se selässä. Se on 50 % nopeampaa kuin kanootin siirtäminen jollakin toisella tavalla.

Kanootin purku ja kokoaminen vievät tietysti aikaa, joka on laskettava mukaan. Jos purku+kokoaminen sujuu 30 minuutissa, silloin jo 1,5 km matka kannattaa kantaa selässä. (Jos purku+kokoaminen vievät 40 minuuttia, silloin yli 2 km matkat kannattaa kantaa selässä jne.)

Se siitä.

Karasjoki alkaa

Sunnuntaina 9.7.2017 klo 13:30 olin siis valmis aloittamaan Karasjoen melonnan.

Kun aiemmin Käkkälöjoessa tai Suukisjoessa ei ollut ollut ainoatakaan järveä vaan pelkkää vastavirtaa, nautin suunnattomasti tästä Karasjoen latvajärvestä, jonka nimi on Avzesuohpatjavri. Aivan tavallinen järvi toki. Mutta ei vastavirtaa. Muuta ei tähän tunteeseen tarvittu. Aivan mahtavaa.

Lipsuttelin hitaasti ja nautin samalla siitä rauhasta, että mäkärät ja hyttyset eivät kiusanneet.

Avzesuohpatjavri oli pian melottu (500 metriä) ja saavuin Karasjoen alkuun.

Jumissa.

Rimpuilin tuosta helposti läpi, samoin monista vastaavista paikoista, joissa joki tai puro oli kapea ja virta vei pajukon läpi.

Tapahtumaketjut olivat tällaisia:

• olen jumissa
• puserrun pajukon läpi vetämällä käsillä puskista
• nopea kapea virta alkaa viedä johonkin, en näe mutkan taakse
• jarrutan ottamalla pajukosta kiinni vuoroin vasemmalta ja oikealta kuin vuorohiidossa (ehdottomasti hanskat käsissä), sillä melasta ei ole näin kapeassa virrassa apua
• kova virta heikkenee, saavun pieneen suvantoon
• otan melan taas käyttöön
• puron jatko löytyy
• virta alkaa viedä, laitan melan pois
• ryhdyn jarruttelemaan ottamalla kiinni pajukosta (oikea, vasen, oikea…)
• olen jumissa

Ja niin edelleen.

Purokoskissa on vaaroja. Jarru päällä on edettävä. Jos kanootin vauhti kiihtyy liikaa, pysähtyä ei voi. Mutkan takana vaaniva terävä kivi tai vesiputous voi katkaista retken.

Harmittava juttu, etten ottanut otsakameraa mukaan. Olisin voinut kuvata tilanteita, jossa mutkia ei ollut tai tiesin muuten mihin virta vie. Silloin en aina jarrutellut vaan otin melan käteen, annoin mennä läpi ”hurjistakin” paikoista, kunhan olin etukäteen arvioinut mahdollisen reitin.

Eikä se mela ole läheskään aina vedessä, vaikka on kädessä. Jos seuraavan virran aukon läpäisy vaatii kanootin keulan siirtämistä vasemmalle, se tehdään työntämällä oikea-aikaisesti puropenkan turpeesta tai kivestä. Tässä pelataan reaktioilla.

En yritä väittää, että olen purokoskien ekspertti. Otan esimerkin. Kanootti on pienessä suvannossa. Puro alkaa ja jatkuu jonnekin, mutten näe minne.

Puron vauhti kiihtyy hurjaksi ja vie kapeikkoon, josta kanootti ei mahdu. Havaitsen sen 2 sekuntia ennen kuin kanootti on siinä. Ohjaan kenties tuurillakin kanootin poikittain virtaan siten, että keula ja perä ovat eri rannoilla 1,5 metriä ennen kapeikkoa. Kiivas virta kulkee kanootin alta. (Näin ei tehdä isossa joessa, koska kanootti kaatuisi.)

Nousen rannalle ihmettelemään mitä sitten. Seuraava suvanto näkyy 30 metrin päässä, noin 5 metriä alempana (kuva alla). Vedän kanootin lasteineen väkisin oikealle rannalle ja saattelen kapeikon alapuolelle (kapeikko = kivet kuvan vasemmassa alareunassa).

Olen katsonut, että tästä voi edetä virtaa pitkin 15 metriä. Keplottelen kanootin takaisin virtaan metriä alemmas, hyppään kyytiin ja lasken. Kohta olen taas kiinni suurin piirtein niin kuin olin suunnitellut.

Tästä on vielä yksi nosto toisen kapeikon yli ja yksi pusikon läpäisy, kunnes saavutan suvannon.

Kanootin pohjalla on pajunoksaa, lehteä, havuja. Menen alas näitä purokönkäitä kuin dinosaurus legokaupungin pääkatua. Suurilla linjoilla.

Kun jälkikäteen arvioin Karasjoen alun purokoskia, ne ovat villit ja hankalat, jos haluaa edetä virran mukana. Vertailua aiempiin purokoskiin (asteikko 1 helppo – 5 vaikea):

• Kietsimäjoen retkellä kesäkuussa 2014 purojokena oli Njuolasjohka, joka oli vauhdikas mutta laskettavaksi helppo vailla suuria vaaran paikkoja. Arvio = 1 helppo. (Tulee alas tasaisesti 55 metriä 12 km matkalla = 4,5 m/km.)
• Øvre Anarjohkan retkellä kesäkuussa 2015 purojokena oli Ravdojohka, joka oli vauhdikas, mutta yhdessä tai kahdessa paikassa vauhti kiihtyi ja vei vaaralliseen paikkaan. Arvio = 2 helpohko. (Tulee alas tasaisesti 66 metriä 10 km matkalla = 6,6 m/km.)
• Tällä Karasjoen retkellä purojokena oli itse Karasjoen alkujuoksu, jota ylempänä kuvasin. Arvio = 4 vaikeahko. (Tulee alas 22 metriä 1,6 km matkalla sekä myöhemmin 25 metriä 2,8 km matkalla = 10,7 m/km.)

Näin hankaliksi koen Karasjoen purokosket verrattuna aiempiin purokoskiin. Onkin harkinnan arvoista kantaa nuo vaaran paikat maitse ohi.

Noin 2,5 km jälkeen Karasjoki rauhoittuu kulkien soiden ympäröivien järvien läpi, kunnes saavuttaa 5 km jälkeen alla olevan lumirinteen.

Yhä Karasjoki tarjoilee yllätyksiä. Vastaan tulee muutamaan otteeseen niin laajoja pusikoita, ettei selkeää läpäisysuuntaa ole.

Silloin vedin kanootin pusikoista pois ja ryhdyin raahaamaan maitse pusikoiden ohi. Tällaiseen ympäristöön myös päätin tämän päivän.

Pystytin teltan ja kävin nukkumaan edettyäni Karasjokea 7 km.

Päivän saldo = kanootti liikkui 12,5 km (Suomessa 5,5 km + Norjassa 7 km). Nousua ensin 35 metriä (Suomessa), sitten laskua 30 metriä (Norjassa).

Maanantai 10.7.2017

Purojokivaihe ei ollut vielä ohi. Muutaman pusikon ohituksen jälkeen virtaus alkoi taas.

Virrassa oli jälleen mutkia eikä mutkan takaisesta ole varmuutta. Etenin jarrutellen. Erona eiliseen oli jo sentään kanootin levyinen joki – jarruttaminen ei enää käynyt vuoroin oikean ja vasemman rannan pajuihin tarttumalla. Jarrutin taaksepäin meloen.

Alla tilanne, jossa olen pysäyttänyt vauhdin. Edessä on metrin aukko ja puolen metrin pudotus. Harkinnan jälkeen hurautin läpi.

Tämä aukko oli liian pieni. Olen keplotellut kanootin virran sivuun, jotta voin nostaa sen eteenpäin.

Tässä aukossa oli liian terävät reunat: kanootti voi puhjeta. Jälleen keplottelin veneen virran sivuun ja nostin alas varovasti.

Näin kiviset paikat eivät tee kumikanootille hyvää. Koetin olla varovainen. (Juuri lukuisten pakkopysähdysten takia Karasjoen purokoskien kokonaisarvio on 4 vaikeahko.)

