Patikointia Kaldoaivissa 107 km jättiläisjumppapallon kanssa 11.–15.9.2019

Kulttuuri on laajassa mitassa ideoiden vaihtoa ja levittämistä vuorovaikutuksessa. Uudet ideat ovat arvokkaita – nehän juuri kulttuuria laajentavat. Niinpä otin jättiläisjumppapallon syysvaellukselle Kaldoaiviin, Suomen pohjoisimpaan erämaahan.

Tässä raportti kuinka pyöritin palloa erilaisissa maastoissa yli sata kilometriä, ja mitä siitä opin.

Kuvituskuvana maisema kohti Njuohkajavria [karttalinkki]. Isompi kuva tässä.

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Keskiviikko 11.9.2019

Saavuin junalla ja bussilla Utsjoelle kello 15. Kauppareissun jälkeen kuvasin itseni Tenojoen ylittävän sillan vieressä [karttalinkki].

7,5 kilogramman jättiläisjumppapallo oli tässä vaiheessa rullalla niskassa, sillä – sanotaan se nyt suoraan – en vaan kehdannut ryhtyä pumppaamaan sitä Utsjoen kaupan edessä. En edes itse tiennyt miksi tällaista yritän ja onko tässä mitään järkeä?

Tavoite oli kävellä reittiä Utsjoki – Vetsijärvi – Nuorgam. Suurin piirtein. Tarkempi reitti määrittyisi matkalla.

Kun poikkesin Nuorgamin tieltä Ailikkaantielle, pumppasin pallon.

Tilanne on varmaan sama, jos olisin ostanut yksipyöräisen (polkupyörän). Ensin haluaa harjoitella salaa. Tämä patikointi on se salainen harjoittelu.

Ailikkaantie johtaa Ailegastunturille, josta on hienot näkymät yli Utsjoen ja Tenon. Mutta ensin 240 metriä nousua ja jossain vaiheessa poroaidan portin läpi.

Maisema Utsjoen keskustaan ja Tenojoelle [karttalinkki]. Isompi kuva tässä.

Vielä hiukan lähempää. Vasemmalla Suomi, oikealla Norja. Isompi kuva tässä.

Komeaa. (Tässä artikkelissa parhaiden maisemakuvien kohdalla lukee ”isompi kuva tässä”.)

Olen jättänyt tarkoituksella valokuvien värityksen niin kuin värit tulivat kamerasta ulos. Niinpä tämän artikkelin kuvat kertovat melko realistisesti millainen ruska Lapissa oli. (Joitakin kuvia olen tosin tummentanut tai vaalentanut.)

Ailegastunturin huipulla on linkkimasto ja pieni tupa. Isompi kuva tässä.

Huipulla tuulee. Olin ollut tähän saakka varovainen pallon kanssa. Tuossa tuvan vieressä pallo nyt seisoo, kun rinkka nojaa sitä vasten.

Paitsi että ei. Rinkka kaatui. Pallo pyöri myötätuulessa mäkeä alas. Juoksin sen minkä kumisaappailla pääsin. Juostessa tajusin, että pallo on kömpelö – jos niin voi pallosta sanoa? Saavutan sen! Otin pallon kiinni sadan metrin jälkeen.

Jatkoin kohti etelää. Isompi kuva tässä.

Mahtava iltavalo.

Pysähdyin Palopään huipulle kuvaamaan kauniin säännöllistä kivikasaa [karttalinkki].

Yhä kohti etelää. Työntelin palloa edessäni lujaan vastatuuleen. Palloa ei voinut laskea käsistä hetkeksikään, jottei se karkaisi.

Auringon jo laskettua, 14 km jälkeen, saavutin Tammukkajärven, jonka rannasta löysin kuoppien välistä välttävän leiripaikan [karttalinkki].

Torstai 12.9.2019

Olin illalla jättänyt pallon kuoppaan kauas teltasta. Se pysyi paikoillaan koko yön, vaikka pelkäsin tuulen heittävän sen järveen. Hyvin on mennyt tähän asti. Pelko pallon kadottamisesta vähä vähältä hellitti.

Tuuli oli hennompi kuin eilen. Jatkoin etelään tunturien yli. Aloin myös potkia palloa.

Kun tiiviinä kaksikkona liikutaan, vertailu koiraan on ilmeinen. Pallo on koira.

Mutta vertaus ei ole oikein. En jutellut pallolle kävellessä enkä kohdistanut siihen tunteita tai kuvitellut pallolle vastatunteita itseäni kohtaan. Jos pallo ei kulkenut haluamaani suuntaan (sitä tapahtui aluksi usein), en huutanut sille ohjeita tai solvannut. Moitin vain itseäni. Oma moka.

Edellä sanotusta huolimatta tekee mieli kirjoittaa alla olevasta kuvasta:
Pallo katselee Skalluvaaran poroerotusaluetta!

Poroerotusalue alkaa.

Poromiesten kämppiä [karttalinkki].

Skalluvaaran jälkeen kuljin mönkijäuraa kohti Vetsijoen varressa sijaitsevia Riekkojärviä.

Ylitin puroja. Isompi kuva tässä.

Katselin järviä. Isompi kuva tässä.

Vähä vähältä opin hallitsemaan palloa. Jos olin eilen ohjannut palloa vain käsilläni (mikä vaati jatkuvaa käsien liikuttelua ja energiaa), hitaasti opin ohjaamaan palloa myös jaloilla. Jos ylämäessä ei tuullut kovaa, sain oikein suunnatun sopivan mittaisen potkun jälkeen noin 15 vapaata askelta ennen kuin pallo vieri mäkeä alas vastaan.

Opettelin käyttämään vaellussauvaa. Kun pallo vieri potkun jälkeen mäkeä alas, otin siihen kevyen ensikontaktin sauvan kärjellä. Pienellä sauvan töytäisyllä pallo pysähtyi. Jälleen kevyt potku ja uudet 15 vapaata askelta. Tämä oli kätevämpää kuin pysäyttää vastaan vierivä pallo kädellä.

Vetsijoen lähellä näin kaksi riekkomiestä tulistelemassa. Saavuin takaapäin ja toivotin reippaasti ”hyvää alkuiltaa hyvät herrat”. Tiedustelin miesten metsästysonnea ja samalla parkkeerasin pallon kuoppaan. Otin primus motorin (kyselijän) roolin enkä puhunut pallosta mitään.

Kauan en pystynyt pitämään jättiläisjumppapalloa keskustelun ulkopuolella, sillä pian minulta tiedusteltiin sen tarkoitusta. Onko kyseessä jokin haaste? Kenties vedonlyönti?

Vakuutin, että olin ottanut pallon mukaan omasta tahdostani – kukaan muu ei ole asiaan vaikuttanut. Kyseessä on eräänlainen kokeilu, selostin, joka olisi tarpeenkin, sillä muuten vaellus olisi liian helppo. Vähän samaa kuin riikinkukko, jolla on ylisuuri värikäs pyrstö. Energiaa on tuhlattavaksi asti ja se näytetään naaraille (tai blogin lukijoille). Samalla tässä oppii uuttakin, vaikken tiedä vielä mitä!

Turisimme nuotiokahvin ääressä puoli tuntia. Kiitos kahvista Vesa ja Jukka!

Aika lähteä Vetsijoen ylitykseen. Tätä olin pelännyt, sillä muistissa oli Vetsijoen melontaretki kesäkuussa 2018. Silloin olin laskenut tämän paikan ohi kanootilla vailla pohjakosketuksia [karttalinkki].

Nyt vettä oli vähän. Kumisaappaan varsi riitti.

Jätin pallon ensin rannalle. Kävelin Vetsijoen yli sauvan ja rinkan kanssa. Hyvin meni. Palasin takaisin ja kävelytin palloa. Helppoa. Pallo ui kauniisti ylävirran puolella eikä tempoillut.

Keskimmäisen ja Alimman Riekkojärven välissä Vetsijoessa on kaksi haaraa. Riekkomiehet olivat vuokranneet mökin viikoksi koskisaaresta (punainen kävelyä, keltainen melontaa).

Saaren toisella puolella Vetsijoen itähaara ylittyi yhtä helposti kuin länsihaara. Kuva on siitä vaiheesta, jossa olen kuljettanut rinkan yli. Olen lähdössä hakemaan palloa. (Tätä hetkeä myös pelkäsin: eihän vaan tuulenpuuska heitä palloa jokeen? Se olisi pallon menoa se…)

Vetsijoen ylityksen jälkeen kävelin 2 km mönkijäuraa, kunnes saavutin pienen lammen yhteensä 24 km kävelyn jälkeen. Lammen rannalle asetin pallon kuoppaan ja pystytin teltan [karttalinkki].

Iltatoimeni ovat aina samat: hae 2 litraa vettä telttaan. Siitä keitän teltan absidissa iltaruoan ja nukahdan. Aamulla vettä on yhä tarpeeksi puuroon, kahviin ja muihin toimiin.

Perjantai 13.9.2019

Koko yön satoi, mutta teltta on hyvä. Lähdin liikkeelle klo 9:40, kun sade oli kokonaan ohi.

Mitä pallon liikuttamiseen tulee, kaikki tuntui jo vaivattomalta. Hei vaan Vetsijärvi, sinun vesilläsi meloin kesäkuussa 2018.

Soiden ylitykset olivat uusi asia. Kun maasto oli keskimäärin kuivaa (yön sateesta huolimatta), saapas ei suohon syvälle uponnut. Alhaalla tunturien välissä ei tuullut, niinpä etenin palloa potkien.

Pian totesin, että korkeat potkut ruohoisella suolla eivät ole järkeviä. Kun pallo läpsähtää alas, alapuoli kastuu. Sitten hanskat kastuvat ja potkujalan housunlahje kastuu.

Parempi on kieritellä. Silloin pallo lipuu ruohon päällä kuivana, vaikka ruohon alla olisi 5–10 cm vettä.

Uutta maastoa oli myös suon viereinen möykkyinen kivikko. Nyt ei kannattanut edetä potkien, sillä pallo putoili yhtenään möykkyjen välisiin vesikuoppiin.

Möykyltä möykylle vesikuoppia välttäen on hidasta kävellä, mutta pallon kanssa se on vielä hitaampaa. Palloa on kävelytettävä vuorotellen vasemmalla, edessä, oikealla, aivan lähituntumassa, ja silti se välillä karkaa kuopan pohjalle.

Välillä palsasuo.

Välillä kuivunut lampi. Isompi kuva tässä.

Kaunista.

Oikeastaan olin matkalla Aldovarrin huipulle [karttalinkki].

Otin rinkan pois selästä ja siitä tuli kameran jalusta, kun kuvasin itseni ja pallon. Yllättävän vaikeaa. Palloa ei saa jättää hetkeksikään. Kun huipulla tuulee ja rinkka on kuvauksen jälkeen nostettava kahdella kädellä takaisin selkään, mikä takaa, ettei pallo juuri silloin karkaa?

Jälleen sain keksiä ratkaisun: pallo kuoletetaan tuulen puolelle selän taakse ja puoliksi istutaan pallon päälle, kun rinkka nostetaan. Kun rinkka on matkalla selkään, sekunnin kuluttua toinen käsi vapautuu pallon hallintaan. Ei ehdi karata.

Leiriydyin hieman yli 400 metriin [karttalinkki]. Tunturijärven rannasta ei löytynyt tasaista paikkaa, joten pallo jäi kuoppaan kauas teltasta. Kävelyä 22 km hidaskulkuisen maaston takia. Isompi kuva tässä.

Lauantai 14.9.2019

Karttaa katsellen tajusin, että jos Nuorgamiin aion kahdessa päivässä, ei ole enää aikaa kierrellä satunnaisia soita ja tuntureita.

Keräsin teltan rinkkaan. Nousin kohti Kaldoaivin erämaan korkeinta tunturia, Alla Galddoaivia. Katse tulosuuntaan: tuolla vasemman järven rannassa olin nukkunut (ja takana Aldovarri, jonka yli olin eilen kulkenut).

Alla Galddoaivilla on 2 huippua, korkeampi 446-metrinen. Niiden välillä kulkee Kaldoaivin erämaan läpäisevä mönkijäura. Isompi kuva tässä.

Pallo ylös. Kuva kertoo kuinka laakea Kaldoaivin maasto on. Nuo järvet vasemmalla ja oikealla näyttävät olevan aivan vieressä, mutta ovat 500 metrin ja 1,2 km päässä.

Pallo alas. 446 metriä [karttalinkki].

Alla visuaalinen efekti. Kun järven leikkaa valokuvasta sopivasti ja kääntää 90 astetta, saadaan abstrakti pyyheliina.

Kaldoaivin erämaan yleinen laakeus aiheuttaa yllättäviä suunnistusvaikeuksia: Olen paikallisen mäen huipulla. Kartalla on järvi 1,5 km päässä 80 metriä alempana. Silti järvi ei näy, koska mäki, jolla seison, on niin laakea.

Alla oleva järviryhmä oli kyseinen tapaus. Järvet ilmestyivät näkökenttään vasta, kun olin kulkenut 500 metriä ja saavuttanut laakean mäen reunan.

Tyypillinen päivärytmi: aamiainen + 8 km kävelyä + lounas + 8 km kävelyä + välipalapatukka + 8 km kävelyä + leiriytyminen.

Alla esimerkki lounaspaikasta. Vettä purossa, keitin notkossa, pallo kuopassa.

Kuljin tämän päivän enimmäkseen mönkijäuraa seuraten. Se on nopeaa, sillä jos mönkijäkin siitä kulkee, maasto on varsin tasaista. Isompi kuva tässä.

Lunta ei maastossa enää näkynyt. Paitsi jos teroitti katsettaan ja katsoi 65 km päähän Norjan suurtunturien suuntaan (Rastigaisa, Geadnogaisa). Isompi kuva tässä.

Välipalan paikka Aitejavrilla. Puro kulkee takaa. Pallo on kuopassa. Suklaapatukka suussa.

Kuvan oikeassa reunassa on tyypillistä Lapin erämaiden möykkymaastoa. Hidasta edetä ja kuluttaa polvia, kun koko ajan pitää pomppia. Vielä hitaampaa, kun mukana on pallo. Toisaalta jos välissä ei ole metrin syviä vesikuoppia, tuollaisessa maastossa on hyvä potkia. Pallo etenee kuopasta kuoppaan eikä karkaa, vaikka tuulee.

Päivän huippunäkymä: laakea Kaldoaivin erämaa ja paljon järviä [karttalinkki]. Isompi kuva tässä.

Oikealla takana Njuohkarjavri, josta vesi virtaa Vetsijokeen – edessä ja vasemmalla pienempiä järviä, josta vedet virtaavat Pulmankijärveen. Keskellä vedenjakaja, jossa poromiesten kämppiä. (Kaikki toki samaa Tenojoen vesistöä.)

Tuossa vedenjakajalla olisi pitänyt olla myös tunnettu seitakivi eli ainoa varsinainen ”nähtävyys”, jonka luona pyrin tällä retkellä vierailemaan. En löytänyt seitakiveä, kun luulin sen olevan polun vieressä. Ei sitten. (Seitakivestä kertoo mm. tämä Retkipaikan artikkeli.)

Ilta-aurinko ja pieni järvi kuin meteoriittikraatteri. Isompi kuva tässä.

Rakensin teltan 24 kilometrin kävelyn jälkeen kahden järven lähettyville [karttalinkki].

Toinen suunta.

Sunnuntai 15.9.2019

Kun aamulla heräsin, täysikuu oli somasti pallon vieressä.

Oli ollut pakkasta.

Aurinko nousi. Pallo on jo auringon puolelta sula.

Käänsin pallon. Tähänkin aurinkoa kiitos.

Järvessä oli outo törröttävä kivi, jota en tarkemmin tutkinut.

Sama ilmiö joka aamu. Pallo on aamukasteesta märkä ja pilkullinen. Siihen tarttuu vaivaiskoivun, puolukan ja mustikan lehtiä.

Tämäkin tuttu ilmiö. Porot tuijottavat kummissaan.

Kunnes lähtevät karkuun.

Tänä päivänä suuntasin suoraan kohti Nuorgamia, Suomen pohjoisinta kylää.

Nämä maastot ovat kartalla pelkkää puutonta tundraa. Juuri näiden Suomen pohjoisimpien maastojen kautta halusin kulkea.

Puita ei ole edes purovarsilla.

Jälleen 100 metriä ylös. Tämä on Cahppesoaivi, korkeus 370 metriä, josta on näkymä muille puuttomille tuntureille [karttalinkki].

Kuljin Cappesoaivin reunaa. Lounaan söin tuolla lammella, joka on alla olevan kuvan oikeassa laidassa. Isompi kuva tässä.

Muutama harva puukin.

Geadgevarrin yli [karttalinkki].

Jälleen mäkeä alas. Niin hyvin jo hallitsin pallon jaloilla, vaellussauvalla ja käsillä, että pysähdyin kuvaamaan, kun pallo lipsahti hetkeksi puroon.

Nuorgamin lähellä on Skaidijärvi ja Skaidijärven rannalla on kota, johon suuntasin välipalatauolle.

Pallo pensaaseen [karttalinkki].

Tai jos haluatte näin.

Kodalla oli retkeilevä pariskunta. Kyselin kuulumisia enkä puhunut pallosta mitään niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Heidän metsästysreissunsa oli lopuillaan ja tämä vain nopea päiväkahviretki. Toki hekin lopulta pallosta kysyivät. Mikä juttu se on?

Nyt jo osasin vastata paremmin. Joo… (tarttuu oikealla kädellä lippaan, luo katseen alas) … eihän tässä sinänsä mitään järkeä ole… (nostaa katseen) … mutta kulttuurin vuoksi tätä teen, laajasti ajatellen. (Alkaa puhua ponnekkaasti.) Ihmisen kuuluu kokeilla uutta, koetella rajoja. En ennakkoon tiennyt mitä tästä tulee. Jännittikin. Mutta olen oppinut liikuttamaan palloa energiaa säästäen. Sitä paitsi palloista pitävät kaikki. En tunne ketään, joka vihaisi palloja. Näin puhuin, katsoin silmiin ja sain vastaukseksi hymyjä ja nyökkäyksiä.

Olin kuvannut aiempina päivinä pätkiä pallon liikuttelusta erilaisissa maastoissa. Kun pariskunta lähti, tein kodalla filmiin alun ja lopun. Olkaapa hyvä.

Skaidijärven kodalta oli vielä muutama kilometri Nuorgamiin. Polku-ura oli jälleen selkeä. Takana oleva tunturi kuuluu Norjalle, välissä on Tenojoki.

Tässä kohdassa tapahtui toinen pallon karkaaminen. Tuuli vei, kun olin kuvaamassa – sain helposti kiinni 20 metrin jälkeen.

Poroaidan portin läpi.

Tenojoki ja alhaalla Nuorgam. Isompi kuva tässä.

Viimeiset 200 metriä pyörittelin palloa tien vierellä ojassa. En halunnut sen likaantuvan hiekasta. Autot hidastivat vauhtia. Turistien päät kääntyivät, suut muikistuivat ihmetykseen ja hymyyn, kun ihmiset koettivat käsittää mistä on kyse.

Nuorgamin lomakeskuksesta tuli väkeä pihalle kysymään mikä juttu tämä on ja mistä olen tullut? Kun vastasin, että Espoosta ja olen tässä tätä jättiläisjumppapalloa pyörittänyt, niin minun luultiin työnnelleen palloa yli tuhat kilometriä [karttalinkki].

Valokuvia otettiin. Tällaista ei ole ennen nähty. Kaikenlaista Suomen läpi pyöräilijää, kävelijää ja hiihtäjää tänne saapuu, mutta nyt tuli ensimmäinen jumppapallonpyörittäjä.

Minulta meni hetki ymmärtää aiheuttamani väärinkäsitys. Ei, ei. Viisi päivää vain olen pyöritellyt. Utsjoelta aloitin, en Espoosta. Ei tässä sen kummempaa.

Näin päättyi retki lomakylän mökkiin ja suihkuun.

Yhteenveto

Tämä oli minulta kolmas patikkaretki Kaldoaiviin (lisäksi olen melonut neljästi). Nyt ensi kertaa tutkin Kaldoaivin pohjoisosaa (violetti reitti kartalla – muut kävelyt ovat punaisia ja melonnat keltaisia).

Alla reittini tarkemmin. Leiripaikat ovat vihreitä kolmioita.

Tähän karttaan olen merkinnyt myös muita Kaldoaivin retkiäni:

Maaruska ei ollut tällä vaelluksella aivan parhaimmillaan, sillä moni mustikanlehti oli yhä vihreä. Puiden keltaisuus oli kyllä kohdallaan. Kaiken kaikkiaan olin superonnekas säiden kanssa – vain yhtenä päivänä satoi maltillisesti.

Kaldoaivi on nyt hyvin tutkittu, joten en usko, että käyn siellä lähivuosina.

Mutta jättiläisjumppapallo. Sen kanssa oli hauska liikkua ja sitä taidan jatkaa. Kysymyksiä ja vastauksia:

Mitä jos pallo olisi puhjennut? Tietysti puhkeamisen riskiä etukäteen arvioin. Jos niin olisi käynyt, olisin kantanut pallon pois rullalla. Eli aivan kuten sen myös Lappiin ja Lapista pois kuljetin.

Mitä jos palloharrastus leviää? Siitä vaan. Jos pallo särkyy, kanna se joka tapauksessa luonnosta pois. Tämäkin pallo, jota pyöritin, oli jo kerran Nuuksiossa päiväretkellä puhjennut ja paikattu.

Miksi? Okei, nyt vastaan tähän oikeasti. Elävä kulttuuri on laajasti ajatellen ideoiden levittämistä ja vaihtoa vuorovaikutuksessa. Olen saanut lukemattomilta tahoilta vaikutteita ja muuntanut niitä omiksi ideoiksi omiin (visuaalisiin) juttuihin, joita olen tässä blogissa julkaissut. Tämän reissun tein näin koska halusin ja pystyin. Lähtökohdaksi taas jollekin tuntemattomalle ihmiselle jossain, joka jatkaa tästä kertomuksesta johonkin omaan suuntaan.

Ja niin sen kuuluu olla.

3 Responses to Patikointia Kaldoaivissa 107 km jättiläisjumppapallon kanssa 11.–15.9.2019

  1. Eila Loikkanen says:

    Kiitos hauskasta ideasta!

  2. Sven says:

    Terveisiä Virosta!

    Jotkut valokuvat ovat kuin Stanley Kubrick’in elokuvasta 🙂

Vastaa käyttäjälle Sven Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: