Chilen ja Argentiinan Andeilla 2012

Vuoden 2017 tammikuu oli ensimmäinen 9 vuoteen, kun en lentänyt etelään patikoimaan. Jotta jotain vastaavaa tässä olisi, kokoan yhteen 5 viikon retkeni Chilessä ja Argentiinassa 2012, josta alla kolme huippumaisemaa (Nahuel Huapi, El Chalten, Torres del Paine).

  

Millaisia kohteita Andien vuoristossa on? Miten asiat siellä järjestyvät? Siitä olen koostanut tietopaketin ja runsaat kuvaukset 8 kohteesta. (Tarinat kirjoitin alun perin edelliseen blogiin, josta kuvat katosivat – nyt olen stilisoinut tekstit ja jättänyt oleelliset kuvat.)

Aloitetaan.

Käytin patikoidessa pääkaupunkiseudun kirjastosta lainaamaani kirjaa Trekking and climbing in the Andes (Val Pitkethly & Kate Harper) vuodelta 2002, jota suosittelen. Kirja esittelee yksinkertaisine karttoineen 26 huikeaa reittiä kuudessa maassa – niistä minua kiinnosti Chilen ja Argentiinan eteläosat. Kirjan reitit ovat 3-7 päivää pitkiä ja hyvin vaihtelevia. Paikallisista turisti-infoista ja kansallispuistojen infopisteistä kannattaa hakea lisää materiaalia näistä ja muista reiteistä.

Paras aika matkustaa Etelä-Amerikan eteläosaan on marras-huhtikuu, jolloin eteläisellä pallonpuoliskolla on kesä. Minä ajoitin matkani tammi-helmikuuhun.

Suoria lentoja Andien vuoristoon ei ole, mutta ebookersilla tai vastaavalla voi ostaa lentoja mm. Puerto Monttiin, Barilocheen, El Calafateen ja Puerto Natalesiin, josta matkaa jatketaan bussilla. Parhaiden patikointikohteiden etäisyydet ovat mittavat, joten kannattaa myös harkita lentoja mantereen sisällä.

Retkikaasu ostetaan Etelä-Amerikassa rautakaupasta (ferreteria). Kattilat sun muut ateriointivälineet tuon Suomesta.

Retkiruoaksi kaupoista saa kaikkea normaalia, mutta tonnikalaa monipuolisempia säilykkeitä tai helppoja ”lisää vain kuuma vesi”-tyylisiä ruokia en vuonna 2012 löytänyt – näin ainakin Argentiinassa. Chilen kaupoista löytyy sentään hyvää kanasäilykettä, jota voi kaataa sellaisenaan nuudelien joukkoon. Joissakin patikointikohteissa kuten Nahuel Huapissa ja Torres del Painessa on kansallispuiston sisäisiä ravintoloita ja majataloja.

Vettä voi yleensä juoda hanasta ja puroista, sillä Andeilla riittää puhdasta vettä. Selvitä kuitenkin paikallinen tilanne turisti-infosta ja kansallispuistojen infopisteistä. Itse käytin toisinaan varmuuden vuoksi Barilochesta ostamaani filtteriä, joka toimi maastossa vedenpuhdistajana.

Bussireitistö on Andeilla kohtuullinen. Paikasta toiseen pääsee, kunhan tuntee aikataulut. Jotkut matkat ovat pitkiä kuten suureksi osaksi hiekkatietä kukeva reitti Barilochesta El Chalteniin / El Calafateen (25-30 tuntia). Tämä linja kulki 2012 vain kolmesti viikossa.

Leirintäalueita Chilen ja Argentiinan kaupungeista löytyy hyvin: googlaa ”kaupungin nimi + camping”.

Patikointireiteillä kulkee Etelä-Amerikassa paljon turisteja – eniten El Chaltenissa ja Torres del Painessa, joissa oli vaikeaa saada teltta mahtumaan muiden telttojen sekaan. Näissä paikoissa patikointipolut ovat selkeät. Vaikeammin navigoitavia reittejä löytyy, kun lähtee itsekseen tutkimaan paikallisvuoristoa. Tämän totesin Ushuaiassa, jossa en löytänyt tavoittelemaani kohdetta ja päädyin lopulta kävelemään vielä hankalamman reitin.

Vaelluskengät vai lenkkarit? Jotkut Andien vaellusreitit voi kulkea lenkkareilla kuten El Chaltenin ja Torres del Painen helpot mutta silti upeat pääreitit. Nämä ovat kuitenkin poikkeuksia. Andien merkityt patikointipolut ovat keskimäärin vaativampia kuin vertailukohteet Lapissa (Kevon kanjoni), Euroopassa (Alpit, Kanariansaaret) tai vaikkapa Uudessa Seelannissa. Esim. Nahuel Huapissa ei ole portaita tai muita apuvälineitä jyrkissä nousuissa – jotkut toiset rinteet ovat puolestaan täynnä kengän alla liikkuvaa pikkukivimassaa. Omilla retkilläni päädyin myös kävelemään pölisevässä tulivuoren tuhkassa (Puyehue) ja lumessa (Ushuaia). Suosittelen siis vaelluskenkiä.

Sitten patikoimaan. Kerron kävelemistäni reiteistä (niin kuin sen koin vuonna 2012), mutta kukin valitkoon omat reittinsä.

Maanantai 2.1.2012, Puerto Montt, Chile [Google Maps]

Puerto Montt, täällä ollaan. Tarkoitus on patikoida Andeilla eri paikoissa helmikuun alkuun asti ja jos samalla ymmärtää ja oppii jotain elämästä täällä, hyvä.

Hostellin nimi on Vista La Mar, näkymä merelle. Nimi oli enne.

Chile on kapea maa ja Andit lähellä joka paikassa. Niin kuin tuonkin kuvan taustalla.

Olen selvitellyt asioita. Paikallisesta Conaf-toimistosta (Corporacion Nacional Forestal) hain kansallispuistojen esitteitä. Paljon lisätietoa ei sieltä irronnut, kun unohdin tuoda tänne sanakirjan eikä rouva puhunut englantia. Uskon kuitenkin, että erityisiä lupia tai ennakkovarauksia ei tarvita sen kun kävelee kansallispuistoon virallisen sisäänkäynnin kautta.

Paikallinen ruokakauppa on aina elämys ja menee toista tuntia, kun arvailee mikä olisi mahdollista retkiruokaa. Säilykepuolelle menee. Puuroa löysin myös.

Rautakaupasta löysin retkikaasua, niin tein äsken ensimmäisen koekokkauksen kaupasta ostamieni koeruokien kera. Suuntasin turisti-infosta saamani kartan perusteella ylös mäkeä kohti aluetta, joka on kartassa vihreä. Arvelin, että siellä on puisto. Ei ollut. Siellä oli hiekkateitä ja taloja.

Istuin pientareelle kuin maankiertäjä ja katselin alas laaksoon. Avasin säilykepurkin, kaadoin sisällön kattilaan, lämmitin sen keittimellä ja söin. Sitten tein vähän puuroa ja keitin kaakaota, sillä sitäkin olin ostanut. Muutama ihminen käveli takaani ja koira haukkui. Muuten minua ei häiritty. Vatsa tuli täyteen.

Mitä muuta? Puerto Montt on joskus ollut hieno kaupunki.

Kovin uudenaikainen kaupunki tämä ei ole. Sähköjohdot kulkevat ilmassa. Valtaosa rakennuksista on puuta, maali halkeilee, kunnossapito unohtunut. Kadut ovat betonia ja mäkisiä.

Tein pienen paikallisretken. Kaveriksi lähti itävalatalainen bussikuski Hans, joka jo esiintyy edellä risteyksen keskellä. Kävelimme rantabulevardia.

Kuvan taustalla oleva viheralue on saari. Sinne pääsee veneellä. Kun toisella puolen kipuaa mäen päälle, näkyy siellä kirkko ja kaukaisuudessa kaksi lumihuippuista tulivuorta: Osorno ja Calbuco.

Puerto Montt on pohjimmiltaan teollisuuskaupunki, joka ei kerää turisteja. Minulla on ennakkovaraus hostelliin vielä pariksi yöksi. Siihen mennessä pitäisi tietää tarpeeksi, jotta osaan lähteä muualle.

Puyehue = patikointia tulivuoren tuhkassa 4.-5.1.2012 [Google Maps]

Puyehuen kansallispuiston läpi kulkeva vaellusreitti Anticura-Riñinahue on yksi niistä, jotka olin etukäteen merkannut patikoitavien listalle kirjasta Trekking and climbing in the Andes. Reittikuvaus kuulostaa hienolta: ylänköreitti vailla isompaa kasvillisuutta, laajat näkymät laaksoihin, matkan varrella kuumia lähteitä, joissa voi pulikoida.

Bussi Puerto Monttista Osorno-kaupunkiin, jossa – kuten kysymällä selvisi – terminaalin vaihto 400 metriä rinkka selässä, josta pikkubussi Anticuraan.

Anticuran Conafissa (Corporacion Nacional Forestal) oli paikalla ikäiseni miesvirkailija, jolta ymmärsin, että jotain on vialla. Keskustelu käytiin espanjaksi toimistossa olevaa kohokarttaa sormilla tökkien. Reitti on suljettu. Kesäkuussa 2011 (eli seitsemän kuukautta sitten) purkautunut Puyehuen tulivuori on hiljattain purkautunut pienemmässä määrin. Purkaus on kuumien lähteiden lähellä, sinne ei ole menemistä.

Ymmärsin, että reitin alun voi kävellä, yöpyä refugiossa (=autiotupa) ja käydä Puyehuen huipulla. Sen jälkeen on palattava takaisin samaa reittiä. Laitoin vihkoon nimeni, kansallisuuden, passin numeron, lähtöajan ja tiedon, että suunnitelmani on tulla huomenna takaisin (jos en tulisi, he tietäisivät, että jokin on vinossa).

Koska en ollut ymmärtänyt kaikkea, kävin tien toisella puolella olevasta majatalosta kysymässä lisätietoja englanniksi mm. arvioidusta reippailun pituudesta. Sain majatalosta mukaani Chilen valtion sponsoroiman ilmaisen hengityssuojan, jota ”saattaisin tarvita, jos purkaus taas alkaisi – eihän sitä koskaan tiedä”.

Vielä yksi mutka. Reitin alkuun pääsin kulkemalla valtatietä 2,5 km länteen, sitten oikealle sivutietä ravintolaan, jossa 10 000 peson maksu (~15 euroa) reitille menosta ja taas nimi vihkoon. Samalla kevensin kantamustani, kun jätin turhiksi arvioimani matkatavarat säilöön.

Sitten reitille. Kuuma päivä, 25 astetta lämpöä. Kaikkialla maastossa tuhkaa: maassa, puiden juurilla, rungoissa, lehdillä, kivillä. Mihinkään ei halua istua. Kaikkea kosketusta on vältettävä, koska tuhka pöllähtää esim. rinkan osuessa oksistoon. Yllä olevan kuvan otin laittamalla kameran aidan seipään päälle. Muuten en hennonnut kameraa tuhkaan laskea.

Miksi en käyttänyt kameran jalustaa? Jalusta oli rinkassa, jota en myöskään halunnut laskea tuhkaan. Lepotaukoja pidin rinkka selässä nojaamalla käsiä polviin. No ok, kerran laskin rinkan maahan ja samalla kiinnitin jalustan kameraan.

Reitti oli selvä: rinnettä ylös, usein sadekauden muodostamia purorännejä pitkin. Vettä en reitillä nähnyt muuten kuin yhdessä purossa. En täydentänyt vesivarastoa, sillä refugiolla olisi vettä – niiden paikat on suunniteltu niin, että vettä on saatavilla.

Reilun kolmen tunnin kuluttua vastaani tuli kaksi ranskalaista. Olin odottanut sitä, sillä olin nähnyt heidän nimet vihkossa. He olivat käyneet Puyehuen huipulla, kurkanneet kraateriin ja nyt matkalla alas. Kovakuntoisia kavereita. Sain heiltä ohjeet mikä on paras reitti huipulle, minkä kuuntelin kohteliaasti, vaikka jo tiesin, etten aio yrittää. Ensimmäisellä patikoinnilla en halua kävellä jalkoja altani.

Saavuin refugiolle 880 metrin nousun jälkeen. Kuvan oikeassa reunassa on Puyehuen huippu – sinne olisi 800 metrin lisänousu.

Kurkistus tupaan. Laskin rinkan tuhkaiselle penkille. Kaikkialla tuhkaa.

Rähjäisissä sängyissä tuhkaa.

1-2 millimetriä.

Löysin tuhkan peittämän harjan. Kopistelin sen tuvan ulkopuolella seinään, jotta tuhka irtoaisi. Harjasin melko puhtaaksi kaksi penkkiä, pöydän kulman ja kaksi naulakkoa. Enempää en viitsinyt, koska tuhka pöllysi.

Vettä oli jäljellä puoli litraa, liian vähän. Otin tuvasta 5 litran astian, jonka täytin purossa tuhkanruskealla vedellä.

Palasin tuvalle. Ilman vettä ei ihminen pärjää. Otin rinkasta paidan ja käytin sitä suodattimena, kun kaadoin tuhkaveden astiaan. Tuhka oli niin hienojakoista, että paita säilyi valkoisena, kaikki valui kankaan läpi. Hyvä on, maistoin tuhkavettä. Aivan hyvää, hampaissa vain ratisi.

Väliin kuva jaloistani.

En ollut tuvan ainoa asukas.

Kun olin syömässä, yllätyin kopinasta tuvan ulkopuolella. Mike Kaliforniasta astui seurakseni. Hän kertoi olevansa valokuvaaja, syövänsä hiukan ja sitten jatkavansa huipulle, jonne aikoi pystyttää teltan. Aamuyöllä hän aikoo kuvata käynnissä olevaa purkauksen punahehkuisia laavan värejä.

Mike oli superystävällinen. Kun hän näki purosta tuomani tuhkaveden, hän sanoi, että hänellä on reilusti vettä, joten voisin ottaa sen verran kuin tarvitsen.

Otin kuvan, kun Mike lähti kohti huippua lamppu otsalla tanner pöllyten.

En tavannut Mikea sittemmin. Tosi kokenut eräkettu hän on, sillä viimeiset puolitoista tuntia hän on joutunut kävelemään kuutamossa otsalampun valossa.

Ilta saapui. Nousin lähimmälle mäelle, josta kuvasin näkymän Puyehue-järvelle.

Liitän myös kuvaparin iltakuva-aamukuva (vasemmalla Putiagudo, oikealla Osorno).

Nukkumaan kävin ehjimpään toisen kerroksen sänkyyn. Levitin sen päälle pressukankaan, jota onnekseni kannan aina mukana. Sen päälle kävin makuupussiin hengityssuoja naamallani. Nukahdin kuunnellessani pääskysten kimitystä ja liskojen rapinaa.

Tähän väliin huomio, että olisin hyvin voinut nukkua ilmankin hengityssuojaa. Järkeilin kuitenkin, että jos yöllä alkaa tuulla, niin koko maja alkaa pöllytä, jolloin suojasta on hyötyä. Ei onneksi alkanut.

Nukuin hyvin. Aamulla nouseva aurinko värjäsi tuhkaisen pihan melkein talvimaisemaksi.

Vuoren takana tapahtuva purkaus näkyi ohuena savupatsaana.

Ihmetellä täytyy miten eläimet täällä pärjäävät. Paikallisia räystäspääskyjä oli kymmeniä kuten myös kahta tyyppiä rastaslintuja.

Aloin laskeutua alas harmaaseen metsään.

Tallaantuu se polku tuhkaankin.

Jotain vihreääkin jo on. Luonnon uusiutumiskyvyssä on ihmeellinen voima (en ole korjannut alla olevaan kuvaan värejä – jos korjaisin, olisivat kukat vielä kirkkaampia).

Taas alhaalla. Tuhkanharmaan Golgol-joen ylitys. Refugio sijaitsee valokuvassa vasemmalla mäen päällä. Sen takana olisi tulivuoren huippu.

Merkitsin itseni takaisin palanneeksi molempiin vihkoihin, joihin olin nimeni jättänyt.

On Anticurassa muutakin, josta kaksi kuvaa. Paikallinen soma vesiputous.

Putouksen alapuolisen köysisillan ylitettyään voi nousta 180 metriä vastarinteeseen, josta näkyy Puyehue-tulivuori näin hyvin.

Google Earth -kuva reitistä.

Näin päättyi patikointini Puyehuen kansallispuistossa kaksi päivää etuajassa. Söin paikallisessa ravintolassa täkäläisittäin hyvin (kaksi burgeria), vaihdoin paidan ja ryhdyin liftaamaan kohti seuraavaa retkikohdetta, sillä Anticuraan tulee harvoin busseja.

Osornon tulivuorella 6.-7.1.2012 [Google Maps]

Puyehuen kansallispuistosta ei pääse sujuvasti pois, koska busseja kulkee harvoin. Vanhempi herrasmies näki minut liftaamassa ja kysyi neuvoa mitä täällä voi nähdä. Ilmeni, että hän on Viktor, virolainen.

Liftaus ei toiminut. Kului tunti, kunnes Viktor palasi vesiputouskierrokselta ja otti minut kyytiin. Hänellä oli sama kohde, Osornon tulivuori.

Viktor laatii vielä 65-vuotiaana Java-ohjelmia Nokian kännyköihin. Juteltiin Neuvostoliiton aikaisesta tietotekniikasta (Itä-Saksassa tehtiin päteviä IBM-mainframe-klooneja) ja Fortran-kielen hienouksista (6-merkkiset muuttujat). Hyvin hauskaa.

Samalla loimme katseemme kaukaisuudessa näkyvään Osornon tulivuoreen.

Osornoa pidetään yleisesti Japanin Fuji-vuoren näköiskopiona.

Kohteemme oli Petrohuen kylä, jossa alkaa Vicente Perez Rosales kansallispuisto. Ensinäkymät turkoosivetiseen Lago Todos Los Santosiin toivat mieleen Uuden Seelannin.

Viktoria kiinnosti laivamatka Isla Margaritalle, minua patikointi, joten tarjosin jätskit ja kiitin kyydistä. Kävin paikallisessa Conafissa (Corporacion Nacional Forestal) laittamassa nimen ja suunnitelmani vihkoon. Sitten pystytin teltan leirintäalueelle, sillä ajatukseni oli lähteä patikoimaan vasta seuraavana aamuna.

Perjantaiaamu 6.1.2012. Lago Todos Los Santosin värejä.

Näkymä Osornolle lähtöpaikasta.

Osorno on yksi Chilen aktiivisimpia tulivuoria, mutta sen lumihuippu ei koskaan sula. Purkaukset tapahtuvat reunoilta. Conafin henkilökunta vannotti minua tarkkailemaan vuorta ja raportoimaan, jos näkisin vähänkään höyryä.

Jatkoin kävelyä kohti vuorta.

Kuivuneen joen yli.

Yhä ylemmäs, jolloin metsät loppuivat ja kävelin tasangolla.

Kuvissa näkyviä lumilaikkujen sijainteja on hauska jälkikäteen vertailla, koska niistä näkee, että patikointipolku kiertää vuorta. Huipulle ei ole menemistä ilman sopivia välineitä ja taitoja – niitä minulla ei ole.

Pidin muutamia taukoja. Istuskelin rauhassa nautiskellen siitä, että tässä maastossa ei ollut tuhkaa kuten Puyehuella. Ihania lepohetkiä.

Polun huippukohdassa, 850 metrin nousun jälkeen, on vanha rähjäinen hylätty refugio – hylätty arvatenkin siksi, että vettä ei ole saatavilla.

Vastaani tuli 20 hengen joukko patikoijia. He olivat lähteneet liikkeelle refugio La Picadalta, vuoren toiselta puolen, jonne pääsee autolla. Refugio La Picada oli kohteeni. Sieltä huippu näkyi näin.

Refugioissa on eroja. Jotkut kuten tämä ovat huipputason kahviloita ja sieltä saa ostaa yön sängyssä peittojen alla. Refugio ei kuitenkaan ollut auki. Kaksi pulmaa: Mistä saan vettä yötä varten? Missä voin nukkua, sillä teltan olin jättänyt turhana taakkana Petrohueen?

Ensin vesi. Paikallinen joenuoma oli kuiva. Huomasin letkun, jota lähdin seuraamaan. Ehkä sen päästä löytyy?

Tuli mieleen sarjakuva Mustan saaren salaisuus, jossa Tintti seuraa maasta löytämäänsä sähköjohtoa löytääkseen rikollisen. Letku jatkui metsään ylämäkeen. Huomasin jakajan ja sen päässä hanan.

Nam, kylmää vettä.

Istuin La Picadan pihaan kokkaamaan. Luin puun alla kirjaa. Maastopyöräilijät ja patikoijat kulkivat ohitseni matkalla vuoripolulle. Läiskin paarmoja, joita täällä on paljon. Liskot juoksentelivat syömään paarmoja maasta. Räystäspääskyt lentelivät ja kolibri käväisi surisemassa.

Kello 19 täytin vesipullot ja nousin polkua takaisin vanhalle refugiolle.

Rakensin pressukankaasta laavun (Puyehuen tuhkasängyn jäljet näkyvät yhä).

Illan viimeinen katsaus Osornoon.

Hyvää yötä.

Aamulla huomasin majan seinässä lapun, jossa kolme miestä selosti reitin vuorelle. Vaativa nousu, koska rinteen keskelle ovat piirtäneet teltan kuvan.

Palasin alas.

Samassa panoraamassa Lago Todos Los Santos ja Osorno.

Siinä se. Alla vielä reitti satelliittikuvassa (Petrohue vasemmalla, La Picada oikealla, vanha refugio mutkana korkeimmalla).

Tämän retken jälkeen palasin Puerto Monttiin vielä joksikin aikaa.

Villarrican tulivuoren hieno vaellusreitti 11.-12.1.2012 [Google Maps]

Saavuin 10.1.2012 Pucon-nimiseen kaupunkiin patikoidakseni osan Villarrica-vaellusreitistä, joka on nimetty (kirjassa Trekking and climbing in the Andes) maisemaa hallitsevan lumihuippuisen Villarrica-tulivuoren mukaan. Vuori näkyy kaupunkiin näin.

Harmi vain en hoksannut aiemmin tulla Puconiin, sillä sen ympärillä on useitakin vuoristopatikointikohteita. Pucon itse on pieni kaupunki, joka elää turismista vähän kuin Queenstown Uuden Seelannin eteläsaarella.

