Auringonpimennysreissu Chileen 2019

Täydelliset auringonpimennykset ovat vieneet minua eri maailman kolkkiin viimeiset 20 vuotta. Tämä tarina kertoo matkasta Chileen katsomaan 2.7.2019 tapahtunutta auringonpimennystä.

Tämänkertainen matka painottui voimakkaasti myös patikointiin, sillä Chilessä on valtavasti upeita maisemia, joissa on ilo liikkua. Pelkästään pääkaupunki Santiago on visuaalisesti upea, sillä Andien lumihuippuiset vuoret alkavat 15 kilometrin päässä keskustasta.

Matkan huippukohtaa eli täydellistä auringonpimennystä havaitsin pienessä Pisco Elquin kylässä keskellä vuoristoa kahden muun suomalaisturistin kanssa.

ch19 DSC07496 Blendaus 7496+7497 (versio 2)(1920)

Päiväkohtaisiin tapahtumiin.

Maanantai 24.6.2019

Laskeuduin aamulla Santiago de Chileen, joka on Chilen pääkaupunki. Menin lentokenttäbussilla Pajaritos-metroasemalle ja opettelin metron menetelmät: ostin matkakortin, siihen yhden matkan, näytin matkakorttia portilla, johon tuli vihreä valo, ja kävelin portin läpi alas metroon, jossa otin punaisen linjan, joka on metron päälinja (enkä muun värisiä linjoja sittemmin tarvinnut).

Menin punaisella linjalla 13 asemaväliä Baquedano-asemalle ja sitä kautta varaamaani hostelliin (metrossa on paljon porukkaa, en kertaakaan mahtunut istumaan – kuva yllä tyhjimmältä hetkeltä).

Metrossa saa olla tarkkana, että menee oikealle puolelle, sillä kumipyöräiset junat ovat keskellä ja laiturit reunoilla.

Jätin rinkan hostelliin ja lähdin kävelylle ”kulttuurisen” turistikierroksen mukana kello 10, johon kyllästyin heti, mutta sinnittelin mukana puoli tuntia, jonka jäljeen maksoin oppaalle puolet suositellusta summasta jä lähdin syömään katukuppilaan, jossa oli ruokalajien kuvat seinällä, joten haluttu ruoka oli helppo tilata, vaikkei espanjaa kunnolla osaa.

Halusin ostaa pyöreän peilin auringonpimennystä varten (selitys tuonnempana). Kulttuurisen turistikierroksen oppaalta olin saanut tiedon, että mene Costanera Centeriin, joka on Chilen ja Etelä-Amerikan korkein rakennus (300 metriä), sillä siellä on huonekalukauppoja (Gran Torre Santiago on toinen nimi pytingille, päivä- ja yökuvat alla).

Menin metrolla (taas automaattiporttien läpi alas ja ylös) Costanera Centerin lähelle ja kävelin sinne puoli kilometriä. Kuljin gps-paikantimen kanssa, sillä ilmansuunnat sekoavat helposti maan alla eikä siihen heti karttakaan auta, kun maan päällä katunimiä näkyy harvoin tai en osannut löytää niitä informaatiokaaoksesta, jollainen jokainen uusi kaupunki on.

Löysin huonekalukaupan ja kuten tavallista myyjätyttö ei osannut englantia. Pyysin saada ”mirror” ja arvasin, että se olisi espanjaksi ”mirador”, mutta heti muistin, että mirador on näköalapaikka ja tiesin aiheuttaneeni vain hämminkiä. Myyjä laittoi omasta kännykästä kääntäjän päälle ja sen kautta opin, että peili on ”espejo” (lausutaan ”espeho”). Myyjä opasti minut peiliosastolle (sanoin mutsas graatsias), josta ostin 40 cm peilin sen jälkeen, kun totesin sen kevyeksi kantaa ja olin peilannut siitä itseäni 8 metrin päästä uskoen, että peili ei vääristä paljon.

Menin kahville kirjaa lukemaan (Tara Westover: Opintiellä) ja odottamaan, että kello vierisi eteenpäin, sillä hostellissa ei pääse huoneeseen ennen kello kolmea. Kello vieri ja menin metrolla takaisin hostelliin, jolloin luvattu sade oli alkanut. Satoi koko illan ja seuraavan yön enkä havitellut mitään lisäjaloittelua tälle päivälle vaan oleskelin hostellissa ja tutustuin huoneen tyyppeihin, joita oli miehiä ja naisia, sillä tässä hostellissa on kuuden hengen unisex-huoneet.

Olin varannut tämän 3-kerroksisen hostellin (Rado Boutique Hostel), koska sen katolta on näkymä Andien vuoristoon, mutta ei sinne katolle kannattanut tänään mennä, koska satoi, joten luin kirjaa hostellin yleisissä tiloissa (alla kuva katolta seuraavana aamuna – myös aiemmat silhuettikuvat olivat katolta).

Yhdysvaltojen mies Manny oli ollut aiemmin hyvin ystävällinen joten menin hetken kuluttua mukaan korttirinkiin, johon pelkän Mannyn persoonan takia tiesin olevani tervetullut.

Myöhemmin illalla peliseurueeseen kuulunut huonosti englantia puhuva brasilialaisneito tuli avautumaan (humalassa), että häntä harmittaa, kun ihmiset täällä juovat alkoholia eivätkä usko jumalaan ja että sinä tunnut olevan tästä poikkeus (olin ollut korttipelin ajan vesilinjalla, eihän täällä muuten jaksaisi touhuta, kun on tuo jet lag). Olin vähän että häh. Tyttö hymyili söötisti ja kuuntelin hänen uskoutumistaan. Joo, minäkin olen protestantti, sanoin, mutta sillä tavalla kulttuurisesti vaan, vietän sukulaisten kanssa joulua ja pääsiäistä. Vesi on terveellistä.

