Pluto-planeetalle ja takaisin – seikkailu Aleksanteri Ahola-Valon myytin parissa

Aleksanteri Ahola-Valo [Wikipedia] oli suomalainen kuvataiteilija ja omaleimainen nero, joka alkoi pitää päiväkirjaa seitsenvuotiaana. Kahdeksan ikäisenä hän perusti koulun varattomille lapsille toimien mm. piirustuksen ja valistustuntien opettajana Inkerinmaan Vyiritsan kylässä 1900-luvun alussa. Tästä kaikesta hän kertoo seikkaperäisesti 1990-luvulla julkaistuissa Koulupojan päiväkirjoissa.

Kuinka minä sivusin Aleksanteri Ahola-Valon elämää vuonna 1996, siitä olen ohimennen maininnut vain tuttaville. Tässä kirjoitettuna koko salapoliisitarina, joka ei ole retkeilyä kuten tässä blogissa yleensä, mutta kunnon seikkailu joka tapauksessa.

Ennen kuin menen itse seikkailuun, lukijan on hyvä ymmärtää, että suhtauduin Ahola-Valoon syvällä kunnioituksella.

Kunnioitus perustui ensin Helsingin Sanomien lehtijuttuihin kuten kulttuurisivujen artikkeleihin Vuosisadan mies, Koulupojan päiväkirjan osan 3 kirja-arvosteluun sekä 95-vuotishaastatteluun. Hyvin poikkeuksellinen ihminen ja elämäntarina, ajattelin.

Aleksanteri myy kirjoja messuilla

Helsingin Sanomien artikkelit herättivät myös äitini uteliaisuuden. Olimme keskustelleet Aleksanteri Ahola-Valosta.

Elokuussa 1995 äiti mainitsi tavanneensa Aleksanteri Ahola-Valon Hengen ja tiedon messuilla Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Menin paikalle. Ahola-Valo istui kolmannessa kerroksessa käytävän varrella pienen pöydän ääressä myymässä kirjojaan. Lyhyen ystävällisen keskustelun jälkeen ostin valkohapsiselta terävältä vanhukselta Koulupojan päiväkirjan osan 1. Sain siihen uljaan omistuskirjoituksen: ”Elämänarvoja tullaan ymmärtämään ihmiskunnan siirtyessä järkiperäisyyden aikakaudelle, Aleksanteri Ahola-Valo 15.10.1995”.

Luin kirjan parissa päivässä. Ihailin nuoren pojan kypsää seikkaperäistä kuvausta tsaarinaikaisesta huvilayhdyskunnasta, joka oli yhtä aikaa paha (perheväkivalta, juoppous, aikuisten mielivalta, köyhyys, tietämättömyys) ja hyvä (kylän lapsien ihanteellisuus parantaa elinolosuhteita yhdessä myötätuntoisten aikuisten kanssa).

Tilasin Aleksanteri Ahola-Valon elämäntyötä suojelevasta Elpo ry:stä Koulupojan päiväkirjojen osat 2 ja 3.

Katkelma, Koulupojan päiväkirjan osa 3, sivut 142–143:

24. marraskuuta 1909

Z-koululla [=Zemstvon virallinen kansakoulu, jota Aleksanteri kävi, kun ei ollut opettamassa lasten perustamassa koulussa] valistustuntimme oli Lidia Gonsovskajan huolena. Hän johdatti meidät pois planeetaltamme kauas avaraan loppumattomuuteen. Lidia oli jo kaksi kuukautta tutkinut tähtitiedettä. No olipa ahkera! Nyt hän purki aivolastinsa niin innokkaasti, että sai meidät kaikki temmattua mukaansa. Yksinpä jo Jupiter ja kaikki sen kuut, joilla kaikilla on oma ratansa… Ne kiertävät hyvässä sovussa, kuten Lidia sanoi, että eivät tule koskaan kolahduksiin toistensa kanssa. Kaksi pienempää kuuta ovat Jupiterista kaikkein läheisimmillä radoilla ja muut kauempana. On antanut Lidian kertomistaidoillaan sellaisen mielenkiinnon, että oli hauskempi seurata hänen selitystään kuin olla teatterissa. Sitten ne muut aurinkokuntamme planeetat – Mars, Venus ja Saturnus ja Merkurius. Hän kertoi lukeneensa ja kirjoittaneensa vain sen minkä luuli meitä kaikkein enemmän kiinnostavan.

LyM [=Lydmila Kusmina, Aleksanterin yksityisopettaja] on minulle selittänyt aurinkokuntarakennetta, mutta se on ollut kovin ylimalkaista ja nyt Lidia Gonsovskajan erikoisesti huolella valmentama oppitunti on suurempi arvoltaan.

Niitä kirjoja haluaisin tutkimalla lukea saadakseni perusteellisempia tietoja. Haluaisin myös käydä tähtitieteellisessä tornissa ja kaukoputkella nähdä nuo planeetat.

Tänään olen tykkänään tuon asian lumoissa enkä jaksa muuta ajatellakaan.

25. marraskuuta 1909

Ei mikään minua kiinnosta kuin planeettojen tutkiminen. Pappa kysyi aamiaispöydässä minulta:

— Ali, etkö sinä kuullut mitä sanoin, mikä sinua vaivaa? Vastaa kun kysyin äsken.

— Minä ajattelin tähtiä… siksi en kuullut mitä pappa sanoi.

— Mitäs niistä ajatella jos on käytännöllistä ajateltavaa.

— Mutta jos pappa tai kuka hyvänsä olisi kuullut aurinkokuntamme oppitunnin Gonsovskajan johtamana, niin olisi samaa nyt ajatteleva… Esimerkiksi jos maa kulkee auringon ympäri yhden vuoden ajan, niin etäisin planeetta Pluto tarvitsee 247,7 vuotta, Neptun 164,79 vuotta. Mutta Merkurius pyyhältää auringon ympäri vain neljässä kuukaudessa ja Venus vajaassa puolessa vuodessa. Eikö se ole jo ihmeellistä, että tekee mieli tutkia kaikkien planeettojen etäisyydet niin auringosta kuin toisistaan.

Pappa kuunteli selitystäni ja sanoi:

— Se on geodesiaa ja vaatii astronomeilta monta kertaa enemmän aikaa kuin on ihmisen pisin elämän aika ja ei sittenkään kaikki tule tutkituksi. Parempi on kun ei sillä vaivaa päätään. Maailmassa, tällä planeetallamme, eivät asiamme ole hyvin ja ensin on ne järjestettävä kuntoon ennen kuin alkaa perusteellisemmin tutkia muita planeettoja. Se asia, jota et kuullut kun sanoin oli:
— Kun oli se hirmumyrsky, niin palokuntalaiset olivat liikkeellä auttamassa ihmisiä, kävivät talosta taloon etsimässä autettavia. Tulivatpa meillekin. Palopäällikkö kun näki kouluhuoneen kamina-laitteet [=lasten omatoimikoulua pidettiin heillä kotona], niin hän ei hyväksynyt sen pellin kokoa ja määräsi sinne eteen laitettavaksi uuden pellin kamiinan eteen. Kooltaan sen on oltava 28 tuumaa leveä ja 20 tuumaa kamiinasta ulospäin. Olen jo teettänyt peltisepällä sen ja vienyt naulattavaksi paikoilleen, mutta en ole vielä kerennyt, niin annan sen tehdä pojille käsityötunnillanne. Ottakaa se entinen lattiasta irti ja viekää ylisille.

— Hyvä, teemme sen…

— Tähtitiedettä jatketaan vasta sitten kun tämän maailman muut hommat tulevat hyvään järjestykseen.

Tuo oli Koulupojan päiväkirjoille tyypillisen elävää ihmissuhdeverkoston kuvausta, mutta olin ällikällä lyöty. Harrastan tähtitiedettä, joten muistin, että Pluto löydettiin 1930. Avasin tietosanakirjan ja varmistin: Clyde Tombaugh löysi Pluton Arizonassa vuonna 1930. Pluton kiertoaika auringon ympäri on 248 vuotta. Miten on mahdollista, että Aleksanteri Ahola-Valo ilmoittaa marraskuussa 1909 Pluton kiertoajan täsmälleen oikein?

