Ugandan auringonpimennys, hauskat yksityiskohdat

Tässä yksityiskohtia päivästä, jolloin auringonpimennys tapahtui (3.11.2013). Alempana on myös 4-minuuttinen filmi, joka kertoo miten pimennyksen valokuvaus käytännössä tapahtui.

Kävimme aamulla Irenen kanssa paikallisella markkinapaikalla ostamassa 43 appelsiinia. Se oli sopiva määrä kahdelle vadille, jotka löytyivät Irenen naapureilta lainaksi. Aamulla varmistui myös kuvauspaikka, kun orpokodin johtaja antoi luvan käyttää orpokodin aidatun alueen sisällä olevaa tasaista ruohokenttää. Palasin hotellille valmistautumaan iltapäivän pimennykseen.

Puolitoista tuntia ennen auringonpimennyksen täydellistä vaihetta matkustin jälleen moottoripyöräkyydillä Irenen kylään. Aloitimme pimennyksen osittaisen vaiheen tarkkailun kylässä.

Irenen koti on samanlainen noin 5-metrinen mutatiilistä tehty ja pinnalta siloitettu pyöreä asumus kuin yllä olevien kuvien taustalla näkyy. Seinät ovet kestävät, mutta olkikatto täytyy vaihtaa muutaman vuoden välein, kun se alkaa vuotaa.

Talossa on useimmiten yksi huone, jossa voi asua esim. 6 ihmistä (lapset nukkuvat lattialla, vanhemmat sängyssä). Irene asuu yksin, jolloin tilaa on mm. sohvalle ja pöydälle (huone oli jaettu kahtia kankaalla, jonka takana on mm. sänky). Irenen kodissa on sähköt ja katossa lamppu (kaikissa taloissa ei ole sähköä). Hänellä on kylän ainoa internet-yhteys (nettitikku), jonka avulla voi tehdä yliopiston tehtäviä.

Auringonpimennyksen osittaisen vaiheen alkua täytyi odottaa tovi. Kylän lapset olivat ensin ujoja, kun tarjosin mahdollisuutta katsella aurinkoa ainoilla mylar-päällysteisillä pimennyslaseillani (vain harva lapsi puhuu englantia sujuvasti, ellei sitten koulutettu isä ole puhunut lapselle englantia lapsesta asti).

Kun pimennyksen osittainen vaihe alkoi ja ensimmäinen rohkea nuorukainen havaitsi, että pala auringosta on todella hävinnyt, kaikki halusivat katsoa lasien läpi. Taisi siinä tulla kinaakin, kuka saa katsoa seuraavaksi, kun jonottajia oli 15.

Joku malttamaton haki talostaan mustan muovipussin ja yritti katsoa sen läpi aurinkoa. Muovipussi lähti kiertämään ja joku veti sen päähänsäkin. Ei sillä lailla mitään näkynyt, joten koko koominen muovipussi aiheutti lopulta valtavan naurunremakan. (Myöhemmin samaa yritettiin ruskealla olutpullolla — mutta sekään ei onnistunut, koska ruskea lasi ei suodata tarpeeksi auringonsäteitä.)

Olimme Irenen kanssa lähdössä orpokodin ruohokentälle, jonne muilla ei ollut pääsyä. Koska muille ei jäänyt auringonpimennyslaseja, neuvoin kaksi keinoa:

• Katsokaa puun lehtien läpi lankeavia valolaikkuja, sillä niiden muoto on sama kuin auringonpimennyksen kulloinenkin vaihe (sama periaate kuin neulanreikäkamerassa).
• Kun tuo menetelmä ei herättänyt intoa, kehotin etsimään lasinpalan ja polttamaan sen alla puuta, jotta lasi nokeentuu. Auringon katsominen noetun lasin läpi ei tietenkään ole turvallista silmille, mutta ajattelin, että tässä tapauksessa vahinko on pieni verrattuna siihen, että koko pimennys jää pelon takia näkemättä.

Orpokodin pihalla oli hyvin tilaa. Laitoksen työntekijät lainasivat pimennyslasejani, mikä oli puolestani ok, koska olen nähnyt osittaisen auringonpimennyksen aivan tarpeeksi usein.

Parhaimmillaan paikalla oli kymmenkunta orpokodin työntekijää lasejani toisilleen kierrättämässä. Into nähdä pimennys oli valtava.

Kun pimennyksen täydelliseen vaiheeseen oli arviolta 3 minuuttia, kaikki oli valmista: Irenellä yksi appelsiinivati päässä ja toinen kädessä. Asetin laajakulmaisen filmikameran kuvaamaan mitä tapahtuu.

Filmin oikeassa reunassa orpokodin työntekijät katsovat vuorotellen laseilla aurinkoa ja riemuitsevat. Minä otan rauhallisemmin ja odottelen oikeaa hetkeä.

Itse pimennys on lopulta vain 16 sekuntia pitkä. Ehdin hyvin ottaa haluamani valokuvan. Kertaukseksi, tällainen kuva siitä tuli.

Sekunnin ennen pimennyksen täydellistä vaihetta tein uuden havainnon: tällä kertaa timanttisormusvaiheessa näkyi kaksi erillistä timanttia! Sain myöhemmin vahvistuksen havainnon paikkansapitävyydestä, kun minulle vihjattiin Ben Cooperin valokuvista (katso kolmas kuva).

Hienoissa tunnelmissa palasimme takaisin kylään, jossa kuuleman mukaan oli riemuittu pimennyksen näkemisestä. Oli kuitenkin yksi ihminen, joka ei ollut nähnyt auringonpimennystä. Hän oli Irenen isoisä, joka oli ollut koko ajan sisällä katsomassa televisiota. 🙂