Ihan hauska itsereflektio tuosta aiheutui. En siinä korttipelissä muuta tehnyt kuin pelasin ja hävisin ja tartuin kehuen toisten puheisiin, jos sattuivat sanomaan jotain persoonallista ja onnittelin voittajaa. Niin että helpolla täällä pääsee vanhempi isokokoinen vahva hiukan vakava herrasmies uskotuksi ihmiseksi.

Tiistai 25.6.2019

Kävin aamiaisella, joka kuului hostellin hintaan. Totesin unohtaneeni kotiin Ikean kassin, jossa oli tarkoitus kantaa peiliä. Hostellin aamutyöläisen Kristianin kanssa käytiin varastossa etsimässä kasseja ja löytyi paperikassi. Kelpuutin. Olenko jotain velkaa? Et ole, ilmainen. Kiitos. Tähän sinänsä mitättömän kuuloiseen sananvaihtoon huipentui polveileva nautinnollinen keskustelu, jossa käsiteltiin lukemattomia asioita. Teille lukijoina tämä nautinto ei aukea, mutta voin kertoa, että jos se paperikassi olisi löytynyt heti ensimmäisen minuutin aikana, niin homma olisi ikään kuin ollut liian nopeasti ohi.

Vedin ylle patikointirytkyt ja kävelin hostellin ovelle. Kristian istui hostellin ovella, sillä siinä istuu kellon ympäri työntekijä porttivahtina. Onko kaikki valmista, kysyi Kristian. Totta kai, minulla hieno kassi.

Santiago de Chilen kaupungin keskustassa on Andien vuoristosta työntyvä 300-metriä korkea Cerro San Cristobal ja siitä jatkuva liki 10 km pitkä harjanne.

Helsinkiläiset voivat kuvitella, että yllä oleva kuva on otettu Töölönlahdelta ja 300-metrinen huippu on Olympiastadionin kohdalla. Siitä harjanne jatkuisi Malminkartanoon, jonka takana on Andien vuoristo ja sitten Hyvinkäällä on Andien puoliväli, josta alkaa Argentiina.

Viileää +2 astetta, mutta ilma lämpeni iltapäivällä +10 asteeseen (täällä on talvi). Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, joten laitan vain kuvia.

Katujen puhtaanapitoa.

Pio Nono -katu päättyy ”funikulaariin”, jolla pääsee helposti Cerro San Cristobalin huipulle. Funicular tarkoittaa raitiovaunua, joka kulkee ylös 45 asteen kulmassa.

Tästä alkaa minun polku.

Viitoitus on hyvä.

Puiden väleistä näkyy taloja alhaalla.

Ylhäällä on palmuja ja pilvistä.

Tuosta katsellaan alas ”Olympiastadionin tornista Töölönlahdelle” (mutta Stadionin torni on vain 72 metriä, mikä on tynkä verrattuna Cerro San Cristobaliin).

Cerro San Cristobalin huipulla on 22-metrinen Neitsyt Maria, jonka jalustassa on kappeli.

Että huomenta täältä.

Lähdin kävelemään harjannetta eteenpäin. Harjanteen päällä kulkee monia polkuja, sillä se on puistoaluetta, Parque Metropolitano de Santiago.

Costanera Center aamusumussa (josta ostin peilin eilen).

Aamusumu hälvenee. Löytyi hyvä näköalapaikka.

Tässä pysähtyy moni kuvia ottamaan.

Aamusumu jo melkein poissa. Andien vuoristo alkaa pääkaupungin takaa.

Otin nämä valokuvat enimmäkseen 15 metriä aidasta. Jos menee lähemmäs aitaa, maisema huononee, koska heti alla olevassa talomeressä ei ole mitään kiinnostavaa.

Peili. Se on ihan roska. Costanera Center näyttää peilissä tutisevalta hyytelöltä.

Jatkoin matkaa. Sumu hälveni edelleen.

Cerro San Cristobalin toisella puolella on köysirata. Näinkin huipulle pääsee ilman lihasvoimaa.

Myöhemmin kuulin, että näin selkeää säätä Santiagossa on ”ei koskaan”. Pitkä sade on pudottanut saasteet alas.

Että siksi täällä on niin paljon näitä paikallisia valokuvaajia.

Ja minä muiden joukossa.

Kävelin pois harjanteen päällä kulkevan puistoalueen toisesta päästä, josta näkyy matalampia rakennuksia.

Tuonne vuorille sitten huomenna (kuvan keskeltä hiukan oikealle oleva nyppylä on Cerro Manquehuito).

Reipas päivä mutta jet lag haittaa ja jalat ovat jäykät.

Paluukyyti hostellille löytyi kyselemällä: ensin bussi, sitten metro (Escuela Militar => Baquedano).

Alla satelliittikuvia, jotta mittakaavat selviävät (kuvat Google Earth).

Chilen leveys on 150 km. Santiago on lähempänä Argentiinaa kuin merta.

Santiago on iso tasanko vuorten keskellä. Itäpuolella on Andit.

Santiagon keskellä on Cerro San Cristobal ja siitä alkava harjanne, jonka läpi kuljin, jonka jälkeen palasin takaisin bussilla + metrolla.

Laitan jo tähän seuraavan päivän kartan, jossa kävin Cerro Manquehuitolla. Myös sen alkupisteeseen pääsi metro+bussi -yhdistelmällä (45 minuuttia).

Keskiviikko 26.6.2019

Toinen patikointipäivä Santiagossa. Googlasin ”best hiking santiago chile” ja kakkoskohteeksi löytyi Cerro Manquehuito, jonka juurelle menin aamulla Google Maps -avusteisesti ensin metrolla (Baquedano => Escuela Militar) ja sitten bussilla. Toimi hyvin, joskin bussi oli vaikea löytää. Jälleen kuvia ja lyhyitä selityksiä.

Tuonne ylös menossa. Ei tuonne taakse, vaan etummaisen nyppylän takana melkein piilossa olevalle seuraavalle nyppylälle.

Ohjeena oli: Ylös tietä pitkin, jonka nimi on Via Roja, kunnes se loppuu ja sitten jotenkin jatketaan. Tieltä näkyi eiliset kohteet Costanera Center ja Cerro San Cristobal.

Seuraavassa kuvassa näkyy hyvin kuinka Cerro San Cristobalin harjanne työntyy ulos Andien vuoristosta. Olin myös nyt periaatteessa samalla harjanteella, mutta lähempänä Andeja.

Odotin sumun hälvenevän, mutta ei se kadonnut niin kuin eilen.

Vasta tämä viiden hengen porukka Cerro Manquehuiton huipulla kertoi mistä oikeastaan on kyse.

Ristillä (=Cerro Manquehuiton huippu) kättänsä pitävä Fran kertoi, että kyseessä on smog, savusumu. Ei se hälvene. Se on normaalitilanne Santiagossa. Näin käy, kun kaupunki sijaitsee kattilalaaksossa ja siellä asuu 7 miljoonaa ihmistä. Vain pitkäkestoinen sade puhdistaa ilman päiväksi. Hiukan apeaa.

Toisesta kulmasta. Fran kavereineen ristillä.

Evästelin ja pysyin huipulla aikani. Seurasin sinne tulijoita ja pois lähtijöitä.

Koiriakin kävi.

Tämä on todella suosittu chileläisten päiväretkikohde. Olin ainoa paikalla oleva ulkomaan asukas.

Toisessa suunnassa ”vuorten aallot”.

Kaktus saastemeressä.

Alas palatessa havaitsin, että savusumun yläosa on 1100 metrissä. Cerro Manquehuito (1316 metriä) on sen yläpuolella. Mitä alemmas menin, sitä sakeammalta sumu näytti. Peilivertailulla havaitsee, että Andien vuoret ovat lähempänä kuin kaupungin keskusta, joka jo on häviämässä smogiin.

Katsoipa minne vain, kaiken takana on savusumu.

.. paitsi sitten kun on takaisin alhaalla katutasolla. Silloin ei tiedä olevansa savusumun sisällä.

Torstai 27.6.2019

Matkustin Santiago de Chilestä kohti La Serenaa, joka on suurin kaupunki pimennysvyöhykkeellä. (Pimennysvyöhyke tarkoittaa aluetta, josta voi nähdä täydellisen auringonpimennyksen – juuri sitä halutaan nähdä, sillä jos osittainen pimennys on visuaalisena kokemuksena sata, niin täydellinen on miljoona.)

Ensin metro (Baquedano => Estacion Central), sitten pitkän matkan bussi (Terminal de Buses San Borja).

Chilen pitkän matkan busseja voi kehua. Leveitä ja tilavia. Matkan aikana tarjotaan ruokaa samaan tyylin kuin lentokoneessa. Tällaista ei Suomessa ole.

Välimatka Santiagosta La Serenaan on sama kuin Helsingistä Ouluun, joten otin hotellin yhdeksi yöksi La Serenasta. Varsinaisesti olin matkalla Elquin laaksoon, jonne oli vielä 2 tunnin bussimatka.

Perjantai 28.6.2019

Otin aamubussin La Serenasta Pisco Elquihin, jossa hakeuduin Refugio del Angel -leirintäalueelle (muitakin leirintäalueita on, mutta tämä on suurin). Leirintäalue oli melko tyhjä. Minulle ohjeistettiin pienehkö paikka numero 56, johon laitoin teltan – naapurina oregonilainen mukava mies, joka oli kyllästynyt Yhdysvaltojen työelämän menestyskeskeisyyteen, josta syystä oli ottanut loparit ja matkusteli.

Paikka numero 56. Mikään muu ei kuulemma kävisi. Numero 56 oli ainoa, jossa pystyi nukkumaan neljä yötä peräkkäin, sillä juuri ennen pimennystä koko leirintäalue täyttyy.

Mikäpä tässä. Refugio del Angel -leirintäalue on kerrassaan upea, sillä sen läpi virtaa joki, jonka yli kulkee mm. riippusilta.

Miksi nimenomaan Pisco Elqui?

Elquin laakso tarkoittaa aluetta, jossa on useita kyliä. Nollakylästä (Montegrande) laakso harautuu. Pisco Elqui (ykkönen) on kylistä suurin, sillä sen kohdalla on levein tasainen alue vuorten välissä: eniten taloja ja viinirypälepeltoja sekä parhaat yhteydet ulkomaailmaan. Pisco Elqui on 1250 metriä meren pinnasta.

Kylät, joissa kävin: 0=Montegrande, 1=Pisco Elqui, 2=Horcon, 3=Alcohuaz, 4=Cochiguaz, 5=El Colorado.

Pisco Elquin arkkitehtuuri on viehättävä. Talot yksilöllisiä. Kadut mukulakiveä, yksisuuntaisia ja kapeita. Matkailijan kannalta paljon hotelleja ja ravintoloita.

Pisco Elquin kohdalla laakso on pohjois-etelä-suuntainen. Lähdin patikoimaan länsipuolelle, jossa kelpo hiekkatie jatkui 1600 metrin korkeuteen.

Nousin tieltä ylemmäs maastoon, jotta sain kelpo näkymän Pisco Elquin kylään. 1700 metrissä totesin, että loivahkoa sorarinnettä olisi mahdollista kävellä vaikka vuoren huipulle, muttei tarvitse, koska näkymä on hyvä näinkin.

Tämän päivän gps-jälki on kadonnut, mutta olin tässä vaiheessa numeron 1 kohdalla (kuvassa etelä on takana ja länsi oikealla, keltainen tähti on Refugio del Angel -leirintäalue).

Kävelin saman tien myös satelliittikuvan kohtaan 2, josta otin valokuvan.

Merkittävä ero satelliittikuvaan on se, että viinirypäleplantaasit ovat oransseja – eivät vihreitä. Oletan sen johtuvan vuodenajasta: tammikuussa vihreä (kesä), heinäkuussa oranssi (talvi).

Otin kohdasta 2 valokuvan myös ”laaksoa alaspäin” kohti Montegranden kylää.

Lauantai 29.6.2019

Yöllä lämpötila lähenteli nollaa, mutta olin varautunut. Villavaatteet lämmittävät, vaikka mukana oli vain kevyt makuupussi.

Lähdin tutkimaan Pisco Elquin kylän itäpuolta, joka sopii paremmin auringonpimennyksen katseluun. Tämä kuva on aiemman satelliittikuvan kohta 3, kun kello on 9.

Kello 10 kylä jo kylpi auringossa.

Myös kaktus haluaa poseerata.

Tässä niitä rypäleitä. Nyt talvella ne ovat rusinoita, sikäli kuin joku terttu on unohdettu kerätä.

Laitetaan kuva kastelujärjestelmän altaasta. Näin suomalaisena näitä vedenkeruujärjestelmiä katselee ihaillen, kun täällä sateisessa pohjolassa ei tällaisia tarvita.

Iltapäivällä tein toisen pienen patikoinnin. Nyt olin aiemman satelliittikuvan kohdassa 4. Täältä pystyin tarkkailemaan kuinka vuorten varjo laskeutuu kylään.

Kello 16:30 koko kylä oli varjossa. Auringonpimennyksen täydellinen vaihe tapahtuisi 2.7.2019 klo 16:40, jota alla oleva kuva edustaa.

Toisin sanoen Pisco Elquissa ei voi nähdä täydellistä auringonpimennystä.

Toisaalta varjo ei yllä siihen kohtaan, jossa kävin aamulla.

Tutkimuksen tulos (satelliittikuvasta kerraten):

  • Koko kylä on varjossa 2.7.2019 klo 16:40.
  • Kohta 3 ei ole varjossa, joten sieltä täydellinen pimennys näkyy.

Iltapäivällä laitoin käyntiin ”salaisen” pimennysprojektin, josta en ollut kenellekään kertonut. Salaisen pimennysprojektin ajatus on tuottaa ”taidegrafiikkaa”, jossa yhdistän aiempia kokemusmaailmoja:

  1. Aiemmissa auringonpimennyksissä olen monesti nähnyt kuinka neulanreiän kautta projisoimalla voi turvallisesti havaita auringonpimennyksen osittaista vaihetta (kuva Wikimedia Commons, the free media repository).
  2. Kahtena viime talvena olen luonut Etelä-Suomen järville lumipiirroksia – ja niinpä minulle on kertynyt luottamusta siihen, kuinka pienistä yksityiskohdista syntyy iso kuva (kuva ja drone-ohjaus: Niko Hauta).

Salaisen pimennysprojektin grafiikkatekniikalle ei ole nimeä, mutta kun kirjoitin siitä jo englanninkielisen artikkelin, niin nimesin tekniikan termillä psep (partial solar eclipse pinhole).

Otin esille A4-paperin, kuulakärkikynän ja kattilan. Piirsin paperiin kattilan avulla ympyrän.

Otin teippirullan ja piirsin sen avulla pienemmän ympyrän isomman reunalle. Otin hakaneulan ja tein reikiä isomman (kattila)ympyrän kehälle.

Kun kehä oli täynnä reikiä, heijastin auringonvaloa sen läpi toiseen paperiin ja totesin, että hyvä alku. Sopiva reikien väli on 5 millimetriä.

Lähikuva.

Tein samalla tavalla reikiä pienempään (teippirulla)ympyrään, mutta vähän ulommaksi kuin piirros, jotta kuunsirpistä tuli mittasuhteiltaan parempi.

Mitä piirtää kuunsirpin sisälle? Googlasin ”pointillism moon” saadakseni ideoita. Tein harjoitelmia toiseen paperiin kuulakärkikynällä ja hakaneulalla enkä päässyt lauantaina tämän pitemmälle.

Sunnuntai 30.6.2019

Elquin laaksossa on toinen pienempi haara, jonka maisemia barcelonalainen Mark oli minulle kehunut (satelliittikuvassa 0=Montegrande, 4=Cochiguaz, 5=El Colorado).

