Suomen luontoa esittelemässä: Meiko, Nuuksio, Rövaren

Mitä asioita näyttäisit Suomesta, jos vieraaksesi tulisi liikunnallinen perhe ulkomailta? Mitä minä näyttäisin? Mitä järjestäisin 5 päiväksi?

Tässä postissa vastaukseni, sillä vieraikseni tulivat Andrej, Mojca ja Nejc Sloveniasta.

1. Vein Meikolle melomaan.

Meiko on erämainen järvi Kirkkonummen alueella. Sen rannoilla ei ole ainoatakaan taloa, mökkiä eikä edes laituria. Koska minulla ei ole autoa eivätkä bussit kulje Meikolle, kutsuin mukaan Aarnon, joka tuntee paikallishistoriaa ja jonka kanssa on ollut aiemmin puhetta Meikolla melomisesta. Siispä 2 kanoottia auton takakonttiin ja kohti Meikon parkkipaikkaa [karttalinkki], josta on järvelle 750 metriä.

– Hei melotaan rantaan, tuossa on selvästi bunkkeri, sanoi Aarno.

– Mistä tiedät?

– Rannat ovat louhikkoiset, kalliota on räjäytetty.

Bunkkerit ovat Porkkalan vuokra-alueen [Wikipedia] eli toisen maailmansodan jälkeisen Neuvostoliiton sotilastukikohdan jäänteitä.

Bunkkerin sisällä on viileää kuin maakellarissa.

Ylös voi nousta ahtaasta aukosta.

.. tai sitten tykkitornin kautta.

Tämä oli konkreettinen tapa kertoa Suomen historiasta, sillä toki kertasimme Ruotsin ja Venäjän vallan ajat, Suomen itsenäistymisen ja maailmansodan seuraukset. Kuulimme myös vastaavia tarinoita Sloveniasta [Wikipedia], joka on ollut itsenäinen vasta 21 vuotta.

Karttalinkit parhaiten säilyneisiin bunkkereihin ovat tässä (3 ylempää kuvaa) ja tässä (alin kuva).

Meikolla parhaat näkymät löytyvät järven etelärannalta [karttalinkki].

Yön nukuimme Näseuddenin äärimmäisessä niemessä [karttalinkki], jonka maastoon mahtui sopivasti 3 telttaa.

Iltapalaksi Aarno onki ja paistoi ahvenia. Iltamusiikkina kuulimme kahden kuikan esityksen niemen molemmin puolin. Kuiiikka! Kuiiikka! Vuorotellen, toinen toiselle vastaten. Upeaa!

2. Vein hiidenkirnuretkelle Nuuksioon.

Retken idea = Tutustumme hiidenkirnuihin [Wikipedia]. Aloitamme Pirttimäen ulkoilumajalta [karttalinkki]. Jaoin kartat ja kompassit sekä kerroin miten niitä käytetään. Ensimmäinen kohde on Kuckubackenin hiidenkirnu [karttalinkki]. Etsimisen aikana en neuvo aktiivisesti mitään, mutta minulta saa kysyä.

Sitten matkaan. Kuckubackenin hiidenkirnu löytyi hiukan autettuna (kävelivät 5 metriä ohi).

Suunnistaessa tapahtuu hauska ilmiö — enkä nähnyt tätä ensi kertaa. Kun karttaa ja kompassia tottuu käyttämään, on etsijällä vastustamaton halu oikaista metsän kautta ja purojen yli, vaikka polkukin olisi tarjolla.

Se on vaan niin mielenkiintoista!

(Lisäksi metsässä voi pysähtyä ja syödä mustikoita.)

Toinen kohde oli Sorlammen 6 vierekkäistä hiidenkirnua [karttalinkki], jotka löytyivät lähes ilman apua.

Kolmas kohde oli Hyppykallion alainen hiidenkirnu [karttalinkki]. Meillä oli kiire bussiin, joten minä suunnistin loppumatkan perille.

Bussia odottaessa kehuin miten varmasti suunnistus oli sujunut. Ei ainoatakaan virhettä etäisyyden arvionnissa, sillä se on aloittelijan yleisin moka (=on kävelty 300 metriä, mutta luullaan, että matkaa on tehty kilometri, ja siksi luetaan karttaa väärästä kohdasta).

Silloin Andrej näytti kelloaan ja sanoi, että matkaa kertyi yhteensä 7,3 km. Hänellä on kellossa GPS — ei ihme, jos etäisyydet olivat hallussa! 🙂

3. Vein Rövarenille katsomaan jääkauden jälkiä.

Espoon saaristoon voi tutustua ilman omaa venettä ja kanoottia, kun käyttää Espoon saaristoveneitä [pysähdyspaikat ja aikataulut].

Yksi saaristoveneiden kohde on Rövaren [karttalinkki], jossa jääkauden jäljet näkyvät ehkä monipuolisimmin. Kalliot ovat pyöreän sileitä. Erilaisia hiidenkirnujen esiasteita näkyy varsinkin itäpuolella.

Yleisen sileyden keskellä on poikkeava lohkare.

Rosoinen lohkare on rapakiveä, jonka lähin esiintymä on Viipurin seudulla. Sieltä siirtolohkare on seilannut jäävuoren sisällä, kunnes on pudonnut muinaisen meren pohjaan.

Rövarenilla on myös muuta.

Tämä kivilaji on poimuttunut suonigneissi, joka kuuluu migmatiitteihin [Wikipedia] eli seoskiviin. Koostuu nuoremmasta vaaleasta graniittisesta juonesta joka on työntynyt tummemman ja vanhemman gneissin sisään. Kivi on ollut korkeassa lämpötilassa, jolloin puristus esim. vuorijonon syntyyn liittyen on saanut alunperin suorat graniittiset juonet poimuttumaan. Viime jääkausi on viimeistellyt teoksen, kun se on tuonut nähtävillemme poikkileikkauksen.

Nejc muistelee melontareissua.

Mikäpä on tasaiselle pinnalle piirrellä, kun hiiltä löytyy vanhoista nuotionpohjista. Alla minun ja Nejcin yhteisteos. 🙂

Kiersimme saaren ympäri sekä illalla että aamulla telttayön jälkeen.

Lokkien huutoa, mustikoita ja puolukoita Rövarenin metsässä, tihkusadetta (mutta vain yöllä). Suomen luonto näytti parhaita puoliaan.

4. Helsinki City Marathon.

Matkan ajoitus = Andrej tuli Helsinkiin juostakseen täällä maratonin. Kilpanumerot haettiin Rövaren-retken jälkeen.

Itse kilpailupäivä alkaa minimaratonilla, johon osallistuu Nejc. Lämmittelyä Eläintarhan kentällä.

Lähtö!

1 km juoksun maali on Olympiastadionilla, jonne juoksin muiden perässä. Kilpailun jälkeen Team Slovenia seuraa tapahtumia katsomossa istuen.

Sitten iso maraton. Andrej on valmis.

Lähtöruuhka.

Siirryimme seuraamaan juoksijoita 24,5 km kohtaan Kauppatorin lähelle. Andrej ohittaa juottopisteen.

Takaisin stadionille. Enää 300 metriä jäljellä.

3 tuntia 51 minuuttia. Sijoitus 927 / 4260 juoksijan joukossa. Upeaa!

En ole ennen maratonia näin läheltä seurannut. Kova juttu se on ja iso hatun nosto (en aio yrittää).

Tähän loppuu tämä tarina, mutta lopuksi sanon, että Andrej on ollut yksi merkittävä suunnan näyttäjä omassa elämässäni. Tutustuimme Intiassa 1998, jossa Andrej oli pyöräillyt 700 km Goasta Mumbaihin. Minä olin Mumbaissa katsomassa äiti Ammaa (aikana, jolloin guru ei ollut vieraillut Suomessa). Jotain uskomatonta siinä Andrejn pyöräretken tarinoissa oli, heittäytyminen uuteen, usko siihen, että asiat hoituvat.

Niin lähdin pikkuhiljaa omille retkelleni ja tässä olen. Kertomassa Andrejlle miten minä Suomessa retkeilen.

Kiitos Andrej vierailusta!