Kanootilla Vätsärin läpi Jäämerelle 22.-29.7.2014

Mahtui tähän vuoteen vielä kolmas Lapin melontaretki, kun suunnistajamestari Henrik kysyi kiinnostusta meloa Vätsärin erämaa-alueen halki Jäämerelle. Kaksin emme ole ennen pitkiä retkiä tehneet — kuitenkin samassa porukassa mm. Vietka-Ivalojoella ja Kopsus-Suomujoella.

Reissun suunnittelun jätin omien kiireiden vuoksi Henkalle. Parin tunnin puhelinpalaveri viikko ennen reissua oli riittävä, jotta perusasiat selvitettiin. Kulkupeliksi päätettiin ottaa suurempi kumikanoottini, kaksikoksi siis. Näin ratkesi se logistinen pulma, että lähtö- ja lopetuspiste ei ole sama (kumikanootti kulkee junassa, bussissa ja taksissa — Henkan ei tarvitse ottaa omaa autoa ja kanoottia Lappiin saati miettiä miten kanootin saa kuljetetuksi Jäämereltä pois).

Tärkeintä oli kokea ja nähdä upeita maisemia!

Päiväkohtaisiin tunnelmiin…

Tiistai 22.7.2014

Aloitimme reissun Nitsijärveltä [karttalinkki], Inarijärven vesistön luoteiskulmasta, jonne saavuimme bussilla.

Muita mahdollisia lähtöpaikkoja Vätsäriin olisivat muun muassa:

• Sevettijärvi [karttalinkki], josta kohti Vätsäriä noustaan Coolmasjuuha-joen, Sollomusjärven ja Suolisjärven kautta.
• Nellim [karttalinkki], josta Vätsäriin melotaan Inarijärveä pohjoiseen.

Meloimme ensimmäisenä iltana 9,5 km, kunnes laitoimme leirin pieneen saareen. Samanlaisia tasaisen oloisia kelpo leirisaaria tuntui olevan tarjolla paljon.

Kaksi punaista telttaa. Jos jotain ikävää tapahtuisi, etsintäpartiolla olisi helppo tehtävä.

Keskiviikko 23.7.2014

Nitsijärven ja Inarijärven välisessä kapeikossa [karttalinkki] minulle valkeni, että Nitsijärvi on todellakin erillinen järvi eikä osa Inarijärveä. Välissä on loivasti oikealle kääntyvä helppo koski.

Koskea reunustaa puureunainen laituri, jota pitkin kävellen kanootin voisi vetää ylös keulaan kiinnitetyllä köydellä.

Emme jääneet tutkimaan Inarijärveä, sillä tarkoitus oli ylittää sen pohjoiskulma vauhdikkaasti. Saavuimme iltapäivällä Surnuvuonon pohjukkaan [karttalinkki].

Vuono? Kun tuota sanaa maistelee, katsoo valokuvaa ja sitten ikkunasta ulos, niin voin sanoa kirjoittavani tätä tekstiä Espoonvuonon rannalla. 🙂

Alkoi nousu Surnujokea pitkin kohti Vätsärin suurinta vesiallasta, Surnujärveä. Köysi kiinni kanoottiin.

Koska meitä oli kaksi, tehtiin kiinnitys vain kanootin keulaan, ei perään.

Tästä se lähtee.

Ensimmäinen koski, 500-metrinen Surnukoski, noustiin Henkan vetäessä. Minä pompin kivillä ja vedessä ja tökin melalla kanoottia etäämmäs rannasta. Surnukosken lopussa oikea ranta mataloituu, vetopuolta on syytä vaihtaa.

Samalla tekniikalla nousimme myöhemmin useita koskia vetämis- ja tökkimisrooleja vaihtaen.

Vinkit:

• Köyden pituus vähintään 20 metriä. Kiinnitys keulan alapuolelle.
• Mela on tökkimisvälineeksi oikeaastaan liian lyhyt. Noin 4-5 metrin sauva olisi optimaalinen.
• Jalkaan neopreenitossut (kuten Henkalla) tai kumisaappaat (minulla) tai päälle kuivapuku.
• Jos koski tekee mutkan, valitse vetopuoleksi ulkokurvi. Näin vetäjä voi hallita kanootin kulkua vapaammin (sisäkurvissä joutuu tökkimään aivan liikaa).
• Kestää aikansa ennen kuin veto- ja tökkimisroolit sujuvat. Voimalla ja nopeudella tässä ei pelata, vaan täytyy yhtä aikaa lukea koskea sekä opetella toisen rytmi ja aikomukset. Esim. liian innokas vetäjä hukkaa tökkijän energiaa, joka joutuu siirtämään kiville vedettyä kanoottia taaksepäin.
• Sujuvan yhteistyön oppimisprosessi on tämän jutun hauskuus ja suola!

Melontaa ja köysillä vetoa 35 km. Ilta päättyi Pitkän Surnujärven pohjoisosaan.

Torstai 24.7.2014

Pitkän Surnujärven pohjoispuolella metsän takaa näkyy koski (Surnuköngäs) omituisen korkealla [karttalinkki].

Surnuköngäs ylhäältä järvelle päin.

Surnuköngäs on liian jyrkkä köydellä ylös vedettäväksi, joten sen yli kanootti ja tavarat kannettiin.

Jatkoimme eteenpäin kolmella tekniikalla: järvissä ja suvannoissa meloen, loivissa koskissa köysillä vetäen, jyrkissä kantaen. Veto- ja kantopaikat on merkitty alla olevaan satelliittikuvaan GPS-jäljen viereen (vetopaikkoja 7, kantopaikkoja 6).

Inarijärven korkeus merenpinnasta on 119 metriä ja Surnujärven 160 metriä, joten nousua tulee 41 metriä. Kanootin kantamista tuli GPS-jäljen perusteella 1200 metriä.

Vetopaikat ovat täynnä erikokoisia suurehkoja kivenmurikoita (katso kuvat edellä), joten on katsottava huolellisesti mihin astuu. Ainoa poikkeus tästä on virtapaikka ennen Mellalompoloa, jossa kanoottia vedetään silokalliolla [karttalinkki].

Päivään mahtui myös yksi köysillä vedettävä koski, jossa poroaita [karttalinkki].

Sen alitus sujui helposti.

Surnujärven läpi meloimme Surnupää- ja Rajapää-tuntureita katsellen (kuvassa Rajapää).

Muutama muu melojaseurue oli jo leiriytynyt, sillä ilta oli myöhäinen. Hyviä telttailusaaria on useita.

Leiriydyimme Surnujärven koilliskulmaan klo 22:30. Melontaa, köysillä vetoa ja kantamista oli kertynyt 31 km.

Palaan vielä päivän reittiimme.

Emme nousseet tarkasti Surnujokea myöten (punainen katkoviiva), vaan teimme yhden oikaisun reitiltä sivussa olevan nimettömän järven/lammen kautta (musta katkoviiva) [karttalinkki]. Kanootin kantomatka Mellalompolon haarasta järvelle/lammelle 85 metriä sekä eteenpäin Kivilompoloon 570 metriä.

Oliko oikaisu järkevä? En osaa sanoa, mutta havaitsin merkillisen seikan. Vaikka Vätsärin erämaajärvet ovat karuja, täynnä kirkasta juomakelpoista vettä sekä vailla levää ja kasvillisuutta, silti järvien pohjassa on tomua — kaikkein eniten järvessä/lammessa, jonka läpi oikaisimme (jossa ei ole läpivirtausta).

Järven/lammen tomukerros oli 3-4 cm paksu. Kun saappaan sujautti tomun alle ja nosti ylös, tomuvaippa repeytyi, pieni höttöinen tomulevy nousi ylös. (Yllä oleva kuva ei ole tältä järveltä vaan paljon myöhemmin, jossa tomukerros oli enää 0,5 cm paksu. Norjan puolella Jäämerta kohti virtaavassa Uutuanjoessa tomua ei enää ollut.)

Mitä tämä tomu on?

Henkka loihti iltalukemiseksi esille printtikopion vanhasta vieraskirjasta, jota oli pidetty Surnujärvellä sijainneella kämpällä. Siinä oli 1990-luvulta vuosittain kymmenkunta merkintää, joissa kuvataan saapumista perille lentokoneella, vaihtelevaa kalaonnea sekä vuodenajasta riippuen hiihtoreissuja tai lakkojen keräystä. Ja sitten, toisinaan valitetaan mustista saastepilvistä, jotka saapuvat tuulten mukana Nikkelin kaupungista Venäjältä.

Yksi plus yksi. Päättelimme, että Vätsärin järvien pohjassa oleva tomu on Nikkelin saasteita 1990-luvun alkuvuosilta. Oikein tai väärin, tämän luonnollisempaa syytä tomulle emme keksineet — mitään vastaavaa en ole nähnyt muualla Lapissa tai Suomessa. Korjatkoon joku tämän päätelmän, jos olemme väärillä jäljillä?!

Perjantai 25.7.2014

Päätimme pitää patikointipäivän ja valloittaa Rajapää-tunturin. Koska Henkka on valtavassa juoksukunnossa, lähdin kävellen etukäteen. Ukkometso lähti liikkeelle kämpän läheltä. Näkymä harjun päältä Surnujärven pohjoisosaan [karttalinkki].

Saavutin 2 tunnissa 45 minuutissa Rajapään autiotuvan, jossa söin [karttalinkki]. Autiotuvassa oli 2 rinkkaa, joiden omistajia en tavannut. He olivat vieraskirjan perusteella kalastelemassa jollakin autiotupaa ympäröivällä järvellä. Jätin vieraskirjaan oman merkintäni.

Rajapään autiotuvan maastossa ei ole juuri puita. Pienehköt kauniit järvet sijaitsevat maljamaisissa syvänteissä, joita patikoija katsoo yläviistosta. Tuli voimakkaasti mieleen Nuuksion järvipaljous. Jos Nuuksiosta poistaisi puut, tällaista se olisi.

Jatkoin 353-metriselle Rajapää-tunturille, joka on Suomen ja Norjan rajan kulmapiste [karttalinkki].

Hauska knoppitieto on, että tämä on ollut Ruotsin raja molemmin puolin:

• Vuoteen 1809 asti raja oli Ruotsin ja Tanskan (Suomi kuului Ruotsille, Norja Tanskalle).
• Vuosina 1809-1814 raja oli Venäjän ja Tanskan (Suomi annettiin Venäjälle).
• Vuosina 1814-1905 raja oli Venäjän ja Ruotsin (Norja siirtyi Tanskalta Ruotsille).
• Vuosina 1905-1917 raja oli Venäjän ja Norjan (Norja itsenäistyi).
• Vuoden 1917 jälkeen raja on ollut Suomen ja Norjan.

Raja-aidan läpi katsoen näkyy kaukaisuudessa jokin asutuskeskus.

Norjan alue on tällä kohdalla kapea, joten päättelin sen Petsamon kaupungiksi. Väärä päätelmä. Kyseessä on sittenkin suomalaisten 1937-1943 rakentama Kolosjoen kaivoskaupunki eli nykyinen Nikkeli — sama murheenkryyni, josta 1990-luvun saastepilvet olivat peräisin. (Suunta edessä olevan pienen järven takana täsmää. Samoin se, että Nikkelin savupiiput ovat Google-satelliittikuvassa kaupungin pohjoispäässä kuten valokuvassa. Sekin täsmää, että Nikkelin eteläpään kerrostalot ovat Google Mapsin valokuvissa valkoisia kuten yllä olevassa kuvassa.)

Lähdin takaisin Surnujärvelle rajaa pitkin (Surnujärvi horisontissa kuvan oikeassa laidassa).

Katse taaksepäin. Raja-aita mutkittelee. Oikeastaan se on vain poroaita merkiten rajan kulkua summittaisesti.

Palasin leiriin, jonne Henkka oli saapunut aikoja sitten. Hän oli juossut ensin tunturille, sitten Rajapään autiotuvalle (kuulemma heti minun jälkeeni, olimme siis kävelleet maastossa ristiin), josta Surnujärvelle.

Kävin uimassa. Aah. Tuli tarpeeseen 28 km patikoinnin jälkeen.

Lauantai 26.7.2014

Jos haluaa meloa Vätsärin läpi Jäämerelle, se onnistuu Uutuanjoen kautta.

Ylityspaikkoja Surnujärvestä Uutuanjoen vesistöön on useita.

• Surnujärvi – Äälisjärvi – Pikku Rovijärvi – Iso Rovijärvi – (Tuulijärvi) – Ylimmäinen Porijärvi – Uutuanjoki
• Surnujärvi – Lujapuolijärvi – Taimenlammet – Äälisjärvi – jne
• Surnujärvi – Lujapuolijärvi – Hirvasjärvi – Pikku Rovijärvi – jne

Me menimme reittiä Surnujärvi – Äälisjärvi – Pikku Rovijärvi – Iso Rovijärvi – Ylimmäinen Porijärvi – Uutuanjoki, jossa Ylimmäiselle Porijärvelle jokiuraa pitkin. Alla oleva satelliittikuva näyttää toteutuneen reitin (keltainen melontaa, punainen kantamista).

Sitten päivän kuviin. Kierteellä oleva männyn kuori Surnujärven-Äälisjärven vedenjakajalla.

Kolmasosa mäkeä ylös kannettu, nyt pitäisi hakea kanootti.

Kanootti kulkee vedenjakajalla olevan pienen järven ohi (emme vaivautuneet melomaan). Yhteensä kantamista 1750 metriä.

Saapuminen Äälisjärvelle. Karua. Ei metsiä. Vain pari puuta siellä täällä.

Koska kyseessä on vedenjakajan ylitys ja riski levittää Gyrodactylus salaris -lohiloinen Uutuanjoen vesistöön, desinfioin kanootin Virkon S -aineella (kuva Henrik Palmen).

Kanootin sisäpuoli myös.

Tämä oli vuoden toinen desinfiointi. Ensimmäisen tein kesäkuussa Käkkälöjoki-Kietsimäjoen retkellä, josta liitän mukaan täydellisemmän kuvasarjan selosteineen: 1 = Virkon S desinfiointijauhetta purkissa. 2 = Noin ruokalusikallinen litran purkkiin, siis 15 millilitraa. 3 = Purkki täytetään purovedellä, näin saadaan 1,5 % liuos (1 % liuos riittäisi). 4 = Sekoitus. 5 = Kaadetaan nurin käännetyn kanootin pohjaan. 6 =Levitellään esim. sienellä. 7 = Käännetään kanootti ja tyhjennetään reunat. 8 = Sivellään kaikki poimut. 9 = Jos ainetta jää yli, kaadetaan maahan, ei suoraan vesistöön.

Vätsärissä toki kalastimme myös. Niinpä desinfioitavaa oli enemmän: kaadoin ainetta kanootin kuivausrättiin, laitoin vieheen rätin sisään, puristin märäksi, kukin viehe erikseen.

Kalastuksesta puheen ollen, emme meloneet Äälisjärvellä suorinta reittiä vaan rantoja myöten. Vedimme kanootin molemmin puolin vaappua 9 kilometriä.

Samaa teimme muilla järvillä: Surnujärvi, Iso Rovijärvi ja pienempiä (yhteensä 18-20 km uistelua). Illalla heittelimme lippaa rannalta sekä järvien välisten syvänteiden kohdalla kanootista. Unelma oli päästä kerrankin maistamaan itse pyydettyä rautua eli nieriää, parhaaksi kehuttua jalokalaa, sillä sellaista kokemusta meille ei ollut vielä suotu. Taimen ja harjuskin toki maistuisivat!

Hyvä on. Tunnustetaan se. Olemme Vätsärin surkeimmat kalamiehet. Saimme reissun aikana yhden ahvenen.

Äälisjärvellä on myös yksityinen kämppä [karttalinkki]. Lukossa.

Äälisjärven komeat pystykalliot nousevat suoraan vedestä [karttalinkki]. Kun katsoo syvyyteen, kallio jatkuu alas yhtä jyrkkänä.

Vedimme kanootin rantaan heti pystykallioiden jälkeen.

Kuva kallion päältä.

Henkan valitsema päiväkahvipaikka (kuvan suunta Äälisjärven pohjoisosat).

Äälisjärven puuton maisema on vaikuttava, oman kaltaisensa. Kuun maisemaa. Se on Vätsärin korkeimmalla sijaitseva suuri järvi, 218,5 metriä meren pinnasta.

Äälisjärven pohjoispuolella on nimetön järvi, jonne vesi virtaa. Vaikka järvien korkeuseroa on vain 10 cm, vesi ei riitä melomiseen [karttalinkki]. Järkevintä on riuhtoa kanootti kivien yli purkamatta lastia.

Päivä päättyy 1,1 kilometrin kantamiseen kohti Pikku Rovijärveä (laskupuro on liian pieni ja jyrkkä, vesi katoaa kivikkoon).

Yhteensä kanootti liikkui päivän aikana 17,5 km, josta kantaen liki 3 km. Teltat Pikku Rovijärvellä [karttalinkki].

Sunnuntai 27.7.2014

Vätsärissä on tilaa olla omissa oloissa. Viiteen ensimmäiseen päivään emme olleet jutelleet kenenkään muun kanssa. Kun sunnuntaina meloimme Pikku Rovijärven loppuun, sen ja seuraavan pienen vesialtaan välissä oli valkoinen teltta.

Vanhempi pariskunta oli saapunut paikalle vesitasolla. He olivat saaneet tästä heitellen taimenia tahtia 1-3 per päivä (”aina sitä syömäkalat on saatu”). Jonkin verran olivat myös patikoineet itään päin pienemmille järville.

Patikoimme aamupäivällä Rovipäälle katsomaan maisemia [karttalinkki]. Alla näkymä Isolle Rovijärvelle (kuten myös artikkelin ensimmäisessä kuvassa).

Puhelinverkkokin Rovipäällä toimii. Samoin oli toiminut tätä ennen mm. Rajapäällä sekä Surnujärven-Äälisjärven vedenjakajalla.

Mainitsin jo aiemmin, että menimme Ison Rovijärven ja Ylimmäisen Porijärven välin jokiuraa pitkin. Tähän 2,3 km matkaan kului aikaa 2 tuntia 40 minuuttia sisältäen neljä pienempää kantopätkää, joiden kokonaismatka 900 metriä (sekä melontapätkillä paljon riuhtomista kivien yli). Jos olisimme kantaneet suoraan, kantomatkaa olisi kertynyt 1200 metriä.

Yhtä kaikki, jokiuraa edetessä ja metsässä tarpoessa tuli jälleen mieleen kuinka paljon Vätsärin erämaa-alueen ja Nuuksion kansallispuiston metsät muistuttavat toisiaan: monessa paikassa esiin työntyvä peruskallio, mäntyjen kitukasvuisuus kallioiden laella, sammaleen runsaus sekä möykkyinen maasto, josta on välillä hankala löytää teltalle paikkaa — ja tietysti järvien paljous. Vätsäri on kuitenkin pinta-alaltaan noin 15 kertaa suurempi kuin Nuuksio (vaikka lasken Nuuksioon myös sitä ympäröivät ulkoilualueet Karjakaivo, Kattilajärvi, Pirttimäki, Oittaa, Vaakkoi, Luukkaa, Salmi).

Kanootti liikkui päivän aikana vain 14,5 km. Kun illalla alkoi sataa rankasti, teimme leirin Alimmaisen Porijärven rantaan. Keittelin ilta-aterian pressun alla. (Alla oleva kuva voisi vallan hyvin olla Nuuksiosta, esim. Iso-Holma, Orajärvi, Saaren Musta.)

Maanantai 28.7.2014

Sateisen yön jälkeen pääsimme liikkeelle. Alla oleva nimetön vesiputous oli nopea kantaa ohi [karttalinkki].

Poseerausta Vuontisjärvien biitsillä [karttalinkki].

Rajan alitus ja siirtyminen Norjaan [karttalinkki].

Meloimme 2,2 km Norjan puolella, kunnes kuulimme valtavaa pauhua edestä (kuvassa vedenalainen hiidenkirnu).

Vesi katoaa putouksena alas.

Kantaminen ohi vasemmalta puolelta. Poseerausta.

Kuvasta päätellen vettä on Uutuanjoessa nyt paljon enemmän, joten koskia voitiin laskea sujuvasti?

Väärin. Yhä tuskailimme vähävetisissä koskissa, tökimme meloilla pohjaa, potkimme kivistä vauhtia, nousimme kanootista virtaan kävelemään, nostimme kanoottia kivien yli, kerta toisensa jälkeen. Onkin hämmästyttävää, kuinka niin vähä vesi saa aikaan noin näyttävän vesiputouksen?

Käytäntö oli alla olevan kuvan mukaista (kuva Henrik Palmen).

Noh, tuossa on sentään reitti, josta riuhtoa läpi. Toisin on esimerkiksi tässä:

Jos täytyy ylittää kanootilla metrinen kivi (kuvasarjassa vasemmalta oikealle), tekniikka on seuraava (huom! pääosa varusteista on kanootin keskellä).

Vasen kuva: [1] keulamies nostaa kanoottia, [2] keulan ollessa ylhäällä perämies työntää kanoottia eteenpäin. Näin kanootti saadaan kiven päälle ja se keinahtaa yli.

Oikea kuva: [1] Perämies nostaa kanoottia, [2] perän ollessa ylhäällä keulamies vetää kanoottia eteenpäin.

Tämä on yksinkertaista, mutta koska tarvitsee yhteistyötä ja oikeaa ajoitusta, siitäkin nauttii. Myös siitä viidennestäkymmenennestä kivestä. 🙂

Henkka käytti keulamiehenä liinaa, jotta pystyi vetämään kakkosvaiheessa vapaammalla otteella.

Takaisin retkelle. Norjan puolinen Uutuanjoki jatkui pienemmillä vesiputouksilla, jotka täytyi kantaa ohi.

En tunne Norjan poronhoitokäytäntöjä enkä havainnut aitoja, mutta poroja nähtiin. Vasa ylittää joen.

Erikoinen kerrosmainen savimuodostelma meanderoivan jokiosuuden ulkokaarteessa.

Onko tämä savi ollut joskus (1 vuosi vai 10 tuhatta vuotta sitten?) vaakasuorasti kerrostunut ja sitten se on jostakin (mistä?) syystä kääntynyt kyljelleen? En tajua. Tietääkö joku?

Emme päässeet maanantaina merelle, koska esteiden kanssa kului aikaa. Kanootti liikkui 19 km, josta 700 metriä kantaen viidessä eri pätkässä (4 vesiputousta sekä kerran kivisen meanderimutkan ohi oikaisten).

Tiistai 29.7.2014

Päivän ekstaattista seurattavaa olivat kymmenet 60-senttiset taimenet/lohet Uutuanjoen pohjassa (helppo havaita vaaleaa hiekkapohjaa vasten, mutta liian nopeita — en saanut kuvaa). Kalastajia emme nähneet.

9 km melonnan jälkeen saavuimme E6-tien (3 tuntia).

Henkka laittaa ateriaa. Näkymä sillalta merelle.

Minkki tuli tarkastelemaan kanoottia (näimme kolme).

Kävimme lyhyesti Jäämerellä. Havaintoina mm. kampelat hiekkapohjassa vilistämässä, merikotka nousevia lohia pyytämässä (yhden lohen näimme).

Kun maistoimme vedessä suolaa (”no nyt olemme käyneet Jäämerellä”), meloimme takaisin sillalle taksia soittamaan ja tavaroita pakkaamaan (taksi vei Suomen puolelle Näätämöön, josta jatkoimme seuraavana aamuna etelään).

Yhteenveto

Vätsäri on poluton erämaa-alue, joka sopii yhtä lailla patikoijalle kuin melojalle. Liikuitpa jalkaisin tai kanootilla, oman reitin voi suunnitella monella tavalla. Bussilla saavutettavia patikoijan lähtöpisteitä ovat muun muassa:

• Sevettijärvi [karttalinkki]
• Kirakkajärvi [karttalinkki]
• Näätämö [karttalinkki]

Melojan lähtöpisteitä ovat muun muassa:

• Nitsijärvi [karttalinkki]
• Sevettijärvi [karttalinkki]
• Nellim [karttalinkki]

Vätsärillä on kalaisa maine. Ken jaksaa kauas patikoida, sitä enemmän kalaa saa (paitsi me). Eri vesistöalueet kannattaa huomioida ja desinfioida välineensä, kun vesistö ylittyy. Vätsärin ja sen lähialueen vedet virtaavat mereen neljää reittiä:

• Näätämöjoki (vesistöön kuuluvat mm. Sevettijärvi, Coolmasjuuha, Sollomusjärvi)
• Uutuanjoki (mm. Äälisjärvi, Iso Rovijärvi, Tuulijärvi)
• Sandneselva (Rajapään autiotuvan viereiset järvet — vesistö ulottuu Suomen puolelle vain hiukan)
• Paatsjoki (mm. Lujapuolijärvi, Surnujärvi, Inarijärvi)

Näistä Paatsjoki ei ole mahdollinen reitti Jäämerelle, koska se kulkee osin Venäjällä. Jos itse lähtisin uudestaan Vätsäriin, harkitsisin laskevani mereen Sandneselvan kautta. Silloin lopetus tapahtuisi Jäämerellä lähelle Kirkkoniemen kaupunkia (norjaksi Kirkenes).

Tässä artikkelissa kuvatun reissun aikana (Uutuanjoen reitti) kanootti liikkui 138 km, josta kantaen 6 km. Patikoin 49 km, josta siis kanoottia kantaen 6 km. Yhteensä aktiiviliikuntaa kertyi 60 tuntia (6 päivää + 2 lyhyttä päivää alussa ja lopussa). Nopeamminkin saman reissun voi tehdä, kun älyää lähteä Vätsäriin kesäkuussa tai heinäkuun alussa, jolloin vettä on Uutuanjoessa enemmän.

Alla reitti suhteutettuna muihin Lapin retkiini (keltainen melontaa, punainen patikointia).

Kuvasta käy ilmi miten tulkinnanvarainen tuo Jäämerelle saapuminen oli — olimme vasta vuonon pohjukassa 35 km päässä avoimelta Jäämereltä.

Kiitän reissukaveri Henkkaa retken perusteellisesta pohjasuunnittelusta ja mahtavasta retkikumppanuudesta. Kahta kokenutta yksikkömelojaa ei helposti samaan kaksikkoon istuteta, kun molemmilla on oma tahto, mutta tällä retkellä sopiva yhteispeli löytyi, kun osattiin tulla vastaan (esim. laskettavissa koskissa en vaatinut etumelojaa pysymään samalla melapuolella, vaan peesasin tilanteen mukaan Henkan puolenvaihtoja — eikä se lopulta haitannut menoa, vaikka oli aluksi outoa).

Tämäkin vihje tuli Henkalta: Norjalainen tv-persoona Lars Monsen teki oman Vätsäri-retken vuonna 2008, josta löytyy 3-osainen Youtube-filmi.

Tuo on siis ensimmäinen osa (kukin osa noin 10 minuuttia). Muut osat löydät, kun klikkaat tästä E08P02 ja E08P03.

Huomioita:

• Monsen käyttää koottavaa Ally-kanoottia.
• Monsen saa hitosti kalaa (ja niin kai useimmat muutkin Vätsärissä).
• Monsen nousi samaa reittiä Surnujärvelle mutta ylitti vedenjakajan Uutuanjokeen Lujapuolijärven kautta.
• Kun Monsen laskee koskia, vettä on enemmän kuin meillä.
• Monsen kertoo tulevansa alas Munkelvaa eikä Uutuanjokea. Munkelva on joen norjalainen nimi.
• Jostain syystä Monsen ei kuvaa Uutuanjoen lopussa olevia vesiputouksia (osassa 3). Ehkä hänellä kanootti kaatui ja kamerat kastuivat, muttei kehtaa kertoa siitä?

Oli miten oli, tämä oli vuoden 2014 viimeinen Lapin reissu. Jos joskus menen uudestaan Vätsäriin, kalaonnea on ainakin varaa parantaa! 🙂