Lähdin aamulla sinne luottaen, että liftaus toimisi. Ensimmäiset 3 kilometriä Montegrandeen kuljin bussilla, siitä 2 km kävellen, jonka jälkeen 1 km liftillä ja niin edelleen.

Tässäkin laaksossa on tarjolla camping.

Teltat ovat viinirypäleplantaasin sisällä. Tämä camping on pystytetty vain auringonpimennystä varten (eikä ollut ainoa).

Pääsin toisella liftillä Cochiguaziin.

Halusin valokuvata myös Cochiguazin yläviistosta, vaikka se pieni kylä onkin. Se ei onnistunut, sillä kaikki reitit ylärinteisiin oli eristetty piikkilangoilla ja porteilla.

Muutama sana piikkilangoista. Ne ovat Elquin laaksossa riesa kaltaiselleni kulkijalle, joka ”haluaa mennä tuonne” eikä kulje valmiita polkuja. Niinpä kuljin piikkilankojen läpi tai yli useita kertoja, jos läpi pääsi kohtuullisen helposti (molemmilla puolilla tasamaa) tai jos oli pakko (palatessani jostain ylärinteestä alemmas). Mutta en kulkenut piikkilankojen läpi alarinteestä ylärinteeseen, jollainen tilanne oli Cochiguazissa.

Joissakin tapauksissa piikkilangassa oli jopa portti, jonka löydettyäni avaus oli helppo.

Koskaan kukaan ei tullut sanomaan ”ei sinne saa mennä”, mutta joskus vihellettiin perään, jolla pyrittiin tavoittamaan huomioni. Silloin menin tervehtimään ja kertomaan olevani Suomesta (osoittaa oikealla kädellään rintaansa ja sanoo ”yo, finlandia”), jonka jälkeen näyttää sormella jonnekin ja kysymys ”kaminando esta direksioon posiible?” ja sitten osoittaa sormella kameraa ”fotografiia”. Aina sain luvan ja sitten usein neuvottiin paras reitti mistä kannattaa kulkea.

Kun en päässyt Cochiguazissa ylärinteeseen, kävelin tietä myöten kohti El Coloradoa. Täällä on hevosia.

Täällä järjestetään hevosratsastusta.

El Colorado on tämän solan viimeinen kylä. Hiekkatie jatkui yhä kohti vuoristoa, mutta päätin nousta hevostilan takana olevalle mäelle.

Maisema takaisin El Coloradon kylään (200 metrin nousu riitti – mäki jatkuisi vielä vaikka kuinka ylös).

Jälleen pidin ylhäällä taukoa ja katselin alas kylän touhuja kaikessa rauhassa. Kolmentoista ratsastajan ryhmä kulki kohti vuoria. Arvatenkin turistiryhmä, niin hitaasti ne liikkuivat (=harjoittelivat ratsastamista).

Tuonne päin hepat menivät.

Se siitä. Palasin takaisin Pisco Elquihin kahdella peräkkäisellä liftillä, joiden välissä sain tien varresta kameraan talteen tämän mainion talon – huikea maisema.

Liftin sain poikkeuksetta chileläisiltä autoilijoilta, jotka olivat paikalla samoissa aikeissa kuin minä: auringonpimennystä odottamassa. Heille ilmiö olisi ensikokemus. Monta kertaa sain selostaa täydellisen auringonpimennyksen piirteitä. Mikä siinä on erityistä? (Palaan siihen myöhemmin.)

Leirintäalue alkoi täyttyä. Voin vain ihailla chileläisten retkeilyintoa. Kokonaiset perhekunnat pystyttivät suuria telttojaan – mukana myös pieniä lapsia. Kun lämpötila lähentelee yön aikana nollaa, on selvää, että tällaista retkeä ei tehdä hetken mielijohteesta. Retkeilyä on harjoitettu vuosia myös kylmässä kelissä. Lapsetkaan eivät ole ensi kertaa matkassa.

Maanantai 1.7.2019

Myös Pisco Elquin yläpuolella on kyliä, Horcon ja Alcohuaz, joita lähdin tutkimaan aamulla (satelliittikuvan kylät 2 ja 3).

Patikoinnin vaatetus oli joka päivä sama. Kun varhaisaamun lämpötila on +1 astetta, vedin alle välihousut, välipaidan, käteen rukkaset ja päähän pipon. Kun kello 10 jälkeen aurinko tavoitti laakson ja lämpötila nousi +10 asteeseen, riisuin ylimääräiset pois.

Eteneminen meni taas kävelyn ja liftauksen yhdistelmällä, kunnes olin Horconissa, jonka jälkeen alkoi yhtenäinen patikointi, jossa kuljin välillä tietä pitkin, välillä ylempänä maastossa.

Nousin Horconissa paikallisen mäen päälle. Näkymä ”laaksoa alas” kohti Pisco Elquita.

Jatkoin tietä myöten, jonka varrella pieni kahvila availi oviaan. Varjossa on viileää, pipo pysyi päässä.

Se on muuten hiekkatie. Auto ajaa ohi = pöly lentää.

Viimeistä kylää Alcohuazia lähestyessä päätin, että nyt on aika nousta 100 metriä rinnettä ylös (jälleen perusrinne, soraa ja kovempaa maata, jossa vaelluskengät ovat erittäin tarpeelliset). Sain hyvän maisemakuvan vuoristosolasta Alcohuazin kylän yli.

1700 metrin tasolla kulki tie viinirypäleviljemien yläpuolella. Käännyin kävelemään takaisin kohti Horconia.

Tie loppui, kun alla ei enää ollut viinirypäleviljelmää – kävelin kaltevassa rinteessä.

Tässäkin on moni minua ennen kulkenut. Sellainen 20–50 cm leveä kulku-ura tuossakin on, vaikkei siltä näytä.

Kuljin koko ajan noin 1700 metrissä, yläpuolellani kulkevan piikkilangan alla. Se oli viisas valinta, sillä kun esim. alla olevassa kuvassa ylitän purouomaa, ylityspaikka oli kivetty helposti käveltäväksi.

Vino rinne, hienot maisemat.

Alla valinnan paikka: laskeutuako hiukan alaspäin, jotta pääsee kärrytielle, vai mennä mäen yli?

Menin kärrytielle.

Tämä noin 1700 metrissä kulkeva polku oli loistovalinta. Jos olisin ollut alla olevassa kuvassa yhtään alempana, en olisi päässyt maansortumakohdasta eteenpäin.

Pian tämän jälkeen päädyin piikkilanka-aidan portille ja edelleen hiekkatielle, jota jatkoin alaspäin, kunnes belgialainen Tomas ja texasilainen Pat tulivat vastaan. Molemmat täällä auringonpimennyksen vuoksi. Vilkkaan juttelumme jälkeen käveltiin heidän autolle ja sain kyydin takaisin Pisco Elquihin.

Alla reitti satelliittikuvassa, josta näkyy, että kävelin kohti Alcohuazia tietä myöten, mutta palasin ylärinteen kautta. Reittivalinta onnenkantamoisena täysi kymppi.

Leirintäalueelle palatessa Alberto (joka oli ainoa englantia hyvin puhuva työntekijä) veti minua hihasta, että tänne on tullut kaksi muuta suomalaista.

Voin sanoa, että koen yhteyttä kaikkien camping-alueen asukkaiden kanssa, esim. naapurien tervehdykset tai leppoisat juttelut iltapimeällä, kun odotan keittopisteellä veden kiehumista täyttääkseni termoksen – samalla kun juttukumppanini tekevät ruokaa omalla tavalla. Tai kun chileläinen lapsi on havainnut, että minun kanssa pitää puhua englantia ja haluaa harjoitella – miten herttaista!

Tuota vasten on outoa, että kun illalla sitten tapasin Tuomon ja Laurin, heti tuntui, että pelkästään suomen kielen puhuminen yhdistää vielä selvemmin.

Tuomo ja Lauri olivat ensimmäisellä pimennysretkellään eivätkä täysin perillä ilmiön luonteesta. Juteltiin kaikenlaisia ja siinä ohessa kerroin auringonpimennyksen kulusta – esim. sen, että pimennyksen täydellisessä vaiheessa aurinkoon voi katsoa suoraan. Kerroin myös omista pimennyssuunnitelmista. Kiinnostaisiko osallistuminen? He toivottivat ideani tervetulleiksi, kunhan en vie heiltä niitä kalliita kahta minuuttia, kun aurinko on täydellisesti pimentynyt. Tämän lupasin.

Koska auringonpimennys tapahtuisi huomenna, minulla oli jo kiire viimeistellä ”salaista” projektiani. Olin tehnyt päätöksen: kuunsirpin sisään tulee pieni mökki, puu, kukkuloita etualalle, tähtiä taivaalle sekä tietenkin täydellinen auringonpimennys.

Yhtä asiaa kadun. Miksi kuusipuu? Palmu olisi ollut parempi, sillä se olisi kuvastanut paremmin Chilen luontoa.

Tiistai 2.7.2019 = auringonpimennyspäivä

Päätin tehdä aamulla vielä toisen neulanreikäsapluunan: täydellinen auringonpimennys fantasiaan viittaavine ylimääräisine kiekuroineen. Viimeistelin sapluunan tukevammaksi käyttäen saksia ja teippiä.

Nyt valmis.

Lähikuva.

Molemmat neulanreikäsapluunat rinnakkain, valmiina osittaiseen auringonpimennykseen (tässä vaiheessa olin lisännyt kuunsirpin sisään myös ihmisen, joka katsoo auringonpimennystä).

Kello löi 14 ja auringonpiennyksen aika läheni. Leirintäalueen työntekijät avasivat portin, jonka kautta pääsi suoraan viinirypäleplantaasille. Emme olleet ainoita, sillä portin kautta kulki mäelle satoja ihmisiä.

Sama mäki, jolla olin käynyt kolme päivää sitten. Nyt sinne kiipesimme nelinkontin paitsi minä myös Tuomo ja Lauri – sekä sadat muut ihmiset eri korkeuksille.

Mikä mahtava maisema Picso Elquin kylään, viinirypäletarhoihin ja vuorille.

Alla Lauri Mutikaisen ottama valokuva minusta varusteineni.

Pimennyksen osittainen vaihe alkoi klo 15:10. Tuomo kokeili pienempää sapluunaa paitaansa.

Voi sen projisoida toiselle paperillekin.

Lähikuva.

Toimii. Paljon kuunsirppejä. Yhdessä ne muodostavat täydellisen auringonpimennyksen esteettisen mukaelman. Kannattaa huomata, että ”auringon” lähellä neulanreiät ovat liki kiinni toisissaan. Näin syntyy vaikutelma auringon vieressä olevan koronan suuremmasta kirkkaudesta – jossa yksittäisiä sirppejä ei aina voi edes erottaa.

Entäpä kuunsirppisapluuna?

Lähikuva.

Suoristettu värikorjattu versio.

Lähikuva.

Toimii myös Tuomon paidassa.

Kiitos avusta Tuomo Koskinen ja Lauri Mutikainen!

Välipäätelmä

Tämän blogin lukijat toki tajuavat, että tämä neulanreikäjuttu eli psep (partial solar eclipse pinhole) on yksi visuaalinen kokeilu muiden joukossa. Kirjoitin siitä englanninkielisen artikkelin, koska halusin katsoa kuinka hyvin idea alkaa levitä englantia puhuvassa maailmassa, joka on paljon suurempi kuin suomenkielinen. Tulos? Alle 100 tykkäystä ja kolme jakoa Facebookissa. Ei siis ole tarpeeksi kiinnostava idea. (En ole pahoillani tästä. Jatkan visuaalisia kokeiluja, sillä teen niitä lopulta yhteisen tekemisen riemusta.)

Muutenkin toki tiedän, etteivät sapluunani ole mestariteoksia tai edes kovin hienostuneita. Niissä on silti pioneerihenkeä, jota muut voivat halutessaan kehitellä, jos näkevät idean mielenkiintoiseksi.

Ja miksi näitä sapluunoita käytetään nimenomaan osittaisen pimennyksen aikana? Miksei milloin tahansa, kun aurinko paistaa? Noh, graafinen tulos on toki oleellisesti sama, mutta nimenomaan kuunsirpit tekevät lopputuloksesta erityisen. Pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. (Tähtitieteen harrastajat ymmärtävät tämän. Kokea ilmiö on tärkeää itsessään.)

Mitä muuta tällä tekniikalla voi tehdä? Ainakin hienostuneempia kuvia, jotka hyödyntävät reikiä eri etäisyydellä (mitä tiheämmin reiät, sitä valoisampi tulos). Suurempia sapluunoita, joilla saa aikaan monimutkaisempia kuvia. Monipuolisempia heijastetasoja kuten valkoisia talon seiniä, jolloin saavutetaan vaikutelma seinämaalauksesta.

Esimerkki: Projisoi sapluuna valkoiselle seinälle ikkunan viereen, josta kurkistaa pieni tyttö. Rei’itä sapluuna siten, että seinäkuvaksi tulee kaukoputki ja erilaisia tähtitieteellisiä kohteita kuten kierteisgalaksi, Saturnus renkaineen, kuu, tähtiä ja täydellinen auringonpimennys. Ota valokuva siten, että tyttö näyttää katsovan kaukoputkeen. (Tämä toimii toki jokaisena aurinkoisena päivänä – myös ilman osittaista auringonpimennystä.)

Mutta entäs se täydellinen auringonpimennys?

Sen ihmeellisyys piilee täysin poikkeuksellisissa valaistusolosuhteissa, jollaista emme voi havaita missään muualla luonnossa.

Tarjolla on musta reikä taivaalla (kuu peittää auringon, jolloin viimeinen sokaisevan kirkas auringon reuna häviää sekunnissa), kuun reunojen yli hehkuva kirkas sisäkorona, jossa voi nähdä punaista väriä (protuberansseja) sekä asteittain himmenevä ulompi korona.

Kamera ei pysty taltioimaan koko kirkkausskaalaa. Vain ihmisen silmä pystyy aistimaan tämän kaiken kauneuden yhdellä kertaa. Siksi täydellinen auringonpimennys lumoaa.

Pyöreä peili?

Olin tosiaan retuuttanut peiliä mukana Santiagosta asti. Miksi? Ajatus oli saada samaan valokuvaan lumihuippuiset Andit (idässä) ja täydellinen auringonpimennys (lännessä) eikä se olisi mahdollista ilman peiliä. Mutta tämä oli väärä mielikuva.

Nimittäin kun olin aiempina päivinä kulkenut Elquin laakson eri kylissä, ei siellä ollut sellaisia lumivuoria kuin mielikuvituksessani (tai kuin Santiagossa). Lunta oli vain kaukaisuudessa vuorien huipuilla.

Jotta olisi edes jotakin, ripustin peilin kaktukseen, minkä jälkeen yhdistämä näytti omituiselta marsilaiselta liftaajalta.

Olkoon vaikka tällainen kokeilu. Pimennyksen täydellisessä vaiheessa voisin kuvata auringon tuossa vuorten yllä.

Kyllähän minä yritin.

Lopputulos on lähinnä huvittava – ei ihastuttava. Tuossahan on surullinen siili etsimässä kaveria … joka näyttää olevan aivan vieressä, mutta reppana ei ole vielä havainnut häntä.

Täydellinen auringonpimennys ja vuoristomaisema

Tottakai otin kuvan tästäkin (täydellinen vaihe kello 16:39–16:41). Käytin laajakulmalinssiä sekä valotushaarukointia (exposure bracketing), mikä tarkoittaa, että kamera ottaa peräkkäin kuvia useilla eri valotusajoilla. Kun pimennys oli ohi ja katselin valokuvia, löysin joukosta seuraavan kuvaparin, josta saa mainion yhdistelmän.

Tuosta voi aistia kuinka Tuomon ja Laurin asennot ilmaisevat syvää kunnioitusta ja ihmeen tuntua.

Käytin Gimp-ohjelmaa tehdäkseni yhdistelmän (blending). Havaitsin kokeiluissa, että vuorijonon reuna on melkein suora vasemmalta oikealle (ja hiukan alaspäin). Niinpä käytin vuorijonon reunan suuntaista suoraa kuvaparin kanttina, jossa tummempi kuva liukuu vaiheittan vaaleammaksi.

Avaa tästä yhdistelmäkuva suuressa koossa. Lopullisessa yhdistelmässä olen myös hieman korjannut kontrastia ja värejä (all rights reserved, ota yhteyttä janne.pyykko@gmail.com, jos haluat julkaista valokuvan jossain).

Pimennyksen kulusta on myös 8-kertaisesti nopeutettu filmi, olkaapa hyvät (45 sekuntia, josta täydellistä pimennystä 16 sekuntia). Nopeutetussa filmissä näkyy, kun umbra eli kuun varjo liikkuu taivaalla: tummempi taivaan osa on ensin vasemmalla, mutta siirtyy vähitellen oikealle, kunnes täydellisyys on ohi ja valo palaa kuun vasemmasta nurkasta.

Yllätyskorona 4 minuuttia täydellisen pimennyksen jälkeen

Neljä minuuttia pimennyksen täydellisen vaiheen jälkeen aurinko putosi puoliksi vuorten taakse. Tapahtui jotain, mitä en ollut ennen nähnyt tai tiennyt: puolikkaan kuun korona tuli näkyviin uudestaan, vaikkakin hyvin heikosti.

Tässä olivat kaikki auringonpimennykseen liittyvät havaintoni, jotka tein 2.7.2019.

Keskiviikko 3.7.2019

Olin jäänyt vielä viidenneksi yöksi Pisco Elquihin. Keskiviikon aikana matkustin La Serenaan, josta otin yöbussin Santiagoon (päiväbusseja ei saanut, koska niin moni pimennysmatkaaja oli matkalla pois pimennysalueelta).

Torstaina 4.7.2019 lensin takaisin Suomeen. Saavuin kotiin aamuyöllä lauantaina 6.7.2019.

Reissun yhteenveto

Chileä sanotaan ”Etelä-Amerikan pohjoismaaksi” siinä mielessä, että Chilessä asiat toimivat keskimäärin luotettavasti ja ihmiset ovat koulutettuja. Tämän voin vahvistaa, joskaan esim. englannin kielen taito ei ole aivan niin yleistä kuin toivoisi.

Toisaalta kaduilla kulkiessa havaitsee, että sellaistakin ”järjestäytymättömyyttä” on, jota ei Suomessa havaitse – esimerkkinä tästä katumyyjät, jotka levittävät kadulle pöytäliinan päälle myyntiartikkelinsa, sekä lukemattomat pienet myyntikojut kuten alla oleva yrittäjä, joka on juuri herännyt pakettiautostaan ja avaa ”kauppaansa”.

Eräs erityisasia Chilessä on lukemattomat taidokkaat seinämaalaukset, joita näkee joka kaupungissa – esimerkkinä tästä alla oleva kuva Pisco Elquissa (katso kuvan oleellinen osa suurempana tästä).

Kyseessä on ”mielipidemaalaus”, jossa symbolistisella kuvalla vastustetaan jotakin tunnelisuunnitelmaa: ”no al tunel bioceanico”. Paitsi ihmiset myös eläimet vastustavat ”IIRSA”-projektia (lähikuvat alla).

Reissu Chileen oli antoisa, mutta tämä oli viimeinen auringonpimennykseni.

Kaiken kaikkiaan minulla on tunne, että olen saanut osani. Jokainen pimennysreissu (tämä oli kolmastoista) on opettanut erilaisia asioita maailmasta, eri kulttuureista, yhteisöjen toiminnasta ja itsestäni.

Mielenkiintoisimmat reissut ovat olleet Sambiaan and Zimbabween 2002 sekä Ugandaan 2013. Olen kokenut kuinka luontevasti paikalliset ihmiset kutsuvat minut (valkoisen miehen) yhteisöihinsä sisään. Se on ollut mahtavaa.

Samoin reissu Indonesiaan Ternaten tulivuorisaarelle 2016 ja eläminen viikon verran liberaalissa muslimiyhteisössä oli kulttuurisesti upea.

Mutta tämä riittää. En lähde katsomaan seuraavaa täydellistä auringonpimennystä, joka tapahtuu Patagoniassa 14.12.2020. Ylipäänsä en enää harrasta lentämistä – ilmaston takia.

Seuraavat retket teen Suomen ja Norjan Lappiin – sinne pääsee junalla. (Hmm. Tietysti myös Espanjaan pääsisi junalla 12.8.2026 auringonpimennystä havaitsemaan. Katsotaan sitten…)

4 Responses to Auringonpimennysreissu Chileen 2019

  1. TapaniK says:

    Olipa (jälleen) tutulla perusteellisuudella dokumentoitu ja kiinnostavasti kirjoitettu kertomus! Sirppikuvajuttu on vielä lukematta, siihen täytyy myös ajan kanssa paneutua.

    Arvostan päätöstäsi pidättäytyä lentomatkustamisesta. Itse olen saman päätöksen tehnyt, samoista syistä.

  2. OS says:

    Kiitos mielenkiintoisesta reissukertomuksesta. Kuvassa, jonka kuvateksti on: ”
    Toisessa suunnassa ”vuorten aallot” ” näyttäisi olevan Kelvin-Helmholtz pilvimuodostelma, pitkä ja kapea aaltomainen pilvikuvio kuvan yläreunassa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kelvinin%E2%80%93Helmholtzin_cirruspilvi

  3. Lauri M says:

    Hieno ja mielenkiintoinen matkakertomus!

  4. Lauri Mutikainen says:

    Hieno matkakertomus
    T.uusi Ursalainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: