Käkkälöjoen nousu ja siirtyminen Norjaan 2.-4.6.2014

Tämä on artikkeli #1 koskien Käkkälö-Kietsimäjoen retkeä 2.-9.6.2014 (osa 2: Kietsimäjokea alas).

Vedenjakajan ylittävät reissut ovat kiehtovia. Toisinaan ylitys on ainoa keino saavuttaa pieniä latvajokia Lapin kansallispuistojen laitamilla. Käkkälö-Kietsimäjoen reitillä kartoitimme kahtakin kansallispuistoa: Lemmenjoen kansallispuisto [Wikipedia][Luontoon.fi] ja Norjan Øvre Anárjohka nasjonalpark [Wikipedia].

Ainakin saavutimme maisemia, joissa oli itselleni uudenlaista kauneutta [karttalinkki].

Retken logistiikka oli tällä kerralla helppo = 2 miestä, 2 kumikanoottia. Koska kumikanootit kulkevat pakattuna kärryssä, alkupisteeseen voitiin matkustaa pääkaupunkiseudulta junalla Rovaniemelle + bussilla Enontekiöön + taksilla Kalmakaltioon. Koko reitin läpi kulkivat myös mm. kanoottikärryt ja miniläppärikin, jotta pystyin reissun aikana siirtämään GPS-jälkeä ja valokuvia talteen.

Maanantai 2.6.2014

Taksi saapui Kalmakaltioon klo 17:30. Kannoimme tavarat rantaan, pumppasimme kanootit iskuun ja teimme muut valmistelut. Kello 18:30 melat veteen [karttalinkki].

Käkkälöjoen nousun alkukäänteet olivat helppoja. Pian tuli vastaan koskia, jolloin kanootteja ryhdyttiin uittamaan eli liinaamaan (lining) ylös kahden narun tekniikalla.

Toinen naru perässä, toinen edessä keulan alapuolella. Etunarulla ohjataan keula kauemmaksi rannasta kuin perä, näin kanootti pysyy virrassa eikä ajaudu rantaan.

Jälleen on yksi koski noustu — samalla nousevat varusteet kanootissa.

Hanskat ovat uitossa tärkeät. Muuten tulee haavoja sormiin.

Kokeilimme myös kesäkuussa 2013 Kopsusjoella tutuksi tullutta letkauittoa: kanootit liitetään lyhyellä köydellä peräkkäin, etummaista kanoottia vedetään pitkällä narulla keulasta, toinen mies ohjaa seipäällä kanoottien kulkua virrassa kivet ja mutkat väistäen. Letkauitto ei toiminut. Käkkälöjoen virtaukset olivat liian kiivaat ja sekavat sellaiseen.

Ponnistelimme koskia vastaan 3 tuntia, kunnes joki rauhoittui. Kello 22:30 pystytimme leirin joen penkalle = neljässä tunnissa 5,5 km, 20 metriä nousua [karttalinkki].

Tiistai 3.6.2014

Lyhyen suvanto-osuuden jälkeen tuli taas vastaan koskia. Vielä suurempia. Tuo olisi laskettuna IV-luokan koski = vaarallinen (kuva Tuomas Tuomi).

Yhä useampi yksittäinen virtapaikka oli ohitettava metsän kautta vetäen.

Uitto on mielenkiintoista puuhaa. On tarkattava taaksepäin kanoottia ja virtaa, välillä pujotettava köyttä jokeen kurkottelevien puiden alitse ja takaa, samalla kuljettava eteenpäin ja katsottava mihin astuu. Kaikki tämä onnistuu yhtä aikaa, kun luo tilakäsityksen tapahtumista edessä ja takana — vilkaisee vuoroin eteen, vuoroin taakse.

Erästä pitkää koskea olimme nousseet eri tavoin jo tunnin. Kuulin edestä huudon: Janne, kanootti nurin. Katsoin eteen, Tuomaksen kanootti kaatunut. Katsoin taakse, oma kanootti vakaa. Kiinnitin köydet kohdalla olevaan koivuun. Nurin menneestä kanootista alkoi purkautua varusteita. Ensimmäisen suuren säkin sain kiinni kurottaen. Toinen säkki ui virran toista puolta.

Alkoi juoksu alavirtaan. Varustesäkki kiersi kiviä, laski putouksia, pienempiä ja isompia. IV-luokan putouksessakaan se ei pitkään pyörinyt vaan jatkoi eteenpäin. Välillä pääsin kassin rinnalle, välillä jäin jälkeen, kunnes kassi saapui 600 metrin jälkeen suvantoon lipuen hitaasti kohti seuraavaa virtapaikkaa. Nostin maasta pitkän koivunrungon, joka katkesi, kun yritin kurottaa kassia. Tuomas ehti paikalle ja teki väistämättömän: loikkasi veteen.

Varustekassi pelastettu!

Se olisi yhtä hyvin voinut sattua minulle, mietin. Kun nousee liki tulvassa olevaa Käkkälöjokea vastaan, myös (vaarattoman näköisissä) sivuaalloissa on kanootin kippaava voima.

Sivumennen sanoen kaikki kassimme ovat vedenpitäviä. Mitään ikäviä seurauksia ei kassin ulkopinnan kastumisesta koitunut. Tuomas kuitenkin menetti toisen melansa virtaan — ikävä seikka, joka ei silti jatkoa haitannut, varamela on aina mukana. Jotta tällaista ei enää tapahtuisi, köytimme varusteemme entistä paremmin ja vedimme kanootit maan kautta entistä herkemmin.

GPS-paikanninta katsoen päivän keskimääräinen matkavauhti oli pelottavan hidas = tänään kuudessa tunnissa 5 km = 0,8 km/h. Toisaalta nousua oli tehty liki 30 metriä. Karttaa silmäämällä oli selvää, että melonta helpottuu pian, sillä korkeuskäyrien välimatkat kasvavat. Näin kävikin. Alla kuvattu kilometrin suora puuduttaa — paitsi tällä kerralla se oli nautinto, kun ei koskia näkynyt.

Saavuimme Käkkälöjoen meanderoivalle osuudelle, josta tämän artikkelin ensimmäinen kuva oli. Kahvitauko.

Mutkitteleva joki on kaunis (alla sama mutka kuin edellä).

Tällaisia kohtia oli useita, kun vain viitsi kiivetä hiekkavallin päälle. Alla olevan kohdan karttalinkki.

Päivän tavoite oli nousta Naltijärven autiotupaan [karttalinkki]. Se toteutui.

Eilen ja tänään yhteensä 13 tuntia aktiivista etenemistä joella = 21 km. Samalla oli löytynyt päivärytmi, jota noudatimme jatkossa:

• Vesille viimeistään klo 9. Melontaa/uittoa/raahausta/kantamista vähintään 3 tuntia klo 12 asti. Ruokailu.
• Melontaa 3 tuntia. Kahvitauko.
• Melontaa vähintään 3 tuntia. Leiriytyminen.

Etenimme joka päivä 9-10 tuntia.

Autiotuvalle tuli illaksi myös paikallinen kalamies mönkijällä. Tilaa tuvassa riittää 8-10 nukkujalle. Hän oli viimeinen tyyppi, jonka näimme 4 päivään.

Keskiviikko 4.6.2014

Naltijärven autiotuvalla vietetyn yön jälkeen lähdimme jälleen nousemaan Käkkälöjokea. Siirryimme pian kanootin levyiseen puroon, jota pitkin nousimme kohti Fielmasjärveä [karttalinkki].

Meanderointia.

Jotkut mutkat ovat liki järjettömiä. Alla olevassa tilanteessa 60 metriä melomalla on edetty 3 metriä ja noustu 3 cm.

Viimeisen 500 metrin matkalla puro pakkautuu pajujen väliin.

Mutta Fielmasjärvi saavutetaan.

Kevään viimeinen jäälautta Fielmasjärven saaren edessä.

Fielmasjärveltä alkoi kantaminen [karttalinkki]. Molemmilla oli 2 suurta varustekassia: toinen selkään, toinen vatsaan.

Sitten kanootit. Jos maasto ei ollut kivistä, kumpikin veti kanoottiaan. Jos oli kivistä, improvisoitiin alla kuvattu kantokeino (kuvan tilanteesta kesti minuutin, niin minäkin lisäsin kantolängen niskan taakse).

Julkaisen samantien GPS-reittimme vedenjakajan yli, josta selviää, miksi kanootteja ei heti Fielmasjärvellä purettu pakettiin (keltainen melontaa, punainen kantamista/raahaamista).

Hyödynsimme monia välijärviä. Liiankin monia, sillä meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa mistä kannetaan ja mitä melotaan, kunhan päästään Ahvenjärven kautta Norjaan. Niinpä jouduimme mm. seuraavaan sinänsä kauniiseen pieneen järveen [karttalinkki].

Hommassa ei ollut järkeä, sillä järven tai lammen reunat olivat kraaterimaisen jyrkät. Vei enemmän aikaa ja energiaa laskeutua siihen ja nousta ylös kuin jos olisi kiertänyt sen.

Ahvenjärvellä ohitimme lukitun rajavartioaseman, jonka tehtävä tuli päätökseen 2005, kun Schengenin sopimus astui voimaan. Asema on yhä ulkoisesti tällingissä ja mikä ettei olisi — onhan se upealla paikalla ja voi toimia vaikkapa herrojen kalastustukikohtana (monkijäura johtaa pihalle).

Lopulta Suomen ja Norjan raja. Se on myös poroaita.

Aidan reunan alta työnsimme tavarat Norjaan ja edelleen Norjan latvajärvelle — siis Ylä-Inarijoen kansallispuistoon, Øvre Anárjohka nasjonalpark [Wikipedia].

Latvajärveen emme voineet kanoottejamme laskea, sillä olimme siirtymässä Itämereen laskevasta vesistöstä Jäämereen laskevaan vesistöön. On olemassa riski, että levitämme Gyrodactylus salaris -lohiloisen Kemijoen kaloista Tenojokeen.

Siis kanootteja desinfioimaan [karttalinkki missä tämä tehtiin]: 1 = Virkon S desinfiointijauhetta purkissa. 2 = Noin ruokalusikallinen litran purkkiin, siis 15 millilitraa. 3 = Purkki täytetään purovedellä, näin saadaan 1,5 % liuos (1 % liuos riittäisi). 4 = Sekoitus. 5 = Kaadetaan nurin käännetyn kanootin pohjaan. 6 =Levitellään esim. sienellä. 7 = Käännetään kanootti ja tyhjennetään reunat. 8 = Sivellään kaikki poimut. 9 = Jos ainetta jää yli, kaadetaan maahan, ei suoraan vesistöön. (Litra ainetta riitti molemmille kanooteille.)

Oliko tässä järkeä? Ei minkäänlaista.

• Päivä oli aurinkoinen, lämpötila 28 astetta. Lohiloinen kuolee pelkästään siitä hyvästä, että kanootit kuivuvat, kun niiden pinnat avataan aurinkoon.
• Lohiloinen elää Itämereen laskevien jokien kalojen iholla. Jos kalastaisimme ja käsittelisimme kalaa kanootissa, riski olisi olemassa. Mutta me emme kalastaneet.
• Riski toteutuisi käsittääkseni vain siten, että kala törmäisi kanootin pohjaan sellaisella voimalla, että yksi lohiloinen irtoaisi kalan nahasta ja tarttuisi kanoottiin, minkä jälkeen kanootin tämä kohta kannettaisiin märkänä seuraavaan vesistöön. Kuinka todennäköistä tämä on? Suurin piirtein nolla.

Oli miten oli. Desinfioin kanootin kuten ymmärsin, että se kuuluu tehdä. Jälkikäteen voi kysyä, eikö samoin pitäisi desinfioida melat, saappaat, varustesäkit, kanootinkuivausrätit, melontahanskat, kastuneet hihat, vesipullot, GPS-paikannin, kamerapussi, kanootissa esillä oleva kartta, jne. Johonkin raja on vedettävä. Ei riekkoja ja hirviäkään voi kieltää siirtymästä vesistöstä toiseen (poroja voi, aitojen avulla).

Tähän asiaan haluaisin jonkun arvovaltaisen ja/tai asiantuntevan kommentin! (Jos en saa, jatkan desinfiointia. Virkon S:ää riittää 60 seuraavalle vedenjakajan ylitykselle, siis loppuelämäksi.)

Mitä seuraavaksi? Emme jatkaneet melontaa, koska arvelin Norjan latvajärvestä alkavan puron liian hentoiseksi. Alla kuva kanjonista, jonka pohjalla latvajärvestä alkava puro virtaa.

Tavoite oli siirtää kanootit ja leiri (kanjonin oikeaa laitaa, siis etelälaitaa) Gallojohkalle, josta jatkaa seuraavana päivänä melontaa. Olimme aika lailla poikki 28 asteen helteessä, niin vain purimme kanootit ja kannoimme ne 2,5 km Gallojohkalle — samalla katsellen kaukaisuuden tuntureita, joilla tulisimme parin päivän kuluttua vierailemaan.

Tuomas kysyi, onko minulla PLB-hätälähetin mukana, jos hän vaikka kompastuu kanoottia kantaessa? (Hätälähettimestä olen kertonut tässä artikkelissa.) Ei ollut. Säilytin hätälähetintä vaatelaukun taskussa koko reissun ajan ja sinne se unohtui. Noh, muistin sentään ottaa sen mukaan, kun kävimme tulevina päivinä huiputtamassa tuntureita.

Palasimme takaisin latvajärvelle, jonne pystytimme teltat.

Retken suunnitellusta ihanneaikataulusta oli jääty 3 tuntia. Mutta olimme sentään Norjassa ja vedenjakaja ylitetty, mikä tuntui hyvältä.

Tähän päättyy Käkkälö-Kietsimäjoen retkiartikkelin osa 1. Miten retki jatkui alavirtaan 5.-9.6.2014, siitä kerron artikkelin osassa 2: Kietsimäjokea alas.