Avisuorablogin juhlaretki – kanootilla Avisuora-kohteisiin sekä Rotkojärvelle ja Ivalojoelle 5.-11.6.2021

Nimesin 9 vuotta sitten tämän blogin ”Avisuoraksi”. Nimi Avisuora tulee tunturista, joesta, solasta (gorsa) ja kammista, jotka sijaitsevat Ivalojoen latvalla. Tein 10-vuotisjuhlaretken nähdäkseni ne (vasta tarkistus palautti mieleen, että olikin 9 vuotta – auts) ja samalla:

  • nousin köysillä Repojoen
  • kävin upealla Rotkojärvellä
  • laskin kanootilla Ivalojoen neljännen kerran

Artikkeli sisältää selkeän kuvasarjan miten jokea noustaan köysiavusteisesti.

Kuvituskuvassa upea Rotkojärvi, jossa harvemmin käydään ja vielä harvemmin melotaan [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Retken tapahtumiin.

Suunnitelma

Avisuoratunturi sijaitsee paikassa, jossa Suomi-neidon käsivarsi ja pää kohtaavat (kuvassa kolmio).


Avisuoratunturi on kolmen suuren vesistön rajalla: Kemijoki (etelä), Tenojoki (pohjoinen), Ivalojoki eli Paatsjoki (itä).

Avisuoratunturi on kaukana kaikesta. Sinne on ensin kuljettava erämaassa muutama päivä. Valitsin lähestymisreitiksi Repojoen, jonka voi nousta kanootilla köysitekniikoita käyttäen. Näin reitistä tulee kippura: ensin mennään länteen, kunnes suunta kääntyy ja palataan itään ja edelleen Ivaloon.

Lauantai 5.6.2021

Saavuin yöjunalla Rovaniemelle, josta jatkoin bussilla Leville ja edelleen taksilla Repojoelle (20 kg Grabner XR Trekking -kumikanootti kulkee junassa – bussissa – taksissa). Taksikuski oli siinä määrin utelias, että tahtoi nähdä lähtövalmistelut [karttalinkki].


Repojoen sillalta voi meloa ylävirtaan 350 metriä. Sitten alkaa kovempi virta, jota vasten ei voi taistella. On otettava käyttöön köydet.


Mitä nämä köysitekniikat ovat?

Uittaminen on yleistermi köysijutuissa, jotka voivat tarkoittaa köysiavusteista menoa ylävirtaan tai alavirtaan.

Ylävirtaan menossa tekniikkoja on kaksi:

  • Rompsimisessa tarvitaan 2 ihmistä – toinen vetää kanoottia keulaan kiinnitetystä köydestä, toinen pitää kanootin irti rannasta seipäällä eli rompsilla. Tämä on tekniikoista nopeampi.
  • Narutuksessa eli liinauksessa (englanniksi lining) työn tekee 1 ihminen ja tätä tekniikkaa käytin Repojoella.

Vaikka minulla on kumikanootti, sama tekniikka pätee kaikkiin kanootteihin.

Yhden hengen narutustekniikassa köysi kulkee kanootin keulan alapuolelta vetäjän käteen, josta kanootin perään. Tavarat kulkevat kanootissa. Mies kävelee rannassa. Kanootin keula on kauempana rannasta kuin perä (isompi kuva tässä).


Keulaköyden kiinnityspiste saadaan alas kiinnittämällä (sininen) köysi kanootin reunoihin (vihreät nuolet). Sininen köysi kulkee kanootin alta ja sen keskellä on lenkki, johon vetoköysi solmitaan.


Repojoki on Inari-Levi-tien sillalta lähtiessä 25-30 metriä leveä. Retken yksi ajatus oli hakea oikeaa köyden mittaa, kun joki on laaja. Tulin tulokseen, että 20 metrin vetoköysi riittää (isompi kuva tässä).


Virtapaikoissa vedin kanoottia rannalla – suvantopaikoissa meloin. Sitten on pienet könkäät, jolloin köysikään ei auta, vaan kanootti on kannettava esim. alla olevan paikan ohi.


Reilun 14 km jälkeen pystytin leirin kosken viereen [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Sunnuntai 6.6.2021

Jatkoin uittamista.

