Bartle Frere Track 8.-9.11.2012

Kokosin torstaiaamuna 8.11.2012 teltan ynnä muut retkitavarat reppuun ja lähdin bussipysäkille. Loput kamat jätin Cairns Holiday Parkin respaan talteen. Paikallisbussilla pääsin keskusbussiasemalle, josta Greyhound otti kyytiin ja jätti minut Babinda-nimiseen pieneen kylään. Tästä eteenpäin luotin onneeni, ja kun kysyin bussin pysähtymispaikalla olleelta mieheltä veisikö hän minut Josephine Fallsille, niin ilmeni, että hän on vasta eläköitynyt taksikuski.

Maksoin 30 Australian dollaria matkasta. Samalla vaihdoin Morrisin kanssa puhelinnumeroa, jos tilanne kävisi sellaiseksi, että en patikoinnin jälkeen pääsisi Josephine Fallsilta pois, niin hän voisi auttaa.

Josephine Falls on paikallisten suosima luonnonuimala, jossa vesiputous pudottaa kirkkaanjuotavaa vuoristovettä uimarien päälle, jotka voivat uida monilla tasoilla olevissa altaissa. Tämä vivahteikas kuvaus perustuu kuitenkin pelkkiin mielikuviini, sillä en käynyt Josephine Fallsilla, vaan halusin lähteä toista polkua pitkin Mount Bartle Frerelle, Queenslandin osalvaltion korkeimmalle vuorelle.

Ennen kuin lähdin, jututin vielä kansallispuiston ruohoa leikkaavaa satunnaista työntekijää viime hetken olosuhteista. Halusin kysyä sitä, koska Bartle Frere Trackin opaslehtinen pelottelee, että a) tämä reitti on vain tosi hyväkuntoisille, sillä nousua polun alusta huipulle on yli 1500 metriä, b) tälle polulle ei pidä lähteä yksin, c) täällä on hitosti verta imeviä iilimatoja (joita olen kyllä kokenut ennenkin ja ne eivät ole myrkyllisiä), sekä d) täällä on stinging tree -puita, joiden sydämen muotoisten lehtien karvat mennessään ihmisen ihon läpi vaikuttavat haitallisesti tai kuolettavasti ihmisen keskushermostoon. Puiston työntekijä sanoi, että reitti pitäisi olla hyvässä kunnossa, joskaan sitä ei ole kuukauteen tarkistettu ja stinging treet on raivattu polun vierestä pois. Näillä eväillä lähdin matkaan liki 30 asteen helteessä.

Alkumatkasta näin useita kasveja, joissa oli sydämen muotoisia lehtiä. Päättelin, että stinging tree ei ole ainoa sydämen muotoinen eikä kaikkea sydämen muotoa pidä siksi kauhistella. En kuitenkaan kosketellutkaan niitä sydämen muotoisia.

1,5 tunnin päästä saavuin Big Rock Camppiin, johon pystytin teltan.

Tilaa olisi toisellekin teltalle, sen jälkeen viidakko (lisäksi alempana polulla oli tilaa kahdelle lisäteltalle). Vieressä on vuolas puro, josta saa juomakelpoista vettä ja jonka kiviä aiemmat patikoijat ovat siirrelleet, jotta siihen on syntynyt monttu, johon mahtuu ukko kokonaan veden alle. Aah! Kastautumisen jälkeen huljutin vedessä myös hikisen paidan, väänsin liiat vedet pois ja vedin päälle. Aah!

Kyltti osoitti vasemmalle ”Broken Nose” ja oikealle ”Bartle Frere Summit”. Broken Nose on alueen toinen huippu ja matalampi, joten lähdin hetken kuluttua sinne. Reitti vaati välillä kaatuneiden puiden alittelua (ei paljon) eikä eksymisen vaaraa ollut, kun puissa oli oransseja kolmioita — ja sitä paitsi kaikkialla muualla viidakko.

