Patikointia ruskaisessa Kaldoaivissa 14.-20.9.2017

Aloin tutustua Suomen pohjoisimpaan ja suurimpaan erämaa-alueeseen Kaldoaiviin vasta tänä vuonna. Kesäkuussa meloimme Kaldoaivin halki etelästä pohjoiseen kokien erämaan huippukohteet: Adolfin kammin vesiputouksineen sekä 1944 alas ammutun Junkers-lentokoneen hylyn – samalla toki myös lukuisat Pulmankijoen vesiputoukset.

Mitä muuta Kaldoaivissa on? Sitä päätin lähteä tutkimaan jalkaisin alkaen Suomen pohjoisimmasta kylästä Nuorgamista. Näin pääsin havainnoimaan maastoa heti Tenojoen eteläpuolella.

Kuvituskuvana Kaldoaivin erämaan mahtavaa ruskaa Tsuomasjärven autiotuvan ympärillä (tupa = tumma kohde kuvan keskeltä hiukan oikealle) [karttalinkki].

Päivikohtaisiin tunnelmiin.

Torstai 14.9.2017

Sääennuste lupasi Lappiin kunnon sadejaksoa. Kävelin Nuorgamista 4 km Skaidijärven kodalle [karttalinkki], siinä kaikki tälle päivälle. En halunnut kastella telttaa heti alkuun.

Nuorgamista avotunturiin ei tosiaan ole pitkä matka. Siinä mielessä olin jo perillä.

Skaidijärven kota on siisti ja tilava. Vieraskirjassa luki eiliselle 30 nimeä – eilen oli aurinko paistanut.

Perjantai 15.9.2017

Koko yön satoi. Lähdin liikkeelle klo 8 sadevaatteet niskassa. Maisemassa oli juhlavaa autiutta mutta tällä kertaa sen parhaat puolet peittyivät sumuun.

Ajatukseni oli kävellä lähelle Pulmankijärven eteläpäätä maastossa. En lopulta viitsinyt. Märän pensaiston ja tulvassa olevien purojen vuoksi hakeuduin Pulmankijärven tielle varsin pian.

Alla oleva valokuva on Pulmankijärven eteläpäästä, kun kävelin siitä ohi [karttalinkki].

Vesi oli selkeästi alempana kuin kesäkuussa. Kun näet kesäkuussa meloimme Pulmankijoelta (takaa oikealta) Pulmankijärvelle, joen ja järven välistä pitkää niemeä ei ollut. Kanootti kulki järvelle hiekkasärkkien yli tummanvihreää havumetsää sivuten.

Merkitty 70 km retkeilyreitti Pulmankijärveltä Sevettijärvelle alkaa tästä [karttalinkki].

Ylitin Pulmankijoen samasta paikasta, josta olin melonut ali kesäkuussa [karttalinkki].

Taakse jää Pulmankijärvi.

Ylitin muutamia soita, joissa kumisaappaat olivat sateiden jäljiltä todella tarpeen. Vastaani tuli kaksi kulkijaa nahkakengät läpimärkinä – matka autolle ei onneksi ollut enää pitkä. Soiden kierto ei retkeilyreitin pohjoispäässä ole helppoa, mistä esimerkkinä tämä karttalinkki.

Pystytin teltan hiukan ennen kuin vaellusreitti saapui Norjan rajalle [karttalinkki]. Puroja tässä ei ollut, mutta muutama tulvalammikko, joista keräsin ruokavedet.

Lauantai 16.9.2017

Kuivatin vaatteita pari tuntia ennen kuin lähdin liikkeelle. Raja tuli vastaan miltei heti.

Kasa.

Vaellusreitti kulkee pari kilometriä poroaitaa eli valtakunnanrajaa sivuten.

Loikataan Norjasta saapuvan puron yli.

Rajaa viistävä patikointireitin osa päättyy Miutijoen tuvalle, joka sijaitsee 60 metriä Suomen puolella [karttalinkki].

Miutijoen kämpällä ei ole puuhuoltoa. Kamiina on. Ken lämmitystä kaipaa, poltelkoon maastosta löytynyttä puuta (sitä olikin jonkinlainen kasa eteisessä kuivamassa).

Miutijoki tulee Norjasta. Sen yli kahlaus onnistuu kumisaappaissa tai huteraa siltaa pitkin.

Miutijokea ennen ja jälkeen tuli vastaani kaksi vaellusporukkaa. Molemmat kiirehtivät Pulmankijärvelle päättämään viikon vaellusta. Soiden määrää ja väärää kenkävalintaa harmiteltiin enkä hennonnut kertoa, että pahimmat suot taitavat olla heillä edessä.

Päivitys 5.10.2017: Sain palautetta Facebookin Tulilla-ryhmässä, että retkeilyreitin pohjoispään suot voi kiertää, kun hyödyntää moottorikelkkareitin siltaa. Vaihtoehtoinen reitti näkyy alla olevassa kuvassa punaisena viivana [isompana tässä].

Miutijoen tuvan jälkeen saavutaan järvelle, jolle suomalaiset karttapalvelut eivät tiedä nimeä [karttalinkki].

Otin kuvia, jotta maaston hurja punaväri jää talteen (taustan tunturi on Tsuomasvarri).

Harmi kyllä kameran keskellä oli jotain tahnaa, jonka vuoksi kuvan keskiosa on epäskarppi.

Mahtava maisema. Hyvästi nimetön järvi.

Tähtäimenä lounaspaikaksi oli Tsuomasjärven autiotupa. Sinne mennessä ylitetään matala satula, josta päästään hetkeksi ihailemaan maastoa ylävinkkelistä. Tällä järviparilla on nimi, Kruvnna-Goahteladdot [karttalinkki].

Laskeutuminen Tsuomasjärvelle sujui käsittämättömässä valossa. Tuosta saisi taulun [isompana tässä].

Sitten aurinko valaisi myös edessä olevat puut. Tsuomasjärven autiotupa näkyy takana.

Keittelin Tsuomasjärven autiotuvassa lounaan [karttalinkki].

Ennen jatkoa nousin pienen matkaa Tsuomasvarrille kuvaamaan tupaa toisesta kulmasta.

Jatkoin retkeilyreittiä kohti Tsaarajärven autiotupaa, jonne aioin yöksi. Huolimattomuuttani kävelin harhaan. En halunnut kävellä takaisin, niinpä kävelin reilun tunnin reitin ulkopuolella, kunnes palasin polulle.

Kovaa yritystä tallentaa huikea ruska.

Kaldoaiville tyypillinen laakea maisema.

Jo näkyy Tsaarajärvi.

Tsaarajärven tuvalle saavuin pimeän kolkutellessa. Kun suurin osa taivaltaa erämaan läpi viikonlopusta seuraavaan viikonloppuun, minä sain lauantaina erämaan keskellä nauttia tuvan rauhasta yksin.

Sunnuntai 17.9.2017

Hyvästi Tsaarajärven tupa.

Retkeilyreitti veisi tämän jälkeen etelään Huikkimajoen, Iisakkijärven ja Opukasjärven autiotuville ja lopuksi Sevettijärvelle. Samalla maasto muuttuisi metsäisemmäksi. Varmasti mielenkiintoista, mutta se ei ollut mielessäni.

Jätin retkeilyreitin ja suuntasin länteen Adolfin kammille. Olin ennakkoon aprikoinut, että Tsaarajärven eteläpuolisen Tsaarajohkan ylitys saattaisi olla hankala, mutta oli helppo [karttalinkki].

Jatkoin länteen Tsaarajärven rannan myötäisesti. Maastossa oli paljon kuollutta koivua.

Loikka puron yli, viimeinen vilkaisu Tsaarajärvelle.

Kohti länttä poluttomaan maastoon. Poroja.

Juoksevia poroja.

333-metrisen Bealljegasvaddan huippu on sotaisan näköinen [karttalinkki].

Tehdään siitä vähemmän sotainen. Hop hei.

Karttaan oli merkitty ”Morishvei”. En tiennyt mikä se on, mutta sopi ajallisesti lounaspaikaksi. Kammihan se oli [karttalinkki].

Lueskelin jälkikäteen, että Morishvein turvekammin tiettävästi rakensi Tunturiladun retkikunta vuonna 1960.

Ryhdyin tutkimaan kammia sisältä vasta syötyäni. Ovea kammissa ei enää ole ja seinissä on reikiä, mutta katto on ehjä. Kammi on sisältä kookas: makuulaveri kolmelle, tuoli, tulisija. Jopa vieraskirja pystypuussa roikkuvassa kotelossa.

Vau mikä paikka! Sellainen on luonnollinen reaktio, kun ei mitään ole odottanut. Raapustin vieraskirjaan nimeni – taisi olla vasta neljäs tänä vuonna.

Kun olin tehnyt merkintäni ja olin jo valokuvaamassa kammin sisätiloja, näin äkkiä varjon heilahtavan eräässä seinän reiässä. Joku on ulkona. Kokosin itseni ja kuulutin selkeällä äänellä:

– Ei mutta tervetuloa!

Nyt puolestani havaitsin, että ulkona ollut hahmo hätkähti (minulla oli näköyhteys hänen kenkäänsä). Ääni kysyi:

– Onko siellä joku?

Vakuutin olevani kammin sisällä ja että ääneni ei ole nauhoite. Ovikin olisi, kunhan kysyjä siirtyy kammin toiselle puolelle. Hetken kuluttua sain seuraa. Kättelimme. Otin kuvan, kun Johanna selaili vieraskirjaa.

Vain muutama sana vaihdettiin, sillä olin juuri lähdössä Adolfin kammille, kun taas vaeltaja-Johanna jäi keittelemään lounasta Morishvein kammille.

Kiersin Moreshveijärven länsipuolelle pohjoisen kautta, jossa virtasi kapea puro.

Jälleen kuolleita koivuja.

Kuljin 1944 toisessa maailmansodassa pudonneen Junkersin hylyn kautta [karttalinkki].

Paikka oli jo tuttu. Täällä olin käynyt 21. kesäkuuta, jolloin yritin nostaa rankkasateessa ja tuulessa kanoottia siivelle pystyyn.

Edessä oli Pulmankijoen ylitys. Etsin paikkaa 10 minuuttia, kunnes päädyin alla olevaan kohtaan, jossa syvyyttä oli alle puoli metriä ja virtaus hillitty, kunhan joen yli kahlasi diagonaalisesti kuvassa oikealta vasemmalle [karttalinkki].

Kahlaus ei ole kaunista puuhaa, vaan taistelua kylmää vettä ja kaatumisen uhkaa vastaan. Tässä varustuksessa minä sen tein.

Jos ei ole vaellussauvaa, pitäisi olla ainakin vankka risu, josta ottaa tukea. Minun sauva oli 25 cm klapi – yksi kymmenestä klapista, joita kannoin Tsaarajärven tuvalta Adolfin kammille, jotta saisin sinne kunnon tulet (Adolfin kammilla ei ole puuhuoltoa).

Kohti Ylä-Pulmankijärveä kävellessä havaitsin, että kelpo ylityspaikka olisi ollut myös 50 metriä Pulmankijoen alusta.

Adolfin kammi [karttalinkki].

Täällä olin ollut jo kesäkuussa kanootin kera.

Illalla oli Adolfin kammilla paljon tarinoitavaa, sillä myös vaeltaja-Johanna saapui kammille, johon hän jäi yöksi.

Käytän tässä blogiartikkelissa ilmaisua ”vaeltaja-Johanna”, sillä sitä hän todella oli. Hän oli lähtenyt Nellimistä 16 päivää aiemmin, kiertänyt Inarijärven, kävellyt läpi Vätsärin, sitten kulkenut Sevettijärven kautta tänne – aikoi seuraavaksi koukata Utsjoen–Paistunturin–Muotkan kautta Tirroon, jossa ruokatäydennys odotti, minkä jälkeen Pöyrisjärven kautta Kilpisjärvelle. Huh! On sanomatta selvää, että minusta ei noin pitkiin vaelluksiin ole ja arvostin hänen päättäväisyyttään. Minulle riittää viikon kävely.

Pystytin teltan pihalle, sillä tiesin jo kesäkuulta kuinka ahdas Adolfin kammi on (kaksi henkilöä alapetillä joutuvat nukkumaan jalat vastakkain makuupussien jalkopäät limittäin).

Maanantai 18.9.2017

Kuvasin Adolfin kammin viereistä vesiputousta kahtena päivänä. Kaukaa edestä.

Lähempää poseerauksella.

Ylhäältä, taustanaan Ylä-Pulmankijärvi.

Kun vertaan yllä olevia valokuvia kesäkuun kuviin, ei ole epäilystä kummat kuvat ovat eksoottisempia. Kesäkuussa putous oli lumen peitossa.

Vain putouksen alaosa näkyi eikä päälle ollut kipuamista.

Sitä paitsi tämä vesiputous häviää myös komeimmille Pulmankijoen vesiputouksille, joita näkyy kesäkuussa tekemässäni filmissä.

Laskeskelin jäljellä olevaa matkaa ja totesin, ettei ole kiire. Niinpä tein aamulla ylimääräisen poikkeaman Adolfin kammilta kohti Aksonjunni-tunturia. Tuolla lammen takana Aksonjunni on.

Saavutin laakean Aksonjunnin [karttalinkki]. Näkymä pohjoiseen, jossa on Duottar-Galddojavri.

Etelässä Vustenjavri.

Tänä päivänä opin löytämään lakkoja, joista valtaosa lievästi paleltuneita mutta silti maittavia. Aivan tuoreitakin yhä löysin kuten alla olevassa kuvassa. Nam.

Ken lakkoja hakee, katselkoon soiden vierellä olevien puolimetristen kumpareiden huippuja. Alla olevassa kuvassa on aivan malliksi useita lakkakumpare-ehdokkaita.

Variksenmarjoja löytyy toki enemmän. Söin retken aikana noin sata lakkaa, mutta variksenmarjoja tuhatkunta (jokaisella tauolla).

Kammille palatessa pitempään nukkunut vaeltaja-Johanna tuli vastaan. Hän jatkoi kohti Utsjokea.

Söin vielä kerran Adolfin kammilla ja pakkasin varusteet.

Kolme vartijaa katseli, kun lähdin taas maastoon.

Katsotaanpa välillä gps-jälkeä satelliittikuvan päällä. Kuvassa on paljon reittejä: keltaiset melontaa, punaiset kävelyä. Tämänkertaisen polkuni alku- ja loppupisteet on merkitty kuvaan.

Tarkempi reittini on seuraava (leiripaikat 1–6 on merkitty numeroin):

Kaldoaivissa on kaksi retkeilypolkuverkostoa. Suosituin on Sevettijärvi–Pulmankijärvi, jonka pohjoisosan maisemista kerroin aiemmin (se haarautuu eteläpäästä myös Norjaan kohti Jäämerta).

Toinen polkuverkosto alkaa Mieraslompolosta (Utsjoen tien varresta) ja jatkuu pohjoiseen haarautuen Aksonjunnin pohjoispuolella pohjoiseen Tenojoelle tai koilliseen Pulmankijärvelle.

Nyt saavuin jälkimmäiselle polulle ja jatkoin sitä pitkin etelään, kohti Mieraslompoloa.

Mieraslompolon polkuverkosto on kuiva, sillä se kulkee pääosin vedenjakajalla. Hankalia märkiä soita ei ole, mutta ei kenties niin kiinnostavia maisemiakaan? Noh, en oikeastaan tiedä, sillä tämän polun pohjoisosia en ole kulkenut.

Parkkeerasin teltan Guorboaivin tunturiylängölle pienelle lammelle [karttalinkki].

Lähikuva.

Revontulia en ollut vielä tällä retkellä nähnyt. Tässä olisi loistava paikka, suurin piirtein tällä kuvakulmalla (toki suunnittelin, että revontulet myös heijastuisivat lammen pinnasta).

Äh. Jälleen pilvinen yö. Ei revontulia.

Tiistai 19.9.2017

Aamulla pilvet jälleen väistyivät.

Hieno paikka.

Pakkasin teltan ja jatkoin kävelyä. Guorboaivin huippu [karttalinkki].

Päivän porot.

Ympyrän muotoinen ”kraaterijärvi”.

Buksajavrilla on pieni kylä paikallisen poronhoitoalueen erotuksia varten – tällä hetkellä tyhjillään [karttalinkki].

Kylän jälkeen polku leveni mönkijäurasta maastoautotieksi.

Lepotauko.

Mutkitteleva tie.

Tavallaan en nähnyt juuri mitään erityistä, koska kuljin vain mönkijäuraa / tietä pitkin.

Mutta minulla oli mielessä projekti vuodelle 2018 = aion kuljettaa kanootin Utsjoen tieltä Vetsijärvelle, josta melon Vetsijokea alas Tenojokeen. Tarkempi reitti oli kuitenkin epäselvä. Pitäisikö kantaa kanootti tietä pitkin vai edetäkö maaston järvien kautta?

Tällä retkellä reitti varmistui. Tietä pitkin on aivan hyvä, vaikka kantomatkaa kertyy 10,5 km. Lopulta kanootti lasketaan alas Vudnejavriin, joka näkyy alla olevassa kuvassa [karttalinkki], josta pieniä puroja pitkin Vetsijärveen.

Päivitys 23.6.2018: Toteutin Vetsijoen melontareissun kesäkuussa 2018 kuten edellä suunnittelin. Siitä kertoo tämä artikkeli.

Vielä kerran hain telttapaikan pienen lammen rannalta.

Jospa ensi yönä saisin tähän maisemaan revontulia…

.. mutta en saanut. Jälleen pilvinen yö.

Keskiviikko 20.9.2017

Viimeisenä päivänä oli enää 8 km Utsjoen tielle, loivasti alamäkeen. Ensimmäinen mänty pitkään aikaan.

Maastokelpoinen ajoneuvo körötteli vastaan. Tuollaisella pelillä kulkisi kanoottikin kyydissä, mutta tykkään enemmän ajatuksesta, että kannan kanootin perille. (Tie on ylimalkaan liian kivinen, jotta kanoottia voisi kärrätä – se pitää siis kantaa.)

Saavutin Utsjoen tien eli Mieraslompolon [karttalinkki]. Patikointia 131 km.

Olin tiellä kolme tuntia liian aikaisin ennen bussin tuloa. Sain 40 minuutin jälkeen liftin Neljän tuulen tuvalle, jossa söin ja lämmittelin, kunnes nousin bussiin.

Yhteenveto

Tämä oli neljäs vuosi peräkkäin, kun patikoin Lapissa syyskuussa. Tälle retkelle sattui paras koskaan näkemäni maaruska. Parhaimmillaan se loisti Pulmankijärven ja Tsaarajärven välisellä retkeilyreitillä. Toivottavasti myös välittyi valokuvista?

Lappi voi olla syksyllä kova. Siitä muistutti bussissa tsekkiläinen pariskunta, jotka olivat olleet Paistunturissa 9 päivää. Heille tämä oli toinen Lapin vaellus (ensimmäinen UKK-puistossa 2016). He tiivistivät hyvin mikä Lappiin vetää:

• Voi kulkea omia polkuja. (Tsekissä tai Keski-Euroopassa ei voi, sillä vuoristopoluilla on ruuhka.)
• On oikeasti mahdollista eksyä. (Olivat joutuneet hernerokkasumuun, säilyttivät suuntavaiston silti.)
• On pakko osata itse. On pakko pärjätä. Apua ei saa mistään. On mentävä niillä välineillä, joita on mukana. (Heillä kengät kastuivat Paistunturin soissa täysin. Heidän ratkaisu oli kävellä joka päivä kylmillä märillä kengillä putkeen 4-6 tuntia – liike lämmittää – ja pitää loppupäivä taukoa teltassa jalkoja huoltaen.)
• Kaikesta näki, että he tunsivat olevansa voittajia. En voinut kuin onnitella hyvästä retkestä.

Mitä minuun tulee, varusteet toimivat moitteetta. En tiedä mitä muuttaisin, paitsi että vaellussauvaa saattaisin harkita, jotta joen ylitykset sujuisivat helpommin.

Muuta mainittavaa? Maastossa tuli vastaan tällainen hökötys, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt.

Kyselin asiaa jälkeenpäin Lapin vaeltajien suosimalla Vaellusnet-foorumilla. Vastaus: Kyseessä on naalinruokinta-automaatti. Tynnyrissä on pieni reikä, josta naali mahtuu sisään syömään koiranruokaa (”nappuloita”), mutta naalin vihollinen kettu ei mahdu. Kamera pyrkii todentamaan tapauksen. Vastaavia automaatteja on Käsivarressa ja Utsjoen ympäristössä, kuitenkin alle 10 kappaletta. Kun tietää kuinka harvinainen vieras naali Suomessa on, tässä ei ole välttämättä koskaan käynyt naalia.

En paljasta missä tämä ruokinta-automaatti sijaitsee. On kuitenkin hyvä tietää, että tällaisia on, jotta satunnainen kulkija osaa jättää ne rauhaan. Yhden parannusehdotuksen annan: tynnyriin voisi liimata infoa, jossa kerrotaan järjestelmän tarkoitus. Näin hekin saavat tietää asiasta, jotka eivät lue tätä blogia. Lisää luettavaa Metsähallituksen naaliprojektista tässä linkissä.

(Mainita voi myös, että riekkoja näin todella vähän, vain 11 kappaletta.)

* * *

Tämä oli viimeinen Lapin retkeni vuonna 2017. Yhteensä nukuin Lapin maastoissa tänä vuonna 30 yötä ja olin liikkeellä 32 päivänä.

Vastaavia suunnitelmia on jo vuodelle 2018. Eletään kuitenkin ensin talvi alta pois. 😀