Alla olevassa kuvassa vasen reitti oli liian kivinen, joten poikkeuksellisesti narutin ylös ison koskisaaren vasenta rantaa. Olinhan tästä dronekuvasta jo nähnyt, että koski on koskisaaren yläpuolella ohi ja sitten voin taas jatkaa melontaa (isompi kuva tässä).


Meloin toisinaan pitkiäkin pätkiä.


Meloessa vetoköysi nostetaan kanoottiin – tosin veden alle jää lyhyt köyden pää, joka on kiinni keulan alapuolella. Jotta pätkä ei tarttuisi vedenalaisiin esteisiin, kiristän ja kierrän veden alta tulevan köyden kumiköyteen.


Taas vedetään. Jokeen kurottelevat puut ovat hankalia, sillä köysi on pujotettava niiden ali.


Narutan aina hanskat kädessä – muuten pitemmän päälle tulee haavoja käsiin.

Tällä retkellä pysähtelin toisinaan kokoamaan kivitorneja. Tein ne tervehdykseksi seuraavalle melontaporukalle, jonka tiesin kulkevan tästä kanooteillaan 2 päivän kuluttua. Tornit tein epävakaiksi, jotta ne joka tapauksessa kaatuvat seuraavaan isompaan tuuleen tai tuiskuun.


Mitä eläimiä Lapin erämaassa näkee? Poroja tietysti, mutta harvoin muuta, sillä liikkuva ihminen näkyy kauas ja karkottaa eläimet ennen kuin on itse havainnut niitä. Siksi hämmästyin tätä räjähtänyttä kettua. Se kummasteli 10 metrin päässä olevaa melojaa, kunnes säikähti ja pakeni kauemmas (isompi kuva tässä).


Sunnuntai päättyi seuraavaan koskeen, joka on köysitekniikan kannalta periaatteessa mahdoton (isompi kuva tässä).


Pitelen köyttä oikealla laakean kallion päällä. Sisäkurvissa kanootti ajautuu väkisin rantaan, minkä jälkeen kanootti on kannettava kallion yli – paitsi jos minulla olisi kuivapuvun housut, silloin voisin jatkaa vetämistä vedessä, mikä tosin tässä ei onnistuisi, koska märkä tasainen kallio on liukas.

Toisella tavalla sanottuna: Aina pitäisi olla tarjolla uusi suora vetopaikka, jonne kävellä. Jos seuraavaa luontevaa vetopaikkaa ei käytetyllä köyden pituudella ole, pysähtyy narutus ainakin väliaikaisesti. (Kenties tässä olisi alun perin voinut uittaa toista puolta.)

Tähän koskelle pystytin leirin 28 km jälkeen [karttalinkki].


Maanantai 7.6.2021

Kolmas nousupäivä alkoi Repojoen suurimmalla ”vesiputouksella”. Tätä ei ole mahdollista nousta köysivedolla, koska järkevää vetopaikkaa putouksen yläpuolella ei ole. Niinpä meloin putouksen oikealle puolelle ja kannoin kanoottia 8 metriä.


Ahdas kivinen ranta. Tällaisia koskia ja vetopaikkoja on paljon (isompi kuva tässä).


Miten menettelen?

  • Kanootti sellaiseen lähtöpisteeseen, jossa se pysyy paikoillaan.
  • Asettelen 20 metrin köyden valmiiksi sinne, mihin se yltää.
  • Kävelen takaisin kanootille (kuva on tästä vaiheesta) ja jätän melan kanoottiin.
  • Potkaisen kanootin virtaan.
  • Narut kiristyvät ja alkavat juosta kohti kauemmas liikkuvaa kanoottia.
  • Otan sopivassa kohdassa naruista kiinni ja hops, olen valmis vetämään kanootin koskea ylös.

Tosiaan, naruttaessa jätän melan kanoottiin, koska se vain haittaa köyden hallintaa.

Päivä jatkui.

Veteen kurottavat puut ovat aina haitta – jos et pysty pujottamaan köysiä puun ali, vedä kanootti yli.


Naruttajan varjo kirkkaassa vedessä.


Lounaspaikka.


Helposti sotkuun menevä köysi.


Repojoen kaventuessa jätin köyteen syntyneen sotkun paikoilleen – näin kokeilin 4 kilometrin verran 12 metrin köyttä.


Alla olevan kohdan ohi narutin kallion päältä 2,5 metrin korkeudelta, jossa 12 metrin köysi oli kovin lyhyt. Onnistui, mutta akrobatiaa tarvittiin, kun tuon jälkeen palasin louhikossa 2 metriä alemmas. (Kuvassa ei ole kanoottia, koska palasin takaisin kuvaamaan muistiin paikan, josta olin 2 minuuttia aiemmin mennyt.)


Palasin pian pitkään köyteen ja päädyin siihen, että 15–20 metrin köysi on lopulta paras kompromissi.


Myös vuonna 2011 nousin Repojoen – silloin jatkoimme Hotelliharjun kautta Vaskojoelle, jolloin tämä karttalinkki oli Repojoen viimeinen piste, josta siirryimme pohjoiseen.

Nyt jatkoin Repojokea länteen, sillä tarkoitus oli nousta Repojoki loppuun saakka – Rotkojärvelle.


Kauniit pilvet (isompi kuva tässä).


Kapean joen kirous. Kun joki on täynnä pajua, se on melkein tukossa.


Tukoskohdan jälkeen ilmakuva on kaunis. Ruskea väri johtuu hiekasta, jota huipputulva on levittänyt rannoille (isompi kuva tässä).


Näin saavutin Pahtajärven [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Rotkojärvelle pääsy oli päivän tavoite. Pahtajärven jälkeen jo arvasin, mitä on tulossa.


Liian kapeaksi menee. Rullasin kanootin paketiksi maahan. Kaiken muun lastasin selkään. (Samalla pakkasin köydet pois – niitä ei enää tarvita.)


Lähdin kävellen kohti Rotkojärveä.


Auts, ylhäältä katsoen joki olisi yhä ollut melottavissa, ainakin 500 metriä!


Pystytin kolmannen leirin lähelle Rotkojärveä kirkkaan tunturipuron töyräälle [karttalinkki].


Kanootti liikkui 18 km.

Tiistai 8.6.2021 – ”turistipäivä”, jolloin tutustuin Avisuora-kohteisiin

Puhdasta vettä pulloon.


Hain aamulla pakatun kanootin, joka oli eilen jäänyt 2,5 km päähän teltasta. Kokosin kanootin Rotkojärven rannassa. Ensimmäiset näkemäni lumilaikut [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Repojoen sillan lähtökorkeus oli 3 päivää sitten 245 metriä. Rotkojärvi on 355 metriä merenpinnan yläpuolella, 63 kilometriä lähtöpaikasta.


Kaikki ympärilläni kertoi, että Rotkojärvi on huikea. Olen mahtavassa paikassa. Nousin lumirajaan ottamaan selfien (isompi kuva tässä).


Sellainen se on, 1,4-kilometrinen Rotkojärvi (isompi kuva tässä).


Kun kannoin kanootin seuraavalle ”Pikku Rotkojärvelle”, ylitin maan alla kulkevan puron.


Tämä on tosiaan puro eikä yksittäinen kuoppa. Kuoppien välinen ruoho on silta.


Pikku Rotkojärven takaa löysin mahtavan maiseman kiellekkeeltä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Joku saattaa ihmetellä, miksi kanootti on alhaalla, kun itse seison kiellekkeellä? Se johtuu siitä, että minulla on 55 kg tavaraa. Joudun kantamaan erikseen leirivarusteet – vasta sitten haen kanootin. Tässä tapauksessa jätin kanootin tarkoituksella valokuvauksellisesti kauniiseen kohtaan. Toisin sanoen suunnittelin valokuvan jo silloin, kun olin melomassa Pikku Rotkojärven halki ja harkitsemassa rantautumispaikkaa.

Vielä yksi pieni järvi…


.. jonka jälkeen kannoin kanootin Avisuoragorsalle, joka oli ensimmäinen Avisuora-kohteeni (gorsa = sola) [karttalinkki].


