Auringonpimennys mustassa Afrikassa 21.6.2001

Lennän huomenna 1.11.2012 Australiaan nähdäkseni siellä auringonpimennyksen 14.11.2012. Sitä odotellessa olkaa hyvät, tässä tarina hurjimmasta auringonpimennysmatkastani. Tapahtui Zimbabwessa ja Sambiassa vuonna 2001…

(Kirjoitettu heinäkuussa 2001)

Mustan Afrikan entiset brittiläiset siirtomaat Zimbabwe ja Sambia tarjoavat lukuisia hienoja elämyksiä omatoimiselle matkaajalle. Molemmat maat kokivat juuri turistiryntäyksen johtuen täydellisestä auringonpimennyksestä 21.6.2001. Varsinkin Zimbabwelle tapahtuma oli elintärkeä kasvojenkohotustilaisuus sen saatua viime aikoina runsaasti negatiivista julkisuutta poliittisen epävakautensa takia. Seuraavassa kokemuksia maiden ilmapiiristä ja ihmisistä kahden viikon ajalta.

Kiitokset kaikille matkaani virkistäneille mukaan lukien Stanford Konga, Saara Väisänen, Heikki, Taija sekä Jyväskylän Siriuksen Arto Oksanen ja kaikki muut siriuslaiset pimennysseuraajat.

Web-sivu päivitetty 30.7.2001
Linkit: Nasan pimennyssivut / Kepa
Valokuvat: Alkuperäisellä sivulla ei ollut

Lensin 12.6. ensin Lontooseen, josta Johannesburgiin, josta Zimbabwen pääkaupunkiin Harareen. Saavuin perille keskiviikkona 13.6. iltapäivällä.

Lentokentältä poistuessa oli aurinkoista, kuiva ilma, 20 astetta lämmintä, farkut tuntuivat Suomen kylmän alkukesän jälkeen liialta vaatetukselta. Etsin paikallisbussia Hararen keskustaan. Vastaan ajoi maastoauto. Minne olet menossa? Keskustaan. Tule kyytiin. Juttelin tovin valkoisen vanhemman pariskunnan kanssa. Heillä on Hararen lähellä farmi, jonka mustat ovat vallanneet. Jahas, kylläpä sattui, juuri tästä olinkin lukenut muutama päivä sitten Suomen tiedotusvälineistä. Väkivaltaa ei ole ollut eivätkä kyyditsijäni olleet lainkaan peloissaan, koska rotujen väliset suhteet Zimbabwessa ovat aina olleet siivot toisin kuin kuin Etelä-Afrikassa. Kuitenkin entiset tilanhoidolliset rutiinit ovat sekaisin. Vain välttämättömät ylläpitävät toimet voidaan tehdä. Uusia kylvöjä tai farmin kehittämistä ei voi ajatella. Isäntä arvosteli presidentti Robert Mugaben politiikkaa. Miksi antaa lupa valtauksiin, kun valtaajia ei tilojen hoito kiinnosta? Fiksumpi ja periaatteessa tilanhoitoon pystyvämpi musta väki pysyy moisista valtauksista kaukana. Kutsuivat minut kylään milloin tahansa. Jäin pois Hararen keskustan ison hotellin kohdalla. Ostin karttoja ja kyselin kuinka pääsen vuoristoon.

Micheal, Titus ja Leonel, kolme fiksua zimbabwelaista mustaa nuorta miestä (ennalta toisilleen tuntemattomia) osui kanssani samaan makuukabinettiin yöjunassa matkalla maan itärajalle Mutareen. Lueskelin ostamaani Standard-sanomalehteä ja kyselin kaikenlaista: mikä on Zanu-puolue, miten pitäisi tulkita lehden nasevan arvosteleva artikkeli epäsuositusta poliisipäällikkö Chihurista, jonka virkakautta jatkettiin kolmatta kertaa poikkeusjärjestelyin jne jne jne. Micheal, Titus ja Leonel antoivat oppitunnin Zimbabwen politiikkaan. Michael pohti veitikkamaisesti miten eri poliittisiin suuntiin painottuneet lehdet otsikoisivat Chihurin virkakauden jatkoa ja nauru raikasi.

Välillä vakavoiduttiin ja pohdittiin maan tilaa. Hallituksesta ja Zanu-puolueesta ei kukaan pidä. Se on este maan kehittämiselle, koska ulkomaisten lehtien kirjoittelu on pelottanut turistit maasta pois, maan talous on kaaoksessa, pitkään suunniteltu maan uusjako on keskeytetty osapuolten erimielisyyteen, maataloutta ei voi kehittää tilojen ollessa vallattuina joten vientituloja ei kerry, bensan hinta kohoaa viikottain, vähäiset verotulot häviävät jonnekin, maan valuutan arvo on heikko, paikallisvaaleja perutaan toisinaan, jottei kilpaileva MDC-puolue (Move for Democratic Change) voittaisi ja tilalle nimitetään Zanu-puolueen kannattajia. Kaikki odottavat vuoden 2002 kesäkuun presidentinvaaleja ja jos negatiivinen kierre siitä katkeaisi.

Keskustelu virtasi avoimena miten maassa pitäisi asiat järjestää ja kyselivät miten Suomessa asiat ovat, mikä on vaikeaa, millaisia historian kohtaloita on ollut, onko Suomessa tapahtunut maan uusjakoa jne. Muistelin 1700-luvun lopun isojakoa, joka Suomessa tapahtui Ruotsin vallan alla, jossa maattomat saivat valtion lunastamia jättömaita viljeltäväkseen. Kertoilin suomenkielisen sivistyksen olleen silloin olematonta, mutta nyt nuorta ja vahvaa, kun 1920-luvun jälkeen aiempi ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi itse suomalaistaa itseään. Kysyin miksi miehet puhuivat toisilleen englanniksi — johtuuko se minusta? Ei johdu, sillä englanti on maan 20 puhutusta kielestä yleisin, jolla keskustelu on luontevaa alkaa. Jo muutamasta sanasta keskustelijat kuulevat josko molemmat puhuvat esim. shonaa, maan yleisintä paikalliskieltä, jolloin kieli vaihtuu. Tällä kertaa junavaunussa oli kaksi shonan ja yksi ndebelen puhuja joten englanti oli paras keskustelukieli. Shona näet on svahilin ja muiden bantukielten sukulainen ndebelen perustuessa eteläisempiin zulukieliin.

Miehet kyselivät mitä kasveja Suomessa viljellään. Kerroin, että Suomi on rikas maa, mutta maatalous ei ole rikkauden perusta. Arvuuttelin mihin mahtaa Suomen rikkaus perustua? Pienen auttamisen jälkeen Leonel ryhtyi arvaamaan kaikkia kännykkämerkkejä läpi ja lopulta päätyi Nokiaan (jonka oli aiemmin luullut olevan brittiläinen). Insinöörinä Leonel tunsi kaikki mahdolliset kännykkämerkit ja olipa hänellä itselläänkin Nokia (tosin kuulemma Alcatel on käyttöliittymältään yhtä hyvä). Keskustelu jatkui ja jossain vaiheessa nukahdin peiton alle iloisen papatuksen yhä vain jatkuessa…

Poistuttuani Mutaressa junasta musta mies Robbie tuli juttelemaan. Hän oli matkannut yön halvalla istuinpaikalla ja saanut huonosti unta johtuen muista mekastavista zimbabwelaisista. Nyt hän aikoi jäädä Mutareen pitemmäksi aikaa ”bisnestä tekemään”. Täällä Mosambikin rajan lähellä satoi neljättä päivää, mikä on menneen sadekauden viime rippeitä. Edessä on talvi ja kuiva kausi, mikä vastaa lämpötiloilta Suomen kesää. Kävimme paikallisessa museossa, jonka takapihalla oli verkolla rajattu avoin tila erilaisille linnuille. Painoin mieleeni joitakin kahlaajia ja muita värikkäitä lintuja. Robbie auttoi löytämään kirjan eteläisen Afrikan linnuista ja bussiaseman, josta matkustin Chimanimaniin Mosambikin rajalle. Maasto alkaa jyrkentyä, tiet ovat kiemuraisia, bussi teki mutkia pienempiin kyliin.

Chimanimanin Heavens Lodgessa tapasin Larsin ja Oddvarin, kaksi norjalaista nuorta miestä. He olivat retkeilleet Zimbabwessa jo kaksi viikkoa ja aikoivat huomenna vuorille. Norskitkin olivat liikkuneet paikallisilla kulkuvälineillä ja nyt muistin, että eilen olin nähnyt heidät viereisessä makuutilassa meidän kabinetin häirittyä heidän unta kovalla remakalla. Aluksi olisi 20 kilometrin matka tietä pitkin Base Campiin, josta eteenpäin lähtee polku ylös vuorille. Sovin poikien kanssa, että pääsen perusleiriin samalla autokyydillä eikä minun tarvitse hommata huomiseksi omaa kuljetusta. Lähdin kylille etsimään hyvää karttaa vuoristosta, mutta ainoa löytämäni oli paikallisen retkenjärjestäjän toimiston seinällä. Koska kopiokone oli rikki, käytin tunnin jäljentääkseni kartan omalle paperille ja siitä tuli tosi hyvä.