Alla olevassa kohdassa innostuin maisemasta. Onpa komea kalliolippa. Sieltä saisi hienon valokuvan!

Kalliolipan alla. Kanjonin muodon voi aistia, mutta itse Karasjoki ei erotu vaan peittyy kasvustoon.

Tällaisia olivat aamupäivän tilanteet. Jälleen kaipasin otsakameraa kertomaan muutamista ratkaisuista, joita tein, kun laskin nopeita kapeita väyliä. Alla olevassa kuvassa joki on jo reilun kanootin levyinen.

Ensimmäinen isompi järvi on Lulimus Guhkesjavri. Tässä vaiheessa olin tullut alas latvajärveltä 75 metriä.

Näkymä Gaskkamus Guhkesjavrilta.

Karasjoen luonne muuttui ensimmäisten isojen järvien jälkeen. Kosket olivat leveitä.

Oltuani 4,5 päivää yksin erämaassa, yllätyin, kun näin Buolzajavrilla ihmisiä. He havaitsivat minut. Vilkutimme toisillemme jo kaukaa.

Oslolaiset Tor ja Jørn olivat tulleet Karasjoen latvoille 5 päivää sitten helikopterilla. Vastaavan 20 päivän kalastusreissun he tekevät joka vuosi. Varusteita kummallakin oli 40 kg. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, he melovat packrafteilla Karasjoen kaupunkiin, mihin kuluu 5 päivää.

Jutustelimme tunnin aivan siitä ilosta, että on nähty toisia ihmisiä. Sitä ei tapahdu joka vuosi, sanoivat Tor ja Jørn. Hyvästeltiin.

Täällä on myös mökkejä, kaikki yksityisiä.

Koska kuulin, että viereiseltä tunturilta voisi lähettää tekstiviestejä, kävin siellä. En saanut yhteyksiä. Alkoi sataa. Otin vain tämän yhden valokuvan, mikä kertonee runsaista järvimääristä. Lukuisat Karasjoen latvajärvet vetävät tänne kalastajia (tapasin päivän mittaan toisenkin kalastajakaksikon).

Sade jatkui joten kiinnitin tarpin puihin ja teltan sen alle.

Päivän saldo = kanootti liikkui 37 km, alas 80 metriä.

Tiistai 12.7.2017

En ollut enää huolissani ruoan riittävyydestä. Olin melonut 5 päivää ja norjalaiskalastajat olivat arvioineet, että ehdin Karasjoen kaupunkiin kolmessa päivässä.

Muut asiat huolestuttivat. Muutama koski on kuulemma kuolemanvaarallinen. Kaksi kantopaikkaa on varmoja, niistä ensimmäinen Lailafossen. Sen lisäksi on muita mahdollisia kantopaikkoja riippuen taidoistani. Olisi itsestäni kiinni, että osaan tehdä loppumatkasta turvallisen.

Vuottasjavrissa oli pitkä niemi, johon pysähdyin toviksi. Oiva leiripaikka, hyttyset ja mäkärät eivät viihdy näin avoimessa maastossa.

Lasken kosket suoraan alas, jos havaitsen ne helpoiksi kosken yläpuolelta kanootista. Jos en pysty tällaista varmaa havaintoa tekemään, pysäytän kanootin ja käyn jalkaisin tutkimassa kosken muotoa.

Tämän kosken kohdalla tein päätöksen, etten laske sitä. Näin se käy: uitin kanootin vaikean kohdan yläpuolelle, josta nostin 5 metriä yli. Helppoa.

Seuraavassa jalkaisin tarkistetussa koskessa päädyin toisenlaiseen ratkaisuun: voin laskea kosken alas aivan reunasta. Näin myös tein.

Tähän tapaan tutkin lukuisia koskia, joista kaikki laskin, kunnes vastaan tuli alla oleva.

Karasjoki ahtautuu kanjoniin kapeikon läpi, jossa on keskellä yksi metrin korkuinen aalto. Muuta vaikeaa ei ole, ei edes stopparia, sillä veden liike on eteenpäin. Aivan laskettava. Ei silti tullut hyvää tunnetta tästä – niinpä kannoin kanootin ja tavarat kapeikon toiselle puolelle.

Sen jälkeen meloin kanjonissa, jonka tiesin johtavan Lailafosseniin (Laillagorzi).

”Älä mene kanjonia liian pitkälle. Nouse oikealta puolelta ylös ennen kuin on liian myöhäistä.”

Näin kalamiehet olivat neuvoneet. Pysähdyin kohtaan, jossa näin oikeassa laidassa sinisen narunpätkän puussa ja sen vieressä polun.

Tuolta olin tullut.

Tuonne matka jatkuu: Lailafossen.

Kantamista tuli 820 metriä, mihin kului 1,5 tuntia (ensin kanootti, sitten muut tavarat). Alla näkymä miltä näyttää paikka, jossa kanootti lasketaan takaisin veteen.

Lailafossenin jälkeen tulee lukuisia hankalia koskia, jotka tarkistin kaikki. Laskin myös kaikki. Niistä hankalin oli alla oleva.

Koski alkaa mutkalla vasemmalle. Vain oikeasta reunasta voi mennä läpi huoletta.

Kosken loppu painautuu oikealla kalliota vasten. Sieltä ei missään tapauksessa voi mennä.

Suunnitelma oli tämä (sininen virran suunta, punainen tavoiteltu kanootin reitti):

A) Lasken kuohujen välistä.
B) Teen voimakkaita ohjaavia vetoja vasemmalta puolelta: käännän keulan vasemmalle, kauhon vettä takaa kanoottiani kohti, jotta kanootti siirtyisi sivusuunnassa vasemmalle, jotta en joudu kalliota vasten.
C) Ylitän viimeiset valkoiset pärskeet. Kanootti on tässä vaiheessa virran suhteen poikittain. Korjaan yhä kurssia aktiivisesti kohti keskivirtaa.
D) Kurssi korjattu ja voin oikaista kanootin virran suuntaiseksi. Melon kosken loppuun helposti.

Miten kävi? Kohta A onnistui. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Välillä B-C kanootti oli 45 asteen kulmassa suhteessa virtaan ja aalto löi kanoottiin. Vesilastissa kanootin ohjattavuus heikkenee: se kääntyy hitaasti eivätkä normaalit korjausvedot toimi tehokkaasti.

Kohdassa C tai heti sen jälkeen kanootin olisi kuulunut olla poikittain suhteessa virtaan, jotta korjausvedot onnistuisivat kohtaan D mennessä. Kanootti ei kääntynyt tarpeeksi. Adrenaliini virtasi suoniini. Kanootin kääntäminen kesti sekunteja kauemmin kuin piti, mutta lopulta kääntyi, väkisin. Meloin kaikin voimin kohti vasenta rantaa. Vältin kallion viereiset kuohut vain niukasti. Meloin kosken alla rantaan ja kaadoin ylimääräiset vedet kanootista pois.

Jälkikäteen pidin tekemääni reittisuunnitelmaa virheenä. Virran ylitys ulkokurvista sisäkurviin päin on yleisestikin hankalaa, koska vesi pakkautuu ulkokurviin. (Olisi pitänyt tutkia mahdollisuus laskea ensimmäinen mutka sisäkurvin kautta kuohujen yli tai kantaa suosiolla ohi.)

Päivä päättyi Suorpmogorzi-vesiputoukseen, jota ennen kannoin kanootin erään könkään yli. Sen jälkeen laskin helppoa virtaa, kunnes virta teki mutkan vasemmalle. Menin katsomaan mitä siellä on. Suorpmogorzi-vesiputous.

Huh. Tämä riittää tältä päivältä. Pystytin teltan louhikkoiseen maastoon.

Päivän saldo = kanootti liikkui 33 km, alas 70 metriä.

Teltassa oli hetkessä tuhat mäkärää.

Olen kehitellyt retkityylini vuosien kuluessa sellaiseksi, että pärjään illasta aamuun mäkärien ja hyttysten kanssa ilman myrkkyjä. Kas näin:

1. Melo päivä ilman hyttystakkeja ja -huppuja. Se on turvallisuutta. Verkko silmän edessä ei näe koskien kuohuja tarpeeksi hyvin.
2. Ilta on tullut. Vedä hyttystakki päälle ja käteen hanskat, joiden läpi hyttyset eivät pistä.
3. Pystytä teltta ja laita vaatekassi ynnä muut tarpeelliset varusteet absidiin (ulkoteltan ja sisäteltan väliin).
4. Hae vesiastiat täyteen (minulla 2 litraa).
5. Laita ruokaa hyttystakki päällä. Anna hyttysten ja mäkärien inistä.
6. Kun ruoka valmis, mene absidiin ja sulje vetoketjut 90-prosenttisesti.
7. Riisu hyttystakki ja hanskat. Tässä vaiheessa tuhat mäkärää ja hyttystä eivät hyökkää kimppuun, koska ne ovat menettäneet ulkoteltan sisällä suuntavaiston. Ne pyrkivät ulos ja pörräävät ulkoteltan kangasta vasten. Alle 1 % hyttysistä ja mäkäristä tajuaa pistää ja purra. Ne voi hätistää yksitellen pois.
8. Syö kaikessa rauhassa. Ravista telttakangasta kolmen lusikallisen välein, jotta hyttyset ja mäkärät luulevat, että on myrsky ja menevät paniikkiin.
9. Raota sisäteltan vetoketjua. Heitä makuupussi ja muut tarpeelliset tavarat sisätelttaan. Myös aamiaistarvikkeet ja pissapullo. Yksikään hyttynen tai mäkärä ei tajua mennä sisään.
10. Ota kumisaappaat pois ja kaikki muut, mitä ei sisäteltassa tarvita. Avaa sisäteltan vetoketju tarpellisessa määrin ja peruuta sisään. Sulje vetoketju. Sisäteltassa on tässä vaiheessa noin kolme hyttystä ja kaksi mäkärää, jotka on helppo tappaa.
11. Nuku.
12. Jos pissattaa, pissaa pulloon. Kohdassa 3 olet toki pystyttänyt teltan siten, että absidin toisella puolella alkaa alamäki, jonne pissan voi kaataa.
13. Sisäteltasta ei tarvitse poistua aamiaisen vuoksi. Avaa vetoketjua sen verran, että voit keittää veden absidissa (en tarvitse muuta kuin kuumaa vettä). Varmista keittimen pysyminen pystyssä!
14. Kun vesi on kiehunut, nosta vesipannu sisätelttaan käyttäen alustana nurinpäin käännetyn ruokakattilan pohjaa. Vedä vetoketju kiinni.
15. Syö aamiainen sisäteltassa kaikessa rauhassa.
16. Ryhdy päivän muihin puuhiin.

Keskiviikko 12.7.2017

Kannoin aamulla kanootin Suorpmogorzi-vesiputouksen ohi, jonka viereen olin leiriytynyt.

Kosket jatkuivat koko päivän vaikeina ja niitä oli paljon. Kun olet selvittänyt edellisen kosken joko laskemalla sen tai kantamalla ohi, vastaan tulee seuraava, jossa on taas jotain erityisen hankalaa.

Kuinka kova joki Karasjoki on? Ken on laskenut Ivalojoen koskiosuuden ja tuntee Lätäsenon, ymmärtää seuraavan vertauksen:

• Karasjoen kiivain koskiosuus (25 km, alas 115 metriä) on kaksi kertaa pitempi ja jyrkempi kuin Ivalojoen vastaava (13 km, alas 35 metriä).
• Karasjoen koskiosuudella melkein jokainen koski on niin vaikea, että laskua joutuu tosissaan harkitsemaan. Vaikeusaste on sama kuin laittaisi peräkkäin 15 Ivalojoen Saarna- ja Surmaköngästä, 6 Lätäsenon Munnikurkkiota, 3 Lätäsenon Isokurkkioita sekä pari vielä vaikeampaa. Näin saadaan Karasjoen koskiosuus.

Karasjoki on Lapin kovin joki. Reilulla marginaalilla.

Päivän ehdoton kohokohta oli Raigebakgorzi-kanjoni. Kuten moni muu koski, se alkaa aavistuksella, että edessä on jotakin väkivaltaista.

Ohi kantaminen tapahtuu oikean rannan kautta. Maaston louhikkoisuuden vuoksi on järkevää kantaa tavarat 30 metriä joen yläpuolella.

Raigebakgorzi-kanjonin koskissa on monenlaisia välivaiheita, mutta loppu on tavattoman kaunis. Osa vedestä tulee ulos kallioon porautuneen tunnelin kautta.

Gps-paikannin kertoo, että kannoin kanoottia ja tavaroita 1030 metriä, kunnes olin ohittanut tämän paikan (siihen kului 2,5 tuntia).

Kantamisen viimeinen vaihe oli laskeutuminen louhikkoisen solan kautta edellisen kuvan etualalla olevaan vesialtaaseen.

Tässä yksi välivaihe, kun kannoin kanoottia alas. On syytä olla varovainen!

Paljon muitakin hankalia koskia oli, joista suuren osan laskin. Olin kanoottiin loiskuneesta vedestä läpimärkä.

Poikkeuksellisesti päätin melonnan jo klo 17, kun saavuin paikkaan, jossa Bavttajohka yhtyy Karasjokeen. Heti sen jälkeen vasemmalla rannalla on tällainen näky.

Aidoitettu neliömetrin kokoinen alue on hautausmaa, jossa on yksi risti. Puiden takana on kirkko. Norjalainen kartta antaa paikalle nimen ”Beaivvasgieddi” [GodTur.no-karttalinkki].

En katsonut rististä nimeä, mutta jälkikäteen yksi-plus-yksi laskien voi päätellä, että joku rikas norjalainen retkeilijä (kalamies?) on testamentannut merkittävän osan omaisuudestaan, jotta tähän rakennetaan erämaakirkko. Hän makaa kirkon edessä haudassa, luultavasti tuhkattuna.

Mieleen tulee toive, että suomalaistenkin kansallispuistojen liepeillä voisi olla jotain vastaavaa. Paikan ei tarvitse olla uskonnollinen. Google-haut ”kansallispuisto uurnalehto” tai ”kansallispuisto muistolehto” eivät palauta mitään järkevää (=tällaista ei vielä ole olemassa).

Erämaakirkko on lukittu, mutta kirkon vieressä on autiotupa, jonka ovi on auki. Olin saanut jo aiemmin tiedon, että sinne saa majoittua.

Talosta kolmasosa on auki. Tähän huoneeseen pääsee.

Kuusi sänkyä. Toinen kuvakulma.

Tupa on perusolemukseltaan kunnossa, muttei edellisten kävijöiden jäljiltä siisti (ei ole kunnon harjaa) eikä se ole tiiviskään, sillä hyttysiä lensi sisään rakojen kautta. Sen vuoksi pystytin teltan tuvan eteen kuten aiemmasta kuvasta näkyi.

Päivän saldo = kanootti liikkui 15 km, alas 75 metriä.

Torstai 13.7.2017

Heräsin aamuyöllä ihmisääniin. Joukko miehiä käveli teltan ohi tupaan. Uni kaikkosi silmistä.

Hetken kuluttua miehet tulivat ulos. Katselin heitä sisäteltan verkon läpi. Miehiä oli kolme.

– Huomenta, huusin teltasta. Good morning!

Miehet eivät vastanneet.

– Suomi? English?

Nyt yksi mies vastasi ”jees jees” enkä vieläkään tiennyt millä kielellä keskustelua voidaan jatkaa.

Muistin nähneeni illalla pienkoneen, joka lensi erämaakirkon yli. Se arvatenkin kuljetti kalastajia erämaahan tai haki sieltä pois. Lentäjä on nähnyt minut pihalla teltan vieressä. Hän on antanut tiedon jonnekin ja nyt nämä miehet ovat tarkistamassa kuka olen.

Päästiin yhteisymmärrykseen, että keskustellaan englanniksi. Äänessä ollut mies kysyi mitä kautta olen tänne tullut. Vastasin tulleeni Suomesta ja sitten Karasjokea pitkin. Onko tullut kalaa, kyseltiin seuraavaksi. En kalasta, vastasin. Minä vain melon.

Tässä vaiheessa hoksasin, että miehet ovat kiinnostuneet siitä onko kalastuslupani voimassa. He menivät tupaan aamuyöllä, jotta en ehtisi piilottaa kalastusvälineitäni, sillä olen kuullut, että Norjassa ollaan tarkkoja sen suhteen onko välineet desinfioitu. Mitään vieheitä he eivät tietenkään olleet löytäneet, kun minulla ei sellaisia ollut. Tuvassa oli vain kuivuvia sukkia, saappaita ja housuja.

Ryhdyin minäkin kyselemään. Asutteko täällä? Onko Karasjoen kaupunkiin vielä pitkä matka? Äänessä ollut mies sanoi heidän asuvan joen toisella puolella. Karasjoen kaupunkiin on matkaa kaksi tai kolme päivää. Tai yksi päivä, jos lasken koskia kuin hullu.

Päättelin, etteivät nämä mitään viranomaisia ole – sen verran ailahteleva oli puheiden poljento. Tavallisia erämiehiä, mahdollisesti saamelaisia, joilla on oikeus kalastella kesä näillä vesillä. Kalamiehinä he olivat huolissaan osaanko noudattaa oikeita kalastustapoja. Kun en kalastanut, ei heillä ollut lisää kysyttävää, ja lähtivät pois.

Jatkoin uniani.

Heräsin varhain ja lähdin vesille. Ohitin miesten talon ennen klo 8 (Norjassa ennen klo 7). Heillä oli moottoroitu vene rannassa – samanlainen kuin mitä Tenojoella käytetään, kun lohta pyydetään.

Päivän mittaan näin paljon muita vastaavia veneitä, parhaimmillaan viisi kerrallaan. Veneiden näkeminen kovien koskien jälkeen oli merkki, että kosket helpottuvat muutamaksi seuraavaksi kilometriksi – ei kukaan viitsi lepuuttaa venettä paikassa, jossa jokea ei pääse veneellä ylös eikä alas.

Kalamiesten puheista huolimatta aioin meloa tänään Karasjoen kaupunkiin, vaikken laskisikaan koskia ”kuin hullu”. Kovia koskia oli yhä. Alla kuva Stuorragorzista, jonka kannoin ohi.

Avokanoottiyhdistyksen monet melojat tekivät retken Karasjoelle vuonna 2015 – erona minun retkeen se, että he tulivat Suomesta Pöyrisjärven kautta ja Norjassa Ahkkanasjoen kautta. Ilkka Salmen valokuvassa samainen Stuorragorzi näyttää seuraavalta (noin 20.6.2015).

Ilkka Salmen valokuvan etualalla vasemmalla oleva kiviryhmä on minun ottamassani valokuvassa veden peittämä. Valokuvien vertailun tulos: meloin Karasjoen heinäkuussa 2017 paljon korkeammalla vedellä kuin mitä Karasjoessa virtasi kesäkuussa 2015.

Päivän toinen koskihaaste oli leveä ja monihaarainen Raitegorzi, josta minulla on kuva vain helposta alusta.

Raitegorzi olisi ollut laskettavissa turvallisesti läpi oikeasta reunasta (ulkoreunasta). Laiskuuttani en tehnyt tarkistusta kunnolla ja laskin ensin kosken keskellä olevaan suvantoon. Tämä johti tilanteeseen, jossa en voinut jatkaa sitä linjaa eikä peruuttaakaan voinut. Päädyin vaiheittain pelottavaan tilanteeseen:

• Kannoin kanootin oikeanpuoleiseen haaraan kallion yli, minkä jälkeen olin oikeanpuoleisen haaran vasemmalla eli ”vaikealla” puolella.
• Laskin kanootin veteen ja menin kyytiin.
• Vedin hanskoja käteen, jolloin kanootti alkoi lipua taaksepäin.
• Aloin meloa, mutta imu taaksepäin oli niin hurja, etten pystynyt vastustamaan sitä meloen.
• Adrenaliini virtasi suoniini, sillä tajusin, että takana on stoppari, jota kohti imeydyin. Kaatuminen olisi varma.
• Vedin kaikin voimin melalla itseni kohti vasemmalla olevaa kalliota.
• Heittäydyin yläruumiillani kallion päälle ja tartuin hanskoilla kallion epätasaisuuksiin. Kanootin liuku taaksepäin pysähtyi.
• Nousin kalliolle. Vedin kanootin osin kallion päällä takaisin turvallisille vesille, jonka jälkeen hyppasin taas kanoottiin ja laskin kosken alas.

Raitegorzin jälkeen Karasjoessa ei ole mitään erityisen hankalaa. Pian alkaa näkyä mökkejä ja autojakin.

Ensimmäinen silta.

Muistin, ettei minulla ole itsestäni yhtään omakuvaa kanootissa. Olkoon alla oleva sellainen. Istun penkillä. Edessä on vaatesäkki ja varamela. Takana on toinen varustesäkki, jossa teltta, ruoat ynnä muuta.

Päivän viimeinen tarkistettava koski on siinä, missä lähes Karasjoen kokoinen Iesjohka yhtyy Karasjokeen.

Laskin kosken vasemmasta laidasta.

Sen jälkeen oli rauhallista hyvää virtaa kohti Karasjoen kaupunkia, jonne saavuin klo 18 jälkeen (Norjan kello vähän yli 17).

Perillä. Kahdeksassa päivässä meni. Pisin ja kovin melontaretkeni ikinä.

Päivän saldo = kanootti liikkui 61,5 km, alas 95 metriä.

Yhteenveto

Koko reitti satelliittikuvan päällä Käkkälöjoen sillalta Karasjoen kaupunkiin. Kuvassa on myös muita melomiani reittejä (keltainen) ja patikointeja (punainen).

Alla tarkemmin Norjassa melomani osuus – mukana aiemmin tekstissä mainittuja paikkoja sekä muita melomiani reittejä, jotka ylittävät vedenjakajia.

Huom! Tässä artikkelissa ei ole karttalinkkejä Norjan puolella (mutta saatan lisätä muutamia jälkikäteen). Referenssikarttana voi kuitenkin käyttää norjalaista karttapalvelua GodTur.no. Jos haluat suoraan Karasjoen alueeseen, klikkaa tästä.

Gps-paikannin näytti retken päätteeksi 260 km liikuntaa reilussa 65 tunnissa.

Lasken aktiivitunteihin puolet stopped timestä. Näin ollen tein aktiivitöitä Käkkälöjoen sillalta lähtien (desimaalit huomioiden) 65,3 + 15,4 / 2 = 73 tuntia. Tämä on selvästi enemmän kuin aiemmilla Lapin retkilläni, jolloin aktiivitunteja on ollut suurimmillaan 56 tuntia (Øvre Anarjohkan ja Kietsimäjoen retket).

Kanootti liikkui yhteensä 219 km, josta 14 km kantaen tai raahaten. Kävelyä tuli 58 km, josta siis 14 km kanootin kanssa.

Eri maihin jaettuna:

• Suomessa aktiivitunteja 35 h (3,5 päivässä). Kanootti liikkui 65 km.
• Norjassa aktiivitunteja 38 h (4,5 päivässä). Kanootti liikkui 154 km.

Tuosta ilmenee, että tein melkein yhtä paljon töitä Suomessa (35 h) kuin Norjassa (38 h), vaikka Norjassa käytin päivän enemmän. Norjassa oli varaa ottaa kevyemmin, kun sain varmuuden siitä, että ruoka tulee riittämään.

Tein myös pienen 4:19-mittaisen höpötysfilmin Karasjoen melonnasta, suoraa puhetta kameralle, josta saattaa ilmetä jotakin sellaista, mitä tässä artikkelissa ei ollut. 😀

Kasasin kanootin kärryihin, kävin kaupassa ja vedin tavarat Karasjoen leirintäalueelle. Otin seuraavana päivänä bussin Rastigaisa-tunturille, josta kerron seuraavassa artikkelissa.

Artikkelin loppuun kiva kuva, jonka Facebook poimii artikkelin pääkuvaksi.