Joko mainitsin, että halusin tällä retkellä nähdä neljä kohdetta, joiden nimissä on ”Avisuora”?

Seuraava kohde oli Avisuoratunturin huippu.

Mutta pöh. 460-metrinen Avisuoratunturi on pannukakku. Yhtä tasainen. Seison yhden turvekummun päällä, yhden monista [karttalinkki].


Tunturin reunalta löytyy sentään mukava näkymä kaukaisuuteen (isompi kuva tässä).


Takaisin Avisuoragorsalle, jota aloin meloa alas – aah – alas tosiaan, koko retken ensimmäiset metrit alaspäin!


Välillä pieniä kirkasvetisiä lampareita.


Lampareiden välissä paljon helppoja purokoskia.


Dronepysähdys (isompi kuva tässä).


Yllä olevan kuvan ”solut” ovat maan tasalla ruohotuppoja, joita kasvaa monilla Lapin soilla. Kyseessä on ”tupassara”. Se mainitaan Wikipediassa ”jokapaikansaran” https://fi.wikipedia.org/wiki/Jokapaikansara yhtenä muunnoksena ja ”tupassaran tiheitä mättäitä on toisinaan kutsuttu ryssänpäiksi.”


Avisuoragorsa laajemmassa kuvassa – takana laakea Avisuoratunturi, jossa olin aiemmin käynyt (isompi kuva tässä).


Meloin Avisuoragorsaa vajaat 8 km, kunnes rantauduin.


Kannoin kanootin ja varusteet Avisuorajoelle.


Luontuu oikein hyvin, että Avisuoratunturia ympäröi lännessä Avisuorajoki, idässä Avisuoragorsa.

Mutta vielä neljäs ”Avisuora”. Saavutin illalla Avisuoran kammin, jossa en tosin nukkunut, vaan pystytin teltan kammin taakse [karttalinkki].


Kurkistus sisään. Siistissä kammissa on mukavasti tilaa 2 hengelle, mutta jos pöydän kääntää seinälle ja vasemmalla olevan ylimääräisen laverin asettaa keskelle, saadaan 4 hengen kammi.


Selailin kammin vieraskirjaa ja jätin siihen omat merkinnät. Ei täällä usein kesäaikaan käydä, joskin vuonna 2020 Poppis Suomela porukoineen kävi täällä liki 400 km melontaretkellä Suomen poikki. Tästä hienosta retkestä saa tietää lisää, kun laittaa googleen #meloenpoikkisuomen (tai klikkaa edellä olevaa linkkiä).

Päivän saldo: kanootti liikkui 16 km.

Keskiviikko 9.6.2021

Jos eilinen oli ollut ”turistipäivä”, tänään alkoi helppo melonta alamäkeen, joka johtaisi lopulta Ivaloon.


Lähdin melomaan Avisuorajokea (isompi kuva tässä).


Sähäkän näköisen poroaidan alta.


Metsässä kulkevan purojoen mutkien kautta.


Melkein samanlainen kohta mutta yläkulma – tässäkin kuvassa runsaasti tupassaraa (isompi kuva tässä).


Avisuorajoki levenee, kunhan Avisuoragorsa on yhtynyt siihen.


Soratöyräät ovat hauskoja [karttalinkki]. Täältä ylhäältä näkyy, että olen matkalla kohti Korsatunturia.


Avisuorajoki päättyy helppoon koskeen. Kosken takana on poro ja kun koski laskee vetensä Korsatunturin pohjoislaitaa kaartavaan Korsaojaan, joen nimi on tästedes Ivalojoki [karttalinkki].


Hyvästi Avisuorat. Luonanne oli mukava vierailla!

Alla olevasta kartasta ilmenee paitsi tämä reitti, myös aiempia reittejä: 2011 RepojokiVaskojoki, 2012 Vietkajoki-Korsaoja-Ivalojoki, 2014 KäkkälöjokiKietsimäjoki.


Tästä eteenpäin joki oli tuttu, sillä 2012 olin mukana retkellä, jossa saavuttiin Ivalojoelle Korsaojaa pitkin.

Tummat pilvet.


Seuraavan 5 tunnin aikana satoi 4 tuntia. Sade tuli tarpeeseen, sillä maasto oli aurinkoisten päivien jälkeen huomattavan kuiva. Minun saderatkaisu: kun kuivapukua ei ole, vedän kumiset sadevaatteet päälle ja melon puoliteholla, jotten turhaan hikoilisi. Joutuu matka näinkin.

Alkuillan outo kivi.


Hirvenvasa.


Mitä tahansa tapahtui, silmät kiinni vasa makaa kukkapedillä. Vasan karttalinkki tässä, jos joku haluaa siirtää sen.


Varmuuden vuoksi – puhtaan veden takia – otin vastedes vedet Ivalojoen sivupuroista.

Toinen ilmiö, jota olin jo aiempina päivinä kummastellut.


Mitä ovat nämä ”takit”, joihin koivuherrat ovat pukeutuneet? Tulvan tuomaa irronnutta kasvia toki, mutta mitä tummaa kasvia on joen yläjuoksulla näin paljon?


Meni tovi, kunnes keksin, että kyseessä on vedenalaisten kivien pinnoilla kasvava levä, jonka jäälautat ovat raapineet irti ja jota kevättulva on levitellyt rannoille. 50 kilometriä myöhemmin vastaavia tummatakkisia puita ei Ivalojoen rannoilla enää ole – kenties siksi, että levä kasvaa vain latvajokien matalavetisissä puroissa eikä leveiden jokien pohjissa.

Laskin päivän aikana kymmenkunta helppoa koskea, kunnes leiriydyin Ivalon Mattiin pienen puron viereen 54,5 kilometrin jälkeen [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Torstai 10.6.2021 – auringonpimennyspäivä

Tälle päivälle oli tiedossa osittainen auringoinpimennys – 50 % auringon kiekosta peittyisi.

Ihailin aamulla porolaumaa, joka ylitti Ivalojoen telttani edessä.


Aamupäivä sisälsi paljon melontaa, sillä halusin ehtiä mahdollisimman pitkälle ennen kuin auringonpimennys alkaisi. Saarikoski oli ensimmäinen koski, jonka kuohuja pysähdyin katsomaan rannalta [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Saarikoski on 300 metriä pitkä koski, jonka erikoisuus on lopun terävä mutka vasemmalle kallioiden välistä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Mutkassa olevassa kiviniemessä on pieniä hiidenkirnuja.


Se siitä. Takaisin vesille. 30 kilometriä oli jo täynnä ja meloin yhä. Katselin kelloa, että auringonpimennyksen osittainen vaihe on alkanut, mutta rannat ovat niin pusikkoisia, että jatkoin matkaa.


Lopulta löysin jonon saaria Ivalojoen keskellä, johon pysähdyin pimennystä tarkkailemaan [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Halusin ottaa erityisen maisemakuvan: osittainen auringonpimennys Ivalojoen maisemassa – kuvan etualalla poseeraa mies ja mela.

Suunnitelma perustui valotushaarukointiin eli eripituisiin valotusaikoihin, joista pystyisin jälkikäteen koostamaan kuvankäsittelyssä yhden valokuvan. Itse auringonpimennys tallentuisi minimaalisen lyhyellä valotusajalla, kun puolestaan maisema olisi pitemmällä valotusajalla. Mutta suunnitelmassa oli puute: tarvitsin avuksi pilvet, jotka toimisivat luonnollisena filtterinä minun ja auringon välillä – muuten aurinko olisi liian kirkas.

Äh. Taivas oli pilvetön. Ei onnistu. Vaikka lyhensin kameran valotusajan minimiin, silti aurinko kirkkaudellaan sokaisi kameran kennon eikä auringon osittainen peittyminen näy edes linssiheijasteena.


Vielä yksi hätäkokeilu. Hieman himmentävän filtterin saa aikaiseksi, kun kuvaa aurinkoa vedenpinnan heijasteena. Täytin mukin vedellä ja asetin sen maahan, mutta heti totesin, että ei toimi.


Mikä toimii? Jäljellä on epäsuora menetelmä. Keräsin kimpun kasveja.


Asetin kimpun paperin eteen.