Päiväkirjan sisältöä on korjailtu jälkikäteen, päättelin. Koulupojan päiväkirjan osan 1 saatesanoissa kerrotaan mm. näin (sivu 29):

Päiväkirjat on tahdottu säilyttää mahdollisiman tarkkaan alkuperäisessä muodossaan. Vain niissä kohdin, joissa ajatuksen ymmärtäminen olisi ollut vaikeaa, on suoritettu pieniä korjauksia esim. katkaisemalla virke tai selkiyttämällä ajatusta pienin muutoksin. Joskus on kirjoitettu sulkuihin.

Luettavuuden parantamiseksi on -t ja -d äänteet muutettu nykykielen mukaiseen asuun. Esim. hyötyksesi = hyödyksesi ja sädeitään = säteitään.

Airi Valve [joka teki päiväkirjojen puhtaaksikirjoituksen Aleksanterin kanssa ja kirjoitti osan 1 saatetekstin]

Kirje Aleksanterille

Päätin kirjoittaa Aleksanteri Ahola-Valolle kirjeen. Tunsin jo tuolloin hampurilaisperiaatteen: ensin hyvää palautetta, sitten kritiikkiä ja kysymyksiä, lopuksi positiivista ja kiitos (=keskikohdan kritiikki on pihvi, joka reunustetaan pullalla, jotta asia ei tunnu hyökkäävältä).

Kirje ei ole säilynyt, mutta (1) kehuin vuolaasti Aleksanteri Ahola-Valon elämänmakuisia kirjoja, joiden ihanteissa on annettavaa paitsi minulle myös yleisesti kyyniseen aikaamme, (2) kysyin aiemmin mainittua Pluto-seikkaa ja aprikoin, eikö olisi ollut viisaampaa tunnustaa saatesanoissa, että kirjassa ei ole pelkästään ”pieniä korjauksia”, vaan on myös tehty asialisäyksiä, sillä eihän ole mahdollista tietää Pluto-planeetasta vuonna 1909, kun se löydettiin vasta 1930, (3) lopuksi kiitin vielä kerran antoisasta lukukokemuksesta ja toivoin kirjoille menestystä sekä Aleksanterille hyvää terveyttä.

 

Kului viikko, kunnes sain vastauksen. Kirjeen lähettäjä oli Risto Suvanto, Elpo ry:n puheenjohtaja, jolle Aleksanteri oli näyttänyt lähettämääni kirjettä (Elpo ry on Aleksanteri Ahola-Valon elämäntyötä suojeleva yhdistys). Risto Suvanto kertoi tutkineensa asiaa ja tulleensa samaan johtopäätökseen: tässä on outo ristiriita, sillä alkuperäisessä päiväkirjavihkossa (jonka hän oli tarkistanut) luki sanasta sanaan se, mitä oli painettu Koulupojan päiväkirjan osan 3 sivuille 142–143 (ainoastaan kirjoitusasu oli erilainen: ”Pluton”). Kun puheenjohtaja Suvanto kysyi asiaa Aleksanterilta, tämä oli vastannut, että näin Lidia Gonsovskaja oli puhunut.

Olin ällikällä lyöty.

 

Maailma tunsi ”Hitlerin päiväkirjat”, jotka länsisaksalainen Stern -viikkolehti osti aitoina ja aloitti niiden julkaisun vuonna 1983. Se oli sensaatio, mutta vielä suurempi sensaatio oli, että päiväkirjat paljastuivat pian huijaukseksi, jonka takana oli etevä väärentäjä Korad Kujau.

Ovatko Koulupojan päiväkirjat nerokas väärennös? Milloin ne oli kirjoitettu? Oliko edes ollut olemassa sitä maailmaa, josta päiväkirjat kertoivat? Minä, joka ihailin näitä kirjoja ja yhtä lailla Aleksanteri Ahola-Valoa, en totisesti olisi halunnut ottaa tehtäväkseni paljastaa miestä petkuttajaksi.

Elpo ry:n puheenjohtaja Risto Suvanto oli arvannut, mihin tämä ajatusleikki johtaa. Niinpä hän mainitsi kirjeessään myös sen, että lasten 1908 Inkerinmaan Vyiritsaan perustaman koulun olemassaolo oli dokumentoitu muissa lähteissä. Ainakin se oli ollut olemassa.

Vasen: Tulevan maailman ihmisen monumentti
Oikea: Sininen sieluni luovuuden portailla, Kristus tyynnyttää myrskyn

Yhdeksännen planeetan etsinnät

Tuohon aikaan ei ollut Wikipediaa asioiden nopeaa tarkistamista varten. Matkustin Helsingin pääkirjastoon, joka tuolloin sijaitsi Pasilassa. Etsin luettavaksi Encyclopedia Britannican – se oli paksuin ja paras tietosanakirja, joka tuolloin tiedettiin. (Nykyisin Wikipediassa on toki seikkaperäinen artikkeli Plutosta.)

Kirjain P niin kuin Pluto.

Encyclopedia Britannican artikkeli kertoi Percival Lowellista, amerikkalaisesta tähtitieteilijästä, joka oli perustanut observatorion Arizonan Flagstaffiin. Vuonna 1905 hän ryhtyi etsimään Neptunuksen takaa yhdeksättä planeettaa, jonka olemassaolo oletettiin Neptunuksen kiertoradassa havaittujen poikkeamien perusteella. Lowell teki ratalaskelmia ja tiedotti niistä muille observatorioille ympäri maailmaa. Tähtivalokuvaukseen perustuvat etsinnät huipentuivat Arizonassa 1914–1915, mutta mitään ei löytynyt.

Percival Lowell kuoli 1916. Yhdeksännen planeetan etsintä keskeytyi. Myöhemmin etsintää jatkettiin, kunnes Clyde Tombaugh löysi sen 18.2.1930 samaisessa Flagstaffin observatoriossa, jossa Percival Lowell oli aiemmin työskennellyt.

Tuo oli lyhennelmä artikkelin sisällöstä, ja se herätti mielenkiintoni. Jos kerran Percival Lowell aloitti Planeetta X:n (kuten hän yhdeksättä planeettaa kutsui) etsinnät 1905, niin se tarkoittaa, että Aleksanterin kirjoittaman päiväkirjasivun aikaan 25.11.1909 on ollut aavistus, että yhdeksäs planeetta saattaa olla siellä jossain.

Tieto Aleksanterin päiväkirjaan tuli Lidia Gonsovskajalta Zemstvon koulun valistustunnilla. Kuinka hän on voinut tietää marraskuussa 1909 Inkerinmaan Vyiritsan kylässä ratalaskelmista, jotka on tehty Arizonassa toisella puolella maapalloa?

Siihenkin on selitys. Lidian isä oli Pietarin observatorion johtaja. Kun Aleksanteri kertoo, että ”Lidia oli jo kaksi kuukautta tutkinut tähtitiedettä”, niin sen hän on tehnyt isänsä johdolla. Jos Percival Lowell on tiedottanut ratalaskelmistaan ympäri maapalloa, niin Pietarin observatorion johtaja on taatusti ollut postituslistalla. Kirjeessä on ollut pyyntö osallistua uuden planeetan etsintään sekä epäilemättä myös alustavia laskelmia kiertoajasta ja suotuisista etsintäpaikoista tähtitaivaalla.

Palataan Aleksanterin päiväkirjaan, jossa hän kirjoittaa: ”jos maa kulkee auringon ympäri yhden vuoden ajan, niin etäisin planeetta Pluto tarvitsee 247,7 vuotta”. Tämä on kirjoitettu varmana tietona – ei ennakoituna laskelmana. Välissä on siis ollut myös rikkinäinen puhelin. Kun tieto on kulkenut Lidian isältä Lidialle ja edelleen Aleksanterille Zemstvon koulun valistustunnilla, niin joko Lidia tai Aleksanteri on ymmärtänyt väärin, että planeetta olisi jo löytynyt.

Entä voimmeko olla varmoja, että Lowellin laskelmissa ennakoitiin nimenomaan 247,7 vuoden kiertoaikaa? Kaipa voimme, sillä englanninkielisessä Wikipediassa lukee:

Lowell had made a prediction of Planet X’s orbit and position in 1915 that was fairly close to Pluto’s actual orbit and its position at that time; Ernest W. Brown concluded soon after Pluto’s discovery that this was a coincidence.

 

Vielä yksi asia vaivasi mieltäni. Kuinka Aleksanteri Ahola-Valo on voinut kertoa planeetan nimen ”Pluto” (tai ”Pluton”) vuonna 1909? Planeettahan sai virallisen nimen vasta 1930, kun se oli löydetty.

Tähänkin löytyy selitys. Kun planeetta nimettiin Plutoksi, nimellä kunnioitettiin Percival Lowellia, jonka alkukirjaimet ovat ”PL”. Vaikka Encyclopedia Britannica tai Wikipedia-artikkeli ei sellaisesta vihjaa, on mahdollista, että tiedottaessaan 1909 maailman observatorioita uuden planeetan etsinnästä Percival Lowell on jo tuossa vaiheessa (hieman omahyväisesti) leikitellyt tulevan planeetan nimellä. Ei liene monia antiikin jumalhahmoja, jonka nimi alkaa ”PL”? Pluto, roomalainen manalan ja sen rikkauksien jumala, on kenties ainoa? Tämän nimen Lidia on valistustunnilla päättänyt kertoa planeetan nimenä.

Selitys löytyi sittenkin. Huikeaa.

Laadin Risto Suvannolle kirjeen ja kerroin löydöksistä. Hän hyväksyi teoriani ja niin arvelin, että asia olisi loppuun käsitelty.

Hämeenlinnassa Aleksanterin vieraana

Äitini oli tammikuussa 1996 vieraana kotonani, kun puhelin soi. Nostin luurin ollen aikeissa kiittää puhelusta ja ehdottaa soittavani myöhemmin takaisin, kunnes kuulin langan toisesta päästä varovaisen äänen:

— Täällä puhuu Aleksanteri Ahola-Valo.

Mitä ihmettä? Terästin kuuloani.

Aleksanteri kiitti lähettämästäni kirjeestä, jonka oli lukenut moneen kertaan. Hän kehui käsialaa (olin kirjoittanut käsin). Sitten tuli jysäys:

— Sinä tunnut rehelliseltä ihmiseltä. Saanko tehdä sinulle ehdotuksen? En oikein luota ympärilläni oleviin ihmisiin. Olen luonut elämässäni 10 tuhatta taideteosta. Haluaisitko sinä omaksesi ne kaikki? Haluaisitko ryhtyä elämäntyötäni suojelemaan?

Minulla ei ollut minkäänlaista kapasiteettia reagoida järkevästi tällaiseen kysymykseen.

Tajusin hämärästi, että Aleksanteri testaa minua. Tajusin, että kirjeeni perusteella hän on kuvitellut minulle ideaalisen luonteen ja nyt vertaa minua niihin viisaisiin ihanteellisiin lapsiin, joiden kanssa hän perusti koulun 1908 kamppaillakseen maailman paheita vastaan.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että Aleksanteri Ahola-Valo tosiaan testasi ihmisiä tällä tavoin löytääkseen luotettavia yhteistyökumppaneita. En ollut ainoa, mutta tuossa vaiheessa en sitä tiennyt.

Kieltäydyin ehdotuksesta hämmentyneenä. Tämän jälkeen Aleksanteri pyysi minua vierailemaan luonaan Hämeenlinnassa. Siihen oli helpompi suostua. Sovimme päivän, jolloin se tapahtuisi.

Hyvästelimme. Laskin luurin paikoilleen sekavin ajatuksin.

 

Matkustin Hämeenlinnaan rautateitse seuraavalla viikolla. Aleksanteri oli asemalla vastassa taloudenhoitajansa kanssa. Kiersimme koko aamun ja päivän Hämeenlinnan verkatehtaassa, jossa Aleksanteri säilytti tuhansia taideteoksiaan. Kuuntelin lukemattomia tarinoita maalausten ja hänen suunnittelemiensa huonekalujen syntyprosesseista sekä lujaa vakaumusta, että maailma on hädässä, mutta yhä se saatetaan viisaalla rakkaudella pelastaa. ”Siihen on välineitä, niitä minä täällä kehitän. Ryhdy tekemään työtä kanssani.”

Tuon päivän yksityiskohdat olen suureksi osaksi unohtanut. Kuulemani kertomukset eivät liene ainutlaatuisia, sillä Ahola-Valo on taatusti lausunut samat asiat seikkaperäisemmin muille.

Joitakin muistumia:

Ruokaillessamme Aleksanteri alkoi puhua omistusta kieltä, jonka sanoi olevan ”krivitshiä” (kirjoitusasua korjattu – jälkeen päin saamani tiedon perusteella krivitsh on toinen valkovenäjän kielen päämurteista). Tämän kielen tai murteen hän oli oppinut Vitebskin taidekoulussa Valko-Venäjän alueella Neuvostoliitossa 1920-luvun alussa. Siis yksi monista keinoista, jolla hän koetti kaapata mielenkiintoni ja kokeilla uteliaisuuttani.

 

Paitsi että Aleksanteri Ahola-Valo kertoi elämästään ja esitteli eloisan innokkaasti taidettaan, hän toisinaan vajosi apeuteen ja moitti nykymaailmaa. Hän kertoi käyneensä katsomassa ”nykyteatteria”, joka oli ollut täynnä sekavuutta. Mitään huumoria ja hyödyllistä opettavaista ei näytelmä ollut sisältänyt. Esityksen jälkeen Ahola-Valo oli noussut seisomaan ja pyytänyt saada puhua ohjaajalle. Kun ohjaaja tuli esiin, alkoi Aleksanteri tivata syytä näkemälleen roskalle. Ohjaaja oli myötäillyt ja puolustellut, että tällaista nykyään halutaan katsoa (minkä jälkeen Aleksanteri voihki minulle kuinka typeräksi maailma on muuttunut).

 

Olin ottanut mukaan erään aiemmin piirtämäni jouluaiheisen sarjakuvan, jossa päähenkilö (tonttu) joutuu pahaan pulaan saamatta joulukiireisiltä ihmisiltä apua ja siksi päätyy yhä pahempiin ongelmiin (esim. jää lojumaan ojaan juotuaan liikaa hänelle janoon tarjottua alkoholia), kunnes lopussa kohtaa ystävällisen vanhan rouvan, joka auttaa tontun raiteilleen. Kun luin sarjakuvan Ahola-Valolle, tämä eläytyi sarjakuvaan syvästi kuin näkisi itsensä potkittuna tonttuna. (Olen myöhemmin ymmärtänyt, että Aleksanteri tosiaan säilytti kokemuksellisen herkkyytensä loppuun asti. Hän ei teeskennellyt.)

Palasin junalla Helsinkiin. En tarttunut syöttiin. En osannut tarttua. Olin alakuloinen, sillä olisin halunnut osata enemmän, edes jotenkin.

Aleksanteri Ahola-Valo kuoli 97 vuoden ikäisenä 15.9.1997. Kirjoitin Helsingin kaupungin taidemuseossa 1998 pidetyn näyttelyn vieraskirjaan muistovärssyn: Hän yritti saada maailman järjestykseen, mutta maailma vikuroi eikä totellut.

Jos Aleksanteri Ahola-Valo eläisi tässä ajassa, mitä paheita vastaan hän taistelisi? Mitä välineitä käyttäisi, miten onnistuisi? Vastaus: ei onnistuisi alkuunkaan!

Nykyajan mielipidevaikuttajia ovat persoonat, jotka ..

[a] rakentavat itselleen mielenkiintoisen brändin ja
[b] selvittävät, mikä parhaiten kohdeyleisöön uppoaa, jotta
[c] voivat viestiä brändinsä kautta koukuttavia tarinoita
[d] saavuttaakseen sen, mitä he pohjimmiltaan tavoittelevat.

Aleksanteri Ahola-Valo ei osannut viestiä [abcd] – etenkin kohta [b] häneltä vanhemmalla iällä puuttui. Hän esitti ajatuksensa useimmiten suoraan ja vaikutti kummajaiselta. Jos asiana oli paheksua jotakin, hän vaikutti peräti jyrkältä moralistilta. Moralisointi puolestaan on nykymaailmassa pahin synti, minkä keskusteleva ihminen saattaa tehdä. Sellainen ajautuu armotta marginaaliin.

 

Aleksanteri Ahola-Valo piti tärkeimpänä elämäntyönään EA-evohomologiaa, ihmisen edistystiedettä, joka on ajatusrakennelma ja työkalupakki, jonka avulla yksilö voi kehittää itseään, ja jonka kautta maailmasta tulee kaikille parempi paikka elää.

 

Ahola-Valo pettyi, kun ihmiset eivät ottaneet teoriaa vastaan, mutta tavatessamme piti yhä mahdollisena, että tietokoneiden kehitys tuo AE-evohomologian kaikkien saataville.

Uteliaisuuttani olen jälkikäteen tutustunut EA-evohomologian ajatusmaailmaan ja työkaluihin kuten ”ajastolistoihin”. Mallissa on kiehtovia luokitteluita, mutta mitään sellaista yleispätevää väkevää vipuvartta en siitä löydä, jolla voisin kammeta maailman raiteilleen. (Googlen kalenteri on nykyajan ”ajastolista”, muttei toki rakenteisesti yhtä monipuolinen kuin Ahola-Valon A2-kokoinen paperilakana, johon mahtuu 3 kuukautta tarkasti luokiteltua tietoa – 15 minuutin tarkkuudella.)

 

Kun Gallen-Kallelan museossa Tarvaspäässä avattiin 20.9.2019 näyttely Tie arvoelämään – Aleksanteri Ahola-Valo, Risto Suvanto piti siellä kirkkaan puheen, joka avasi minulle vielä yhden täydentävän näkökulman tähän merkittävään mieheen.

Aleksanteri Ahola-Valo eli parhaat vuotensa 7–13 vuotiaana (1907–1913), jolloin monet tulevaisuudenuskoiset aatevirtaukset siivittivät lapsien yhteistoimintaa Inkerinmaan pienessä kyläyhteisössä. Samankaltaista ihanteellista henkistä yhteisöä hän etsi koko elämänsä sitä löytämättä – Suomessa kun on aina ollut tärkeämpää rakentaa konkreettista eikä ”pilvilinnoja”.

Risto Suvanto oli Suomessa kenties ensimmäinen, joka oivalsi 1981 Aleksanteri Ahola-Valon elämäntyön monitahoisen suuruuden. Hänen jälkeensä tuli muita – pieni joukko hyviä ihmisiä –, joiden avulla Ahola-Valon elämäntyöstä voitiin tallentaa jälkipolville edes pääosa.

Vaikka Ahola-Valo teki elämäntyönsä kuvataitelijana ja itseoppineena tiedemiehenä, hänen elämänsä ylittämätön ja valloittavin osa on Koulupojan päiväkirjat. Niihin tarttuessaan lukija lennähtää keskelle 1900-luvun alun suomalaisvenäläisen huvilayhdyskunnan tapahtumia tutustuen lukuisiin erilaisiin persooniin (myönteisiin ja kielteisiin), joiden pyrkimyksiä Ahola-Valo kuvaa ytimekkäästi – ollen itse autofiktionsa energinen keskipiste.

Lopuksi

Kiitän Elpo ry:tä ja Risto Suvantoa Aleksanteri Ahola-Valon elämän vaiheiden ja teosten runsaasta dokumentoinnista, joista olen vuosien varrella saanut nauttia.

Syy tämän artikkelin kirjoittamiseen on puhaltaa samaan hiileen: omalta osalta dokumentoida ratkaisu siihen ajalliseen ristiriitaan, joka sisältyy Aleksanteri Ahola-Valon kirjoittamaan Koulupojan päiväkirjan osaan 3 koskien Pluto-planeettaa (nykyisin Pluton kategoria on tosin muutettu kääpiöplaneetaksi). Tuskin näet olen ainoa, joka tähän ristiriitaan kompastuu. Kun ristiriita on selvitetty, tämä kirjoitus voidaan vastaisuudessa linkittää kysyjälle.

Toinenkin syy tähän kirjoitukseen on. Haluan tässä tehdä pienen noston ja päivityksen Aleksanteri Ahola-Valon myyttiin, jonka syvin olemus on uskoakseni yhä kätketty – jollekulle tulevalle ahkeralle taidehistorian tutkijalle paljastettavaksi.