Ugandan tie verisestä anarkiasta kansalaisyhteiskunnaksi

Miten reagoida, kun keskustelukumppani kertoo eläneensä lapsuutensa kylässä, johon Joseph Konyn johtaman Lord’s Resistance Armyn joukot tunkeutuivat värväämään uusia sotilaita lapsiarmeijaan? Miten reagoida, kun keskustelukumppani kertoo selvinneensä tuosta, koska perheellä oli kylän vahvin talo, johon LRA:n sissit eivät murtautuneet? Miten reagoida, kun keskustelukumppani kertoo, että joukkojen poistuttua kylässä ei ollut muita eläviä – vain kuolleita verisiä raatoja?

Ei ole eväitä reagoida. Tunnen silti kiitollisuutta, kun keskustelukumppani luottaa, vaikken osaa kuin pudistella päätä ja sanoa huh. Kysyn, näkeekö keskustelukumppani painajaisia? Palaako uudestaan lapsuuden verisiin kokemuksiin? Ei kuulemma. Se oli silloin ja nyt on nyt. Tänään Uganda kehittyy ja kasvaa. Ugandan mediaani-ikä on maailman alhaisin, 15,5 vuotta.

Mikä piirre ugandalaisten mielenmaisemassa kantaa eteenpäin näin voimakkaasti? En tiedä, mutta valotan maata muutaman henkilön kautta.

1. Derrick, kraaterijärvien opas

Kulkiessamme vesiputoukselle ja takaisin 1.11.2013 Derrick kertoi Idi Aminin diktaattorikaudesta 1971-1979. Aminin sotilaat saattoivat tulla (Derrickin vanhempien) kylään ja käskeä ketä tahansa antamaan mitä tahansa: rahaa, kellon, paidan. Jos ei antanut, ammuttiin. Sellaista oli Aminin sotilaiden röyhkeys. Mitä jälkikäteen tapahtui, kun Idi Amin kukistettiin, kysyn, pystyivätkö Aminin sotilaat palaamaan yhteiskuntaan normaalijäseninä? Eivät likikään aina, koska kostonhalua oli: heidät puolestaan tapettiin, jos tunnistettiin.

2. Anna, tanskalainen sosiaalialan opiskelija

Tutustuin Annaan hänen poikaystävänsä Martinin kautta, joka lensi Ugandaan samalla lentokoneella. Anna oli Martinia vastassa Entebben lentokentällä, josta mentiin yhteisellä taksilla Kampalaan. Anna tekee opinnäytettään Gulussa ja kertoi ugandalaisten ja tanskalaisten yhteisestä Enreca-projektista, jossa oikeusistuimen kaltainen elin selvittelee Lord’s Resistance Armyn jälkeen jättämiä sotkuja.

Esimerkki: Miten ratkaistaan tilanne, jossa LRA-sissiliikkeeseen 2000-luvun alussa kaapattu lapsisotilas palaa kotikyläänsä ja haluaa alkaa viljellä (LRA:n tappamalle) perheelleen kuuluneita maita, jotka on sittemmin otettu muiden kyläläisten käyttöön?

Valmista ratkaisumallia ei ole. Ugandalaiset sovittelevat ratkaisun tapauskohtaisesti. Tanskalaiset eivät osallistu prosessiin tai neuvo mitään — he vain tarkkailevat ja rahoittavat prosessin etenemistä sekä pyrkivät kokoamaan kattavan selvityksen erilaisista tilanteista ja ratkaisuista, jonka myöhemmin julkaisevat jossain sopivassa yhteydessä.

3. Asad, pakistanilainen YK-sotilas

Juttelimme viimeisenä päivänä Entebben Backpacker’s hostellissa. Asad on ollut YK-tehtävissä Kongossa 19 vuotta rauhaa partioimassa. Kongojoen haarojen pirstoma Itä-Kongo on yhä vailla infrastruktuuria niin kuin Ugandakin joskus oli ennen kuin valtaosa metsistä raivattiin viljelymaiksi. Perheyhteisö voi kuulemma pärjätä Kongon sademetsän reunamilla muutamalla kotieläimellä, luonto tarjoaa loput. Yhteiskuntarakenteen puuttuessa erilaiset kapinalliset (joista suurin muttei ainoa on M23-järjestö) terrorisoivat kyläläisiä kuten Aminin sotilaat ennen vanhaan Ugandaa. Vaikka uutisissa mainitaan M23-järjestön juuri laskeneen aseensa ja Kongoon tulevasta rauhasta [esim. Reutersin uutinen 8.11.2013], Asad ei sellaiseen usko. Jos kapinallisilla ei ole mielekästä tehtävää kehittyvässä kansalaisyhteiskunnassa (ja nimenomaan kehittyvää yhteiskuntaa Itä-Kongossa ei ole), mikään ei muutu. Ryöstely ja mafiatoiminta jatkuu kuten tähän asti ja Asad partioi rauhaa vielä seuraavat 10 vuotta.

4. Hannu Happonen, Fida-järjestön kehitysmaaveteraani

Ennen auringonpimennystä yövyin Kampalassa kehitysyhteistyöperhe Happosten luona, joilla on Ugandasta yli 20 vuoden kokemus. Vinkin ja kutsun sain pikkuserkkuni Olli Pitkäsen kautta, joka on Fida Internationalin kehitysyhteistyön ohjelmapäällikkö alueenaan Itä-Afrikka. Kiitos Olli!

Vierailulla sain perusteellisen tietopaketin Fidan toiminnasta. Luottamus Jeesukseen ja kristinuskoon on Ugandassa ja naapurimaissa suuri (esim. bussissa joku saattaa ennen lähtöä rukoilla ääneen turvallista matkaa kaikille). Tämä on menneiden vuosikymmenten lähetystyön tulos. Kun yli tuhannen helluntaiseurakunnan muodostama verkosto on olemassa, Fida pyrkii vaikuttamaan, miten tuo koneisto toimii, mitä asioita seurakunnat edistävät, mitä vastustavat. Painopisteitä ovat mm. ihmisoikeudet ja vainottujen puolesta puhuminen, aidsiin, vammaisuuteen ja albinismiin liittyvän taikauskon poistaminen (varsinkin Tansaniassa albiinoja on murhattu), naisiin kohdistuva väkivallan vähentäminen, työ köyhien lapsien ja orpojen parissa.

Hannun puhujanlahjat havaitsin jo siitä, miten vakuuttavasti hän muutamalla repliikillä mursi minulta ylihintaa perineen taksikuskin ylimielisen asenteen. Enemmänkin olisin tämän mestarin kanssa jutustellut, mutta käytännön seikat painoivat päälle: Happoset lähtivät seuraavana aamuna Keniaan suomalaisten kehitysyhteistyöharjoittelijoiden kanssa, minä jatkoin Guluun pimennystä seuraamaan.

Haluan tässä yhteydessä kiittää vielä kerran Happosia ateriasta ja majapaikasta — myös saunasta! Suuret kiitokset!

5. Irene, opiskelija Gulun yliopistossa

Tämän artikkelin alussa kuvattu keskustelukumppani on Irene — siis sama nuori nainen, joka auttoi auringonpimennyksen valokuvauksessa. Kysyin jossain vaiheessa, mikä ugandalaisia kuohuttaa, mistä keskustellaan? Irene kertoi eräästä yksittäisestä mustasukkaisuutta tihkuvasta murhatapauksesta, jossa syyllinen sai oikeudenkäynnissä liian lyhyen tuomion. Vaikken pystynyt seuraamaan monimutkaista kuviota kuin puoliksi, jäi minulle yhtä kaikki vaikutelma, että Ugandan kansalaisyhteiskunta pelaa. Kun lehdistö ja televisio käsittelevät asioita avoimesti, myös kansalaismielipide muotoutuu ruohonjuuritasolla realistiseksi, mikä puolestaan luo painetta oikoa vääryyksiä ja tehdä korjausliikkeitä.

Mutta mikä on Ugandan lehdistön taso?

Kuuden sanomalehden kannet 7.11.2013 telineestä kuvattuna.

 

 

 

Seksiä, viinaa, juoruja ja kohuja (Red Pepper, Hello), mutta myös asiallista journalismia (New Vision, Daily Monitor). Suurin osa lehdistä on englanniksi, mutta myös paikalliskielisiä on (Bukedde, Etop). Luin bussimatkoilla New Visionia, mistä sain mielestäni kohtuullisen mielikuvan esim. Ugandan ja Kongon välisisistä kiistoista (Kongon armeija pudotti kapinallisia jahdatessaan vahingossa 2 pommia Ugandaan, josta seurasi pieni diplomaattinen kriisi).

Jokin myös pistää silmään: murhia ja muita rikoksia Ugandassa käsitellään runsaammin kuin Suomessa. Uhrien veriset kasvokuvat painetaan lehteen sellaisenaan. Jäin miettimään miksi? Eikö Ugandassa suojella lapsia väkivaltaiselta kuvastolta? Käsitän tämän niin (ja tästä voi olla eri mieltä), että jokin kansalaisyhteiskunnan kehitysvaihe vaatii äärimmäistä realismia myös printtilehdistön valokuvissa. Kun paha on esillä kaikkien nähtävänä, sitä on helpompi vastustaa? Tämäkin palvelee kansalaisyhteiskunnan nopeaa kehitystä.

Joissain asioissa Uganda on Suomea edellä. Ugandassa kännykkä on rahakukkaro. Rahaa voi lähettää kännykästä toiseen tekstiviestillä.

Tämä on kätevämpää kuin Suomessa toteutettu mahdollisuus ostaa automaatista limsapullo tekstiviestillä, jolloin juoma maksetaan kuukauden lopussa kännykkälaskun yhteydessä. Ugandassa kännykällä voi ostaa mitä vain keneltä vain missä vain — maksu suoritetaan heti siirtämällä rahaa kännykästä toiseen. Älypuhelinta ei tarvita, tekstiviesti riittää.

Mobiilia rahaa mainostetaan kaikkialla. Jotta systeemi pelaa, matkapuhelinverkon pitää ulottua kaikkiin kyliin, pieniinkin. Kokemuksieni perusteella tämä pitää paikkansa (en löytänyt paikkaa, jossa kenttä olisi puuttunut, tosin en sitä vallan aktiivisesti tutkinut).

Irene kertoi bussin kerran hajonneen, kun hän oli matkalla Gulusta Kampalaan. Käteinen ei riittänyt uuden matkalipun ostoon eikä kännykässä ollut rahaa. Pulma ratkesi, kun ystävä lähetti matkalipun hinnan tekstiviestillä, niin matka jatkui toisessa bussissa.

Huom! Pystyykö matkalipun ostamaan kuljettajalta mobiilirahalla vai pitikö mobiiliraha ensin lähettää jonkun toisen matkustajan kännykkään, joka maksoi lipun, sitä en tiedä? Miten tahansa — Suomessa tämä ei onnistu!

Joskus kurkin bussissa millaisia tekstiviestejä edessä istuva saa: ”Voitko lähettää minulle 30000 ush mobiilirahaa?” (=10 euroa). Kätevyyden mukana tulee ruinaus.

Suomen sähköisessä maksamisessa on systeemistä hitautta: avataan tietokone/älypuhelin, avataan selain, avataan verkkopankki, otetaan turvaluvut esiin, kirjaudutaan sisään, siirretään rahat toisen tilille. Tuossa oli 6 vaihetta. Samat 6 vaihetta vaaditaan, jotta rahan vastaanottaja toteaa rahan tulleen perille (eikä se välttämättä onnistu samana pankkipäivänä). Ugandassa kaikki sujuu hetkessä: lähetät tekstiviestin, vastaanottaja havaitsee rahojen tulleen perille. Huom! En tunne yksityiskohtia — kaipa Ugandassakin tarvitaan jokin turvaluku tekstiviestin oheen?

Oli miten oli, voin vain kuvitella miten voimakkaasti mobiilirahan käsite on edistänyt ruohonjuuritason yritteliäisyyttä paitsi Ugandassa myös Keniassa ja Tansaniassa. Toimisto kulkee taskussasi, yhteyksiä luodaan, bisnes rullaa. Turisti ei sitä tietenkään konkreettisesti havaitse, turisti käyttää setelirahaa. Jos joku haluaa perehtyä asiaan lisää, kehotan googlaamaan ”mobile money business in africa” tai muuta vastaavaa. Mainioita artikkeleita löytyy mm. Guardianista, Economistista, BBC:ltä.

Tähän päättyy kuuden artikkelin sarja, jotka kirjoitin Ugandasta. Jos otin ennakkoon tavoitteeksi nostaa esiin arkisia tilanteita, joiden avulla myös elämä Suomessa valottuisi uudesta näkökulmasta sekä pienessä että suuressa mittakaavassa, tässä mielestäni onnistuin. Matka oli monella tapaa antoisa, toisaalta enää en koe tarvetta tutkia Ugandaa sen laajemmin.

Liitän loppuun pienen videon, jonka kuvautin 1.11.2013 vesiputousretkellä Kabatassa. Tämä video ei ole yhteenveto mistään, mutta kertonee osaltaan halustani osallistua myös pieniin arkisiin tilanteisiin.

Seuraavat (retkiaiheiset) artikkelit kirjoitan jälleen Suomesta, kun aihetta ilmenee.