Kolme iloista israelilaista, Dafna, Emir ja Mike, majoittuivat Heavens Lodgessa samaan huoneeseen. He olivat juuri tänään yrittäneet löytää vuoristossa olevaa majaa. Heidän tarkoituksensa oli ollut yöpyä siellä, mutta yltyvän sumun, valitsemansa huonosti merkityn kiertoreitin sekä liian ylimalkaisen kartan vuoksi he olivat joutuneet palaamaan takaisin ennen pimeän tuloa. He olivat silti tyytyväisiä retkeensä, sillä maisemat olivat olleet komeat. Israelilaiset matkasivat jo toista viikkoa Johannesburgista vuokratulla autolla. Heidän tarkoituksensa oli myöhemmin jatkaa Sambiaan katsomaan auringonpimennystä, josta palaisivat takaisin Zimbabween Victorian putousten kautta. Vaikka matkasuunnitelma oli sama kuin minulla, emme tavanneet enää.

Heräsin aamulla varhain ja sää oli kirkas — paras mahdollinen sää reippaaseen patikointiin. Aikeeni oli viettää yksi yö Chimanimani-vuorilla joten vuokrasin majapaikasta makuupussin yhdeksi yöksi. Autokyydin jälkeen olimme norjalaisten kanssa Base Campissa klo 10. Maksoin luonnonpuiston toimistoon kahden päivän oleskelusta luonnonpuistossa ja yhdestä yöstä vuoristomajassa. Suunnitelma merkittiin kirjaan, jotta puiston vartijat tietävät ketä vuorille on mennyt ja voivat järjestää etsintöjä, jos joku ei ole tullut ajoissa takaisin. Norjalaiset maksoivat vain tästä päivästä. Ostin viereisestä kioskista hiukan lisää ruokaa mukaan.

Samaan aikaan lähti liikkeelle neljä vanhempaa englantilaista, mies ja kolme naista. He olivat päiväretkeläisiä kevyine varusteineen minun kulkiessa rinkka selässä, käsissä toinen pienempi reppu ja kamera jalustoineen. Engelsmannit olivat epävarmoja retken kulusta (pelkäsivät leijonia!), joten sanoin kyllä tulevani perässä. Hidastelin ja vaihdoin sortsit päälle. Lähdin kiipeämään ja saavutin englantilaiset pian. Pidin taukoa ja annoin heille taas etumatkaa, otin kiinni ja jäin taas jälkeen. Viivyttelin tosin myös kipeän vasemman nilkkani vuoksi, jonka nivelsiteet olivat revenneet yhdeksän päivää sitten frisbeetä pelatessa. Puolentoista tunnin jälkeen päätin mennä ohi ja tulin vuoristomajalle käytettyäni yhteensä kaksi ja puoli tuntia.

Mountain Hut näytti olevan suosittu eikä ihme. Maja sijaitsee tasanteella, josta aukeaa huikeat maisemat pohjoiseen, itään ja etelään. Alhaalla laaksossa on ruohotasanko, jossa kiemurtelee kirkasvetinen Bundi-joki. Tasangon takaa idässä nousee jylhä Dombi-vuori, jonka pohjoispuolella vain tunnin kävelymatkan päässä majasta on Skeleton Pass, paras reitti patikoida Mosambikiin. Paikallinen musta opas kertoi viettäneensä majalla jo kuukauden. Luksustakin oli. Raikas juomakelpoinen vesi virtasi majan taakse hanasta. Majassa oli kaasulla toimivat keittovehkeet ruoanlaittoon. Suihku oli myös ja vessat brittiläistä laatua — ei mitään reikiä lattiassa vaan kunnon perinteiset pöntöt ja huuhtelu pelaa. Läsnä oli monia hollantilaisia, joista osa oli patikoinut täällä jo viikon tultuaan juuri oppaansa kanssa Mosambikista Skeleton Passin solan läpi. Tänään heidän retkensä päättyisi ja he aikoivat palata Base Campiin lyhyen ruokailutauon jälkeen. Englantilaisetkin saapuivat majalle.

Koska valoista aikaa riitti, päätin tehdä pienen retken läheiselle Digby Falls -vesiputoukselle. Otin mukaan päivärepun. 40 minuutin kävelyn jälkeen riisuin vaatteet ja pulikoin raikkaassa luonnonvesialtaassa. Join vettä janooni kahmalokaupalla ja sukelsin taas. Aaahh. Annoin auringon kuivattaa ihoa ja loput pyyhin paitaan. Palasin majalle.

Yllättäen englantilaset olivat yhä majalla. He olivat yrittäneet löytää toista tietä takaisin mutteivät olleet löytäneet, lopulta olivat palanneet takaisin majalle todetakseen, etteivät ennätä takaisin alas ennen pimeän tuloa. Näin jäimme viisistään majalle. Totesimme, että ruokaa on vähän ja heillä ei mitään yöpymistarvikkeita. Aloin olla huolissaan heidän puolestaan, sillä yö 2,2 kilometrin korkeudessa tulisi olemaan vähintään viileä. He alkoivat kerätä polttopuita takkaan ja autoin. Majalla kävi välillä luonnonpuiston hoitajia, joiden kanssa saatiin sovittua huovista, kolmesta sylillisestä polttopuita ja iltaruoasta viidelle, johon kuuluisi paikallista ruokaa sachaa. Sacha on Zimbabwessa perusruokaa vähän kuin riisiä, mutta paljon pienempijyväistä. Sachaa voi ostaa kaupasta 10 litran tynnyreissä, jossa se esiintyy valmiiksi keitettynä kylmänä klönttinä, josta lohkaistaan veitsellä palanen ja lämmitetään. Tämän lisäksi luvassa oli yksi kana viidelle ja hieman kastiketta. Ateria oli maukas ja se syötiin kaasulamppujen loisteessa.

Oi miten kaunis eteläinen tähtitaivas on. Ilma oli täysin kirkas niin kuin vuoristossa vain voi olla. Etsin laukustani esille pienen tähtitaivasprintin, jossa oli eteläisen taivaan tähdistöt illalla klo 20, keskiyöllä ja aamuyöllä klo 4. Etelän risti erottui selvästi pystyssä olevana timanttikuviona, kentauri, eteläinen linnunrata. Omega kentaurin pallomainen tähtijoukko näkyi kiikarilla uskomattoman kirkkaana. Mitään vastaavaa ei voi pohjoisella pallonpuoliskolla nähdä. Pohjoisen taivaan katselu tuotti odotetun yllätyksen, sillä kaikki tutut kuviot olivat nurinperin. Ensin löytyi otava kauha nurinpäin osoittaen pohjantähteä jossain 20 astetta horisontin alapuolella. Kauhan vartta päädytään nurinpäin olevaan karhunvartijaan ja kauhan allahan on leijona kumollaan… näin pohjoinen tähtitaivas aukeni kuvio kuviolta.

Heräsin uudestaan neljältä aamulla, koska maapallon pyöriminen tuo esiin uusia tähdistöjä. Illalla idässä olleet jousimies ja skorpioni sekä planeetta Mars olivat nyt lännessä. Pohjoinen taivas ei meinannut aueta millään. Olin muutaman minuutin ymmälläni. Lopulta hoksasin pegasuksen neliön ja loput tähtikuviot ratkesivat silmänräpäyksessä. Silmät takaisin etelään. Uutena kohteena esiin oli tullut Pieni Magellanin Pilvi, joka on omaa linnunrataamme lähin galaksi. Sitäkään en ollut koskaan ennen nähnyt. Se on vähän kuin pilvenhattara yötaivaalla, joka ei liiku mihinkään. Toinen linnunradan seuralaisgalaksi Suuri Magellanin Pilvi pysyi aamullakin niin lähellä horisonttia, että sen näkeminen jää johonkin myöhempään kertaan ja toiseen vuodenaikaan.

Aamu valkeni. Laskeuduin ruohotasangolle ja nousin sen takana olevalle kukkulalle ottamaan valokuvia. Palasin takaisin majalle. Engelsmannit olivat lähteneet jo tunti sitten kohti Base Campia. Sinne palasin itsekin huomatakseni, että he olivat juuri lähteneet, vaikka oli sovittu, että odottavat. Grrr. Kävelin puolitoista tuntia vuoristotietä alas päätielle, josta sain liftin kahdelta valkoiselta paikallisen farmin työntekijöiltä Chimanimaniin. Heidän työpäivänsä oli ohi ja olivat nyt menossa pelaamaan golfia. Pyysivät minua illalla pubiin, jossa kuulemma on yksi suomalainen työntekijä, 50-vuotias nainen. Kiitin kutsusta. Tavoitteeni oli kuitenkin jatkaa tänään bussilla Masvingoon, jotta voisin huomenna nähdä vanhan Zimbabwen rauniot.

Zimbabwen pitkän matkan busseissa saa tottua vetoisuuteen, rytkytykseen, räminään ja ikkunoiden helinään. Pysäkeillä käynti saattaa venähtää, kun joka paikassa myydään banaaneja, tomaatteja, appelsiineja, maissia, erilaisia lämpimiä paistoksia sekä paikallisia erikoisuuksia kuten käristettyjä pikkulintuja ja koppakuoriaisia. Naiset matkustavat usein pienen lapsen kanssa, joka on sidottu liinalla selkään. Kerran viereen sattui nainen, joka kuljetti kanaa sylissään — ilmeisesti tuliaiseksi jollekulle tuttavalle. Keskustelut käyvät vilkkaina. How are you sir? I’m fine, and how are you? I’m alright, where are you from? Saan usein selostaa mistä olen kotoisin ja minne menen. Kaikki arvaavat, että auringonpimennyksen vuoksi täällä ollaan. Kaikissa keskusteluissa on ystävällinen sävy ja ihmiset kiinnostuneita kaukaisesta vieraasta. Bussissa on myös toisinaan joku maallikkosaarnaaja, joka kertoo Jeesuksen teoista ja kuinka jumalan tahto nykymaailmassa ilmenee. Uskonnosta puhutaan mielellään eikä kukaan pyydä saarnaajaa olemaan hiljaa vaan hänkin on osa isompaa jutustelua. Ehkä tämäkin on osa kansakunnan etsintää kohti uutta moraalista perustaa, tahto selvitä vaikeista ajoista on suuri. Tällä kertaa yhdestä kylästä nousi kyytiin sellainenkin ihme kuin valkoinen nainen. Hän oli Saksasta ja ollut tässä kylässä kehitysyhteistyössä nyt kuukauden. Jäin pian pois kyydistä jatkaakseni toisella bussilla eteenpäin.

Päivä eteni enkä koskaan päässyt Masvingoon saakka. Pimeän tullen liikenne loppuu eikä liftauskaan toimi. Jouduin jäämään Birchenough Bridgeen. Se on päätien ja hienon sillan viereen kasvanut vilkas kylä. En nähnyt koko iltana ketään muita valkoisia. Musiikki soi ja baarit olivat auki. Kävin syömässä ja juttelin muiden ihmisten kanssa tavoitteena löytää joku, johon osaisin luottaa ja joka neuvoisi mistä löytää yöpaikan. Yksi vanhempi mies lopulta ohjasi minut ravintolaan, joka vuokrasi muun toimensa ohessa huoneita. Majoituksen taso oli reissun kehnoin. Kuution muotoinen huone, jossa pöytä ja sänky, jossa likaiset vuodevaatteet. Verhot repsottivat ikkunassa kiinni toisesta puolesta. Yövalokin oli. Joku oli näet astunut vintiltä huoneen katon läpi reiän, josta tulvi hiukan valoa.

Lähdin seuraavana aamuna varhaisbussilla Masvingoon, johon saavuin klo 10. Nuori musta nainen auttoi löytämään rahanvaihtopisteen, jossa vaihdoin 70 puntaa paikalliseksi valuutaksi. Huomasin ensi kerran miten paljon valuutan arvo heittelee. Lentokentällä rahaa vaihtaessa kurssi oli 80 Zimbabwen dollaria kustakin punnasta. Nyt sain 120 Zim-dollaria. Myöhemmin opin, että nimenomaan lentokentillä ei kannata vaihtaa. Valuutta kannattaa säästää kaupunkien rahanvaihtopisteisiin tai vaihtaa kadulla, josta saa parhaan kurssin (sain punnasta parhaimmillaan 160 Zim-dollaria). Rahanvaihto kadulla on kuitenkin laitonta, joten sitä ei pidä tehdä, ellei ole varma kenen kanssa on tekemisissä. Mutta miten tämä kaikki on mahdollista? Kuka siitä hyötyy, että antaa turistin rahalle enemmän vastinetta kuin pankki? Kuulemma Hararessa on yksityisiä diilereitä, jotka ostavat valuuttaa vielä korkeampaan hintaan. Heille se on kannattavaa, koska ulkomaan valuutta pitää arvonsa. Ylimääräistä rahaa ei kannata säilyttää oman maan valuuttana, koska se halpenee inflaation vuoksi muutamassa kuukaudessa murto-osaan.

Pistin pitkästä aikaa kännykän päälle ja viestittelin kotipuoleen, että kaikki on kunnossa. Vuoristossahan kännykkä ei toiminut. Zimbabwen isoimmissa kaupungeissa Sonera toimii ja tekstiviestit ovat vain 80 penniä kappale — halvempaa kuin Suomessa. Soittaminen maksaisi maltaita, 14 markkaa minuutti, ja olisi sitäpaitsi epävarmempaa yhteyksien usein takkuillessa. Lähetin viestiä vuoristokokemuksista ja ihmeellisestä eteläisestä tähtitaivaasta myös Jyväskylän Siriuksen Arto Oksaselle. Muutaman päivän kuluttuahan 20 siriuslaista lentää Sambiaan Lusakaan ja minun on tarkoitus liittyä heihin pimennystä katsomaan. Artolta tuli takaisin kysymys joko olen nähnyt Linear-komeetan. Linear-komeetan? Vielä yhdet viestit vaihdettuamme sain selville, että kyseessä on ensimmäinen paljain silmin näkyvä pyrstötähti sitten Hale-Bopp-komeetan vuonna 1998. Sen voi nähdä varhain aamulla, jos sattuu olemaan tarpeeksi pimeässä paikassa. Euroopasta komeettaa ei voi nähdä, koska se on liian kaukana eteläisellä taivaalla. Mielenkiintoista. Tein nopean päätöksen jatkaa illaksi Harareen ja pyrkiä seuraavaksi illaksi Chirunduun Zimbabwen ja Sambian rajalle. Sen pitäisi olla niin pieni paikka, etteivät valot häiritse tähtien katselua. Sitä seuraavana päivänä jatkaisin Sambiaan Lusakaan ja tapaisin parahiksi sinne saapuneet siriuslaiset.

Jatkoin paikallisbussilla Masvingosta Great Zimbabween. Mahtoi Karl Mauch olla ihmeissään, kun saapui vuonna 1862 ensimmäisenä valkoisena tänne Zimbabwen raunioille. 11 metriä korkea, 4 metriä paksu ja halkaisijaltaan 100-metrinen ympyriäinen vahva kivimuuri, jonka sisällä ilmeinen suojapaikka mahdollisia vihollisia vastaan. Viereisellä kukkulalla lisää korkeita kivimuureja valtavien graniittilohkareiden välissä muodostaen lukuisia erillisiä tiloja, joiden välissä käytäviä ja alikulkuja. Läheisemmän tutkinnan jälkeen paljastui, että paikalla vallinnut rautakautinen kulttuuri osasi myös kullanvalmistuksen taidon. Mistä moinen kulttuuri, ketkä täällä asuivat ja milloin? Karl Mauch kehitti raamatullisen lennokkaan teorian Salomon kultakaivoksista. Tällaisia ja monia muita juttuja kuulin Valentinelta, joka nyt kesätöissä turistioppaana hankki tärkeää kokemusta jatkaakseen taas syksyllä Bulawayon yliopiston matkailulinjalla. Kiertelimme 3 tuntia raunioalueella. Niin ja kyllä se oikeasti oli bantukulttuuri, joka tämän sai aikaan. Arkeologiaa, paikallista perimätietoa sekä arabien ja portugalilaisten kauppiaiden 1000-1500-luvuilla muistiinpanemia kertomuksia yhdistelemällä on saatu selville historiat, paikallisten kuninkaiden nimet, suvut ja jopa jalkavaimojen lukumäärät. Nousimme Valentinen kanssa kukkulalinnoituksen tasanteelle, jonne vain muinainen suuri kuningas Mutota sai astua. Täältä hän karjui laaksoon kuka 105 jalkavaimosta sai tänään luvan nousta kukkulalle vierailulle. Ollapa suuri kuningas Mutota! Kulttuuri kuitenkin kuoli 1500-luvulla, kun kuningas lähti etsimään rikkaampia seutuja pohjoisesta. Kun 1980 entinen Rhodesia itsenäistyi Iso-Britannian tuella, uusi valtio otti nimensä ja tunnuksensa tästä mahtavasta menneestä kulttuurista.

Great Zimbabwessa tapasin sattumoisin samat englantilaiset, jotka olivat jättäneet minut ilman kyytiä eilen vuoristossa. Moitin heitä, mutta kerroin kuitenkin päässeeni vuorilta alas kävellen ja liftaten. Tällä kertaa sain heiltä kyydin takaisin lähelle Masvingoa. Liftasin loppumatkan ja vaihdoin Hararen bussiin. Tulin perille iltamyöhällä. Taksikuski tiesi halvan majapaikan Sambiaan menevän bussiaseman lähellä. Iltatoimina kävin vielä syömässä ja lukemassa sähköpostit. Internet on näemmä levinnyt joka paikkaan. Tämä oli kolmas nettikahvila, jota käytin. Ensimmäinen oli ollut Hararen rautatieaseman vieressä ja löytyipä maan itärajalta Mutarestakin nettikahvila. Masvingossakin olisi ollut, kunhan vaan olisi jaksanut kysellä. Sambiaan mennessä tämä oli hyvä tietää. Soneralla ei näet ole siellä sopimusta paikallisen GSM-operaattorin kanssa, joten yhteydet Suomeen ovat sähköpostin varassa.

Jatkoin aamubussilla Chirunduun. Olikin oikein luksusbussi. Ikkunat eivät rämisseet, penkit olivat pehmeät ja tukevat eikä tarvinnut jännittää josko irtopenkki hypähtäisi lattialle tien kuoppien tärinästä. Suurin osa oli matkalla Johannesburgista Lusakaan, tietysti auringonpimennystä katsomaan. Juttelin brittiläisen murretta mongertavan Ianin ja japanilaisen Lontoossa elektronista musiikkia opiskelevan Takaon kanssa. Tässäkin bussissa kaikki muut olivat mustia, suurin osa Etelä-Afrikasta.

Chirundussa jäin paikalliseen hotelliin kilometri ennen rajaa ja Sambesijokea. Hotellipoika Jerry kantoi laukkuni huoneeseen. Kerroin jääneeni tänne pyrstötähden takia. Kyselin myös joesta ja täkäläisistä eläimistä, sillä alue kuuluu Hurungwe-safaripuistoon. Jäin huoneeseen lepäilemään. Pian oveen koputettiin ja Jerry tuli takaisin. Hänen työvuoronsa loppuisi puolen tunnin kuluttua ja tarjoutui henk.koht. oppaaksi joelle. Hyvä! Puolen tunnin päästä siirryin hotellin pihalle. Kas ihmettä, norsu juomassa vettä suoraan uima-altaasta. Ja tämä on opetettu norsu? Ei, kyllä tämä on villi. Se on itse oppinut, että täältä saa vettä. Lähelle ei pidä mennä. Jatkoimme päätieltä poispäin, pian käännyimme jokea kohti. Voiko tämän reitin kulkea yöllä? Ei, norsut ovat hyvin vaarallisia ja niitä on vaikea havaita. Ne kulkevat täällä vapaina eikä niitä pidä säikyttää. Jerryn serkku löydettiin taannoin kuolleena norsun tallomana. Kukaan ei nähnyt tapausta. Huh. Saavuimme joelle. Virtahevot tuhisivat vedessä muutaman sadan metrin päässä. Norsuja puiden takana tuolla puolen kilometrin päässä. Jerry kertoi olevansa koulutukseltaan eräopas, muttei ollut saanut töitä alalta johtuen turistien vähäisyydestä. Erätietoja hänellä todella olikin, tiesi jokaisen linnun, puun, hyönteisen ja kasvin nimen ja käyttömahdollisuudet, huomasi eläimet ennen kuin itse kerkisin asiaa hahmottaa. Näetkö krokotiili tuolla. Missä? Ai tuolla. Tosiaan! Onpa pieni, metrin mittainen. Jerry kertoi meloneensa kerran Sambesijokea kolme päivää. Ainoat turvalliset mahdollisuudet yöpyä on saarissa. Norsut eivät tule saariin tallomaan telttaa. Krokotiileistä ei ole haittaa, kun ne enemmän pelkäävät ihmistä. Virtahevot ovat vaarallisempia. Liian lähelle ei pidä meloa. Varsinkin jos hipoilla on poikanen, kaatavat helposti kanootin. Mutta virtahevothan ovat kasvissyöjiä? Ei se silti estä puraisemasta! Virtahevot myös vaeltavat öisin pitkiä matkoja maalla. Jerryn kanoottiretkellä yhtenä aamuna teltan vieressä puolen metrin päässä oli ollut virtahevon jälkiä. Palasimme hotellille. Maksoin opastuksesta reippaasti. Illalla söin, pistin herätyskellon soimaan neljältä aamulla, nukahdin.

Tiistai 19.6. Chirundu, Zimbabwe, kilometri Sambian rajalta.

Herätyskello piippasi aamuneljältä. Kävelin päätietä itään Linear-komeettaa etsimään, kunnes yöparkkeerattujen rekkojen jono ja katuvalot loppuivat. Pimeää. Tien vasemmalla puolella ryskäsi. Norsuja jossain lähellä. Adrenaliinit virtasivat. Haarukoin kiikarilla taivasta idän ja kaakon välissä vasemmelta oikealle, hiukan ylemmäs, oikealta vasemmalle, jne, kunnes pieni sumuinen kohde tuli kuvakenttään noin 20 asteen korkeudella, aika tarkkaan idän ja kaakon välissä. Linear-komeetta näkyi himmeänä paljain silminkin, kun tiesi mihin katsoa. Siinä se on! Pyrstö ei tosin näkynyt. Asettelin kameraa kuvausasentoon. 30 sekunnin valotuksella saisi ehkä jotain komeetasta ruutuun, mutta jos fantti tulee, pitää kamera napata kesken valotuksen ja karata. Valottelin pari kuvaa ongelmitta. Hiiviskelin lähemmäs norsua rekan suojassa. Ensin näin lehvästön heiluvan, sitten kärsän ja pään silhuetin. Lähemmäs en mene. Palasin takaisin tielle, jota toinen norsu oli parhaillaan ylittämässä. Idästä tuli rekka, joka jäi 400 metrin päähän odottamaan ylitystä. Kävelin lähemmäs ja otin pari kuvaa salamavalolla. Ei ongelmaa. Kameran säätöjä näpelöidessäni äkkiä huomasin oikealla ison elefantin 10 metrin päässä. Pelästyin ja pötkin rekan taakse lymyilemään. Maa pölisi ja norsu kiersi rekan takaa. Ylhäisessä suuruudessaan molemmat norsut ylittivät tien. Rekka jatkoi matkaa.

Aamiaistettuani kävelin rinkka selässä rajalle ja sillan yli Sambian raja-asemalle jonottamaan. Belgialainen Laurent ja portugalilainen Ramon kertoivat olevansa töissä Kongon kaivosalueella. He olivat hakeneet uudet autot Mosambikista, joten tämä oli paluumatkan toinen rajanylitys. Illalla ylittyisi vielä Kongon raja. Pääseekö kyytiin Lusakaan asti? Tottakai! Tullimuodollisuudet sujuivat swahiliksi. Onko swahili vaikea opetella? Eipä oikeastaan. Molemmat ovat syntyneet Kongossa joten swahili on ollut toinen kotikieli. Minäkin pääsin rajan yli nopeasti. Olin näet hankkinut viisumin jo kotimaassa lähettämällä passin etukäteen Sambian Tukholman lähetystöön leimattavaksi. Muut maksoivat lystistä 20 dollaria. Jatkoin Ramonin kyydissä. Hänen lapsensa asuvat nykyisin Euroopassa. Sinne hän itsekin muuttaa, kun jää eläkkeelle muutaman vuoden kuluttua. Pickupin lavalle nousi matkalta lisää ihmisiä, sotilas ja kaksi poliisia. Liftaus on täällä halvin kulkutapa ja yleistä.

Jäin kyydistä Cairo Roadilla, Lusakan pääkadulla. Vaihdoin pankissa sata puntaa valtavaan nippuun paikallisia seteleitä. Suurin raha täällä on 10000 Kwachaa (20 markkaa). Inflaatio etenee 10 prosenttia viikossa eli vajaassa parissa kuukaudessa tuo olisi 10 markkaa.

Kuljeskelin kohti turisti-informaatiopistettä ja katselin Lusakan katuilmettä. Olin lukenut ennakkoon, että Sambia on köyhempi maa kuin Zimbabwe, koska britit käyttivät siirtomaa-aikana enemmän varoja Etelä-Rhodesian (Zimbabwe) rakentamiseen kuin Pohjois-Rhodesiaan (Sambia). Sambia on myös YK:n tilastoissa maailman kymmenen köyhimmän maan luettelossa. Vaan miten lienee? Lusaka näytti silmissäni rikkaammalta kuin Harare. Enemmän autoja, enemmän erilaisia liikkeitä, enemmän ravintoloita ja palveluja, enemmän paikallisia mustia ihmisiä business-lookissa, siistimpi yleisilme, reippaasti enemmän valkoisia turisteja — jopa niin paljon, ettei voinut enää kuvitella tutustuvansa jokaiseen valkoiseen kuten Zimbabwessa. Naisetkin silmin nähden laitetumpia ja kauniimmissa vaatteissa kuin Hararessa. Onko tämä kaikki auringonpimennyksen tähden vai mitä?

Turisti-informaatiossa tuli vastaan matkani ensimmäinen suomalainen. Heikki kertoi kierrelleensä Swazimaata, Etelä-Afrikkaa, Mosambikia, Malawia ja Sambiaa neljä kuukautta. Nyt hän oli Lusakassa täydellisen auringonpimennyksen vuoksi. Minä olin Heikille hänen matkansa toinen suomalainen. Kolme kuukautta takaperin hän oli Swazimaan nettikahvilassa sähköpostia kirjoittaessaan katsahtanut naapurin monitoriin. Kappas, suomen kieltä tuokin tyttö kirjoittaa. Ikävä kyllä meillä molemmilla oli omaa menoa. Heikki matkasi parhaillaan saksalaisen tytön kanssa ja oli lähdössä takaisin kämpille. Minulla oli sovittu tapaaminen Kabulongan kaupunginosassa. Niinpä Heikki vain neuvoi minut paikallisbussiasemalle. Alustavasti sovittiin, että lähdetään pimennyksen jälkeen liftaamaan kohti Victorian putouksia. Tarkempi suunnitelma junailtaisiin sähköposteissa.

Jatkoin Kabulongaan Kepan (Kehitysyhteistyön palvelukeskus) toimistoon. Saara Väisänen, sattumoisin tutun tuttu, otti minut vastaan. Hän kertoi olleensa täällä töissä jo reippaan vuoden. Kevensin rinkkaa sovituilla tuliaisilla: talkkunaa, ruisleipää, väinämöisen palttoonappeja, salmiakkia. Syötiin kakkua ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa. Saara kertoi Kepan roolista Sambiassa muiden kenttätyötä tekevien kansalaisjärjestöjen käytännön työn tukijana. Paljon on kyse yhteyksien pitämisestä ja aktiivisesta kannustamisesta, jotta suomalaiset ja paikalliset kansalaisjärjestöt löytävät toisensa, harjoittelevat yhdessä organisaatiokulttuuria ja kenttätoimintaa. Projektit vaativat usein erityisosaamista, esimerkkinä vaikkapa Näkövammaisten keskusliiton ja sambialaisen sisarjärjestön hanke perustaa sokeille kirjasto ja lisätä pistekirjoituksen lukutaitoa. Lueskelin Kepan toimistolla sähköpostit ja lähettelin Suomeen viestiä missä olen. Saara heitti minut keskustaan. Arvelin, ettemme enää tapaisi, mutta väärässä olin.

Jatkoin illemmalla paikallisbussilla etelään Andrews motellille. Tapasin Arto Oksasen ja muut 19 Suomesta saapunutta pimennysmatkaajaa. Ilta pimeni. Ihmeteltiin yhdessä eteläistä tähtitaivasta, tunnistettiin tähtikuvioita, viriteltiin kiikareita ja kaukoputkia, juteltiin suomeksi. Nastoja tyyppejä me suomalaiset.

Seuraavat pari päivää otin loman kannalta, kun liikuin Jyväskylän Siriuksen porukan mukana. Päiväohjelmista, kuljetuksista, aikatauluista ja ruoista huolehti Acasia Safari. Ei tarvinnut itse järjestää mitään. Aah tätä lepoa.

Ensimmäisenä päivänä vierailimme yksityisellä villieläinfarmilla 50 km Lusakasta pohjoiseen. Viiden tähden ravintola ja baari, uima-allas, tyylikkäitä majoja yövieraille, joiden ympärillä vihreää ruohoa (vastakohtana muuten kuivalle maastolle), kaksi kesyä antilooppia rapsuteltavina, alempana keinotekoinen hehtaarin kokoinen lampi, jossa 20 neliökilometrisen farmin eläimet käyvät toisinaan juomassa, lammen takana leijonia häkissä. Teimme tunnin ajelun ympäri farmia. Näimme muutamia antilooppilaumoja ja kesyn norsun hoitajineen. Juteltiin suomeksi. Aah tätä lepoa.

Andrews motellille palatessa jäin Lusakaan lukemaan sähköposteja. Ihmisten auttavaisuuteen kovin tottuneena en taaskaan vaivautunut etsimään itse oikeaa paikallisbussia. Sitäpaitsi on mukavaa katsoa mitä kysymyksistä seuraa. Kiinnitin katseeni kadun yli saapastelevaan siistiin nuoreen mustaan mieheen. Nyökkäys ja tervehdys: Good afternoon. Good afternoon sir, how are you? I’m fine, and how are you? I’m okay too… may I help you somehow? Well, I have a question… do you know where I can find a bus to Andrews motel? Ja niin sitä mentiin. Ei puhettakaan, että neuvotaan kuinka monta korttelia sinne ja sinne, vaan turisti talutetaan kädestä pitäen perille. Juttelin Stanford Kongan kanssa tovin ja hän kertoi omistavansa Lusakassa useita jäätelökioskeja. Hän teki itseään kovasti tykö, kertoi opiskelleensa Lontoossa 6 vuotta markkinointia. Vaimoa ei ole. Hän asuu pikkuveljensä kanssa joten voisin tulla kylään koska tahansa. Vaihdoimme käyntikortteja, osoitteita ja puhelinnumeroita. Stanford vannotti, että muistaisin soittaa hänelle huomenna heti auringonpimennyksen jälkeen, niin voisimme tavata. Voisin yöpyä hänen luonaan. Pistin hänen korttinsa taskuuni muiden aiemmin saamieni korttien joukkoon.

Palasin bussilla Andrews motellille. Koko matkan paikalliset mustat puhuivat paikalliskieltä, josta ymmärsin yhden sanan, joka tuntui esiintyvän joka lauseessa: eclipse. Auringonpimennys huomenna. Maahan on julistettu vapaapäivä. Kaikki on valmista. Tämän takia täällä ollaan. Huomenna se tulee. Eclipse!

Torstai 21.6.2001. Auringonpimennyspäivä. Aamiaistettiin suomalaisporukassa. Kamerat, jalustat, kaukoputket mukaan. Acasia Safari kuljetti meidät jälleen Lusakan pohjoispuolelle lähelle kuun varjon keskiviivaa, jotta voisimme nauttia pimennyksestä mahdollisimman pitkään. Päätien vierustat olivat täynnä ihmisiä ja pysäköityjä autoja, pienempiä ja isompia rakennettuja leirejä, länsimaisia turisteja ja paikallisia asukkaita. Me ajoimme pikkutietä syrjään pienelle farmille. Jäimme suuren apinanleipäpuun varjoon odottelemaan. Jalustojen paikkojen hakua. Heinäpaalien asettelua istuimiksi. Kameroiden ja kaukoputkien virittelyä. Himmentävän mylar-kalvon asettelua kiikareihin, kameroiden teleobjektiivien päälle, kaukoputkien suille. Auringon tiirailua mustaksi poltetun filmin läpi. Kuka näkee auringonpilkut? Kolme isoa pilkkuryhmää, neljä pienempää! Ruoaksi hampurilainen ja limua maksua vastaan. Kuka tietää mistä suunnasta kuu alkaa vyöryä auringon yli? Alhaalta pitäisi tulla! Paljonko aikaa? Tunti vielä, sitten osittainen pimennys alkaa. Siitä puolitoista tuntia ja kuu peittää auringon koko kiekon, pimennyksen neliminuuttinen täydellinen vaihe alkaa, sitten se olisi ohi. Odotusta.

Täydellinen auringonpimennys on dramaattinen ilmiö. Sitä ei voi käsittää, ellei sitä ole kokenut itse. Normaalisti näemme taivaalla vain pyöreän auringon kiekon. Se ei ole kaikki. Auringossa tapahtuu jatkuvasti hiukkaspurkauksia — sitä enemmän mitä enemmän auringonpilkkuja on. Jos näkisimme purkaukset, auringon muoto olisi säkenöivä pallo, josta leimuaa valkoisia, punaisia ja violetteja valosäikeitä avaruuteen. Tai ei ”jos näkisimme”, sillä mehän näemme! Kun auringon kirkas kiekko hetkeksi pimenee, leimu ja purkaukset eli auringon korona näkyy.

Täydellisiä auringonpimennyksiä sattuu keskimäärin joka vuosi tai joka toinen vuosi. Silloin kuu kulkee tarkalleen auringon ja maan välistä. Kuun varjo piirtää maan pinnalla pitkän vanan, jonka alla täydellisen pimennyksen voi havaita. Edellinen pimennysvana piirtyi elokuussa 1999 pitkin Eurooppaa alkaen Cornwallista Englannista kulkien mm. Unkarin, Bulgarian ja Turkin kautta päättyen Intiaan. Tämä pimennys kulkee Atlantin valtamereltä Angolaan, Sambiaan, Zimbabween, Mosambikiin ja Madagaskarin yli Intian valtamereen. Seuraava pimennysvana piirtyisi joulukuussa 2002 eteläisen Afrikan yli jatkuen Intian valtameren poikki Australiaan.

Jotkut meistä ovat kokeneempia kuin toiset. Yksi muisti nähneensä pimennyksen Suomessa 1945. Useammat muistivat viimeisen Suomen pimennyksen 1990. Joku näki ensimmäisensä Meksikossa 1991 (peräti seitsenminuuttinen pimennys!). Minä näin ensimmäisen 2-minuuttisen pimennykseni Unkarissa elokuussa 1999. Moni siriuslainen näki saman pimennyksen puoli tuntia myöhemmin Bulgariassa. Se oli ensimmäinen Jyväskylän Siriuksen organisoima pimennysmatka. Onpa matkalla niitäkin, joille tämä Sambian pimennys on ensimmäinen.

Osittainen vaihe alkaa! Kuka näkee mistä kuu haukkaa ensimmäisen palasen? Ei näy mitään. Eikö sen pitänyt alkaa jo? Nyt näkyy. Kello seitsemästä tulee! Hauskaa odottelua ja ilmapiirin kohoamista. Onhan tässä aikaa. Räpsin kamerasta vanhaa filmiä pois: auringonpilkkuja, pimennyksen osittaisen vaiheen kehittymistä, apinanleipäpuun hämähäkkejä, ihmisiä, liitokotkaa taivaalla. Jännä vaikutelma: on täysin valoisaa, aurinko korkealla ja pilvetön taivas, mutta valon määrä vähenee murto-osaan. Ilma viilenee. Parvi mustia lintuja kirkuu ja lentää taivasta vasten. Kuvaan viimeiseen ruutuun auringon kapean sirpin. Filmin vaihto. Mylar-kalvo pois objektiivin edestä. Täydellisen pimennyksen aikana filttereitä ei tarvita. Toinen telejatke pois kamerasta, jolloin jäljelle jää 300mm tele ja kaksinkertainen jatke. 600 mm objektiivilla auringon kiekon halkaisija olisi noin viidesosa filmiruudun pienemmästä sivusta. Jalustan uudelleensuuntausta. Ai niin kaukolaukaisin kiinni kameraan ja kamera heilahti. Taas suuntausta. Paljonko aikaa? Puoli minuuttia.

Hetkinen en mä ole valmis. Jumalauta hei joko se alkaa? Alkaa se, siinä se pimentyi! Hitto mä en ehtinyt mukaan. Mä en ole ehtinyt laittaa valotusasetuksia kuntoon. Liian pimeää enhän mä edes näe kameran säätöjä. Ei hemmetti. Missä mun retkivalo on? Oikeassa taskussa. Saatanan saatana lompakon alla miksi mulla on näin tiukat housut. No niin. Valo toimii, nyt näkyy. Manuaalisäädöt päälle, suurin aukko, aikahaarukointi tulee tuosta. Kyllä tämä tästä. Onpa valtava korona. Isompi kuin Unkarissa. Pistetään ensin sekunnin valotusaika, jotta koko korona valottuu mahdollisimman hyvin. Pari kuvaa. Noin. Neljäsosasekunti. Noin. Tuhannesosasekunti. Sillä saa kuvaan aivan sisimmät yksittäiset purkaukset. Noin. Automaattiasetus takaisin. Pari kuvaa noin. Horisontti rusottaa ympäri taivaan kuin iltarusko. Juuri kuin Unkarissa. Digikamera missä? Piti ottaa kuva horisontista. Salama leimahti! Hitto piti ottaa automaattisalama-asetus pois. Perkele. No niin uudestaan. Ookoo. Paljonko aikaa? Minuutti enää! Ja mä olen ollut hiki puserossa koko ajan. Sydän hakkaa. Nyt mä nautiskelen. Musta pallo taivaalla ja leimuaa. Ihmeellistä. Loppuu pian. Kaukolaukaisin valmiina. Naps. Naps. Aurinko tulee esiin. Naps. Naps. Jossain näistä kuvista näkyy hyvin ns. timanttisormusvaihe. Muutama sekunti kuun takaa tultua auringon kirkas kiekko loistaa timanttina. Koronan hehku ei ole vielä täysin peittynyt, joten sen sisäosat muodostavat sormuksen renkaan. Ohi on. Miltä näytti? Eiks ollut mahtava! Mut kyllä mä mokailin raskaasti. Ei se mitään. Heh. Vieläkin sydän hakkaa.

Yleistä naureskelua. Hei joulukuussa 2002 on seuraava pimennys, mihin mennään? Sambiassa näkyy sekin pimennys, voisi mennä Victorian putouksille, mutta silloin täällä on sadekausi ja pilviä. Australiaan! Sinne mennään! Aletaanko jo kerätä nimilistaa? Hehee. Jalustat, kamerat ja muut kokoon. Kohta lähdetään takaisin.

Jäin jeepistä pois Lusakan keskustassa ja hyvästelin siriuslaiset. Heille oli varattu kahdeksi seuraavaksi päiväksi matka Sambian suurimpaan safaripuistoon Kafue Parkkiin, jossa olisi paljon villieläimiä. Itsekin harkitsin lähteä mukaan. Luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska aikataulu olisi käynyt liian tiukaksi enkä olisi ehtinyt nähdä Victorian putouksia kunnolla.

Etsin paikkaa lukea sähköpostit ja sopia Heikin kanssa huomisesta liftauksesta. Kaikki nettikahvilat kiinni. Hitto. Niinpä tietysti, koko kaupunki on kiinni tänne julistetun vapaapäivän takia. Sitten täytyy ottaa selvää mitä muuta voisi tehdä. Jälleen kerran antauduin keskusteluun paikallisten ihmisten kanssa, jotka innoissaan olivat turistia neuvomassa. Vinkiksi neuvottiin yrittää yöjunalla Victorian putouksille jo tänä iltana. Kävelin rautatieasemalle. Suljettu. Vapaapäivän takia junat eivät kulje. Ilta pimeni. Koetin etsiä halpaa majoitusta, mutta kaikki paikat olivat täynnä johtuen lukuisista auringonpimennysturisteista. Olisipa edes teltta, ei olisi ongelmaa — majatalojen pihoihin mahtuisi.

Ostin puhelinkortin ja soitin Stanford Kongalle. Hän vastasi kännykästään ja lupasi hakea minut kotiinsa. Pian hän saapui zimbabwelaisten ystäviensä kanssa. Stanford esitteli Freedomin, Libertyn ja Jacobin, jotka ovat hänen liiketuttujaan. He tuovat Stanfordin myymiin jäätelöihin ja juomiin väriaineita Zimbabwesta. Hmmm… Stanfordille tämä oli siis tilaisuus päteä kaveriensa edessä. Antauduin leikkisään keskusteluun ja kehaisin Stanfordia tuolloin tällöin. Jacob halusi tietää miltä Suomen kieli kuulostaa. Puhuin Jacobille puoli minuuttia suomeksi ja lopetin. Mitä olin puhunut? Kerro heti! No minähän olin kehunut Jacobin urheilullista ilmettä ja arvellut hänen kenties olevan koripallopelaaja! Naurettiin ja läiskyteltiin kämmeniä onnistuneen pilan johdosta. Freedomia kiinnosti mitä eroja olen nähnyt Zimbabwessa ja Sambiassa? Katala kysymys! Pitäisikö kehua Zimbabwea vai Sambiaa? Mainitsin maiden ystävällisistä ihmisistä, Sambian suuremmasta turistien määrästä ja Lusakan yllättävästä vilkkaudesta Harareen nähden. Ei reaktiota. Pyörittelin muita aiheita vitkastellen, kunnes keksin, että yksi asia erityisesti mietityttää: miksi minusta tuntuu, että Lusakassa naiset ovat niin kovin paljon kauniimpia kuin Hararessa!? Täysosuma! Miehet repesivät nauruun. Jokainen oli samaa mieltä ja kertoivat sambialaisista tyttöystävistään. Stanford pääsi taas väliin kertomaan omista bisneksistään ja pian lähdettiin hänen luokseen.

Zimbabwen pojat lähtivät. Stanford tarjosi ruokaa ja teetä, jonka palvelija Salomon laittoi. (Myöhemmin opin, että palvelijoiden pitäminen on täällä ”velvollisuus”. On moraalitonta olla palkkaamatta palvelijoita, jos siihen on varaa, koska niin moni on työtön.) Stanford kertoi sisaruksistaan, jotka kaikki ovat menestyneet liike-elämässä. Isoveli maan energiayhtiön ylimmässä johdossa, isosisko useiden safariyrityksien ja maanlaajuisen autovuokraamon toimitusjohtaja, pikkuveli mikrotietokonebisneksessä. Stanford itse on jo tekemässä kolmatta uraansa. Hän aloitti menestyvän pankin perustajajäsenenä. Kouluttautuminen kuitenkin kiinnosti joten hän myi osuutensa, jolla rahoitti kuuden vuoden markkinointiopinnot Lontoossa. Siellä hän harjoitti timanttikauppaa, joka ei onnistunut johtuen Sambiasta tuotujen timanttien huonosta laaduntarkkailusta ja kaivostenomistajien kovapäisyydestä olla kehittämättä toimintaansa Stanfordin neuvojen mukaan. Nyt yrittää jäätelö- ja limonaditeollisuudessa tavoitteena laajentaa toiminta naapurimaihin. Entä miksi hänellä ei ole vaimoa? Ei ole aikaa. Hän laittaa kaiken tarmonsa bisnekseen, kunnes lyö laudalta isosiskonsa menestyksen määrässä. Sitten myöhemmin kenties?

Katseltiin telkkarista eteläafrikkalaista saippuaoopperaa. Stanford näytti sanomalehden etusivulta pari hupaisaa uutista. Vanhempi saksalainen miesturisti oli nukahtanut puistoon humaltuneena. Ystävälliset sambialaiset olivat korjanneet hänet poliisille nukkumaan eikä mitään ollut varastettu. Toisessa uutisessa nuori sambialaisnainen oli pyörtynyt ja toimitettu sairaalaan, koska oli alkanut voida pahoin nähtyään auringonpimennystä katsomaan tulleita eurooppalaisia hippejä resuisissa vaatteissa ja rastatukissa. Hyvä huomio. ”Hippikansaa” täällä on todella paljon. Pimennykset ovat ilmeisen kova juttu tuossa alakulttuurissa. Laillista huumetta. Tunsin itseni väsyneeksi. Laitettiin peti ja käytiin nukkumaan. Stanfordin pikkuveli Kelvins tuli pian kapakasta ja heräsin vielä toviksi juttelemaan tietokoneista ja ohjelmoinnista. Yhteystietoja vaihdettiin.

Aamulla kello herätti viideltä. Tarkoitus oli jatkaa aamubussilla Victorian putouksille, mutta jotain oli pielessä. Vapinaa, horkka, huimaus, kovan kuumeen tuntu, henki kulki huohottaen. Jospa se tästä? Stanford laitteli leipää ja teetä. Yritin syömistä kolmeenkin otteeseen huohotusten väleissä, mutta aina ensimmäisen suupalan jälkeen hoipuin vessaan oksentamaan. Paleli. Otin asperiinin ja soitin Stanfordin kännykällä Saara Väisäselle. Pahoittelin aikaista soittoa ja selostin miten kuten tilanteeni. Kysyin tietääkö hän hyvää sairaalaa, voisiko auttaa? Jäin sohvalle vapisemaan. Pakkasin hitaasti rinkkaa ja pienempää reppua. Pinnistin muistaakseni kaiken. Stanford lähti Saaraa vastaan, pian auto ajoi pihaan. Töpöttelin kumarassa, otin tukea huonekaluista ja oven karmeista, tervehdin Saara-enkeliä, hyvästelin Stanfordin, ajettiin sairaalaan. Tutkimuksissa ei todettu malariaa. Jokin tavallisempi bakteeri- tai virustauti oli iskenyt. Sain lääkkeet ja käytiin Saaran kanssa vielä aamukahvilla. Hyvin hyvin ystävällistä. Voimani alkoivat palata, vaikka yhä päässä heijasi enkä jaksanut syödä kuin puolet voisarvesta. Hyvästelin Saaran, astuin paikallisbussiin ja palasin keskustaan.

Löntystin lukemaan sähköpostit. Yhteydet olivat huonot, mutta sain lähetetyksi kiitokset Stanfordille, että voin jo paremmin. Jatkoin supermarkettiin. Ostin hedelmiä, juotavaa, leipää. Jatkoin rautatieasemalle lippujonoon. En jaksanut seistä. Kyhjötin polvillani rinkkaa ja reppua vasten. Jono liikkui. Siirsin rinkkaa ja polvia. Sain lipun yöjunaan istuinpaikalle. Makuupaikat olivat jo menneet.

Jäin istumaan rautatieasemalle. Söin tomaattia. Torkuin rinkan päällä. Heräsin ja join. Missä toinen reppu on? Ei missään! Varkaus!

Adrenaliinit virtasivat kehooni ja väsymys oli tipotiessään. Kyselin muilta turisteilta ja paikallisilta ihmisiltä olivatko he nähneet reppuvarkauden? Ei havaintoa. Siellä oli lentoliput ja valuutat! Kuulutin asiaa avoimesti, jotta saisin huomiota. 10 minuuttia vierähti ja yksi sambialaismies tuli juosten kysymään onko minulta varastettu reppu, sillä varas oli saatu kiinni. Seurasin miestä asemalaiturille. Pian näin poliisin retuuttavan mustaa uikuttavaa resupekkaa. Reppuni heilui toisen poliisin kädessä.

Selvitimme tapausta rautatieaseman poliisiasemalla. Ovesta tunki sisään tolkuttomasti sambialaisia katsomaan mitä oli tapahtunut. Ylimääräiset ulos! Poliisi pamputti varkaan verille, joka ulisi ja huusi ja vietiin takahuoneeseen rautoihin. Repun sisältöä läpikäydessä havaitsin, että kaikki muu oli tallella paitsi järjestelmäkamera. Hyvästi auringonpimennyskuvat! Maksoin kahdelle paikalliselle mustalle kohtuullisen löytöpalkkion. Poliisi kirjoitti raporttia, vastailin kysymyksiin, otin lääkkeitä, nukuin ja taas herätettiin vastaamaan. Välillä joku kävi kuulustelemassa varkaalta jotain lisätietoa ja samalla takahuoneesta kuului mätkintää ja huutoa. Ei mikään mukava elämys. Lopulta luin raportin läpi ja hyväksyin. Kävelimme pääpoliisiasemalle kaksi poliisia, minä ja käsiraudoitettu varas. Paikalliset mustat ihmettelivät kulkuettamme. Mitä oli tapahtunut? Kamera varastettu! Joidenkin päässä keitti. He riistivät varkaan hetkeksi poliiseilta ja kaatoivat maahan, potkivat ja hakkasivat lisää. Hullua menoa.

Varas suljettiin pääpoliisiaseman tyrmään. Minulta kysyttiin josko haluaisin tulla seuraamaan oikeudenkäyntiä kuukauden kuluttua? Enpä taida tulla! Rautatieasemalle takaisin kävellessä lynkkaajat olivat yhä asemissa valmiina pieksämään kenet tahansa syyllisen. Minun ja poliisien takana sattumalta kävellyt sambialaismies säikähti kovin ja kiristi tahtiaan. Pyysin poliisia kirjoittamaan puhtaaksi todistuksen tapahtumista vakuutusyhtiötä varten. He tekivät näin ja pistivät oikein leimankin paperiin.

Onko Sambia turvallinen maa vai ei? Olenko minä helvetin tyhmä vai huono-onninen? Olen taannoin joutunut Kuubassa varkauden kohteeksi. Siellä paikalliset ihmiset suojelivat varkaita ja poliisi oli tehoton. Täällä sambialaiset ottivat itse varkaan kiinni ennen poliisia ja poliisi oli palvelualtis. Ainoa tätä ennen kuulemani varkaustarina oli Heikiltä, jonka taskusta oli viety tupakat Malawissa. Tämän jälkeenkään en kuullut keneltäkään varastetun mitään. Muistin Saara Väisäsen kertoneen, että paikalliset ihmiset luottavat turisteihin enemmän kuin maanmiehiinsä. Itsekin olin nähnyt useasti turisteja, jotka kulkivat huolettomasti kamera kaulassa. Kuinka helppoa olisi viedä kamera! Mutta he saavat pitää kameransa ja filminsä. Turvallinen maa vai ei? Päätelkää itse.

Torkuin rautatieaseman odotushuoneessa ja toisinaan juttelin hollantilaisten pujopartaisten rastatukkien kanssa, jotka olivat olleet paikalla, kun varkaus tapahtui. Enää en tee sitä virhettä, että jään tavaroineni väärään paikkaan yksin. Yöjunassa yksi kokonainen vaunu oli varattu valkoisille. Istuin ikkunan vieressä belgialaisten turistien keskellä. Turvallista.

Juna saapui varhain aamulla Livingstoneen, Victorian putousten Sambian puoleiseen kaupunkiin. Kiitos lääkityksen olo oli jo varsin normaali. Ostin valokuvausliikkeestä kertakäyttökameran ja jatkoin minibussilla viimeiset 6 km putouksille.

Oma kännykkäkin toimi pitkästä aikaa. Victorian putoukset ovat ainoa paikka Sambiassa, jossa Sonera toimii johtuen Zimbabwen puoleisesta linkkiasemasta. Sain Suomesta muutamia viestejä, joissa toivotettiin hyvää juhannusta.

Victorian putouksia suurempaa ei ole. Putousten laajuuden tavoittaa, jos kuvittelee mielessään Sambesijoen, joka tippuu koko 1700 metrin leveydeltä sata metriä syvään kuiluun. Kuilun pohjalla joki jatkaa kulkuaan 100-200 metriä syvässä kanjonissa seuraavat sata kilometriä. Putousten yläpuolella Sambesijoki on rauhallinen ja järvimäinen. Putousten jälkeen virtaus on valtava joen pakkauduttua kapeaan uomaan. Silti krokotiilit ja virtahevot viihtyvät myös alapuolen suvannoissa.

Sadetakkeja myydään. En osta. Vastaan kävelee likomärkiä turisteja. Vaihdoin sortsit jalkaan ja päätin juosta putousta kiertävät polut läpi lits-läts kovaa vauhtia. Ikään kuin en muka kastuisi niin paljon. Kastuin likomäräksi. Putouksista nouseva kosteus tiivistyy jatkuvasti ympärillä ja sataa kaatamalla.

Vaihdoin kuivat vaatteet ja kävelin sillan yli Zimbabween, josta putoukset voi nähdä laajemmin, ikään kuin kuilun vastarannalta. Märät vaatteet takaisin päälle ja hei juoksujalkaa linssit huurussa koko 1700 metrin leveydeltä kaatosadetta. Kohdakkoin vesihöyryt hälvenevät ja usvan takaa näkee putoukset, koko valtaisan pauhun lähteen. Naps naps kuvia kertakäyttökameralla. Jos jyrkänteen yli kurkistaa, näkee pelkkää valkoista höyryä vaan putousten pohja ei näy. Pian kuivat vaatteet päälle ja lisää lääkettä masuun, ettei vilu iske.

Zimbabwen puoleinen rajakaupunki Victoria Falls sijaitsee aivan putousten tuntumassa. Kaikista matkalla näkemistäni paikoista tämä muistutti eniten perinteistä turistikohdetta. Täälläkin sinulle tullaan juttelemaan, mutta se ei ole vain ystävällisyyttä vaan myös kaupankäyntiä. Mitä haluat tehdä? Haluatko vaihtaa rahaa? Saat dollareista hyvän hinnan! Haluatko kokeilla jotain uutta? Meillä on monia aktiviteetteja tarjolla: yösafari luonnonpuistoon, päiväsafari krokotiilipuistoon, ilmapallolla tai pienlentokoneella yläilmoihin putouksia katsomaan, laivaristeilyjä tai melontaa putousten yläpuolisessa joessa hippojen ja krokojen keskellä, koskenlaskua suurilla kumiveneillä (river rafting) tai lainelaudalla vatsallaan (river boarding) putousten alaisessa rännijoessa. Paljon olisi nähtävää. Tänne pitäisi tulla paremmalla ajalla.

Buukkasin itseni campingalueen mökkiin ja katselin keskustan ravintoloita. Päätin mennä italialaisravintolaan. Karhu-anorakkia riisuessani kuulin naisen kysyvän: puhutko suomea? No tottahan minä! Taija oli lounastamassa korealaisen nuoren miehen kanssa (olivat tänään tavanneet river raftingissa) ja innoissaan, kun sai pitkästä aikaa puhua kotikieltä. Hän oli jo yhdeksättä kuukautta reissussa eikä tilaisuuksia puhua suomea tullut turhan taajaan. Kerroin tavanneeni erään toisenkin suomalaisen pitkämatkalaisen. Olin näet tavannut Lusakassa erään elämäniloisen Heikin…

Ai Heikki! Se poninhäntätukka! Taija riemastui. Hän oli näet ollut juuri se tyttö, johon Heikki oli törmännyt Swazimaan nettikahvilassa. Sen jälkeen he olivat retkeilleet pari viikkoa kimpassa. Kerroin, että Heikki on parhaillaan putousten toisella puolella, mutta sen Taija jo tiesi — sähköpostithan kulkevat. Maailma on kovin pieni.

Taija lähti saattamaan korealaismiestä rautatieasemalle, sillä tämä aikoi matkustaa yöjunalla Bulawayoon jatkaakseen sieltä Etelä-Afrikkaan. Huomattiin, että me molemmat aiomme ottaa samaisen yöjunan huomenna. Tilasin pastaa ja ensi kerran pitkään aikaan pystyin syömään koko aterian.

Illalla tapasin Taijan uudestaan Kingdom-hotellin baarissa. Päivän river raftingista oli ehditty koostaa puolen tunnin videofilmi, jossa lautat laskivat alas putousten alaisen kuohuvan Sambesijoen 19 ensimmäistä koskea. Filmi näytettiin valkokankaalta selostusten kera. Hei kato, tossa mä oon! Meno näytti sairaan miehen silmin käsittämättömän hurjalta. 16-henkiset kumiveneet olivat lastuja joen suurimmissa koskissa, lentelivät pituus- tai leveysakselinsa ympäri kumolleen ja jäivät pyörteisiin kieppumaan, ihmiset sinkoilivat ympäriinsä kuin jyvät rikkinäisestä riisipussista. Lautan ohjaaja väänsi lautan taas oikeinpäin, vieressä kajakeilla melovat turvamiehet keräilivät ihmiset ja melat lauttaan ja taas jatkettiin. Onko tuo aivan turvallista? Taijan vene ei ollut kaatunut kertaakaan, vaikka lähellä oli ollut. Korealaismiehen vene oli mennyt nurin kahdesti ja hän oli kerran pelännyt imeytyvänsä pyörteeseen. Pinnalle hän silti ponnahti, kun turvavarusteina on mm. kelluntaliivit ja kypärä. Sambesijoessa on niin paljon vettä, ettei ole mahdollista kolistaa päätä pohjakiviin. Toisaalta jokainen osallistuja joutuu allekirjoittamaan ennen lauttamatkaa todistuksen, että on terve ja ryhtyy leikkiin omalla vastuullaan.

Puolisairaana olin varannut seuraavaksi päiväksi kevyttä menoa, laivaristeily Sambesijoella. Virtahepoja, antilooppeja ja kirahvi Sambian puoleisella rannalla, pahkasikoja Zimbabwen puolella. Tämä riittää. River rafting jääköön toiseen kertaan. Risteilyn jälkeen nukuin Kingdom-hotellin uima-altaalla viisi tuntia. Voimien keräämistä ennen yöjunaa.

Yöjunassa olin samassa makuukabinetissa texasilaisen tähtitieteen harrastajan ja hollantilaisen pyöräilijän kanssa. Juttelimme kokemuksistamme. Texasilainen pisti tarkasti muistiin kuinka voisi nähdä Linear-komeetan. Hollantilainen kertoi pyöräilleensä Hararesta Lusakaan 900 km. Tosin paikalliset ihmiset tarjoavat niin usein kyytiä, ettei hän ollut välittänyt polkea koko matkaa.

Vaeltelin vaunuissa etsimässä Taijaa. Löysin hänet samasta kabinetista losangelesilaisen Williamin ja Vic Fallsissa asuvan islantilaista syntyperää olevan vanhemman herrasmiehen Francisin kanssa. Päätimme Willamin kanssa vaihtaa kabinetteja, jotta pääsimme Taijan kanssa höpöttämään suomeksi. Siirryimme ravintolavaunuun. Entinen baseball-ammattilainen William kertoi olevansa Los Angelesissa pörssimeklari ja inhoavansa työtään. Täällä Afrikassa hän tunsi elävänsä, kun sai liikkua luonnossa. Hänkin oli ollut eilen river raftingissa, mikä oli ollut mahtava kokemus. Etelä-Afrikasta William ei pitänyt. Siellä ihmiset pelkäävät toisiaan, rikkaat asuvat korkeiden muurien takana linnakkeissa. Zimbabwessa ihmiset ovat samalla tasolla, positiivisia asioita tapahtuu, ihmiset ystävystyvät. Taija kertoi Swazimaan repputuristimyönteisestä ilmapiiristä. Siellä oli saattanut asua yli viikonkin ilmaiseksi jonkun paikallisen ihmisen kotona. Francis kehui estoitta kotimaataan Zimbabwea ja sen välittömiä ihmisiä. Hän itse omistaa täällä majatalon ja samaisen italialaisravintolan, jossa olin tavannut Taijan. Nukkumaan.

Juna saapui aamulla Bulawayoon. Tämä olisi viimeinen kokonainen matkapäivä. Aikaa olisi tehdä jotakin ja huomenna matkustaa Harareen, jossa lentokentälle ja kotiin. Taijan suunnitelma oli yhtä avoin paitsi hän aikoi suunnata huomenna Etelä-Afrikkaan. Mitä Bulawayossa voi tehdä? Francis ratkaisi ongelman ja kertoi Matopos-kansallispuistosta. Hän voisi viedä meidät sinne, kunhan olisi hoitanut muutaman bisnesasian pois päiväjärjestyksestä.

Ajoimme kolmisin Matopos-puistoon. Kuivaa maastoa. Pensaita ja käkkyräpuita. Hiekkatie mutkittelee jyrkempien ja laakeampien kivikukkuloiden väleistä. Kukkuloiden huipuilla valtavia munamaisia kivirypäleterttuja kuin uhmaten painovoimaa eivätkä vieri alas. Samankaltaiselle kivikukkulalle reilu viikko sitten näkemäni Great Zimbabwekin oli perustettu. Matoposissa maasto on kuivempaa ja kukkulat tiheämmässä.

Välillä pysähdyimme kiipeämään laakeiden kallioiden laelle, kävimme paikallisella loistokkaalla erämaahotellilla ja erämaakaupassa, jota puistonhoitajat ylläpitävät. Päätimme kierroksen Cecil John Rhodesin hautamuistomerkille. Rhodes oli 1800-luvun lopun aikaansaapa britti kiinnostuen ensin rahanteosta kultakaivoksilla buurien hallitsemassa Etelä-Afrikassa, sittemmin ryhtyi poliitikoksi saadakseen yhä enemmän mahdollisia kaivoksia yhtiönsä ja brittiläisen imperiumin piiriin, joutui riitoihin Etelä-Afrikan hallinnon kanssa, valloitti nykyisen Zimbabwen alueet imperiumille eli ”sivistykselle”, nimesi alueet itsensä mukaan Rhodesiaksi. Rhodes kuoli 49-vuotiaana maineeltaan ristiriitaisena suurmiehenä, mutta sai paljon anteeksi testamentattuaan omaisuutensa käytettäväksi siirtomaiden kansalaisten (valkoisten ja mustien) stipendeihin, joilla nämä voivat kouluttaa itseään Oxfordissa. Rhodes rakasti Matoposin autiutta ja halusi maallisen majansa jäävän kukkulalle, jota hän kutsui nimellä ”View of the World”.

Nousimme kukkulan laelle muistomerkille. Taija istui haaveilevan näköisenä. Hänen vuorotteluvapaansa päättyisi elokuussa ja töihin pitäisi palata. Kuinka hän ikinä voi palata Suomeen? Täällä on niin kaunista! Katselin rutikuivaa maastoa, erikorkuisia kivikukkuloita hamaan horisonttiin asti. Vesikin täällä kuulemma kiskotaan maan sisältä yli 100 metrin syvyydestä. Niin. Voisihan tuossa olla vaikka järvi ja tuossa koivikko, jossa tuuli puhaltaisi. Tässä olisi vene ja voisi lähteä soutelemaan. Semmoista olisi Suomessa. Minun olisi ainakin hyvin helppo palata sinne!

Palasimme Bulawayoon. Hyvästelin Francisin ja Taijan. Nukkumaan.

Seuraavana aamuna heräsin varhain matkustaakseni Harareen, lentääkseni Johannesburgin ja Lontoon kautta Suomeen. Selkeä suunnitelma, mutta British Airways kehitti vielä yhden mutkan.

Koska olin ollut koko päivän huonovointinen (varmaan johtuen eilisiltaan venyneestä Matoposin retkestä), pyysin Lontoon lentokoneessa paikkaa vessan vierestä sairauteen vedoten. Minua pyydettiin poistumaan koneesta. Mitä!? Miksi? Tartuntatautiriskin vuoksi British Airways ei kuljeta sairaita. Uskomatonta! Huomasin, että selittäminen ei auta, neuvotteluvara on puhdas nolla, heidän silmissään olin ongelma, josta piti päästä eroon. Hillitsin itseni ja poistuin virkailijoiden ohjaamana Johannesburgin yöhön passissa Etelä-Afrikan leima. Ei kysymystäkään onko minulla edes rahaa. Neuvoksi sain parantua ja hankkia sen jälkeen lääkärintodistuksen, että olen terve.

Asiat järjestyivät, kun ystävällinen zulu ja taksikuski Moses auttoi käytännön toimissa (tietysti rahaa vastaan), etsi halvan majoituksen ja seuraavaksi päiväksi lääkärin, joka kirjoitti, että olen okei, vaikken ollut, kun ei edes ruoka maittanut vaan kuvotti ja olin heikko. Kulutin päivällä tyhjää aikaa suuressa ostoskeskuksessa, koska se oli Moseksen mukaan turvallista (toisin kuin se seutu, jossa kävin lääkärissä, jossa ryöstöjä tapahtuu keskellä päivää). Menin elokuvateatteriin nukkumaan. Valitsin rakkauselokuvan, koska siinä ei ole pyssynpauketta. Myöhemmin illalla lento onnistui lääkärintodistuksen ja itsepsyykkauksen avulla.

Palasin kotiin päivää aiottua aikataulua myöhemmin. Kävin trooppisten tautien tutkimuksissa, mutta eipä ollut malariaa, vaikka epäilivät. Poskiontelon tulehduksesta ja alentuneista veriarvoista kohenin viikossa. Vakuutusyhtiö korvasi kameran ja sairauskulut.

Ai niin. Sen lisäksi noissa mustan Afrikan maissa on hirveästi hiviä. Kolmasosa väestöstä kantaa virusta. Luin siitä juttuja lehdistä, mutta siihen se kaikki jäikin. Kadulla hiv ei näy mitenkään. Asia on ilmeinen tabu. En jutellut asiasta monenkaan kanssa — en ainakaan kenenkään, joka olisi kertonut, että hiv koskettaisi jotenkin henkilökohtaisesti itseä tai perheenjäsentä. Ja silti sen täytyy koskettaa jokaikistä!

Kaikkea en siis nähnyt, vaikka jotain siellä näin. Tuossa oli niitä pieniä tiedonhippuja muistiinpantuina.

(Alkuperäinen kirjoitus päättyi tähän. Tapahtui sittemmin: Zimbabwen seuraavan kesän presidentinvaalit 2002 olivat katastrofi, kun Robert Mugabe alkoi terrorisoida kansaa yhä pahemmin. Vaihdoin sähköposteja Stanford Kongan kanssa aikani, mutta se loppui vuoden jälkeen yhteisten aiheiden puutteeseen. Suomessa Taija kutsui minut synttäreille, jonne menin, mutta muuta ei tapahtunut. Yritin myydä tätä tarinaa joihinkin lehtiin, mutta se ei onnistunut, koska tarinasta puuttuu kantava näkökulma.)