Avokanoottiyhdistys Viron Ahjajoella 1.-4.5.2014

Baltian vappumelonta on perinne, jonka aloitin 2002. ”Joka vuosi uusi joki” on ollut idea, kun olen sukkuloinut retkiä Viroon ja Latviaan. Tällä kertaa kohteena oli Ahjajoki, joka totisesti yllätti kauneudellaan. Näin punaisia ja korkeita kalkkikiviseiniä harvoin näkee.

Miksi Baltiaan? Ensinnäkin se on lähellä, laiva kulkee Suomenlahden yli 2 tunnissa. Toiseksi pieni kulttuuriero tekee retkeilystä hauskaa. Itse melontakin on miellyttävää: hiekkaperäisessä maaperässä kiemurtavat joet ovat helppoja, keväällä virtaus auttaa ja matka joutuu, kantopaikkoja eli pato-ohituksia on harvoin. Jos Baltian melonta kiinnostaa enemmän, tässä Meloja-lehteen vuonna 2010 kirjoittamani artikkeli.

Alla olevassa kartassa vuoden 2008 jälkeen melomiani GPS-jälkiä.

Huom! Ahjajoen melontareitistä löytyy hyvä kuvaus netistä. Siitä oli hyötyä, kun suunnittelimme reissua.

Sitten päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Torstaina 1.5.2014 klo 18 lähtöpaikkamme oli Koorveren kylä Tartto-Põlva-tiellä (Põlvasta 10 km pohjoiseen). Ahjajoen vesi on vihertävän kirkasta. Meloimme metsässä, jossa puita oli kaatunut joen yli. Ongelmia puista ei ollut, sillä joki oli aiempien melojien siivoama — reitti aina löytyy.

Toisinaan laskimme pienistä virtapaikoista alas.

Jutun alussa oleva punahehkuinen hiekkakiviseinämä oli ensimmäinen monista. Tässä seuraava, vielä huikeampi.

Sade kasteli melojat. Päätimme ensimmäisen päivän melonnan jo 5,5 km jälkeen tasaiselle ruohokentälle. Vastaavia upeita leiripaikkoja löytyy Ahjajoen alkutaipaleelta useita.

Perjantaina 2.5.2014 jatkoimme melontaa pakkasyön jälkeen.

Alla oleva puun ylitys taisi olla eniten akrobatiaa vaativa paikka — sekin selvitettiin helposti.

Padon ohitus.

Jokimaisema Kassimäeltä.

Jälleen hiekkakiviseinä mutta erilainen. Tässä on luola.

Hui, kiljaisi Tiina. Kyyhkyset lensivät sisään ja ulos.

Luola jatkuu syvälle. Maan alta tulee puro.

Kyseessä on Emaläte, ”kaikkien lähteiden äiti”. Vesi on juomakelpoista.

Luolan suuaukolla on kaiverruksia 1800-luvulta.

Taevaskojan huikeaa aluetta voi tutkia myös patikoiden [vaellusreitin linkki].

Ruokapaikaksi valikoitui suuri ruohokenttä, hiekkakiviseinämän edessä toki. Pakkasyön kostuttamat makuupussit kuivuvat luonnontelineessä.

Kävin vastapuolella kuvaamassa.

Kanootit.

Matka jatkuu. Päivä on täynnä pieniä tehtäviä. Niistä selvitään.

Toisaalta melontavauhti ei kohoa samalla tavalla vauhdikkaaksi kuin muilla Baltian joilla. Jälleen pieni este.

20 kilometrin jälkeen Ahjajoen upein osa on ohi. Maisema tasoittuu. Ympärillä on tasaista ruovikkoa ja suota. Päätämme tehdä matkaa ja meloa. Leiri tehdään 39 km jälkeen 3,5 km ennen Läänisten siltaa. Onnekkaasti löytyy pieni havumetsäsaareke, johon teltat mahtuvat hyvin.

Lauantaina 3.5.2014 heräämme jälleen pakkaseen. Aamu alkaa kirkkaassa mutta viileässä säässä, kun ohitamme Läänisten kylän.

Läänisten sillan jälkeen on 14 km pätkä ilman hyviä leiripaikkoja.

Harmaahaikarat lensivät edellämme kilometrejä, kunnes tämä kaveri keksi lentää ylitsemme takaisin.

Saavuimme Emajoen suistoon. Se on 15 x 15 kilometrin avoin suo, jossa ei ole teitä. Karttaan merkitty pistotien pää olisi mahdollinen telttapaikka — meille ateriapaikka.

Vuonna 2008 tulimme suistoon Tarton läpi Emajoelta (oranssi reitti). Silloin laskimme Koosajoen sivuhaaran, kävimme Peipsijärvellä, yövyimme Praagan kylässä ja nousimme Emajokea vastavirtaan luontokeskukselle.

Esko ja Tiina ovat geokätköilijöitä. Niinpä suunnitelmissa oli meloa Kallijärvelle, yhdelle suon sisäjärvistä, jossa on uponnut laiva, jossa geokätkö. Aika ei riittänyt. Hakematta jäi.

Meloimme vain Emajoen päähaaran alas katsomaan Praagan kylää ja Peipsijärveä.

Esko Peipsijärvellä.

Praagan kylään pääsee vain vesitse, veneellä tai kanootilla. Autolla tai polkupyörällä ei tee mitään. Talot ovat pienissä ”saarissa”, korkeammissa kohdissa Emajoen molemmin puolin. Kolme suurinta taloryhmää sijaitsevat joen eteläpuolella.

Meidät kutsuttiin telttailemaan suurimman taloryhmän pihalle, Peipsijärven tyveen. Alla oleva kuva on kauempana Peipsistä. Tämän talon pihalla yövyimme 2008.

Vertailuksi vuoden 2008 kuva.

Nousimme jokea vastavirtaan muutaman kilometrin, sillä halusimme viimeiseksi päiväksi lyhyemmän melonnan. Tämän kauniin puun vieressä kelpoista maata oli vain 10 x 10 metriä, mutta riitti neljälle teltalle. Matkaa kertyi 32,5 km.

Sunnuntaina 4.5.2014 aamupäivän merkittävin anti oli kaksi villisikaa uimassa Emajoen yli, pieni kyttyrä keskellä selkää. Näimme ne 100 metrin etäisyydeltä. En saanut sioista minkäänlaista valokuvaa, sillä yritin vain meloa kohti, nähdä paremmin. Alla oleva kuva on Tuomas Tuomen kamerasta.

Kyllähän ne villisikoja ovat. Aivan selvästi. Ai muka multakekoja? Hitto. 🙂

Okei, myönnetään. Villisikatunnistus on epävarma, mutta mitä muutakaan ne pienikyttyräiset metrin pitkät uimarit olivat?

Yhtä kaikki nousimme 11 km luontokeskukselle. Yhteensä 4 päivässä 88 km.

Siihen päättyi Baltian vappumelonta 2014. Pakkasimme kanootit autoon hienoa joskin viileää reissua muistellen (lämpötila ei noussut yli 10 asteen). Ahjajoen upea alku ja Emajoen kiinnostava suisto olivat parhaat palat. Lisäksi teimme filmin ”Tom of Uganda ja villi mela” (filmistä kerroin jo edellisessä artikkelissa).

Perinnettä täytyy jatkaa. Vuonna 2015 vappupäivä on perjantai ja retki 3-päiväinen. Melomme silloin luultavasti jonkin joen Tallinnan lähellä. Tervetuloa mukaan uudetkin melojat!!

PS. Tämä oli Avisuora-blogin sadas artikkeli. Juttujani on luettu eli klikattu 47 tuhatta kertaa. Kiitän lukijoita. Retket ja visuaaliset hulluttelut jatkuvat.