Paperille muodostuu osittaisia auringonpimennyksiä neulanreikäkameran ajatuksella.


Onko muita pyöreitä reikiä? Kohotin kanootin keulan ylös.


Kanootin reunassa on reikiä.


Kun paperin asettaa mahdolisimman kauas (tässä 1,7 metriä), siihen muodostuu osittain peittyneen auringon kuvajaisia.


Auringon kuvajaiset eivät ole reunoiltaan tarkkoja. Epätarkkuuden kokoluokka on suorassa suhteessa neulanreikäkameran reiän kokoon. Mitä kauemmaksi paperin vie reiästä, sitä suurempi ja tarkempi on kuvajainen, mutta myös himmeämpi.

Kaikenlaisia muitakin kokeiluja tein, mutta sellaista maisemakuvaa – Ivalojoki osittaisen auringonpimennyksen alla – en saanut aikaan, joka kimmelsi aamulla mielessäni.

Jatkoin melontaa. Saavuin Kutturaan [karttalinkki], jonne tulee tie ja joka on siksi monelle lähtöpaikka Ivalojoen seikkailuun. Pian Kutturan jälkeen alkaa Ivalojoen upea kanjoni useine koskineen (isompi kuva tässä).


En käy täällä joka vuosi. Päätin käväistä mäen päällä aistimassa maisemaa [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Tai jos haluatte näin: maisema ilman melojaa (isompi kuva tässä).


Saavuin Saarnakönkäälle, joka on yksi Ivalojoen kunnioitettavimmista koskista. Etsin sen pohjoispuolelta hiidenkirnua, jota en ollut aiemmin hoksannut bongata.


Erikoinen hidenkirnu kyllä.


Reiät sivulla ja päällä.


Hiidenkirnulta sain myös näkymän Saarnakönkäälle. Painoin reitin mieleen ja laskin kanootilla Saarnakönkään alas ilman roiskevesiä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Tämä kirjoitus ei ole johdatus Ivalojoen koskiin (niistä kirjoitin hieman enemmän vuoden 2012 retken yhteydessä). Luotan niin paljon kykyyni pujotella kanootilla, että Saarnakönkään jälkeen en tarkistanut koskia. Laskin ne suoraan (isompi kuva tässä).


Otin myös valokuvia keskellä koskea (isompi kuva tässä).


Siitä ei aina seurannut hyvää, sillä kun keskityin liikaa valokuvaukseen, ajauduin muutaman kerran turhiin kivikosketuksiin – en kuitenkaan mitenkään vaarallisesti.

Saunakoskella nousin kanootista. Kuvasin riippusiltaa dronella [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Toinen kuva, maan tasolta (isompi kuva tässä).


Ja vaikka kolmaskin.


Riippusilta yhdistää Hammastunturin erämaan etelä- ja pohjoispuolen. Riippusillan pohjoispuolella on historiallinen Kultala, joka oli 1870-luvun kultaryntäyksen keskus [luontoon.fi][Wikipedia]. Tällä kertaa en Kultalassa käynyt, mutta otin kuvan kumiveneestä Kultalan saunan vieressä.


Niin ja siinä Kultalan sillan vieressä voi myös katsella hiidenkirnuja.


Jatkoin eteenpäin etsien sopivaa leiripaikkaa, jossa olisi kirkasvetinen puro (isompi kuva tässä).


Sellainen löytyi joen eteläpuolelta Björklundinojan kohdalta.


Illan viimeinen dronekuva Björklundinojalta alaspäin (isompi kuva tässä).


59 kilometriä melontaa. Hyvää yötä [karttalinkki].


Perjantai 11.6.2021

Lähdin aamulla melomaan kohti Ivaloa. Kun päivä oli kirkas, pysähtelin toisinaan kuvaamaan Ivalojoen mahtavia näkymiä (isompi kuva tässä).


Sama paikka, mutta kuvan suunta ylävirtaan. Ei täällä usein käydä, joten kuva kannattaa aina ottaa. Noin kerran seitsemässä vuodessa (isompi kuva tässä).


Seuraava kuvauspaikka (isompi kuva tässä).


Saavuin Liljeqvistin ruoppaajalle. Tarina on lyhyt: Insinööri Toivo Liljeqvist rakensi 1953-54 valtavan uivan koneen ruopatakseen kultaa Ivalojoen pohjasta. Unelma ei toteutunut eikä kone kaiketi toiminut parhaalla tavalla, mutta täällä Ritakosken yläpuolella ruoppaajaa voi yhä tarkastella eräänlaisena Ivalojoen kultahulluuden konkreettisena muistomerkkinä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Ritakoski on helppo koski.


Hmm. Joku kalastava kanoottimies tai -nainen on nukkumassa yötä Ritakosken autiotuvalla [karttalinkki].


Otin dronekuvan, kun olin ohittanut Ritakosken (autiotupa on takana joen mutkassa) (isompi kuva tässä).


Iso-Palsi-tunturilla en ole aiemmin käynyt. Sen huippu kohoaa liki 200 metriä joen yläpuolelle. Näkymä länteen ei ole aivan niin esteetön kuin odotin (isompi kuva tässä).


Mutta näkymä itään on aivan loistava. Kohti Ivaloa virtaa joki [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Enää ei ollut kuin yksi suuri koski, Toloskoski. Laskin sen etukäteen tarkistamatta perustuen vanhoihin muistikuviini hyvästä reitinvalinnasta. Jäin lounastamaan kosken alapuolelle ja sain onnekkaasti jokiveneilijän dronekuvaan [karttalinkki] (isompi kuva tässä).


Alla olevassa kuvassa hyvät (helpoimmat) reitit kanootille ja jokiveneelle.


Toloskoskelle asti olin tavannut koko retkellä yhden ihmisen – kalamiehen Sotajoen rannassa, kun olin täyttämässä juomavesipulloja. Toloskoskelta alaspäin näin lisää ihmisiä, sillä täällä on mökkejä.

Meloin kohti Ivaloa. Nousin kanootista Näverniemen leirintäalueella tehtyäni matkaa 50,5 kilometriä [karttalinkki].


Yhteenveto

Oli hauskan vaihteleva retki upeassa aurinkoisessa säässä. Näin vihdoin ne paikat, joiden mukaan aikoinaan tämän blogin nimesin. Rotkojärvi yllätti erityisyydellään. Ivalojoki on maisemiltaan ja koskiltaan käsittämättömän upea metsä-Lapin joki. Kun päälle laskee Ivalojoen kultahistorian vetovoiman, ei ole toista vastaavaa jokea Suomessa – lähellekään.

Hieman tilastoa:

  • GPS:
    • Liikuntaa 6,5 päivässä 260 km.
    • Aika liikkeessä 61,5 tuntia. Aika pysähtyneenä 12 tuntia (esim. huilaan maastossa ennen kuin jatkan kanootin kantamista).
    • Lasken vertailuluvuksi ”aktiivitunnit”, jolloin jaan pysähtyneet tunnit kahdella, siis 61,5 + 12/2 = 67,5 tuntia.
    • Työn määrässä tämä oli iso retki. Keskimäärin lähdin liikkeelle klo 8, söin lounaan klo 13-14, illalla lopetin etenemisen klo 21.
  • Kanootti liikkui 240 km, josta meloen 204 km, köysillä vetäen 30 km ja kantaen 6 km.
  • Kävelyä kertyi 58 km, josta edellä mainitut 30 + 6 km kanootin kanssa.

Reitti satelliittikuvan päällä:


Reitti lähemmässä kuvassa, jossa numerot ovat leiripaikat öille 1-2-3-4-5-6-7 (viimeinen yö Näverniemen leirintäalueella).


Lukija saattaa saada tästä artikkelista väärän mielikuvan, että Ivalojoki on helppo meloa, koska meloin sen nopeasti. Tehdään selväksi: Ivalojoki on vaativa koskijoki kenelle tahansa alle 5000 km meloneelle ja niinhän se oli minullekin, kun meloin ensi kerran Kutturasta Ivaloon 2001. (Tätä kirjoittaessa minulla takana 21 000 km.)

Paljonko kokemusta Ivalojoelle tarvitaan?

Vastaan yleisemmin. Kun jaan joet viiteen luokkaan (Ivalojoki on kolmonen), niin hyvä olisi, että alemmassa luokassa olisi vähintään 14 päivän melontakokemus kahdesta tai kolmesta eri joesta ennen kuin ylempään kategoriaan mennään. Luokittelu:

  1. Helpot. Kemijoki Kemihaarasta Kemijärvelle. Itä-Lapissa Maltiojoki-Tenniöjoki. Inarin Lapissa Lemmenjoki välillä Njurgalahti – Kultahamina. Tenojoki Karigasniemestä Utsjoelle. Etelä-Suomessa monia vastaavia helppoja jokireittejä.
  2. Kohtalaiset. Ounasjoki Hetasta Rovaniemelle. Lemmenjoki Njurgalahdesta Paatariin. Käkkälöjoki Kalmakaltiosta alas. Inarijoki Angelista Karigasniemelle (tosin Matinköngäs on vaativa). Etelä-Suomessa mm. Vantaanjoen Pitkäkoski-Ruutinkoski.
  3. Vaativat (lyhyitä koskijaksoja – kaatuminen ei katastrofi, koska tavarat voi koota seuraavasta suvannosta). Ivalojoki Kutturasta alaspäin. Kielajoki-Kaamasjoki Kaamaseen asti. Vaskojoki ja Kietsimäjoki, kunhan ensin pääsee niiden latvavesille. Etelä-Suomessa mm. Kymijoen Ahvionkosket-Pernoonkosket.
  4. Vaikeat (pitkiä koskijaksoja ja/tai ohi kannettavia vaikeita koskia ja vesiputouksia – kaatuminen johtaa pitkään uintiin ja tavaroiden leviämiseen laajalle, joten riskit minimoitava). Näätämöjoki, Poroeno-Lätäseno, Pöyrisjoki, Pulmankijoki.
  5. Vaikeat ja pitkät (vaikeassa maastossa yli viikko, jotta pääsee perille). Karasjoki.

Laitoin luetteloon Norjan joista vain Karasjoen, joka on omassa kategoriassani vaikein melomani joki. Muuten Norjan joet kuuluvat luokkiin 3–5.

Kiitos kun luit tänne asti. Seuraavat Lapin melonnat aloitan pian juhannuksen jälkeen – niistä sitten myöhemmin.

4 Responses to Avisuorablogin juhlaretki – kanootilla Avisuora-kohteisiin sekä Rotkojärvelle ja Ivalojoelle 5.-11.6.2021

  1. Mikael says:

    On se Janne vaan ammattilainen lapin jokien melonnassa. Ja kovakuntoinen! Hauska kun sait osittaisen auringonpimennyksenkin todettua epäsuorasti reissussa.

    Lämmin ilmakaan ei ilmeisesti paljoa vauhtia hidastanut. Me käytiin Lemmenjoella vaeltamassa Vaskojoelle ja takaisin 1.-7.6. ja monena päivänä meinasi olla turhan kuuma.

    • Kiitos kommentista Mikael, ja onnittelut ilmeisen hienosta Lemmenjoen retkestä! Joo, olihan tuolla kuuma ja hiki tuli silmään kanoottia kantaessa. Kävin uimassa kolmena iltana. Viimeisenä päivänä lämpötila oli +27°C, mikä sentään oli liikaa. Onneksi oli vain melontaa jäljellä, ei enää kantamista, ja tuolloin myös kova tuuli viilensi.

  2. TapaniK says:

    Taas kerran nautinnollinen kertomus hienosta reissusta! Näin aloittelevana melojana voi vain ihailla kuvia jokireiteistä koskineen. Minä pysyttelen turvallisesti järvivesissä (Oulujokisuistoon ehkä kuitenkin uskaltaudun). Kiitos tästä ja seuraavaa odotellaan!

    • Kiitos kommentista Tapani. Järvivesistä voi aloittaa. Helpoista koskista saa parhaiten kokemusta osaavamman kaverin kanssa. Minulla oli onnea saada ensimäisiksi melontavuosiksi osaavampi opettaja, jolta imin perustiedot.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: