Vappumelonta 2019, Avokanoottiyhdistys Latvian Gaujajoella

Baltian vappuretki on Avokanoottiyhdistyksen perinne, jonka kutsuun vastasi vuonna 2019 kahdeksan melojaa (5 kanoottia). Kohteeksi valitsin tällä kertaa Gaujajoen alaosan Latviassa, joka samalla on Gaujan kansallispuiston sydänaluetta.

En voi kyllin korostaa, kuinka helposti käy nykyään jokiretken suunnittelu Baltiaan. Netistä löytyy Viron ja Latvian jokireittiopas, esim. Gaujan karttapohjainen kuvaus nähtävyyksineen ja leiripaikkoineen (Baltian jokien esitteet löytyvät myös pdf-muodossa).

Alla oleva kuva = leiripaikka aamuauringossa rauhallisesti virtaavan Gaujan varrella.

Päivittäisiin tunnelmiin.

Perjantai 26.4.2019

Kun vappupäivä 1.5.2019 osui keskiviikkoon, niin maanantai ja tiistai otettiin töistä vapaaksi. Kolme autoa matkustajineen (8 henkeä, 5 kanoottia) ylitti perjantaina Suomenlahden, jonka jälkeen ajoimme Valmieraan, Pohjois-Latvian suurimpaan kaupunkiin.

Majoituimme Bailin retkeilykeskuksen suureen mökkiin puolen yön korvilla. Mökin ovi oli auki, sillä Bailissa tiedettiin odottaa meitä (olin ottanut ennakkoon yhteyttä jokireittioppaasta löytämääni Bailin sähköpostiin ja sopinut asiasta).

Lauantai 27.4.2019

Aamu alkoi siirtymällä jonkin matkaa joen yläjuoksulle, sillä Baili itse on laskettelukeskus eikä sijaitse joen varrella.

Seuraavaksi tehtiin kolmen auton siirto-operaatio Gaujan alajuoksulle. Neljäntenä merta kohti ajoi Bailin henkilökunnan jäsen, jonka kyydissä 3 kuskia palasivat takaisin. Kaikki tämä sujui rutiinilla. Bailissa osataan järjestellä.

Kun odotteluaikaa joen varrella oli 3 tuntia, laitoin alulle hupifilmin kuvaukset. Pääosaan tuli Henri Modig ja filmin nimeksi ”Kanootin varustelua” – filmi alla, jos ei ole jo tuttu?

Näissä maisemissa aloitettiin melonta.

Gauja on Latvian pisin joki, 450 km. Sen rannoilla ei ole juuri kaupunkeja ja syy on maantieteellis-geologinen. Gauja on hiekkapohjainen ja sen reitti muuttuu aika ajoin suurilla tulvilla. Niinpä kaupunkeja ei rakenneta joen matalille penkoille, vaan sinne missä maasto kohoaa korkeammalle ja on turvassa joen suunnan muutoksilta (kuvassa infokyltin osa eräältä Gaujajoen varren leiripaikalta, kuva Henri Modig).

Myös satelliittikuvassa näkyy kuinka Gauja on rimpuillut virtaama-alueellaan edestakaisin.

Joen varrella on silti jotain muutakin kuin hiekkaa. Valmieran kaupungin kohdalla on koskipujottelurata, jossa keinotekoisten kivien joukossa on muutama aitokin kivi (kuva Henri Modig, joka oli etumelojani).

Pujotteluradan läpäisee helposti, sillä törmäily ei ole vaarallista – kepit ovat kevyttä puuta (kuva Henri Modig).

Sitten valokuvataan toisia.

Mainitsin aiemmin, että tulvien takia Gaujan välittömässä läheisyydessä ei ole kaupunkeja. Valmiera on tästä poikkeus, sillä sen ranta kohoaa heti joen vieressä 20 metriä (=ei pelkoa, että joki jyrää yli).

Koska minä tai Henri emme valokuvanneet itseämme, alla Suvi Marttisen valokuva, jossa on kumikanoottimme. (Henri ilman paitaa, sillä lauantai oli todella kuuma, +24 astetta.)

Valmieran jälkeen alkaa Gaujan kansallispuisto, jonka alueella Gauja virtaa 100 kilometriä (kuva Henri Modig).

Gaujan kansallispuiston visuaalista herkkua ovat 400 miljoonaa vuotta sitten (devonikaudella) syntyneet hiekkakiviseinämät.

Kunnon turistien tapaan nousimme kanooteista niitä tutkimaan.

Mielikuvitusta käyttäen hiekkakivessä voi nähdä ritarin ratsun selässä.

Tai egyptiläisen (tärveltyneen) sfinksin.

Yleensä hiekkakiviseinät ovat kuitenkin täynnä kirjoitusta tyyliin ”Kilroy kävi täällä”.

Se on hieman apeaa.

Kun materiaali on näin pehmeää ja muovattavaa, miksei tänne kutsuta kuvanveistäjää tekemään jotain oikeasti hienoa?

Oli miten oli, tämä Sietiniezis-paikka on valkoista hiekkakiveä ja sellaisena poikkeus Baltiassa. Yleensä hiekkakivi on punaista. Siksi tämä on oikeasti merkittävä paikka (paitsi että täynnä alkeellisia graffiteja).

Takaisin vesille. Kun jatkoimme melontaa, hiekkakivikalliot olivat jo vetäneet paikalle uusia turisteja.

Lauantain melonta oli kevyt 27 km (4 tuntia, virtaus auttaa). Pystytimme leirin paikkaan, jota Bailin päämies oli suositellut. Tämäkin on näet Baili-firman leiripaikka, josta maksoimme hänelle pienen palkkion.

Seurasimme illalla majavan liikkeitä joessa.

Sunnuntai 28.6.2019

Baltian vappumelonnan aikataulu on aina leppoisa. Matkaa tehdään 6–7 tuntia per päivä. Gaujalla on helppo taittaa tuossa ajassa yli 40 kilometriä, sillä joki itse virtaa 2–3 km/h.

Lisää leiripaikan ympäristöä. Tuon rakennuksen takanurkalla on vesivessa. Enemmän maksava voisi majoittua rakennukseen. Tammen vieressä mittatikkuna käsiään levittelee Pekka Koivukunnas.

Otin aamukuvan itsestäni omenapuun alla.

Taas vesille. Hiekkaa ja mäntyjä. Siinä Gaujan yleisin ilme.

Toinen ilmiö on tulvan tuomat puuröykkiöt hiekkaisilla jokisaarilla. Niitä ei ole kukaan pois korjaamassa tai juhannuksena polttamassa.

Sitten niitä punaisia hiekkakivikallioita.

Niitä on, erilaisia.

Nämä olivat vasta alkusoittoa.

Pian parkkeerasimme syömään paikkaan nimeltä Erglu cliffs, 700 metriä pitkä punainen hiekkakiviseinä, jonka päällä polku ja tasanteita maiseman katseluun.

Ennen kuin kipusin Erglu cliffsin päälle, kuvasin viittä latvialaista melomassa seinämän viimeisen osan ohi. (Gaujalla on paljon kanoottivuokraamoja ja aiemmin mainittu Bailikin on sellainen.)

Näkymä Erglu cliffsin reunalta. (Vedessä kumivene, melojat latvialaisia.)

Näkymä tasanteelta.

Panoraamanäkymä joen mutkaan (kuva Henri Modig).

Innostuin poseeraamaan (kuva Henri Modig).

Tule jo alas, muut huutavat.

Erglu cliffs vesiltä.

Sellainen se. Vaikuttava.

Baltian retkillä tärkeä houkute on se, että paikallisissa kylissä käydään ostamassa jäätelöä. Gaujalla se vie aikaa, koska (kuten todettu) kaupungit ja kylät eivät ole joen vieressä.

Lupaus on lupaus. Kun Cesisin kaupunki lähestyi, vesi herahti kielelle. Lähdettiin porukalla jäätelölle.

Ensimmäiset Cesisin talot saavutettiin kilometrin jälkeen. Jäätelökauppa löytyi, kun olimme kävelleet liki 2 km. On se sen arvoista.

Sivumennen sanoen yhtä pitkä patikointi toistui seuraavana päivänä, kun kävimme Siguldan kaupungin keskustassa (siellä myös lounastimme, kuvassa ravintola).

Tähän väliin kartta, josta ilmenee reitti sinisenä ja kaupunkien sijainnit (keltaiset ovat aiempina vappuina melottuja Baltian jokia).

Takaisin joelle. Mainitsin aiemmin, että Baili on talvella laskettelukeskus, joka vuokraa kesällä kanootteja. Myös Cesisin lähellä on laskettelutoimintaa jopa aivan joen vieressä (ja kanoottien vuokrausta).

Ennen iltaa vielä erikokoisia ja -muotoisia hiekkakiviä.

Amfiteatteri.

Hiekkakivien edessä niva.

Puun takaa.

Luola.

Punainen hiekkakivi on outoa suomalaiseen silmään, mutta siihenkin turtuu. Niinpä suureksi osaksi ohitimme seinämät nopeasti.

Siltoja Gaujan yli on vähän (40 km välein), mikä johtunee samasta asiasta kuin kylien harvalukuisuus: siltaa ei kannata rakentaa, jos joen reitti voi muuttua. Kevyempi ratkaisu on lossi, jollainen on tarjolla Ligatnen kaupungin lähellä.

Sunnuntaille kertyi 45 km melontaa (6,5 tuntia). Helppoa. Ei haasteita. Ei rankkasadetta. Ei kylmyyttä. Ei joen yli kaatuneita puita. Jos jotain ikävää, niin aurinkorasvaa piti lisätä tauolla.

Leiriytyminen ja kanootin nosto ylös (kuva Henri Modig).

Aukiolla on hyvin tilaa useammalle teltalle.

Iltanuotio.

Maanantai 29.4.2019

Melonta kohti merta jatkui. Ennen Siguldan kaupunkia ohitimme Turaidan linnan.

Ohitus tapahtuu useasti, sillä kun joki kääntyy ensin vasemmalle ja sitten oikealle, linna ilmestyy uudestaan – aivan metsän takana.

Linnan tornista voi vaikka vahtia jokiliikennettä. Viimeisen kerran se näkyi selän takana.

Retken suunnittelijana olin päättänyt, että kun saavutaan Siguldan sillalle, käydään kaupungilla syömässä.

Näin tehtiin. Ravintola löytyi 1,5 kilometrin etäisyydeltä joesta ja noin 100 metriä jokea korkeammalta.

Kahden tunnin jälkeen palattiin joelle ja todettiin, että joen voi ylittää myös köysiradan avulla.

Liput sillalla juhlistavat Latvian 100-vuotista itsenäisyyttä – ilmeisesti liputus jatkuu 18.11.2019 asti, jolloin Latvia on 101-vuotias.

Päivän kulussa ei ollut mitään ihmeellistä. Melontaa hyväjuoksuisessa joessa. Punaisia hiekkakivikallioita, joita toisinaan koristaa alassuin pudonnut mänty.

Joskus tuokin romahtaa jokeen, muttei vielä.

Gaujan kansallispuisto loppuu 15 km Siguldan kaupungin ohituksen jälkeen, kun kaikki hiekkakiviseinät on nähty.

Myös kahvitauko pidettiin kuten jokaisena päivänä.

Minulla oli mukana paperille tulostettu Gaujan pdf-esite, jossa mainitaan leiripaikat. Myös kahvipaikan voi sieltä poimia. Tyypillisessä leiripaikassa on hiekkainen – pahimmillaan mutainen – ranta ja 70 cm pitkistä klapeista tehdyt ”portaat” ylös töyräälle (kuva Henri Modig).

Tyypillisellä leiripaikalla on kyltti, pöytäryhmä, tulipaikka ja puusee. Jos leiripaikka on iso, sama perusinfra löytyy leiripaikan molemmista päistä. Jos leiripaikka on vielä isompi, siellä voi olla laavu tai katoksia, jonka alla voi pitää sadetta. Oletan, että EU-rahoilla näitä on tehty. Meloja kiittää.

Leiripaikkojen välimatka on tyypillisesti 3–5 km. Jos jotain paikkaa emme kelpuuttaneet, melottiin seuraavalle. Valinnanvaraa on. Alla poikkeuksellinen ranta: ei hiekkaa vaan ruohoa.

Päivä kului iltaan ja 43 kilometrin jälkeen löytyi leiripaikka yöksi.

Apinamiehet.

Pääleiri.

Sivuleiri (tämä oli niitä isoja leiripaikkoja, jossa oli mm. puusee molemmissa päissä).

Pelleilyä ilta-auringossa.

Pääleiri syö (sadekatos oikealla on sitä ekstraa, jota ei yleensä Gaujan leiripaikoilla ole).

Yö saapuu sivuleiriin (isompi kuva tässä).

Tiistai 30.4.2019

Vappuaattona lähestyttiin merta.

Otettiin ilmapallot esille ja tehtiin porukkakuvia (isompi kuva tässä).

Käytiin syömässä hyvin Adazin pikkukaupungissa.

Enää 15 kilometriä jäljellä, mutta se ei vienyt meitä merelle. Tavoite oli Dzirnezers-järvellä sijaitseva leirintäalue, jonne autot oli kuljetettu 3 päivää aiemmin.

Suuntasimme siis kapealle Dzirnupe-kanavalle, jota meloimme ylävirtaan (kuva Henri Modig).

Dzirnezers-järvi.

Ennen leirintäaluetta pysähdyimme vielä kalastajien käyttämälle tulipaikalle. Tehdään taas porukkakuva (kuva Henri Modig).

– Kari vedä shortsin lahkeet sisään.
– Esko 20 cm vasemmalle.
– Pekka vasen jalka 3 cm oikealle ja käännä mela vähän sivuttain.

Näin näitä porukkakuvia tehdään. Asento pitää olla täsmällinen ja se vie helposti 5 minuuttia, mutta lopputulos palkitsee (isompi kuva tässä).

Viimeinen pätkä ja rantautuminen leirintäalueelle (kuva Henri Modig).

Tälle päivälle 31 km. Yhteensä 146 km.

Loppuposeeraus.

Dzirnezersin leirintäaluetta ei voi erityisesti kehua, sillä moni asia on rempallaan eikä esim. erillistä suihkua ei ole. Niinpä vain uimme järvessä ja vaihdoimme puhtaat vaatteet.

Vappuateria (kuva Henri Modig).

Keskiviikko 1.5.2019

Kun melottavaa ei enää jäänyt ja autotkin olivat tallessa leirintäalueella, paluu Suomeen oli leppoisa.

Yhteenveto

Baltiaan on helppo mennä, sillä raha on Euro ja joen varren palvelut melojan kannalta hyvää tasoa. Englannin kielellä pärjää ja jos ei joskus pärjäisikään, pienet kohtaamiset paikallisten ihmisten kanssa ovat joka tapauksessa positiivisia.

Yksi tahra täytyy yleiskuvaan lisätä. Tehtyäni 15 vappuretkeä Baltian jokiin, nyt koettiin ensi kerran varkaus. Toiseksi viimeiseen aamuun herätessämme (oletettavasti) paikallinen kalamies oli vienyt leiristä kuivamassa olleet vedenpitävät melontahousut. Harmillinen tapaus.

Vappu Baltiassa on kiva perinne, jota Avokanoottiyhdistyksessä jatketaan. Vuonna 2020 vappupäivä osuu perjantaihin, joten vapaapäiviä töistä ei tarvitse ottaa. Joki kolmeksi päiväksi löydetään todennäköisesti Keski-Virosta.

Kiitos retkestä Henri, Esko, Pekka, Kari, Auli, Jaakko, Suvi. Ensi vuonna uudestaan.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: