Inarinpolulla patikoimassa 6.–10.9.2018 (Sevettijärveltä Jäämerelle)

100 km pitkä Inarinpolku on historiallinen kulkureitti Sevettijärveltä Jäämerelle (Karlebotniin). Veronkerääjät ja kauppamiehet kulkivat polkua jo 1500-luvulla. Inarinsaamelaiset käyttivät reittiä kulkiessaan Varangin vuonolle kalastamaan, jonne monet asettuivat asumaankin. Polkua käytettiin vielä 1900-luvun alkupuolella vierailtaessa sukulaisissa ja metsästysretkillä. Sitten polku katosi, kunnes se kunnostettiin retkeilijöille 1990-luvulla.

Millainen on Inarinpolku tänään? Sitä lähdin katsomaan enkä pettynyt. Varsinkin Norjan puoleinen osa on kaunis satoine tunturijärvineen kuten alla oleva kuva Njoaskejavrista osoittaa [GodTur.no-karttalinkki].

Päiväkohtaisiin tunnelmiin.

Torstai 6.9.2018

Linja-auto pudotti minut illalla Ahvenjärven risteykseen, joka sijaitsee Sevettijärven kyläkeskuksesta 1200 metriä pohjoiseen [karttalinkki].

Sevettijärveltä lähtee pohjoiseen kaksi merkittyä retkeilypolkua:

• Sevettijärvi–Pulmanki on poluista suositumpi (60-70 km). Sen varrella on 5 autiotupaa [reittiselostus – luontoon.fi].
• Inarinpolku eli Sevettijärvi–Karlebotn on poluista vaativampi (100 km). Sen varrella on 2 autiotupaa, sillä reitin alku on sama kuin Pulmanki-reitillä. Kun reitti erkanee Roussajärveltä kohti Jäämerta, loppu 65 km on pärjättävä oman majoitteen varassa [Inarinpolun lyhyt selostus – luontoon.fi].

Molempien retkeilyreittien perinteinen lähtöpaikka on Kolttien perinnetalon pihapiiri Sevettijärvellä. Siitä minulla ei ole valokuvaa, mutta tässä paikan Google-katunäkymä [ja karttalinkki].

Ilta oli tyyni. Otin kuvan sillalta, jossa hiekkatie ylittää Ailijärven ja Katriinajärven välisen puron [karttalinkki].

Hiekkatietä voi kulkea vajaat 5 km, jonka jälkeen käännytään kohti pohjoista [karttalinkki].

Sen jälkeen patikoijan alla on leveä mönkijäura.

Mönkijäura on vankkaa tekoa. Kun ura ylittää puron, alla on puulaverit.

Pystytin teltan nimettömän järven rantaan käveltyäni 2 tuntia [karttapaikka].

Näkymä järvelle oli värikäs auringon laskettua.

Perjantai 7.9.2018

En pitänyt aamupäivällä kummempia taukoja, vaan kävelin kohti pohjoista pysähtyen valokuvaamaan vain harvoin – parempia maisemia odotellessa.

Tässä ylittyy Avlijoki [karttalinkki].

Tässä Näätämöjoki laskee Opukasjärveen helppona koskena [karttalinkki].

Näätämöjoki on Kaldoaivin erämaan suurin virtaava vesi. Meloin Näätämöjoen vuonna 2008, mutta linkkiä retkitarinaan en voi tarjota, koska sellaista en silloin koostanut. Kenellä melontataitoa on, Näätämöjoki kannattaa kerran meloa, kunhan ottaa huomioon, että monet sen kosket ovat hankalia.

Näkymä sillalta Opukasjärvelle.

Seuraava vesistöylitys on Silisjoki. Kartassa lukee ”kahlaamo”, mutta tarjolla on venelossi patikoijia varten [karttalinkki].

Luontoon.fi-sivu kertoo, että venelossi on tarjolla vain syyskuun loppuun saakka, jonka jälkeen vene viedään pois ja yli on tosiaan kahlattava.

Veneessä ei ole airoja. Joen ylittäminen väkipyörän kautta kulkevan köysiparin avulla vaatii hiukan hoksottimia. Osasin tehdä oikein vasta toisella yrittämällä: on kiskottava siitä köydestä, jossa vene ei ole kiinni.

Pidin ruokatauon Iisakkijärven autiotuvalla käveltyäni 13 km [karttalinkki].

Sen jälkeen jatkoin kohti Roussajärven autiotupaa. Kyltti antaa matkaksi sinne 7 km tai 9 km – näistä 7 km on talven etäisyys, jolloin järvien yli voi hiihtää.

Kun polku myöhemmin kääntyi Roussajärvelle, jätin hyvästit leveälle Sevettijärvi–Pulmanki-reitille. Olin kohdannut aamupäivällä neljä muuta vaeltajaa matkalla kohti Sevettijärveä enkä odottanut tapaavani enää ketään.

Kohti Roussajärveä kulkiessa polku nousee yli 200 metriin merenpinnasta. Maisemat avartuvat mukavasti.

Pienet lammet ovat kauniita.

Silti yhä on puita estämässä parasta näkyvyyttä.

Olin suunnitellut jääväni yöksi Roussajärven autiotupaan [karttalinkki].

Perehdyttyäni tarkemmin karttaan ja Inarinpolun jäljellä oleviin etäisyyksiin, tein uuden päätöksen. Kävelyä on jatkettava, jotta pääsen ajoissa Jäämerelle reitin loppuun asti.

Pystytin teltan pienen lammen rannalle käveltyäni 26 km.

Lauantai 8.9.2018

Heräsin sumuun.

Roussajärven autiotuvalta Norjan rajalle kulkeva polku hädin tuskin erottuu. Niin harva sitä kulkee. Silloin kannattaa seurata oranssipäisiä puukeppejä noin 20 metrin välein (kuvassa keskellä niistä yksi).

Sumu hälveni päivän mittaan.

Ennen Norjan rajaa polku kohoaa 300 metriä merenpinnan yläpuolelle. Täällä ei puita ole. Tästä tykkään [karttalinkki].

Aivan Norjan rajalla on karttaan merkitty Aittoaivinjärven tulipaikka. Sen varustus on kevyt: kivistä tehty nuotiokehä ja sanko. Ei puuseetä, ei puuvajaa, ei penkkejä, ei pöytää. On kuitenkin kelpo maisema Aittoaivinjärvelle [karttalinkki].

Ruokailtuani siirryin valtakunnanrajalle. Aah, tämä on sivistynyt tapa mennä Norjaan – yleensähän olen vastaavassa tilanteessa ryöminyt poroaidan ali.

Norjan puolella on postilaatikko, jossa vieraskirja.

Kirjoitin vieraskirjaan nimeni. Laskin, että Inarinpolkua kulkee vuosittain vain muutama kymmenen retkeilijää. Se on vähän.

Kymmenen metrin päässä poroaidasta on myös perinteinen rajapyykki.

Rajan ylityksen jälkeen Inarinpolun merkinnät muuttuvat. Kun Suomen puolella reitti on merkitty oranssipäisillä puukepeillä…

.. niin Norjan puolella Inarinpolku on merkitty kivikasoilla – tai välillä yhdellä ainoalla kivellä isomman kiven päällä.

Kuinka hyvin kivikasat erottuvat? Eivät hyvin. Kadotin aluksi polun yhtenään. Silmät eivät osanneet löytää kivimerkkejä eikä maahan painautunut polkukaan erottunut tarpeeksi.

Mitä silloin tein?

• Katselin vielä kerran ympärilleni etsien kivikasoja.
• Jos en nähnyt, katsoin karttaa ja kompassia (=minun tapauksessa auringon asemaa taivaalla) ja kävelin summittain oikeaan suuntaan kivikasoista ja polusta välittämättä – samalla arvuutellen onko polku oikealla vai vasemmalla puolella?
• Jos en ollut nähnyt yhtään kivikasaa kymmeneen minuuttiin, viimeistään silloin katsoin gps-paikanninta. Olin näet tallentanut etukäteen paikantimeen keskimäärin 1,5 km välein reittipisteitä, joita seurata.

Nimenomaan heti rajan ylityksen jälkeen polulla pysyminen on vaikeaa. Miltei olematon polku kulkee maastossa lukemattomien pienten lammikoiden välistä, joita ei pysty tunnistamaan kartan avulla.

Alla on mukaelma siitä netistä tulostetusta kartasta, jollaista käytin [GodTur.no-karttalinkki].

Ylitin rajan lähellä kartan oikeaa alakulmaa. Vasemmalle yläviistoon jatkuva katkoviiva on Inarinpolun reitti. Punaiset palkit kartan päällä ovat gps-paikantimeen merkitsemiäni reittipisteitä. (Ne ovat reitin alussa jopa alle kilometrin välein. Myöhemmin käytin harvennettua pisteväliä, kun järvet olivat suurempia.)

Esimerkki kartasta ja maastosta:

• Yllä olevan kartan vasemmassa reunassa Inarinpolku kulkee kahden lammen välistä, jossa on gps-piste.
• Alla on valokuva samasta kohdasta maastossa. Kahden lammen välinen puro on vain 5 metriä pitkä.

Yhtään kivikasaa yllä olevassa valokuvassa ei erotu, vaikka juuri tuosta Inarinpolku kulkee. Ruskan aikaan kasat eivät erotu helposti maastosta.

Alla on esimerkki kahdesta kivestä päällekkäin (alhaalla vasemmalla), joiden luontainen väritys on kovin lähellä jäkäläpohjaista maastoa.

Jos kivikasa on sijoitettu isomman kiven päälle, silloin merkki näkyy selkeämmin.

Hyvin selkeä tapaus tämäkin.

Kuten myös tämä kivi alla olevassa kuvassa jalkani vieressä.

Kuinka paljon on töitä tehty, kun esim. yllä olevan valokuvan 20 kg kivi on nostettu 2-metrisen kiven päälle? Ja sama toisinpäin: kuinka helppo olisi potkaista tuo kivi alas?

Itse asiassa on näin: Jokainen Inarinpolun kävijä tuntee alun eksymisten jälkeen myötätuntoa polun tulevia kulkijoita kohtaan. Ainakin minä tunsin. Niinpä kun toisinaan näin reitillä sortuneen kivikasan (esim. kaksi irtokiveä vierekkäin), nostin kivet päällekkäin.

Jokainen Inarinpolun kävelijä on myös Inarinpolun kunnossapitäjä.

Kunnossapito koskee myös polku-uraa. Jos maassa tuntui olevan hiemankin painunut polku, kävelin polkua myöten, jotta se vahvistuisi. Käytännössä polku-ura oli selkein silloin, kun kivikasat olivat 10 metrin välein. Jos kivikasojen etäisyys oli 30 metriä ja maasto salli kulkea tuon 30 metriä kuinka vain, polkua ei ollut kehittynyt.

Kun järvet suurenivat, ei aina ollut tarvetta kävellä polulla. Tässä olen valinnut oman rantareitin.

Paitsi kivikasoja, Inarinpolulla on Norjan puolella kolme alla olevan kuvan kaltaista tulipaikkaa. Puuhuoltoa ei ole. Tämän tulipaikan sijainti on tämän GodTur.no-karttalinkin keskellä: sen järven ranta, joka on 332-korkeasta tunturinlaesta lounaaseen.

Pystytin teltan jälleen pienen lammen rantaan. Matkaa kertyi tänään vain 23 km, sillä polkua etsiessä oli kulunut liikaa aikaa.

Sunnuntai 9.9.2018

Tällä kertaa aamu oli kirkas. Njoaskejavrin takana olevat järvet olivat kylläkin sumussa.

Minulla oli jo ennen reissua idea pienestä tanssifilmistä. Tein sen heti aamiaisen jälkeen. Olkaapa hyvät (59 sekuntia).

Kun lähdin kävelemään, Njoaskejavri kylpi aivan täydellisen tyynessä valossa [GodTur.no-karttalinkki].

Tämä oli ainoa kohta, jossa poikkesin merkittävästi Inarinpolun reitistä. Minä kuljen tässä Njoaskejavrin länsirantaa, kun Inarinpolku kulkee järven toisella puolella.

Jälleen erilaisia kivikasoja. Sotka.

Menninkäinen hattu päässä järveä tuijottamassa.

Neljän kiven yhdistelmä (tulee mieleen Hinku ja Vinku -pala-animaatio 1970-luvun alusta).

Mäen päällä tiibetiläisen pagodin tunnelmaa.

Tämän päivän reitillä oli paljon pitkulaisia järviä, pituus 500 metrin molemmin puolin. Hienoja kuvia olisi voinut ottaa yhtenään. Alla yritän juosta 10 sekunnin vitkan aikana järven viereen (enkä aivan ehdi).

Isompia lintuja en monta nähnyt. Koko retkellä 12 riekkoa ja nämä kaksi vesilintua, joita en tunnistanut.

Kuvasta tulee nätti, jos järven etualalla on joku poseeraamassa. Mieluummin ihminen mutta Inarinpolulla persoonallinen kivikasa ajaa saman asian.

Saavuin pitkän järviketjun ensimmäiselle järvelle = Asllatnjoaskejavri . Tätä katsellessa on helppo ymmärtää miksi Inarinpolku kulkee tästä: tuosta on talvella mukava hiihdellä [karttalinkki].

Norjalaiset nettikartat eivät ole yhtä tarkkoja kuin suomalaiset. Maastotyyppejä on neljä: sininen=järvi, vihreä=metsä, keltainen=avotunturi, vaakaviivoitus=suo.

Asllatnjoaskejavrin rannat on merkitty kartalla vihreiksi. Alla oleva kuva on siis otettu ”metsässä” [GodTur.no-karttalinkki].

Inarinpolun suurten järvien alueella suunnistaminen on helppoa, kun metsän läpi näkee.

Kivikasoista vielä:

• Tekstiä Karlebotnissa sijaitsevasta infotaulusta: ”1990-luvun alussa alkoi työ Inarinpolun merkitsemiseksi uudelleen. Paikallishistoriantuntijoita pyydettiin etsimään jälkiä vanhasta polusta, joka monin paikoin oli kasvanut umpeen. Polku merkittiin tuolloin perinteiseen tapaan kivipyykein. 2010 pystytettiin lisää kivipyykkejä, jotka lisäksi maalattiin keltaisin neliöin.”
• Ja toisaalla luontoon.fi-sivulla: ”Polku on merkitty vanhaan tapaan päällekkäin kasatuin kivin, joista päällimmäinen näyttää suunnan.”

Siis ”merkitty keltaisin neliöin” ja ”päällimmäinen [kivi] näyttää suunnan”. Kumpaakaan asiaa en voi yleisesti vahvistaa, vaikka tällaisiakin kivikasoja on. Yllä oleva valokuva on ainoa, jossa näkyy molemmat ilmiöt: keltainen neliö ja päällimmäinen (litteä) kivi näyttää suunnan.

Lisää järvikuvia, koska järvet ovat Inarinpolulla erityisen kauniita.

Myös maaston värit ovat täyttä ruskaa.

Alla 5-kilometrisen järviketjun viimeinen pitkä lenkki.

Toinen nuotiopaikka on yllä olevan järven rannassa, eli tässä GodTur.no-karttalinkissä 244-korkean järven pohjoisnurkassa. (Kolmaskin tulipaikka Inarinpolulla pitäisi olla, mutta sitä en havainnut.)

Inarinpolun reitti on suunniteltu patikoijan kannalta järkevästi. Suuria soita ei ole eikä syviä jokia tarvitse ylittää. Kuljin reitin kumisaappailla, mutta lyhyempikin varsi olisi riittänyt. Alla olevassa kuvassa on liki pahin puroylitys, Juggejavrin pohjoisosa [GodTur.no-karttalinkki].

Puuraja on Norjan puolella noin 250 metrissä: sen yläpuolella avotunturi. Illalla kuljin viimeistä kertaa avotunturissa. Jäämereltä nousi sumua, joka levisi maastoon.

Laskeutuminen kohti Jäämerta alkaa. Laskeutuminen sumuun.

Hyvästi aurinko.

Maanantai 10.9.2018

Olin illalla pysähtynyt 26 km jälkeen pienelle lammelle, jonka rantaan olin pystyttänyt teltan sakeassa sumussa. Aamulla keli oli jälleen upea [GodTur.no-karttalinkki].

Laskeuduin Geadjajavrille, joka näkyi jo edellisen kuvan taustalla [GodTur.no-karttalinkki].

Gedjajavrin jälkeen ei navigoinnissa ollut ongelmia, sillä sieltä alkaa aluksi vain hieman maastossa erottuva mönkijäpolku kohti Karlebotnia, Varangin vuonoa, kohti Jäämerta.

Seuraava suuri järvi on Njidggujavri, jonka rannoilla on useita norjalaisia kesämökkejä [GodTur.no-karttalinkki].

Mökkejä ohittaessa ja mönkijäuran levetessä en löytänyt enää mielenkiintoista valokuvattavaa. Uria kohti Karlebotnia useita. Onneksi valitsin käveltäväksi reitin Garvinjavrin kautta, sillä se on viimeinen komea järvi Inarinpolun varrella [GodTur.no-karttalinkki].

Garvinjavrin rannassa tapasin pitkästä aikaa ihmisen, norjalaisen marjanpoimijan.

Ennen Karlebotnia, Garvinjavrista 700 metriä pohjoiseen, on suuri infotaulu, joka kertoo Inarinpolun historiasta. Taulun oleelliset osat olen referoinut jo osaksi tätä tarinaa.

Karlebotn ja Jäämeri näkyvissä [GodTur.no-karttalinkki].

Jos Karlebotn oli joskus tärkeä kulkuväylä tuntureilta Varangin vuonolle, niin sitä ei enää huomaa mistään. Ei ole satamaa, laituria eikä veneitä.

Kun katson karttaa [GodTur.no-karttalinkki], niin uskon päätteleväni oikein, kun sanon, että varsinainen satama on ennen sijainnut 800 metriä nykyisen Karlebotnin kylän koillispuolella, jossa vesi on syvempää.

Karlebotnin keskustassa ei ole tilaa, johon voisi mennä sisälle. Ei ole kauppaa, ei kioskia, ei baaria, ei kirjastoa, ei kulttuuritaloa, ei vessaa (onneksi olin tajunnut täyttää vesipullot viimeisestä purosta). Otin kuvan itsestäni ”risteyksessä”, joka on oikeastaan vain aukio [sama kohta Google-katunäkymässä].

Ei ole edes bussipysäkin merkkiä, vaikka snelandia.com -saitin aikataulut kertoivat, että juuri tämä aukio on pysäkki ja bussi on tulossa 40 minuutin kuluttua (arkipäivänä klo 14:53 Norjan aikaa).

Yhteenveto

100 km pitkässä Inarinpolussa parasta visuaalista herkkua ovat sadat upeat tunturijärvet. Reitti on hyvin vaihteleva, sillä järvet ovat keskimäärin pieniä – uusi järvi tai lampi odottaa edessä miltei heti, kun edellinen on jätetty taakse.

Kauneudestaan huolimatta Inarinpolkua kävellään harvoin. Reitti on teknisesti helppoa maastoa, mutta vaativuus muodostuu autiotupien puutteesta ja eksymisvaarasta, jota olen pyrkinyt edellä realistisesti kuvaamaan.

Inarinpolun reitti näyttää satelliittikuvan päällä seuraavalta (Inarinpolku violettina – punaiset ovat muita vaelluksia, keltaiset melontaa).

Alla Inarinpolku lähikuvassa. Parhaat maisemat ovat reitin keskivaiheilla, jossa on paljon järviä ja liikutaan suureksi osaksi puurajan yläpuolella.

On kolmaskin syy, miksi Inarinpolkua kävellään harvoin: Karlebotnista on hankala palata Suomeen. Norjan busseilla Karlebotnista (aikataulut snelandia.com) pääsee kyllä Vadsøøn, Neideniin ja Kirkkoniemeen, mutta ei pääse Nuorgamiin tai Näätämöön, jotka ovat Suomen bussien päätepisteitä.

Ratkaisin asian näin:

• Otin bussin Karlebotnista Neideniin (matkan voi maksaa luottokortilla), jossa jäin pois Näätämön tien risteyksessä [GodTur.no-karttalinkki].
• Soitin Näätämössä sijaitsevaan Näätämö Gateway -hotelliin [karttalinkki] ja maksoin noutopalvelusta (20 EUR).
  
• Saunoin ja olin yhden yön hotellissa. (Tarjolla olisi ollut myös hotellin ylläpitämä leirintäalue. Näätämössä on myös ruokatavarakauppa.)
• Seuraavana aamuna klo 7:45 hyppäsin hotellin edessä bussiin (bussi kulkee vain arkipäivinä ma–pe) => Ivalossa klo 10:35 => Rovaniemellä klo 17:25 => yöjunalla pääkaupunkiseudulle.

Mitä muuta? Tällä vaelluksella minulla oli ensi kertaa mukana vaellussauvat. Niistä on apua, varsinkin kun illan viimeisinä tunteina kulkee mäkiä alas tai ylös. Vesistöylityksissäkin sauva auttaa pysymään pystyssä, mutta sellaisia tilanteita ei tällä vaelluksella ollut. Matkan aikana tosin havaitsin, että yksi sauva luontuu kävelyrytmiin paremmin kuin kaksi.

Tämä oli vuoden 2018 viimeinen Lapin reissu. Uusia suunnitelmia kesälle 2019 on jo mielessä. 😀