Broken Nose on 962 metrin korkeudessa, seinämä putoaa suoraan alas. Ensimmäistä kertaa lähtöpaikan jälkeen en ole enää metsässä. Sää oli selkeä.

Palasin takaisin leiripaikalle, uin uudestaan (aah) ja siinä olikin tämä päivä. Mainittakoon, että iilimatoja meni sukkien läpi nilkkoihin noin 15. Jos joku ei niitä tunne, ne ovat ulkoasultaan ensin millimetrin paksuisia, liikkuvat kuin mittarimato ja käyvät sekunnissa kiinni ihoon, jonka jälkeen irti vetämiseen pitää käyttää hiukan voimaa (imu on kova). Verta imettyään ne ovat puolen sentin paksuisia ja on vaikea tunnistaa samaksi lajiksi. En laita kuvaa, mutta jos joku on kiinnostunut, lähetän kuvan verisistä nilkoistani.

Perjantaina 9.11.2012 heräsin varhain ja lähdin patikoimaan kohti Mount Bartle Frereä klo 5:50. Olin asettanut itselleni rajan, että nousen korkeintaan 3 tuntia tai klo 9 asti. Jos en ole huipulla, käännyn takaisin.

Eilisestä oppineena tein aika ajoin iilimatotarkistuksen ja nypin niitä pois (ei se paljon auttanut, verta vuodin jälleen, onneksi vain nilkoista). Reilun 2 tunnin jälkeen poistuin pitkästä aikaa metsästä. Huipun itäpuolinen leiri.

Majassa ei saa yöpyä vaan maastoon pitäisi laittaa teltta. Maja on hätätilanteita varten, jos joku pitää hakea pois helikopterilla (lähellä oli helikopterin laskeutumistasanne).

Jatkoin kohti huippua, mikä kävi hetken aikaa kivien yli pomppien. Reitin helpottamiseksi kivissä on kahvoja.

Top of Mt Bartle Frere. Highest peak in Queensland. 1622 metriä.

Kello oli 8:48 = olin alittanut 3 tunnin aikarajani 2 minuutilla. Huipullakin on metsää, mikä kertoo kuinka paljon täällä keskimäärin sataa (Australian sateisin paikka). Tänään ei satanut mutta maisemiakaan ei näkynyt viereiseltä näköalapaikalta, sumua.

Alas palatessa hämmästyin, kun kuulin ihmisten puhetta. Kaksi patikoijaa, australialainen ja uusseelantilainen, olivat lähteneet kapuamaan ylös samalla hetkellä kuin minä, mutta polun alusta. Kovakuntoisia kavereita. Kun 2 tunnin kuluttua palasin teltalleni, he olivat saamaisillaan minut kiinni.

Kuvassa miehet sekä vasemmalla uimamonttuni, jossa kävin jälleen kastautumassa. Aah.

Keräsin teltan reppuun ja lähdin patikoimaan kohti lähtöpistettä. Yöperhonen telttakankaassa.

Alla olevan sademetsän puulajin juurten erikoinen muoto johtuu ohuesta humuskerroksesta, jota nämä juuret paremmin hyödyntävät. Ja aboriginaalit tekivät kuulemma bumerangeja juuripuusta.

Palattuani takaisin Josephine Fallsin risteykseen ryhdyin miettimään miten pääsen takaisin Cairnsiin. Kaksi naista ja yksi mies tuli Josephine Fallsilta. Kysyin heiltä kyytiä ja tärppäsi. He olivat Brisbanesta matkalla kohti eclipse partyä johonkin Cairnsin pohjoispuolelle (olivat vain pysähtyneet uimaan). Kiitos vain!

Kuvasin autosta Broken Nosen (näkyy vasemmalla) ja Bartle Freren (keskellä, yhä pilvessä).

Vertailuksi Google Earthin 3D-kuva.

Vaikka tämä meni hienosti, en usko, että teen enää vastaavia patikointeja tällä Australian reissulla. Alan pikkuhiljaa odottaa muitakin suomalaisia tänne Cairnsiin.