Majoittauduin Paradise Puconiin, yhteen monista pienistä hostelleista. Ajatus oli nukkua yksi yö, lähteä aamulla patikointireitin alkuun. Henkilökunta tietää mitä turistit aikovat. Kyytejä ei tarvinnut enempää järjestellä kuin mennä mukaan, sillä jokaisena kirkkaana päivänä Villarrican hiihtokeskukselle (patikoitireitin alkuun) kuljetetaan satakunta turistia ja enemmänkin.

Kello 8:00. Melko viileää, ehkä +10 astetta. Turistien haaveena on valloittaa lumihuippuinen vuori ja kurkistaa kraateriin (siellä on kuulemma laavajärvi). He maksavat siitä 80 euroa, saavat päiväksi käyttöönsä kiipeilijän varusteet ja oppaan, joka opettaa kaiken tarpeellisen.

Itse en huipulle pyrkinyt. Patikointireitille lähtee harvempi, ehkä kymmenesosa. Omassa kuljetuksessa olin ainoa patikoija.

Reitti on maastossa melko hyvin ohjeistettu. Kylteissä olevat kilometrimäärät eivät tosin pidä paikkaansa. Käytinkin varsinaisena oppaana kirjaa Trekking and climbing in the Andes, jossa tämä reitti on kuvattu alusta loppuun.

Reitti lähtee Villarrica-vuoren pohjoispuolelta, kiertää sen vastapäivään ensin kohti länttä, edelleen etelään, kääntyäkseen lopulta itään, kunnes tullaan toiselle tulivuorelle (Quetrupillan), joka myös kierretään.
Ensikosketus Chilen lumeen.

Aurinko nousi ylemmäs. Muutaman tunnin kuluttua Villarrican huipulle ilmestyi pilviä. Kuulin jälkikäteen, että kukaan turisti ei ollut päässyt huipulle. Huiputusta ei tehdä pilvessä.

Alussa on otettava tarpeeksi juotavaa, koska ensimmäiseen vesipaikkaan on vähintään 3 tuntia. Tämä paikka se ei ole, sillä vesi on tuhkanharmaata.

Maasto on tummanharmaata laavakiveä, kunnes aikanaan saavutaan metsään.

Metsä läpi ja raikasta kylmää vettä. Nam. Aterioin.

Katselin tulivuorta, jonka yltä pilvet olivat kaikonneet.

Kuumuudessa pullistunut hevosen raato. Tarina ei kerro miksi näin tapahtui, mutta haju oli paha.

Villarrican kierto kulkee periaatteessa samalla korkeuskäyrällä. Silti korkeusmetrejä kertyy, kun vuorottain laskeudutaan kuivaan joenuomaan ja noustaan ylös. Välistä lasku ja nousu voivat olla liki 100 metriä.

Jälleen pujahdetaan metsään. Metsälampi. Tätä en odottanut. Tuli Nuuksio mieleen.

Villarrica on purkautunut viimeksi 1964 ja 1971. Uutta rajua purkausta odotetaan, koska se on ”myöhässä aikataulusta”.

Nyt 2017 kun päivitän tätä, Villarrica ehti jo purkautua uudestaan 3.3.2015. Alla filmi siitä.

Lukuisat laavakentän ylitykset kertovat menneiden purkausten tarinaa. Hauskoja muotoja esiintyy.
Esim. rypytettyä kangasta itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Puolenkin kilometrin laavakentän ylitys on suunnistuksellisesti hankala juttu, koska edellisten patikoijien jäljet eivät painu poluksi kovaan alustaan. On seurattava muita merkkejä kuten kivikasoja, joita reitin ylläpitäjät ovat jättäneet.

Selvä tapaus, tuosta välistä kuuluu mennä!

Villarrica hallitsee maastoa pitkälle iltapäivään.

Itään päin jatkuessaan reitti loittoaa vuoresta ja maasto muuttuu.

Jos kuljetaan pieneksi jauhautuneella laavahiekalla, reitti on reunustettu isommilla laavakivillä.

Maaston muodot pyöristyvät ja tulee mieleen Suomen Lappi.

Lopulta 10 tunnin patikoinnin jälkeen saavun Estero Aihuelle (estero = puro), johon laitan vihreän telttani muiden joukkoon (sveitsiläisiä, saksalaisia, israelilaisia).

Raskas päivä. Jos olisi ollut aikaa enemmän, ei olisi tarvinnut jatkaa näin pitkälle, sillä tätä ennenkin oli kaksi hyvää leiripaikkaa. Olin kuitenkin budjetoinut tälle vaellukselle vain 2 päivää eikä ollut mahdollista lepäillä.

Heräsin 12.1.2012 kello 4:30. Aamiaistettuani lähdin liikkeelle klo 6:10.

Jänniä puita.

Kyseessä on monkey puzzle tree, jota kasvaa vain Chilen keskiosissa. Se on Chilen kansallispuu. Pienempänä puu näyttää tältä.

Suurempana sen runko näyttää tältä ja kestää tulipalot.

Käpy on pehmeä ja menee rikki puristamalla. Maassa on paljon puolikkaita. Linnut kai avaavat kävyt ja syövät sisuksen.

Isomman joen ylitys (Pichillaneahue).

Sitten reitti yhtyy metsäautotiehen ja jatkuu tylsempänä. Avaria näkymiä ei enää ole. Kuljetaan metsässä laakson pohjalla.

Conafin (corporacion nacional forestal) metsänvartioiden talo.

Harmittaa. Reitti on ollut tähän asti upea, mutta en voi jatkaa sen toista osaa, joka kiertäisi Quetrupillanin tulivuoren. Siihen tarvitaan 2 päivää lisää.

Jatkan alemmas ja päätän reitin uimalla Termas Palguinin kuumissa lähteissä. Ilma +30 astetta, vesi +40 astetta.

Reitti satelliittikuvassa. Näkymä lännestä. Lähtö edestä, sitten kierto vastapäivään.

Reitin loppuosa. Näkymä idästä.

Retken lopetus ei sujunut suunnitelmien mukaan. Paradise Puconin uusseelantilaisen oppaan Davidin piti tulla hakemaan kello 13 Termas Palguinin kuumilta lähteiltä. Odotettuani 25 minuuttia soitatin itselleni taksin ja palasin hostellille. David oli yhtä aikaa nolo ja iloinen nähdessään minut.

Tässä kohtaa on syytä pohtia onko Chile sellainen eteläamerikkailainen mañana-maa kuin esim. Venezuela tai Brasilia, jossa suunnitelmista, joita ei ole rahalla etukäteen sinetöity, on lupa puolin ja toisin vapautua toiselle ilmoittamatta? Näinhän näyttäisi tämän tapauksen perusteella olevan. En kuitenkaan usko siihen, vaan pidän tätä poikkeuksena. Muiden kokemusten perusteella Chile on varsin helppo maa turistille. Suunnitelmia voi tehdä ja ne toteutuvat valtaosin kuten on etukäteen toisen osapuolen kanssa sovittu.

Minulla oli kiire jatkobussiin. Ehdin kuin ehdinkin, kun David lähti ”paikkaamaan noloa virhettään” ja auttoi lippujen ostamisessa (varsinkin lippu Chilestä Argentiinaan oli byrokraattisen hankala). Matka jatkui Osorno-kaupunkiin (eri asia kuin Osorno-tulivuori), jossa olin yön ja sitten seuraavana aamuna kohti Argentiinaa ja Barilochea.

Tuhkavaltatie Andien yli 13.1.2012 [Google Maps]

Andien yli kulkeva valtatie Chilen Osornosta Argentiinan Barilocheen on nähtävyys. Seitsemän kuukautta sitten rajusti purkautuneen Puyehue-tulivuoren toiminta jatkuu.

Maisemassa on kinoksittain tuhkaa.

Liikennemerkki.

Tässä oli kai ennen puro?

Isompi virta on ihme kyllä kirkas.

Tämä huolestutti, sillä olin lähdössä Barilochesta maastoon. Oli yllätys kuinka hyvin siivottu Bariloche lopulta oli. Tuhkalaskeuma näkyi vain muutamin paikoin isoina säkkeinä, joihin pihojen tuhkat oli kannettu.

Paikallisen patikointijärjestön suosituksesta ostin vedensuodattimen. Se on pitkulainen laite, jonka toinen pää kierretään pullonkorkin paikalle ja imetään putken läpi. Pullossa olevasta tuhkavedestä tai muuten saastuneesta vedestä tulee puhdasta.

Nahuel Huapi 14.-16.1.2012 – patikointireittien aatelia [Google Maps]

Enpä odottanut Nahuel Huapin kansallispuistossa Argentiinassa kulkevan patikoitireitin olevan näin upea – yksi maailman kauneimmista patikointireiteistä, vertailukelpoinen Uuden Seelannin komeimpiin vuoristopolkuihin (reittiohjeet Trekking and climbing in the Andes).

Aloitan alusta. Olen Barilochessa toista kertaa. Ensi kertaa kävin täällä heinäkuussa 2010, kun Argentiinassa oli auringonpimennys. Silloin oli talvi ja vuorilla lunta, patikointireitit kiinni paitsi alku- ja loppuosat. Pienet retketkin jo tekivät vaikutuksen – samoin Argentiinan ystävälliset ihmiset ja toimiva yhteiskuntarakenne, toimiva internet – tänne on tultava uudestaan, kun on kesä!

Lähdin Nahuel Huapille varhain 14.1.2012. Tarpeettomat tavarat jätin Barilochen keskustan hostelliin. Bussilla pääsin Lago Gutierrezille, josta 3 km jälkeen polun alkuun.

Alku on mahdottoman helppo, silta jopa puolimetrisen puron yli.

Reitti jatkuu tasaisena Lago Gutierrez -järveä myötäillen.

Hiekassa on muurahaisten pesiä, jotenkin graafisia ilmestyksiä.

Kyltitys on selkeä, refugio Frey kohteeni.

Parin tunnin kuluttua alkaa ylämäki. Saavuin sillalle, josta oheistan talvikuvan (6.7.2010) ja kesäkuvan (14.1.2012).

Sen jälkeen Petricekin maja, joka oli 2010 talvivaellukseni päätepiste (oli käännyttävä takaisin ennen kuin pimeni).

Jatkoin rinnettä ylös vielä vajaan tunnin (yhteensä 900 metriä nousua, 3 ja puoli tuntia polun alusta), kunnes saavuin refugio Freylle, johon mahtuu 40 nukkumaan.

Refugio Freyn pihalla on koko ajan toimintaa, sillä se on nuorten kalliokiipeilijöiden mekka.

Kumma kyllä Refugio Freyn menun hinnat eivät olleet juuri laakson hintoja korkeammat.

Miten tämä saadaan toimimaan vuoristossa? Sähköä tulee pienestä tuulivoimalasta, vesi tulee korkeammalta vuoristosta Laguna Shcmoll -järvestä, mutta kuka kantaa paikalle ruoan raaka-aineet? En jäänyt kyselemään.

Olen nähnyt Alppien vastaavissa refugioissa köysiradan, jota kautta voi toimittaa materiaalia ylös, mutta täällä ei ole sellaista. Refugion vieressä on pieni puinen tasanne, mutta tuskin helikopteri siihen voi laskeutua. Ja vaikka voisikin, en usko, että ruoat tuodaan ylös helikopterilla – hinnat olisivat korkeammat. Ei, en ymmärrä.

Oli miten oli, refugio on käsittämättömän upealla paikalla. Se sijaitsee Laguna Tonchek -järven rannalla, jota ympäröi joka puolelta graniittiseinät.

Heti perään kuva seuraavalta aamulta.

Kuuma aamupäivä. Naiskiipeilijät uiskentelevat järvessä pikkubikineissään.

En kantanut telttaa, sillä olin ajatellut yöpyä refugiossa. Tarjolla oli siskonpeti-tyyppinen yö patjoilla. Kun näin ihmispaljouden, päätin rakentaa laavun pressusta ja köydestä, joita kannoin mukana (kivet oli pinottu valmiiksi). Kiva näkymä järvelle.

Toinen suunta. Näettekö korkean graniittipylvään?

Siellä on pikkuruisia kiipeilijöitä neljä.

En ymmärrä kalliokiipeilystä mitään. Iltapäivällä pari kiipeilijää oli kallion päälläkin. Sykähdyttävää toimintaa, joka näyttää kuolemanvaaralliselta.

Lepäilin pari tuntia laavun varjossa. Yli 30 asteen kuumuus on merkittävä hidaste, mutten voinut olla paikoillaankaan. Kiedoin valkoisen liinan päähäni, lähdin liikkeelle ja join jatkuvasti vuoripuroista. Mihin menin? Sen neuvoi ostamani kartta, johon oli merkitty helppoja lisävuoripolkuja.

Helppoja ja helppoja. Tämä retki auttoi määrittelemään omat rajani: Jos pääsen ilman käsiä eteenpäin tai korkeintaan yhdellä kädellä auttaen, polku on minua varten. Jos tarvitsen kaksi kättä, en mene, ellei ole pakko. Niinpä en jatkanut yllä olevassa tapauksessa eteenpäin, vaikka se oli kartalla ”helppo” ja sinänsä olisin siitä toki ylös päässyt.

Vaikka Nahuel Huapin maasto on puurajan yläpuolella yleisesti ottaen rutikuiva, vuoripurot muodostavat Tonchek-järven taakse keidasmaisia alueita.

Lammikoissa näkyi jonkin sammakkolajin nutipäitä. Järvellä on myös muutama hanhilintu.

Aiemmissa panoraamakuvissa Laguna Tonchek on kalliojyrkänteiden reunustama. Hämmästyin, kun seuraavan päivän patikointireitti oli kartassa merkitty jatkuvaksi järven takaa olevan jyrkänteen yli. Miten ihmeessä? Nyt kun liikuin pelkän päivärepun kanssa, tarkistin asian. Jyrkänteen yli tosiaan kulkee polku, vaikka se ei hahmotu kauempaa. Se on merkitty punaisin täplin isoimpiin kiviin ja kallioihin.

Askel askeleelta löysin reitin. Ylhäällä oli seuraava järvi, Laguna Schmoll.

Kävin uimassa, kylmää vettä, aah. Schmoll-järvessäkin on joka puolella jyrkänteet. En enää harjoittellut sen yli kipuamista, kun periaate oli jo tullut tutuksi.

Palasin laavulle. Aurinko laski, porotus lakkasi, ilma viileni. Aah. Yön aikana laavu toimi hyvin, mitä nyt kerran tuulenpuuska heitti hiekanmuruja kasvoille.

Heräsin klo 5, sillä halusin liikkeelle aikaisin. Näin voisin hyödyntää aamun viileämpiä tunteja. Kuva Schmoll-järvestä, kun olen jo kivunnut sen takana sijaitsevan kivitöyrään päälle.

Ylänköpätkän pituus on 300 metriä. Näkymä toisella puolella. Tuonne alas pitäisi sitten mennä.

Kun katson karttaa, ilmenee, että alas mennään vain käymään, jotta päästään taas ylös kuvan keskellä olevan laakson takaisen jyrkänteen yli.

Mutta ensin alas. Hankalaa on. Pakkaan kameran ja vapautan molemmat kädet. Etenen hitaasti. Joka askel on arvioitava: voiko se kivi liikkua, jolle laitan painon? Välillä allani on kerros liikkuvia pikkukiviä. Silloin astun kantapäällä ja annan kivien ja hiekan valua kengän alla, koska liuku pysähtyy muutamaan kymmeneen senttiin. Eräänlaista hiihtämistä.

Alhaalta alkaa nousu jokilaaksoa ylös. Liikun metsässä.

Ohitan leirin, jossa kymmenkunta patikoijaa on telttaillut viime yön. Kaikki ovat barilochelaisia. Harva puhuu englantia.

Vihdoin toisella puolen luon katseen taaksepäin.

Jostain tuolta kuvan keskipaikkeilta oikealle ylitin harjanteen ja aloin laskeutua.

Toinen näkymä. Olen lukenut, että yksi merkittävä huippu täällä on Cerro Catedral. Sen täytyy olla tuo kaksitorninen.

Harjanteen ylityksen pituus on 2 metriä. Näkymä toiseen suuntaan.

Alhaalla on Laguna Jacob, jossa sijaitsee seuraava refugio, jos oikein tarkkaa katsettaan.

Käsittämättömän upeaa. Tulee mieleen Uuden Seelannin Routeburn track, jossa laskeudutaan Mackenzie-järven tupaan samaan tapaan.

Mutta laskeutuminen ei ole Uuden Seelannin kaltaista, jossa polku siksakkaa vehreässä maastossa tai on rakennettu portaat vuorelta alas. Täällä laskeutuminen on jälleen vaativa ja minulle hidas.

Perässä tulevat barilochelaiset saavuttavat minua, mutteivät pyri ohi, kohteliaisuudesta kenties tai siksi, että rinnettä alaspäin mennessä on vaarana irrottaa vieriviä kiviä alempana menevän niskaan.

Patikointi refugiolta refugiolle kesti 6 tuntia. Jacob-järven refugion nimi on San Martin.

Löydän varjoisan laavunpaikan puiden siimeksestä. Ruoan laittoa. Jälleen tarvitsen kaksi tuntia lepoa ennen lisälenkkiä. Sopiva kohde on Laguna Los Tempanos, jonne ehdin alle tunnissa.

Käsittämättömän upeaa. Kipuan graniittirinnettä ylös reilut sata metriä, mutta visuaalinen näkymä ei jälkikäteen arvioituna ole parempi.

Los Tempanos-järven vierellä pieni ihminen.

Kohisevat äänet kertovat jäätiköiden jatkuvasta sulamisesta puroina järveen. Missä puro, siellä keidas vihertää, tosin vain 5 metriä puron molemmin puolin.

Paluu takaisin Laguna Jacobille.

Juttelin tsekkipariskunnan kanssa refugion liepeillä.

Rakentamani laavun testausta.

Lörppö laavu, mutta kelpaa. Ennuste ei lupaa sadetta. Jos sataa, tämä ei suojaa, mutta antaa reagointiaikaa (jos sataisi, kääräisen tavarat pressuun ja menen refugioon odottamaan sateen vähenemistä).

Seuraavalle patikointipäivälle kirja Trekking and climbing in the Andes kehottaa jatkamaan vuoren harjanteita pitkin refugio Negrolle, mutta paikalliselta alppinistiyhdistykseltä ennen retkeä saamani tiedon mukaan polku on liian haastava. Sitä se todella onkin, en selviäisi edes alusta (alla olevan kuvan oikea puolisko on paikka, josta kuvasin Laguna Los Tempanosta).

Minun kaltaisille turisteille suositeltu viimeinen patikointipäivä on helppo. Aluksi muutama hankala kohta, jossa laskeudutaan jyrkästi.

Ylitetään virta kiviä pitkin käyttäen apuna köyttä.

Kävelyä bambumetsässä.

Sillan yli ynnä muuta helppoa.

Ohitin saksalaispariskunnan, jotka olivat olleet yötä maastossa refugioalueen ulkopuolella, mikä on ainakin tässä kansallispuistossa samaan tapaan sallittua kuin Suomessa. Jos jossain tietyn joen varrella ei saa leiriytyä, se kerrotaan kyltein. (Refugioissa on se etu, että siellä on tarjolla alkeelliset vessat. Muuten ohjeena on kaivaa kuoppa vähintään 100 metriä joesta, kakkia siihen ja peittää jäljet kuin kissa.)

Kansallispuistosta poistumisen jälkeen oli kahta tietoa kulkeeko hiekkatiellä bussi vai ei. En jäänyt pohtimaan, vaan kävelin 5 km kohti päätietä. Kun oli 50 metriä jäljellä, takaani tuli bussi, joka vei Barilochen keskustaan.

Reittini satelliittikuvassa, johon olen värittänyt järvet mukaan. Lähtö oikealta, järvien kautta vuorten yli, lopetus taakse.

Ihan tällaisia en ole Uudessa Seelannissakaan kävellyt. Yleensä siellä vuoriharjanteiden ylityksiä on yksi, kun tässä oli kaksi.

Nahuel Huapin reitin arvoa mielessäni laskee oheistiedon puute. Keitä olivat herrat Tonchek, Schmoll ja Jakob, joiden mukaan järvet nimettiin? Liikkuivatko mapuche-intiaanit 1700-luvulla näillä seuduilla? Mitä kenties arvokasta he täältä löysivät? Mitä luonnossa on sittemmin muuttunut? Tällaisten puutteiden takia Uuden Seelannin patikointireitit ovat yhä mielessäni ylimpinä, sillä ne tarjoavat nautintoa niin silmille kuin aivoille. Molempia tarvitaan.

Hain hostellilta sinne jättämäni tavarat ja siirryin seuraavaksi yöksi Petunia-campingiin, jota olin käyttänyt jo auringonpimennysretkellä 2010. Petunian sijainti näet tarjosi mahdollisuuden yhdelle lisäpatikoinnille.

Arroyo Lopezin huikea järvimaisema 17.1.2012 [Google Maps] [Google Maps 3D]

Kun kävin Barilochessa heinäkuussa 2010, kokeilin lumipatikointia myös Nahuel Huapi -kansallispuiston koillispäässä. Siitä jäi 5.7.2010 muistiin tämä hieno kuva.

Sama maisema täytyy toki ikuistaa kesäolosuhteissa! Herätys 17.1.2012 oli kello 5, bussilla numero 10 kohti Arroyo Lopezia (Lopez-joki), josta lähdin kahden barilochelaisen nuoren kanssa kipuamaan. Reilun 350 metrin nousun jälkeen huomasin, että he tulevat hiukan perässä. Odotin hetken ja otin kuvan.

Korkeammalle en lähtenyt kipuamaan, vaikka siellä siinteli refugio Lopez.

Odottelin kiinni olevan refugio La Rocan kuistilla säätilan paranemista 50 minuuttia.

Sää ei muuttunut.

Laskeuduin alas ja palasin bussilla numero 10 Petunia-campingiin. Söin, purin teltan, kasasin tavarat ja siirryin Barilochen pääterminaalille, sillä edessä oli 25 tunnin bussimatka 1000 km etelämmäs seuraavaan patikointikohteeseen El Chalteniin.

El Chalten 19.-21.1.2012, patikointia jäätiköiden kupeessa [Google Maps]

El Chalten on osa valtavaa Los Glaciaresin kansallispuistoa (”jäätiköiden kansallispuistoa”) Argentiinan ja Chilen rajalla. Kansallispuiston pinta-ala on puolet Uudenmaan läänistä ja sen korkein kohta Fitz Roy sijaitsee El Chaltenin alueella. Kirjasta Trekking and climbing in the Andes löytyy perustiedot reiteistä, mutta reitit ovat myös maastossa superselkeät.

Saavuin El Chalteniin 28 tunnin bussimatkan jälkeen (luvattiin 25 tuntia, Google Maps sanoo, että matka Bariloche – El Chalten = 1377 km, 22 tuntia). Kolme lisätuntia tulivat ylimääräisistä pysähdyksistä, koska syrjäisillä hiekkateillä piti auttaa muita autoja ja bussi itsekin meni jotenkin rikki välillä. Kunnon syömätaukoja ei ollut. Kaikki olivat nälkäisiä matkan jälkeen.

Sinänsä matka tutustutti ihmisiin kuten indianalaiseen metsäntutkija-karjapaimen Brianiin, australialaiskaksikkoon ja belgialaispariskuntaan. Kun myöhemmin patikoin El Chaltenin takamailla ja joku näistä tuli vastaan (eikä se ollut yhden kerran, sillä patikointipolut risteävät), niin oli helppo vaihtaa kuulumisia huutamalla ”helou australia”, jolloin australiaanot kääntyivät jne.

Ensimmäisen El Chaltenin yön nukuin keskustan täpötäydellä leirintäalueella (sisämajoitusta on kesällä tuiki mahdotonta saada ilman ennakkovarausta enkä sitä etsinytkään).

Huomioikaa taustalla pilkottava Fitz Roy -vuori. Se on vetonaula. Fitz Roy ja toinen yhtä teräväpiirteinen Cerro Torre vetävät tänne lukemattomia kiipeilijöitä – vuoria on näet tavattoman vaikea huiputtaa.

Toinen näkymä kaupungilta. Cerro Torren terävä kärki keskeltä vasemmalle

Patikoijia ryntää paikalle tietysti vielä enemmän kuin kiipeilijöitä. He pyhiinvaeltavat lähelle näitä vuoria päästäkseen nauttimaan niiden kauneudesta ja viisaudesta.

Hyvästi vähäksi aikaa El Chalten, sinä pieni turistikyläpahanen, jossa langaton internet ei kunnolla toimi (grr).

Lähdin ensin kohti campamento Agostinia, jossa ihailun kohde on Cerro Torre. Ensimmäiselle miradorille, siis näköalapaikalle, ehtii tunnissa.

Reilussa kolmessa tunnissa saavuttaa Laguna Torren, johon Cerro Torren jäätikkö sulaa.

Järven väri on myrkynvihreä johtuen jäätikön mukana valuvasta hienojakoisesta pölystä ja mineraaleista. Jäätikköä on mahdollista tarkastella lähemmin, kun patikoi järven pohjoisrantaa jään reunan yläpuolelle (likainen jäätikkö valuu oikealta vasemmalle).

Kun maastossa ei ole puita, mittasuhteet ovat epäselvät. On mahdoton sanoa kuinka korkea jäätikkö on vesirajassa. Ehkä 20-40 metriä.

Metsässä on outo puro, josta täytin pulloni. Kuin vasta uuden uomansa löytänyt.

Campamento Agostini on varsin alkeellinen. Juoma- ja ruokavesi otetaan joesta, joka on yhtä pölynsameaa kuin järvi. Vessa on koppi, jossa reikä kovamuovilattiassa. Onneksi en paina 200 kg, sillä lattia ei kestäisi.

Heräsin varhain. Aamuaurinko värittää Cerro Torren selkeämmin kuin illalla.

Lähdin kohti campamento Poincenotia, jossa ihailun kohde on Fitz Roy. Hiekassa patikointipolulla oli paljon jonkin perhoslajin toukkia. Niitä joutui noukkimaan välillä housuista ja rinkasta.

Kävin lumipatikoimassa El Chaltenissa 2010 auringonpimennysreissulla. Talvella 2010 tämä tikka oli punapäinen, mutta kesällä 2012 mustapää.

Muutaman tunnin kuluttua edessä oleva vuori on kierretty ja Fitz Royn ryhmä alkaa tulla esiin.

El Chaltenin patikointi on varsin tasaista, helppoja polkuja, loivia mäkiä, siltoja jokien yli.

Paitsi sitten, kun halutaan vielä lähemmäs. Silloin jätetään painava rinkka alas ja patikoidaan 450 metriä melko hyvää polkua ylös katsomaan Laguna de Los Tres ja sen takana Fitz Roy.

Komeaa.

Ruuhka polulla on suuri. Hola, huudan jokaiselle, tai helou, jos tuntuu, että vastaantulija ei ole eteläamerikkalainen.

Sitten on vielä Laguna Sucia, jota juuri kukaan ei mene katsomaan, koska se on kuopan pohjalla. En minäkään. Kurkistin vain, että siinäpä tämän paikan turkoosein järvi.

Vielä yksi retki edestakaisin. Laguna Piedras Blancas (valkoiset kivet) on ostamallani kartalla merkattu aluksi helppokulkuiseksi ja sitten vaikeaksi. Vaikea tarkoittaa tosiaan vaikeaa: polkua ei ole. On punnerrettava 1-5 metristen kivien päällä taiteillen perille (hyvin varovasti).

Järvellä on aina jäämöhkäleitä. Nyt on ilta, aamuvalossa tästä saisi paremman kuvan.

Nukkumaan. Campamento Poincenot. Ruuhka. Laskin 50 telttaa.

Krooh. Aamulla taas varhain liikkeelle. Olisi vielä yksi näkökulma pohjoisen puolelta Cerro Torrelle ja Fitz Roylle (molemmat yhdellä kerralla), mutta päätän jättää väliin. Tyydyn aamun punaväreihin, joka värjää Fitz Royn ryhmän.

Punainen hehku kestää vain hetken. Pian väri on normaali. Vielä yksi versio. Heijastuksena Laguna Caprissa.

Löysin saman puutakin kuin vuonna 2010.

 

Rio del Bosque, vertailukuvat 2010 ja 2012, talvi ja kesä (hmm, seison näköjään 2 metriä eri kohdassa).

Sitten paluu El Chalteniin, talteen jättämieni tavaroiden haku ja bussilla El Calafateen.

Reittini satelliittikuvassa. Cerro Torren lähestyminen vasemmalla, Fitz Roy oikealla.

El Chaltenissa on uskomattoman kauniita maisemia muttei kenties yllättänyt samalla lailla kuin Nahuel Huapi tätä ennen.

Merkillinen lisähuomio. Kaikkialla maastossa pölyää. Tähän asti luulin pölyisyyden liittyvän pieneen määrään tulivuoren tuhkaa (esim. Nahuel Huapilla), mutta se onkin täällä yleisempää. Argentiinassa ei näet ole aamukastetta!

Suomessa en ole aamukastetta paljon arvostanut, sillä se kastelee ulkoteltan, jota on kurja aamulla pakata märkänä. En ole tullut ajatelleeksi, että aamukaste sitoo maan pölyn. Argentiinassa sataa niin vähän, että pöly aiheuttaa staattista sähköä, tarttuu telttaan, vaatteisiin, sukkiin, kenkiin. Siihen kyllä tottuu, luulen.

Itse kuitenkin, aamukasteen poikana, vein El Calafatessa pölyiset vaatteet pesulaan. Hyvä on puhtailla vaatteilla lähteä Torres del Paineen patikoimaan. Liput on varattu, lähtö keskiviikkona 25.1.2012.

El Calafate ja Perito Morenon jäätikkö 12.7.2010 [Google Maps]

Vuonna 2012 en patikoinut El Calafaten lähistöllä – siksi laitan tähän väliin jutun vuodelta 2010.

(Kirjoitettu 14.7.2010 kolme päivää auringonpimennyksen jälkeen.) Liikuttuani Argentiinassa 5 päivää Los Glaciaresin kansallispuiston alueella (El Calafate ja El Chalten) viimeisen retkipäivän pyhitin itse aiheelle. Maksoin bussiretken ja kävin katselemassa Perito Morenon jäätikköä [Google Maps].

Morenon jäätikkövirta on yksi monesta, jotka päättyvät johonkin Lago Argentino -järven lahdenpohjukkaan. Se on tosiaan virta, sillä jäätikkö valuu hitaasti vuorilta alas. Jäätikkö pamahtelee joka kolmas minuutti kuin ukkonen, vaikkei mitään ulkoista syytä näe. Kun kerran varttitunnissa jäälohkare tai isompi kimpale seinämästä putoaa järveen, ääni on entistä jylhempi.

Morenon jäätikön päällä on tietenkin liian vaarallista kävellä. Turisteja viedään ohjatusti vain ylemmäs jäätikölle, jossa jäätikkö muuttuu ennustettavasti ja hitaammin (sellaisella retkellä en käynyt).

Jäätikkö on vaarallinen myös niille, jotka vain katselevat sitä. Yläkuvan kalliot olivat ennen yleisölle avoimia. Vuosien 1968-1988 välillä yhteensä 32 jäätikön katselijaa kuoli, koska lohkeavista jääseinämistä roiskuu ajoittain jääkappaleita kallioille. Siksi jäätikköä seurataan nykyisin turvallisesti telineiltä.

Ritiläpohjaisia telinereittejä on Morenon jäätikön lähellä 4 km. Niitä kulkee monessa tasossa, jotta 50 metriä korkeaa jäätikköä voi seurata ylempää ja alempaa, lähempää ja kauempaa.

Tunnelma on jotenkin harras. Ihminen pieni, jäätikkö iso.

Katse toiseen suuntaan.

Jäätikköä voi katsella myös laivasta, mutta kovin lähelle laiva ei mene, koska suuremmat irtoavat jääkappaleet ovat riski. Kun jokin suurempi kappale ajelehtii kauemmas ja kaikki sen maa-aines putoaa järven pohjaan, jäljelle jää syvän turkoosi hohde.

Tässä kohteessa on ajateltu myös pyörätuolilla liikkuvia turisteja. Näköalatasanteelle pääsee hissillä.

Kävelin päivän aikana reitit enemmän kuin kahteen kertaan. Morenon jäätikön yhteydessä on ravintola, mutta retkilogistiikan toteutin kuten aiemmin eli keittämällä aamulla kuumaa vettä termospulloon ja kaatamalla sitä kaupasta ostettuihin pikaspagetteihin, josta saa nopean (vaikkakaan ei maittavan) aterian.

Muutakin Los Glaciaresin luonnonpuisto tarjoaisi, mutta kaikkeen ei aika riittänyt. Alueella on mm. arkeologisia löytöjä 9000 vuoden takaa ja kalliomaalauksia. Silloinen metsästäjä-keräilijäkansa eli mm. guanakojen lihalla.

Torres del Paine 25.-28.1.2012, ruuhkaa ja huippunäkymiä [Google Maps]

Chilessä sijaitseva Torres del Paine on Etelä-Amerikan patikointikohteiden Rolls Royce. Jos luksusta haluaa, täällä sitä saa. Kansallispuiston majojen (hotellien) varustelutaso on korkea. Aamiaisen ja illallisen voi syödä laadukkaassa ravintolassa. Yöt voi nukkua lakanoiden välissä. Edes kävely ei ole pakollista, sillä majojen välit voi ratsastaa ohjatusti vuokramuulilla.

Itse toki kannoin teltan ja omat ruoat kuten useimmat muut repputuristit. Hyvän alustuksen Torres del Painen reitteihin antaa kirja Trekking and climbing in the Andes.

Asiaan. Matka El Calafatesta (Argentiina) Torres del Painen kansallispuistoon (Chile) sujui sutjakasti. Samana päivänä (25.1.2012) ensimmäinen bussi rajan yli Puerto Natalesiin, josta (onneksi oli Chilen rahaa tallella eikä tarvinnut vaihtaa) jatkokuljetus Torres del Paineen (Laguna Amarga), josta puiston sisäinen kuljetus Las Torresiin ja kävely refugio Chilenoon yöpymään.

Torres del Painen huippunäkymiä on muutama. Tunnetuin on omituisen värinen Cuernos-vuoriryhmä, josta lainaan ylempänä Wikipedia-kuvaa. Itselläni ei kamerassa vastaavaa kuvaa ole, koska parhaiten Cuernos näkyy kaukaa vaelluspolkujen ulkopuolelta. Outo täytekakkumainen väritys syntyy 1000 metriä paksusta vaalean graniitin kerroksesta, jonka päällä on 500 metriä tummaa graniittia. (Yleensä vuorten väritys on toisinpäin, huipulla vaalea kerros lunta).

Torres del Painen kansallispuisto teki tsekkiläisestä Jiri Smitakista kuuluisan. Hän näet onnistui kaatamaan retkikeittimensä vuonna 2005 ja polttamaan 150 neliökilometriä metsää. Smitak maksoi korvausta tiettävästi 1000 dollaria, loput maksoi Tsekin tasavalta.

30.12.2011 (siis kuukausi sitten) tapahtui vastaava onnettomuus, kun oletettavasti israelilainen retkeilijä teki saman tempun polttaen liki yhtä paljon metsää (hän ei ole tunnustanut). Siksi osa kansallispuistosta on suljettu eikä esim. hienolle Grey-jäätikköjärvelle pääse. Samalla patikointisuunnitelmasta tulee väkisin torso: kun lähtöpaikkoja on vain yksi (Las Torres), kaikki polut kävellään paikkaan X ja takaisin, siis tuplasti. Maisemia ei siten näy käveltyä kilometriä kohden niin paljon kuin näkyisi ilman israelilaista tomppelia.

Asiaan. Pilvinen näkymä bussista (kuvan keskellä toinen Torres del Painen huippunäkymä eli pylväät = Torres).

Eläimiä näkyy: tarhattuja laaman sukuisia guanakoja tien vieressä, kettu rauhallisesti lönkötellen refugio Las Torresin majatalojen nurkalla, myöhemmin mm. paikallisia kuoveja patikointipoluilla.

Turistien viihtyvyyteen on panostettu. Alla kuva Las Torresin majataloista, jossa tarjolla siistit huoneet ja ruoat – se tietysti maksaa.

Maisemia alkukävelyllä kohti refugio Chilenoa.

Maasto on kuivaa kuten muuallakin Patagoniassa. Ohjeistus sanoo, että polulla on pysyttävä.

Polku Chilenolle haarautuu Ascencio-jokea ylävirtaan. Polun vieressä oli sinisiä marjoja piikkipensaissa. Söin muutaman. Maukasta oli. Kyseessä on calafate-marja, jota täällä arvostetaan (siitä Argentiinan kaupunki El Calafate on saanut nimensä).

350 metrin nousun jälkeen aletaan laskeutua kauniiseen jokilaaksoon.

Chileno-majatalo näkyy pian.

Itse en majataloon havitellut, vaan pystytin teltan. Laskin 39 telttaa pienellä alueella.

26.1.2012 heräsin varhain ja lähdin tavoittelemaan pylväitä, siis Torres-huippunäkymää.

Sen sain näkyviini parissa tunnissa.

Tämä on yksi Chilen kansallisnäkymistä – samaan tapaan kuin Suomessa järvinäkymä Kolilta tai Tsahkaljärveen heijastuva Saana. Yleensä tosin Torres-kuva rajataan pystysuuntaiseksi. Alla panoraamaversio.

Paikalla oli muita aikaisia patikoijia. Lähdin pois israelilaisen pariskunnan vauhdissa. Järven jäätyä taakse näkymä on heti vaillinainen.

Palasin Chilenoon, pakkasin teltan ja lähdin kohti Cuernos-majataloa. Niin kauan kuin tulipalovaara on kuivassa maastossa voimassa, leiriytyminen on sallittu vain tarkasti määrätyillä paikoilla. Tässä ollaan erittäin tarkkoja. Edes retkikeittimiä ei saa käyttää muualla kuin valvotuilla alueilla. Samoin tupakointi (jos nyt joku sellaista harrastaa), on kielletty muualla kuin valvottujen majapaikkojen lähettyvillä.

Alkoi sataa kohtuullisen rankasti. Se on hyvä tämän puiston kannalta. Sade taukosi tunnissa ja aurinko paistoi taas.
Kohti Cuernosta mennessä on ensin palattava melkein Las Torresiin, kunnes käännytään Cuernosin polulle.

Torres del Painen kyltit ovat outoja.

Kyltissä on korkeuskäyrä Las Torresista Cuernokseen (alempi puu), Las Torres vasemmalla ja Cuernos oikealla. Kokonaismatkaksi ilmoitetaan 11 km (ylempi puu). Ylemmässä puussa lukee tähden vieressä Ud. esta aqui (olet tässä) ja alemmassa puussa tähti on reitillä 3 km Las Torresista Cuernokseen päin. Vähennyslaskulla 11 miinus 3 selviää, että matkaa on vielä 8 km.

Kyltti antaa ymmärtää, että 2,5 km jälkeen olisi tarjolla jotakin 156 m meren pinnasta, muttei kerro mitä? (Ei siellä mitään erityistä ollut.)

Annan kyltittäjälle kovasta yrityksestä 1 pisteen mutta muuten nollan. Perinteinen systeemi olisi riittänyt: nuoli Las Torresiin päin tekstillä ”Las Torres 3 km” ja vastaavasti Cuernosiin päin ”Cuernos 8 km”. Siinä kaikki.

Outo järvimaisema.

Kyseessä on optinen harha, sillä kannas kahden järven välillä näyttää muutaman kymmenen metrin levyiseltä. Oikeasti se on useita kilometrejä ja taustalla oleva Nordenskjöld-järvi 130 metriä alempana.

Arriero-joki tulvi sateen jäljiltä. Ylitys pitää tehdä varovasti kivien päältä.

Selvisi sekin miten majataloja huolletaan. Hevoset kuskaavat ruokamateriaalin paikalle ja roskat pois. (Hmm, kaipa huoltoa tehdään myös veneillä järven yli, vaikken nähnyt.)

Yksi näteimmistä näkymistä Nordenskjöld-järvelle.

Saavuin perille. Cuernoksessa samoin kuin Chilenossa teltan pystytys maksaa noin 10 euroa per yö. Vastineeksi rahalle saa kuumavetisen suihkun, johon on aina jono.

Tein virheen, kun pystytin teltan tuuliselle paikalle enkä puiden alle. Tuuli oli todella kova, paukutti telttakangasta, nosti teltan kulmia ja taivutti tukikaaria (täällä tuulee aina, sanottiin refugiossa). Kasasin kiviä reunoille. Teltta kesti.

Pikkuheinä pöllysi kovalla tuulella, sisäteltan vetoketju oli pakko pitää kiinni, jottei roskaa lentäisi sisään, aurinko porotti kankaaseen ja teltassa oli tuskastuttavan kuuma. Ei onnistunut lepohetki patikoinnin jälkeen.
27.1.2012 teltta aamuaurinkoisessa Cuernos-vuoriryhmässä.

Päivän kohteena oli French Valley ja sen kaksi näkymää, jonne moni suuntaa. Sitä pitemmälle ei pääsisi, sillä sen jälkeen saavutaan puiston suljetulle alueelle. Pitemmittä puheitta näkymä French Valleyn jäätikölle (kuvassa on se visuaalinen moka, että valkoinen paita on samassa linjassa jäätikön reunan kanssa).

Laakson äärimmäinen pohja eli ”brittiläinen näköalapaikka” Mirador Britannica. Ennen minua sinne ehti kolme brittiä.

Näköalapaikalta näkee vuoret kaikilla suunnilla.

Jossain vaiheessa myös näkymä takaisin Nordenskjöld-järvelle.

22 km patikointa, 900 metriä nousua ja laskua melko hankalassa maastossa. Onneksi tuuli ei ollut niin paha eikä auringon porotus. Olin toisen yön teltassa samassa paikassa.

28.1.2012 aamuaurinko värittää jälleen Cuernos-vuoriryhmän.

Puuroni oli loppunut. Niinpä siirryin majataloon ja ostin 10 euron aamiaisen: teetä, mehua, maitoa ja hiutaleita, munakas, kaksi paahtoleipää, päälle voita ja hilloa, juttuseuraa tiiviissä tunnelmassa. Aivan ok.

Aamiaismaisema.

Takaisin kävelystä ei ole uutta sanottavaa.

Reitti satelliittikuvan päällä: oikealla Las Torres eli lähtöpaikka, siitä ylöspäin Ascensio-joen laakso suuntana Torres-huippunäkymä, vasemmalla French Valley ja Mirador Britannica -huippunäkymä.

Laajempi kartta reiteistä.

Jos tulipalovaaraa ei olisi ollut, olisin voinut jatkaa (punainen katkoviiva) Lago Greyn jäätikköjärvelle ja edelleen Greyn jäätikköä sivuten solan kautta kuvassa oikealle ja päättää patikoinnin vuoriryhmän taakse tien varteen. Punaiset renkaat osoittavat majatalojen paikat. Maastossa saa myös telttailla.

Kun tiesin mihin en päässyt, niin patikointi tuntui puolikkaalta. Myös tungos poluilla häiritsi, joskin se tungos on ystävällistä, koska kaikki tervehtivät toisiaan. Pitemmille keskusteluille oli hankala löytää oikeita paikkoja, sillä kehenkään ei synny ajasta ja paikasta riippuvaa kohtalonomaista yhteyttä, jolloin tekisi mieli avautua enemmän ja kuunnella. Tai no, oli sellaisia paikkoja kaksi: suihkujono ja aamiaisen odottelu. 🙂

Kun Torres del Paine jälleen avautuu kokonaisuudessaan ja tulipalovaara poistuu (mikä tapahtui viikko retkeni jälkeen), patikointi on jälleen palkitsevampaa.

Nyt minulla on matkalippu Ushuaiaan, joka on viimeinen kohde tällä Etelä-Amerikan vaellusretkellä.

Ushuaian vaikea lumipatikointi 31.1. – 1.2.2012 [Google Maps]

Tein Ushuaiassa yhden pitemmän patikoinnin. Aikaa varasin kaksi päivää, tarjolla erilaisia reittejä sekä Ushuaian puolella (Argentiina) että Beaglensalmen eteläpuolella Isla Navarinolla (Chile).

Yksinkertaisuuden vuoksi valitsin retken Ushuaian taustalla olevaan vuoristoon. Paikalliselta andinistiyhdistykseltä sain vinkin käydä katsomassa kaunista Laguna de los Tempanosta. Sinne siis. Yön aioin viettää järvellä ja palata aamulla takaisin. Helppoa.

Lähdin 31.1.2012 liikkeelle hyvissä ajoin. Paikallisbussi B vei Andorran laakson lähtöpisteeseen, josta lähdin tarpomaan hiekkatietä. Pihojen koirat haukkuivat. Alkoi sataa. Vedin päälleni sadetakin ja jalkoihini mansettisysteemin, jotta sadevesi ei valuisi sukkia myöten kenkiin.

Vuoriston suunnalta saapuva retkenjärjestäjäyrityksen auto pysähtyi kohdalleni. Ulos astui mies, joka puhui vain espanjaa. Sanoin, että olen menossa Laguna de los Tempanokselle yöksi, teltta on mukana. Hän ryhtyi kovasti puhumaan. En ymmärtänyt paljon, mutta sävystä käsitin, että hän oli huolissaan suunnitelmastani. Reitti olisi jollain tapaa vaikea, polkua vaikea löytää tai muuta vastaavaa. Näytin ostamaani karttaa ja kaulassa roikkuvaa GPS-paikanninta antaen ymmärtää, että olen hyvin varustautunut. Tämä rauhoitti miehen. Hän taputti olalleni ja toivotti hyvää matkaa.

Reilun 5 kilometrin jälkeen edessä oli hiekkatien viimeinen talo. Edessä näkyi vuoristo.

Kaksi vuoristolaaksoa. Molemmissa on jäätikkö. Vasemmanpuoleisessa olisi Laguna de los Tempanos.

Ostamaani karttaan oli merkitty joen ylitys tähän. Vastaan jolkutti koira, joka oli kiltti toisin kuin kovaääniset ilkeät koirat tätä ennen.

Paikalle tuli myös viimeisen talon isäntä, joka alkoi kertoa espanjaksi jotakin joen mutkasta ja että kestäisi 15 minuuttia, kunnes pääsisin johonkin, josta joen voi ylittää, en oikein saanut selvää mihin. Harmitti, etten edes tiedä mikä on silta espanjaksi, niin en voinut kysyä onko sellaista.

Koira kulki edelläni.

Koira katseli perääni tulenko vai en. Seurasin koiraa. Joessa oli tosiaan mutka, jossa vaiheessa koira lähti palaamaan takaisin. Lähdin yrittämään ylitystä, sillä joki jakautui osiin ja mataloitui. Jäljistä näkyi, että muutkin ovat tästä menneet. Heitin muutaman puunkappaleen virran pehmeään pohjahiekkaan, pompin niiden kohdalta seuraavaan jokisaareen. Tovin mahdollisia ylitysreittejä tutkittuani totesin, etten pääse yli kuivin jaloin. Syvyyttä jää ulkokaarteeseen 30 cm. Niin päättelin, että tämä on todennäköisesti väärä kohta.

Jossain vaiheessa näin kauempaa kaksi muuta patikoijaa. Kun hetken kuluttua en enää heitä nähnyt, päättelin, että he osaavat espanjaa ja olivat saaneet täydellisemmän käsityksen miten joki ylitetään.

Poistuin joen mutkasta ja lähdin seuraamaan joen vartta. Jonkin ajan kuluttua näin sillan.

Niinpä niin. Tällaista tämä on. Tämä ei ole samalla tavalla helppo polku kuin kaikki ne kansallispuistojen polut, joilla olen tähän asti täällä liikkunut. Täällä kulkee ihmisiä harvoin. Täällä joutuu oikeasti käyttämään omaa päätä.

Joen ylitettyäni sade taukosi. Siinähän se olisi, Laguna de los Tempanoksen jäätikkö yhä lähempänä.

Aurinko paistoi. Nautin voimaperäisesti olostani ja hienosta jokilaaksosta, jonka vehreys oli aivan toista luokkaa kuin aiemmilla tämän reissun patikoinneilla.

Jatkoin jälleen, nyt kohti metsää. Seurasin märkään maahan painautuneita jälkiä toivoen, että ne johdattaisivat minut oikeaan suuntaan. Näin kauempaa kaksi patikoijaa matkalla toiseen suuntaan kuin minä. Arvelin, että he palaavat alas Laguna de los Tempanokselta. He ohittivat minut sadan metrin päästä havaitsematta minua.

Menin metsässä kohtaan, josta patikoijat olivat kävelleet hetki sitten. En havainnut erityistä polkua. Vieressä maasto alkoi kohota kohti vuorta, joten jatkoin ylämäkeen. Mäki oli jyrkkä ja täynnä kaatunutta puuta. Totesin, että tästä he eivät ainakaan ole tulleet ja palasin rinteen alas. Jatkoin tuttuun tapaaan maastoa tutkien ja seuraten painaumia märässä maassa.

Välillä satoi rakeita, välillä paistoi aurinko, välillä molempia yhtä aikaa.

Kului puolisen tuntia. Odotin saapuvani Laguna de los Tempanoksesta laskevalle purolle, mutta sitä ei kuulunut. Tsekkaustauko: mitä sanovat kartta ja GPS? Totesin, että olin kävellyt reilusti ohi. Laguna de los Tempanoksen puron olin sittenkin ylittänyt ajat sitten. Ne kaksi patikoijaa, jotka olin nähnyt, olivat ehkä paikallista väestöä, jotka liikkuvat maastossa muissa merkeissä – eivät Laguna de los Tempanoksen takia.

Palatako takaisin? Ei, en palaa. Päätin hylätä järvisuunnitelman ja tehdä uuden reitityksen. Laguna de los Tempanos ei ole ainoa mahdollinen kohde. Sen sijaan olisi mahdollista kävellä koko vuoriryhmän ympäri. Se oli alunperin ajatellen raskaampi ponnistus kuin käväisy Laguna de los Tempanoksella, mutta arvelin polun sentään olevan selkeämpi.

Ongelma oli, että olin nyt väärällä puolella jokea. Jatkoin ylävirtaan joen vartta, kunnes löysin röykkiön majavan kaatamia puita. Puiden päällä taiteillen ryömin yli.

Kanadanmajavat ovat Tulimaassa maanvaiva. Ne päästettiin luontoon 1940-luvulla ajatuksena vaurastua turkiskaupalla. Majavat kuitenkin levisivät liikaa, sillä niillä ei ole Tulimaassa luontaisia vihollisia. Ne rakentavat patoja ja aiheuttavat yhtäkkisiä tulvia, kun padot joskus murtuvat. Ne levittävät giardia-alkueläintä paikallisiin jokiin, mikä ei ole kiva juttu, sillä joutuessaan patikoijan elimistöön hänen vatsansa menee sekaisin. Vettä täytyisi keittää vähintään 3 minuuttia tai sitten ottaa vesi puroista, joita majavat eivät ole valloittaneet. Onneksi majavat eivät ui pitkiä matkoja merivedessä. Ne eivät ole vielä ylittäneet Magalhaesin salmea ja levinneet Etelä-Amerikan päämantereelle.

Oikea polku löytyi käveltyäni laakson toiseen laitaan.

Välistä polku hävisi ja tultiin pehmeälle rahkasammalsuolle. Hyvin lappimaista maastoa paitsi tietysti taustan vuoret, jollaisia ei Lapissa ole.

Polku koukkasi jälleen metsään, jossa oli joukko hevosia.

Maastossa on paljon hevonkakkaa. Siinä toinen syy miksi en viitsi ottaa vettä tästä joesta. Olin kuitenkin hyvin varustautunut, sillä mukanani oli aiemmin Barilochesta ostamani vedenpuhdistin. Niinpä kaapaisin jossain vaiheessa pullon täyteen jokivettä ja imin filtterin läpi pullon tyhjäksi.

Jossain vaiheessa kuulin takaani askelia ja säpsähdin ajatuksistani. Samat patikoijat, jotka olivat ohittaneet minut joen mutkassa, olivat löytäneet reitin Laguna de los Tempanokselle. Siellä käytyään he hölkkäsivät pikamarssia takaisin ja nyt vielä samaa reittiä, johon minä olin vaihtanut. Amerikkalaisilla kavereilla oli todella kova kunto. Matkaahan heille kertyisi tällä tavalla päivässä vähintään maratonin verran ja nousumetrejä 1600. He eivät pitkään kanssani jutelleet, vaan kiirehtivät eteenpäin.

Ajoittaisten raesateiden ja aurinkoisten hetkien vaihtelu jatkui koko päivän. Polku alkoi nousta kohti vuoristosolaa, jonka kautta siirrytään Andorran laaksosta Cañadon de la Oveja -laaksoon. Olin päättänyt yöpyä ennen solaa. Sopiva kohta olisi puurajan alapuolella, vettä tarjolla, tasaisen kaltainen alusta teltalle. Sopiva kohta löytyi.

Ilma oli kylmentynyt. Satoi räntää. Vaihdoin kuivat vaatteet ja tein nopean aterian.

Yö ei ollut helppo, sillä en ollut varustautunut nollakeliin. Täällä pitäisi olla kesä, joten villahousut ja parhaat makuupussiratkaisut olin jättänyt kotiin. Puin liki kaikki kuivat vaatteet päälle, vasta sitten nukuin hyvin.

Aamulla puiden yläoksat olivat lumesta valkeat. Maahan pudottuaan räntä suli. Keitin puurot, pakkasin märän teltan ja lähdin seuraamaan ylös vievää polkua. Nousin puurajan yläpuolelle. Solan muoto alkoi hahmottua edessäni.

Tunti lisää tuulta ja räntää, kunnes olin saavuttanut korkeimman kohdan, Paso de la Oveja, 830 metriä meren pinnasta.

Polun jatko löytyi. Tuuli oli herkeämättömän kova, onneksi takaa. Selkeimpinä hetkinä otin kuvia jokilaaksoa alaspäin (alla olevien kuvien väli 2 tuntia).

Vastaavasti otin kuvia myös suuntaan, josta olin tullut.

Polku laskeutui vasta laakson lopussa puurajan alapuolelle. Syy selvisi nopeasti. Myrsky on kaatanut puita sikin sokin.

Tämä ei tosiaan ole helppo kansallispuiston polku. Jos puu kaatuu, runko jää siihen ja patikoinnista tulee pujottelua ali, yli, välistä, sivuitse. Kerran rinkka on pakko laskea selästä, jotta mahtuu. Vauhti on 1 km tunnissa.

Tämäkin osuus viimein loppui. Viimeinen vilkaisu Cañadon de la Oveja -laaksoon.

Toinen suunta, potretissa Ushuaian niemi ja Beaglensalmi, jonka toisella puolella Chile.

Patikoin vielä tovin nummella ja sitten hiekkatietä, kunnes näin paikallinbussi A:n pyörähtävän kauempana. Jäin odottamaan seuraavaa bussia, jolla palasin Ushuaian keskustaan. Kävelyä kertyi 32 km.

Reittini satelliittikuvassa. Lähtö vasemmalta (Andorran laakso), lopetus oikealle (Cañadon de la Ovejan laakso). Ushuaia on harmaa läiskä ylhäällä keskellä meren rannalla. Mereen pistävä niemi on Ushuaian lentokenttä.

Väritin kuvan vasempaan laitaan sinisellä Laguna de los Tempanoksen, jonne en löytänyt reittiä.

Tällä patikoinnilla oli täysin eri luonne kuin aiemmilla tämän reissun retkillä. Näkymät eivät olleet niin komeita, mutta olin päässyt itseni herraksi niin retkiajattelussa kuin omassa rauhallisessa kävelytahdissa. Samoista tuntemuksista nautin Nuuksiossa ja Suomen Lapissa.

Bonustarina 1: Auringonpimennysvalokuvani kummittelee Ushuaiassa, poliisi paikalla

Tapahtui äsken 2.2.2012 Ushuaiassa, Argentiinan eteläisimmässä kaupungissa. Kävelen kadulla. Pistäydyn kauppoihin katselemaan olisiko jotain ostettavaa (tämä on viimeinen päiväni täällä).

Astun valokuvausliikkeeseen. Katson ympärilleni. Katson lasipintaisen pöytälevyn läpi.

Tuttu valokuva. Se on nimittäin minun ottamani (Argentiinan auringonpimennys 11.7.2010) ja nyt sitä myydään postikorttina. Päällä lukee ”Fin del Mundo / Principio de Todo / ushuaia”.

Miljoona ajatusta risteilee päässäni.

Kysyn puhuuko myyjä englantia. Ei puhu. Sanon hänelle jotakin sen tapaista kuin ”esta no Ushuaia, esta El Calafate” – tuo ei ole Ushuaia, tuo on El Calafate.

Myyjä ottaa valokuvan pöytälevyn alta ja katselee sitä. Hän sanoo, että kyllä se on Ushuaia. (Vai niin.)

Pyydän valokuvan käteeni. Kuvan tausta on tyhjä. Se on pelkkä printti, jonka mukaan tehdään postikortti, jos joku pyytää. Tai sitten voi teettää isomman version kuvasta omalle seinälle. Sanon ”esta persona en foto, muy” ja osoitan itseäni sormella (”tämä henkilö kuvassa olen minä”), enkä tee sitä tuohtuneena, vaan lähinnä ylpeään sävyyn. Sitten osoitan valokuvassa olevaa järveä ja sanon ”Lago Argentino”.

Hiukan taustaa: Otin valokuvan täydellisestä auringonpimennyksestä 11.7.2010 El Calafatessa Argentiinassa. Nasa valitsi sen APODiksi eli Astronomy Picture of the Dayksi 15.7.2010. Kuva on nähtävillä Nasan saitilla.

Taivaanmekaniikan harrastajille on muutenkin selvää, ettei aurinko paista koskaan tuosta kulmasta (etelästä) Ushuaiaan, joka sijaitsee Tulimaan etelärannikolla 55 eteläisellä leveyspiirillä.

Myyjä kohauttaa olkiaan ja sanoo, että ehkä se sitten on El Calafate ja pistää valokuvan takaisin lasin alle. Sitten hän soittaa johonkin. Arvelen, että soittaa jonkun kielitaitoisen paikalle – olisihan tässä kiva kommunikoida enemmän moista sattumusta. Odotan 5 minuuttia enkä enää välitä koko jutusta. Aivan sama. Myyjä kuitenkin elehtii ”älä lähde vielä”.

Kolme poliisia saapuu. Mitä helvettiä? Mielessäni käy, että otanpa valokuvan poliiseista, onhan tämä sangen outo jatko, mutten ryhdy toimeen. Yksi puhuu kelpo englantia ja kysyy mikä on ongelma?

Vastaan, ettei tässä ongelmaa ole. Huomasin vain, että tämä valokuva, jonka otin puolitoista vuotta sitten El Calafatessa, on esillä tässä valokuvaliikkeessä ja mainostaa tällä hetkellä Ushuaiaa.

Siirrymme kadulle liikkeen eteen, jottemme häiritse muita asiakkaita. Keskustelua käydään rauhallisesti. Saan mielikuvan, että kauppias ymmärsi mitä olin 8 minuuttia sitten hänelle sanonut tönkköespanjalla. Siksi hän soitti poliisit, kaiken varalta, jotta asia käsiteltäisiin sivistyneesti.

Sanon, että minulla ei ole vaatimuksia. Yksi poliisi kysyy – perimmäisiä ajatuksiani arvuutellen – eikö sinulla ole copyright tähän valokuvaan? On minulla, sanon. Poliisi selittää kuin itselleen luennoiden, että ongelma on internet, sieltä voi kuka tahansa kopioida valokuvia.

Emme ole tästä eri mieltä. Eikä minulla tosiaan ole vaatimuksia, sillä en tiedä kenelle sellaisia pitäisi esittää enkä muutenkaan pyri konfliktiin – valokuvaus kun ei ole ammattini.

Tilanne ei enää etene, niinpä päätän keskustelun kättelemällä kaikkia poliiseja kiittäen heitä kiinnostuksesta asiaan. Yksi poliisi sanoo, että se on hieno valokuva (heh). Huudan valokuvausliikkeen ovelta myyjälle ”no problem”, laitan peukun pystyyn ja sanon ”tsau”. Heilautan kättä poliiseille hyvästiksi ja jatkan kiertelyä toisiin kauppoihin.

Bonustarina 2: Yamanat, kivikautisen kansan loppu

Heittäydyin turistiksi, menin Ushuaian Yamana-museoon. Avasi silmiä.

Kun Charles Darwin seilasi Tulimaan etelärannikkoa tutkimusmatkallaan maailman ympäri 1833, hän piti paikallisia ilman vaatteita eläviä yamana-heimolaisia (eli yaghaneita) alkeellisimpina ihmisinä, mitä oli koskaan nähnyt. (Tulimaan eteläpuolitse kulkeva salmi ristittiin myöhemmin Beagle Channeliksi [Beaglensalmeksi] Darwinin HMS Beagle -laivan mukaan.)

Museo on rakkaudella rakennettu ja viihdyttävä, vaikka sisältö on traaginen. Perustiedot kuten ilman vaatteita eläminen valaistaan selkeästi.

Ei niillä vaatteilla mitään tehnyt, kun ne kastuivat jatkuvissa sateissa. Parempi oli hieroa pingviinin rasvaa ihoon ja kuivattaa iho sateen jälkeen nuotiossa. Yleisin asento oli kyykky, koska se piti parhaiten lämmön. Joskus laitettiin hylkeennahkaa selkään, jos tuuli kylmästi.

Yamanat neuloivat kanoottinsa kokoon kolmesta palasta puun kuorta: kaksi reunaa ja pohja.

Tulta pidettiin kaikkialla missä liikuttiin, kanootissakin. Se oli turvallista, koska kanootti vuoti koko ajan ja oli märkä. Lapsien tehtävä oli jatkuva äyskäröinti. Äidin tehtävä oli meloa. Isän tehtävä oli heittää keihäs hylkeeseen. Jos hylje alkoi vetää kanoottia keihäs turkissaan, odoteltiin, kunnes hylje väsähtää.

Lintuja metsästettiin öisin. Tyynenä yönä hiivittiin pingviinien joukkoon ja kalautettiin nuijalla henki pois. Myrskyisenä yönä laskeuduttiin nahkaköyden varassa kalliolta alas ja puraistiin pahaa-aavistamattomilta kiellekkeen linnuilta kaula poikki.

Majat eivät olleet pysyvää asutusta varten. Kun jokin alue oli metsästetty ja kalastettu loppuun, siirryttiin seuraavalle. Uusi maja nousi pystyyn parissa tunnissa.

Yamanoista on poikkeuksellisen paljon historiallisia valokuvia vuosilta 1882-1883. Silloin näet ranskalainen retkikunta matkusti Tulimaan eteläosaan seuraamaan Venuksen ylikulkua auringon yli. Heillä oli paljon kameroita mukana, joilla tallentaa paikallista elämää.

Brittiläiset ottivat tavoitteeksi sivistää yamanat pois kivikauden tavoista. He perustivat Ushuaian vuonna 1884. Ikävä kyllä noin 2500-väkinen yamana-kansa kuoli brittien tuomiin tauteihin kuten tuberkuloosiin, tuhkarokkoon ja hinkuyskään. Vuonna 1893 oli elossa enää 300 yamanaa.

Yritin etsiä tietoa onko yamanoiden jälkeläisiä enää. On heitä mutta vain yksi puhdasverinen. Tämä viimeinen yamanakielen osaaja asuu tänä päivänä Beaglensalmen eteläpuolella Isla Navarinolla, joka on osa Chileä.

Traagista monella tapaa.

Yamanoiden kivikautinen elämäntapa kesti lopulta noinkin kauan vain siksi, ettei heillä ollut rikkauksia. Jos olisi ollut, espanjalaiset olisivat tehneet heistä selvää aiemmin. Nyt tuhon toivat brittiläiset lähetyssaarnaajat ja pian heidän jälkeen eurooppalaiset hylkeenpyytäjät ja kullanetsijät.

Tämä jäi kiehtomaan = retkeily ilman vaatteita kylmissä oloissa. Onko mahdollista? Miksipä ei, vaatii kokeilua? Ensin pitää hankkia tarpeeksi paksua rasvaa. Lähtisi Lappiin nakuna vaeltamaan (rasvaus parempi tehdä vasta maastossa). Sateista ei tarvitsisi välittää eikä vaatteita kantaa (nahankappaleita sovittelisi rasvan päälle kovalla tuulella). Laavukangas olisi tarpeen? Tai nukkuisi ulkosalla rasvan ja nahkapalojen toimiessa makuupussina?

Yamana-museo oli kulttuurisena kokemuksena mieleenpainuva ja esillepano myös. Kiitän.

Yhteenveto

Miksi Etelä-Amerikan retkipolut ovat keskimäärin niin ruuhkaiset? Selitys on yksinkertainen. 90 % maailman ihmisistä elää pohjoisella pallonpuoliskolla. Kun nämä lähtevät talvea pakoon eteläiselle pallonpuoliskolle (jossa on vain 33 % maapallon maapinta-alasta), ruuhkahan siitä syntyy. Patikoijat joutuvat ahtautumaan lopulta hyvin vähiin paikkoihin: Etelä-Amerikan kapean eteläkärjen lisäksi on vain Uusi Seelanti – sekin tammi-helmikuussa ruuhkainen.

Yhteensä kävelin Chilen ja Argentiinan kansallispuistoissa 310 km. Nousua kertyi reilut 11 000 metriä ja maastoöitä 20 kpl.

Olen edellä kuvannut 8 upeaa patikointikohdetta. Enemmänkin siellä on. Kaikkialla voi tehdä myös päiväretkiä, joskin mm. Puyehuella, Villarricalla ja Nahuel Huapilla on myös noustava jyrkkiä rinteitä ja kannettava telttaa, jos haluaa nähdä upeimmat maisemat. Helpompia tapauksia ovat turistijäätikkö Perito Moreno sekä El Chalten ja Torres del Paine, jossa pääreitit ovat varsin tasaisia (mutta vaativia sivureittejäkin on).

Luonnon olosuhteet ovat Etelä-Amerikassa suomalaiselle vieraat. Tulivuoret ovat oma lukunsa, mutta myös se poikkeaa, että Andien maasto on Suomeen verrattuna rutikuivaa. Maasto pölisee, sähköistyy staattisesti, pöly tarttuu. Kasvillisuutta (metsää) on vain purojen lähettyvillä tai maaston painanteissa. Suomen kaltaista vehreyttä näin vain Ushuaiassa – tosin saattaa sellaista olla myös Villarrican ympäristössä, jos Chilen kesä ei olisi ollut niin kuiva kuin 2012.

Vuoden 2012 jälkeen en ole palannut Etelä-Amerikkaan vaan olen lähinnä patikoinut monilla Atlantin saarilla. Paluu Etelä-Amerikkaan voi tulla uudestaan ajankohtaiseksi – täydellinen auringonpimennys näet sattuu sinne päin 2019 sekä 2020.

Retkipaikoista jäi eniten kutkuttamaan Ushuaian ympäristö, jossa tein vain 2 päivän retken. Muita kohteita sieltä löytyy mm. Beaglensalmen eteläpuolelta Isla Navarinolta, joka kuuluu Chilelle. Jos tulee tilaisuus käydä näillä kulmilla uudestaan Etelä-Amerikan kesän aikana, sinne menisin.

Koska Facebook poimii linkatun artikkelin oheen sivun viimeisen kuvan, laitan tähän loppuun pystykuvan Chilen kansallissymbolista = Torres eli pylväät (Torres del Painen kansallispuistossa).