Vantaanjoki päästä päähän 2019

Etelä-Suomen pitkistä joista Vantaa on ensimmäinen, joka aukeaa keväällä melottavaksi. Sen pääuomassa ei ole isoja jääkantisia järviä, niinpä joelle voi lähteä heti huipputulvan jälkeen.

Mutta mutta. Maaliskuussa (23.-24.3.2019) en ole aiemmin koko Vantaata melonut. Talven viime rippeet koettelivat retkeläisiä kuten kuvassa: 200-metrisen Arolammin jääkannen läpi kulkeva vesiura on vain 5 cm levyinen [karttalinkki].

van19 DSC03447 kapeavantaa

Aloitetaan alusta.

Kutsun vuosittain melojia kanssani Vantaanjoelle. Kutsu ajoitetaan muutama päivä huipputulvan jälkeen. Tänä keväänä retkikutsuun vastasi 5 melojaa. Kun kello löi 8:30 lauantaina 23.3.2019, Riihimäeltä lähti liikkeelle 3 henkeä eli 2 kanoottia = kumikanoottikaksikko ja kajakkiyksikkö [karttalinkki].

Kaksikko vesille (kuva Mika Sigvart, joka toimi etumelojana, minä meloin takaa).

Matkaa Riihimäeltä merelle on 93 km. Hyvällä tulvalla melonta sujuu 2 päivässä. Retki alkaa kahden tierummun läpäisyllä. Kajakissa meloi Virva Vuorenpää.

Paloheimon tehdasalueen läpi meloessa miettii aina, saako täällä olla? Mutta tästä mennään – mitäs rakensivat tehtaan joen päälle. Tehtaan alueella on ensimmäiset pienet kosket.

En onnistunut kaksikon takapenkiltä osumaan kivien väleihin. Oli noustava ylös ja korjattava kanootin asento (kuva edelleen Mika Sigvart kuten kaikki kuvat, jossa näkyy sinitakkinen meloja).

Tehdasalueelta sujahdetaan pois samalla tavalla kuin sinne saavuttiin: tierummun kautta.

Kilometrin jälkeen saavutaan maisemaan, joka pysyy: vaihtelevasti peltoa ja metsää sekä niin paljon mutkia, etten kymmenen Vantaanjoen melonnan jälkeenkään muista niitä kaikkia.

Maastossa on paljon lunta. Se on huono ja hyvä. Jos kanootti kaatuu, lumipenkka saattaa hidastaa ja pahimmillaan estää rantaan pääsyn (huono). Toisaalta jos rantaan pääsee helposti, kanootti liukuu lunta pitkin kelkkana ikävien pusikoiden ohi (hyvä).

Joka vuosi uudet esteet. Tämä kaatunut puu on oikein esteettinen. Esteettisen esteen alitimme vasemmalta oksien välistä.

Vantaan pääuomassa on yksi 200-metrinen järvi, Arolammi. Molemmilla rannoilla on keväällä jäätä, mutta joen virtaus pitää keskiväylän avoimena [karttalinkki].

Paitsi tänä vuonna. Arolammin eteläosassa ei väylää ollut. Kiperä tilanne.

Järkevää kiertotietäkään ei ollut. Sentti sentiltä eteenpäin liukuen ja rynkyttäen jää lopulta halkesi lautoiksi. Kymmenessä minuutissa pääsimme läpi.

Otan riskit vakavasti joten mietin mitä muuta on edessä? Kun pian ohitimme Sveitsin hiihtokeskuksen Hyvinkäällä, siellä oli täysi talvi. Mäki täynnä laskettelijoita ja hiihtohissit toiminnassa.

Mutta joki oli auki, matka jatkui. Saavuimme 12 kilometrin jälkeen ensimmäiseen lounaspaikkaan, Vaiveron myllytilan pihapiiriin. Sade oli alkanut. Vedimme sadetakit päälle ja etsiydyimme perinnetalon syvennykseen kokkaamaan.

Myllytilan vieressä on helppo ”Golfkentänkoski” [karttalinkki]. Mallia näyttää Virva.

Kosken alku on kivinen, joten laskin sen varmuuden vuoksi yksikkönä. Taustan taloryhmä kuuluu myllytilaan.

Vantaanjoen alkupätkä on esteineenkin hauska – joka vuosi. Virva lopetti melonnan Hyvinkäälle, josta jatkoimme kaksikkona Nukarinkoskelle.

Esiin nousi lisää seikkoja, jotka pistivät pohtimaan melonnan mielekkyyttä näin aikaisin keväällä:

Muistin äkkiä, etten ole aiemmin melonut koko Vantaata ennen kuin kellot ovat siirtyneet kesäaikaan. Se tarkoittaa, että illalla on tunti vähemmän valoa. Kiire tulee. Vaikka joki on tuttu, en halua ylittää kaatuneita puita tulvivassa joessa pimeällä. Jätin valokuvaamisen ja painelimme ilman taukoja eteenpäin kohti Nukarinkoskea, jossa matkaa oli mittarissa 34,5 km.

Nukarinkoskea ei voi laskea kanootilla. Siellä meitä odotti 1,2 kilometrin kärräys tietä ja polkuja myöten. Polut olivat jäässä enemmän kuin koskaan. Miten kuljettaa kanootti alas ilman, että se rymistelee omalla painollaan metsään? Ei ainakaan kanootin perästä vauhtia hilliten, sillä sitä yrittäessä kaaduin ja pyyhälsin persmäkeä alas. Mikalla oli parempi idea: pitkä naru kanootin perään ja metri metriltä köyttä antaen. Alla olevassa kuvassa tilanne on jo ohi ja Mika matkalla irrottamaan peräköyttä [karttalinkki].

Kiristetty aikataulu ja tulviva joki oli lopulta puolellamme. Nukarinkosken jälkeinen odotettu puusuma oli tällä kerralla helppo läpäistä. Vain kaksi lyhyttä pysähdystä puita ohittaessa.

Linnanojan laavu on perinteinen Vantaanjoen tulvamelonnan yöpymispaikka. Saavuimme sinne klo 19, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Mittarissa 41 km [karttalinkki].

Vertailun vuoksi laavu huhtikuulta 2018. Lunta oli vain siteeksi.

Teimme iltapalaa ja kävimme nukkumaan poikkeuksellisen aikaisin, kello 20:30.

Herätys klo 5:30. Aamunäkymä laavulta luonnon amfiteatteriin.

Yöpakkanen oli huurruttanut kanootin pinnan. Joki odotti kutsuvana.

Miehistö valmis.

Kuuden kilometrin jälkeen Myllykoski. Mela poikittain ja keulasta vetämään. Hyvä tapa edetä ylämäkeen [karttalinkki].

Pyörät kanootin alla ovat turhuutta, kun maassa on lunta. Peräköyttäkään ei tarvita. Myllykosken puuportaat hillitsevät kanootin vauhtia.

Myllykosken ohitus 400 metriä.

Lunta pitkin.

Myllykosken jälkeen oli muutamia puusumia, jotka ohitettiin pujotellen ja kerran lyhyesti maaston kautta lunta pitkin. Tämä on mahdollista korkealla vedellä. Matalalla vedellä tässäkin pitäisi keplotella ja rynkyttää.

Vantaanjoen kaunis kaksiaukkoinen kivisilta [karttalinkki].

Vielä kauniimpi tuo silta on, kun kuvaisi lähempää ja rajaisi pyöräilytien piiloon…

Palojoen haara on perinteinen pysähtymiskohde [karttalinkki].

Vesi on korkealla. Vertailun vuoksi kuva samasta kohdasta 2017.

Tästäkin kuvaparista näkyy, ettei talvi ole aivan ohi.

Kevät kuitenkin tulee. Hanhia.

Laulujoutsenia, kiuruja, telkkiä. Paljon näimme myös koskikaroja. Eräs kara lensi kanoottimme edessä useita tunteja (tai useita karoja, kukin vuorollaan).

Saavuimme Seutulaan Tapolan sillalle. Mittarissa 67 km [karttalinkki].

Evästelimme viereisellä urheilukentällä.

Sitten vuoronvaihto. Mika jäi omine kiireineen pois Tapolan sillalla. Tilalle tuli työkaverini, kajakkimeloja Jarmo, joka halusi kokea koskenlaskua.

Opetan mielelläni uudelle etumelojalle tarpeelliset taidot:

  • kanootin moottorina toimiminen
  • perusvetojen voimaa säästävät tekniikat
  • tehokas kommunikointi takamelojan kanssa kivisessä virrassa
  • keulaperäsintekniikat

Nämä oppii puolessa tunnissa. Sen jälkeen toiset puoli tuntia harjoittelua ja olen kouluttanut itselleni osaavan kaverin vaikka viikon retkelle Lappiin. 😀

Me emme saapuneet Lappiin vaan Vantaankoskelle. Emme alkuun viitsineet laittaa pyöriä kanootin alle. Kanootti liukuu lumella niin hyvin [karttalinkki].

Vantaankoski on Vantaanjoen kolmas koski, jota ei voi laskea. Ohitus ja Kehä III:n alitus on helppo hyviä teitä ja polkuja pitkin.

Vantaankosken alta alkaa joen viime rynnistys kohti merta. Mukaan tuli (jälleen) Virva sekä tyttärensä Iia koskikajakeilla.

Tämäkin Vantaanjoen hieno puoli:

  • Kolme isointa koskea on suhteellisen helppo ohittaa.
  • Muut kosket ovat tarpeeksi helppoja, jotta ne voi laskea ilman kaatumispelkoa.

Vantaanjoen jännimmät kosket sijaitsevat Helsingin ja Vantaan rajalla: Pitkäkoski, Niskalankoski, Ruutinkoski. Vaikka ne ovat minulle helppoja, pakkasin silti kameran pois välttyäkseni turhilta tappioilta, jos silti kaatuisimme.

Valmistautumista koskijaksoon. Kypärä päähän. Virvalla ja Iialla kuivapuku sekä Virvalla nenässä nipsu, jolloin kaatuminenkaan ei hirveästi haittaa.

Vajaan neljän kilometrin koskijakso on vauhdikas. Se on ohi 20 minuutissa. Tällä kertaa isoimmat laineet ja eniten roiskevettä tarjosi Niskalankoski. Niin paljon ei vettä kanoottiin kertynyt, että sitä olisi tarvinnut tyhjentää.

Koskijakson jälkeen saavuimme Haltialan tilalle [karttalinkki].

Se oli Virvalle ja Iialle lopetuspaikka. Ryhmäkuvan otti Asmo Vuorenpää. Kiitän.

Meloimme Jarmon kanssa vielä 8 kilometriä Vanhankaupunginkoskelle, jonne päätimme  melonnan. Mittarissa 93 km.

Yhteenveto

Talviset säät koskivat enimmäkseen ensimmäistä melontapäivää. Toisena päivänä Vantaanjoen alajuoksulla aurinko paistoi ja lunta oli rannoilla vähemmän.

Hyvän virtaaman takia (53 m3/s Myllymäen mittapisteessä) tämä oli tehdyn työn kannalta helpompi melonta kuin aikoihin. Vuoteen 2018 verrattuna aikaa säästyi molempina päivinä yksi tunti. Toisaalta takavuosina olen melonut Vantaan neljästi yli 100 m3/s virtaamalla. Odotan sitä vuotta, kun saan kokea sadan kuution vauhdin hurmaa uudestaan.

Kevätmelonnat jatkuvat tulevina viikkoina. Kiitos seurasta Mika, Jarmo, Virva, Iia.

3 Responses to Vantaanjoki päästä päähän 2019

  1. Mielenkiintonen näkökulma verrattuna ns. normaaliin retkimelontaan, joka yleensä tapahtuu aina idyllisillä retkeilyreiteillä ja kesäkelillä. Kuten kuvista näkkyy, nii onnistuu se touhu pk-seudunkin urbaanissa luonnossa ja vielä talviaikaan!

    • Kiitos kommentista. Melontaharrastuksen piiristä löytyy paljon variaatioita. Ääriolosuhteissa melominen kuten huipputulvaretkeily on yksi antoisa variaatio (vaikka ei tämä niin valtavan äärimmäistä tällä kertaa ollutkaan).

  2. Ilmari Hakala says:

    Kiva tarina!

Vastaa käyttäjälle Janne Pyykkö Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: