Vietkajoen nousu ja Korsatunturi 9.-12.6.2012

Tämä on artikkeli #1 koskien Vietka-Ivalojoen retkeä 9.-18.6.2012 (osa #2: Ivalojokea alas).

Kyllä olivat 1800-luvun kullankaivajat kovia poikia ja tyttöjä. Mutta niin olemme mekin, kun siirtelimme kanoottia kullankaivajien käyttämää reittiä Puljusta Ivalojoelle 9.-18.6.2012.

Nykyisin Ivalojoen kultamaille pääsee toki helpommin Kittilä-Inari-tien varrelta, mutta joen latvoille ei. Siinä syy miksi aloin tutkia päättäväisesti tämän ns. kultareitin piirteitä lokakuussa 2011. Asia jalostui mielessä — pian retki alkoi vaikuttaa vähän helpommalta kuin Repojoki-Vaskojoki-reissu 2011. Kun Avokanoottiyhdistyksen konkarit Ripa ja Fögö ilmoittivat halunsa liittyä retkikuntaan, päätimme saman tien kutsua muitakin mukaan tälle historialliselle reitille.

Lopulta retkelle osallistui 9 melojaa: 3 kumikanootilla (yksikkö ja kaksikko) sekä 6 kovalla kanootilla (yksiköitä). Kumikanootit matkustivat Puljuun junalla-bussilla-henkilöautolla. Kovat kanootit tulivat perässä, koska kuljetusjärjestelyt olivat hankalammat: melomaton avustaja sekä tarkka aikataulutus tarvittiin, jotta Helsingistä Puljuun vedetty kanoottitraileri saatiin tyhjänä siirretyksi Ivaloon odottamaan melonnan päättymistä.

Eri logistiikan takia kultareitillä oli tavallaan kaksi retkeä samaan aikaan: kumiretki ja kovaretki. Suuren osan matkaa kumiryhmä liikkui puoli päivää kovaa ryhmää edellä (ei tietoinen päätös, näin vain kävi, koska kovassa ryhmässä oli enemmän unikekoja). Toisinaan ryhmät yhdistyivät, kun kumiryhmä patikoi ja kova ryhmä otti kumit kiinni tai meni ohi. Valtaosa suurivetisistä Ivalojoen koskista laskettiin yhdessä, samoin neljä leiripaikkaa oli yhteisiä.

Se järjestelyistä. Otetaan ensimmäinen kuva.

Lauantai 9.6.2012 kello 15. Puljujärvi. Kumiryhmä (minä, Tuomas, Marko) valmiina lähtöön. Tuulee pohjoisesta. Lämpötila +4. Edellisenä yönä satanut lumi on vasta sulanut. Paikallisasukas utelee mihin aiomme. Tuntuu hyvältä sanoa, että Ivaloon. Pitkä matka. Eipä siinä mitään. Saamme viimeiset vinkit, kiitos vain. Erämaiden reitit ovat kyläläisten tiedossa.

Olin ennakkoon sopinut kovaryhmän kanssa, että ensimmäinen leiri olisi yhteinen. Nousisimme jokea 1,5 tuntia ja etsisimme kelpo leirin, jossa olisi vahvoja mäntyjä sopivin välimatkoin, sillä kolmen retkeläisen majoite oli riippumatto.

Alkumatka on helppo. Enimmäkseen tasaista melottavaa yläjuoksuun. Muutamassa harvassa virtapaikassa uitamme kanootit ylävirtaan sukkelasti. Hyvä leiripaikka löytyy 5,5 km melonnan jälkeen mäntykankaalta, jonka kartta nimeää Saarikoskenmaaksi [karttalinkki] ja josta löytyy iso tikkari.

Se on hirven nuolukivi (kuvassa minä). Siitä hirvi tyydyttää suolan tarpeen ja pysyy maisemissa, kunnes syksy koittaa ja hirven voi ampua. Tällä retkellä näimmekin useita hirviä — ei kuitenkaan aivan niin paljon kuin Repo-Vaskojoella 2011.

Toinen tuttu ilmestys.

Vielä kun joku kertoisi miksi jotkut poron papanat ovat mustia ja toiset ruskeita? Arvaus: Mustat ovat poronmaitoa juovien vasojen jätöksiä — ruskeat isommat aikuisten, menikö oikein?

Kolmas tuttu ilmestys.

Puissa on hitosti naavaa. Lappi tämä on, ei mikään muu.

Koska kovaryhmä ei ollut vielä saapunut eikä päivän liikunta-annos täynnä, päätimme patikoida läheiselle Saivojärvelle.

Maasto on soista, enemmän tai vähemmän (takana Puljutunturi).

Järvi ei ollut ihmeellinen, mutta toin sieltä saaliina poron luita, jotka asettelin teltan eteen.

Ah, Lappi.

Siirryimme joen penkalle kokkaamaan ja syömään, kunnes kovaryhmä saapui.

Sauvoja on Fögö. Sauvonta on hemmetin hieno taito kivuta koskia ylös, jos ei halua uittaa kanoottia. Minä en tätä taitoa osaa, mutta eipä sitä muutkaan tällä reissulla tehneet, koska sauvomiseen tarvitaan tasapainon takia iso kanootti, käytännössä kaksikko (pitkän kantotaipaleen vuoksi muut valitsivat kevyen kanootin). Sauvonnasta puheen ollen, alla on filmi Fögön sauvonnasta, kuvaajana Risto Vilkki.

Ensimmäinen ilta maastossa, yhteiset leiritulet.

Kävin melko aikaisin nukkumaan.

Sunnuntai 10.6.2012. Kumiryhmä heräsi varhain. Lähdimme nousemaan Vietkajokea klo 7:45. Ilmoitin lähtiessämme tavoitteeksi nousta tänään 20 km eli koko joki. Huomenna olisi ohjelmassa tavaroiden kantaminen Korsatuvalle eli vedenjakajan ylitys.

Nousimme miltei tauottomia kilometrien mittaisia koskia. Etumelojani Marko uittaa.

Otin filmiä miten uitto tapahtuu, sillä filmissä idea aukeaa selkeästi.

Kuin leija tuulessa. Takanaru vetää, etunaru ohjaa. Taidon oppii 15 minuutissa, jos narut on oikein kiinnitetty ja joki yhtä helppo kuin tuo kohta.

Kaksikkona nousussa on etunsa, sillä toinen on vapaa auttamaan, jos (esim. liian kireän keulanarun takia) kanootti ottaa virrassa väärän kulman ja karahtaa rantaan. Silloin ”melamies” töytäisee keulan takaisin virtaan eikä narumiehen tarvitse kävellä takaisin kanootin luokse.

Kysyin myöhemmin miten kovat kanootit uittivat yksikköjään, kun heillä ei ollut auttajaa. Muodostuiko jonoa, jos joku hidasteli? Kuulemma ei, sillä taaempi uittaja toimi melamiehenä edessä kulkijalle. Toisaalta jos joku ehti ensimmäisenä kosken ylös, hän saattoi palata takaisin auttamaan. Kovat kanootit myös ottavat paremmin joen sisäkurvit, mikä on pyöreämuotoiselle kumikanootille hankala paikka. Sitten on vielä erikoiskeino niille, joilla on kuivapuku = Tiina voi kahlata metrinkin syvässä joessa ja vetää kanoottia kastumatta (kuva Risto Vilkki).

Muitakin uittomenetelmiä kokeiltiin. Välillä Marko veti rannalta ja minä meloin kanootissa, jotta olisi helpompi väistää yksittäiset kivet, matalikot ja ruohotupot. Välillä yksin nouseva Tuomas kiinnitti kanoottinsa kaksikkoon, jolloin minä vedin molempia kanootteja.

Sellainenkin variaatio kokeiltiin, jossa minä vedin kaksikkoa, jossa istui Tuomas, joka uitti siitä omaa kanoottia. 🙂

Joki kapeni vääjäämättä ojaksi, kun se haarautui monta kertaa ja vesimäärä väheni murto-osaan.

Ojassa uitto ei ollut järkevää kahdella köydellä, niin irrotin kaksikon takaköyden. Vedin etuköydestä ja Marko työnteli kanoottia ulos rannasta.

Näin edettiin, kunnes viimeinen koski oli ohi ja alkoi pitkä kapea osuus, ojan leveys tuskin 1,5 metriä.

Tätä osuutta kesti 3,5 km, 2 tuntia.

Sitten Vietkajankkä. Tällaista en ole ennen kokenut. Upottava laakea suo, jossa selkeä ranta puuttuu. Kävellään risujen ja ruohotuppojen seassa 10-20 cm syvässä vedessä. Jokaista askelta on varottava kuin miinakentässä. Oja on risujen keskellä mutkitteleva syvempi ura, jossa kanootti jää helposti jumiin ja johon putoaa läpi, jos astuu harhaan.

Jälleen uusi uittokonsti keksittiin. Keulaan kaksi narua, miehet eri ”rannoille”. Se vetää, jonka puolelle oja kääntyy.

Hidasta kuin mikä. Katsoin taakseni ja eteeni. Poistuimme tukevalta maalta melkein tunti eli 200 metriä sitten. Uusi tukeva maa olisi 600 metriä edessä. Ei jaksa. Niin päätimme keskeyttää tämän hullutuksen ja raahata kaikki tavarat idässä näkyvälle poroaidalle.

Tuomas oli edennyt tässä vaiheessa kapealla kumikanootilla satoja metrejä edelle. Tuskin edes näimme häntä tihkusateessa. Huuto ei kantanut tarpeeksi. Emme pystyneet viestimään hänelle ratkaisuamme.

Hyllyvää suota pitkin pääsimme poroaidalle ja alitimme sen. Tavarat selkään ja kävellen kohti seuraavaa kovaa maata. Kello lähenteli puolta yötä, kun pääsimme perille telttoja pystyttämään. Kailotimme rämeellä Tuomasta, mutta häntä ei kuulunut saati näkynyt. Tein vielä yhden hakukeikan, kun kävin purkamassa kanootin ja toin sen selässä kantaen teltalle. Nopea syönti ja nukkumaan kello 0:50 (onneksi on keskiyön aurinko).

Oliko fiksua kantaa tavarat poroaidan kautta? Jälkiviisaana on kiva analysoida tätä. Alla olevassa kartassa näkyy koko nousureitti Pulju-Korsatupa-Korsajärvi (ja löytyy nettikarttana täältä).

Punaisen suorakaiteen alue näkyy alla tarkempana maastokarttana ja Google Earthin satelliittikuvana. (Musta pystyviiva maastokartalla on poroaita.)

Kuvan tulkinta:

• Uittopätkä loppuu kuvan alareunassa ensimmäisen punaisen vaakaviivan kohdalla.
• Sen jälkeen alkaa 3,5 km mutkitteleva kapea oja, jonka alussa on hyviä leiripaikkoja. Kovat kanootit jäivät yöksi sinne.
• Laakea Vietkajänkkä alkaa toisen punaisen viivan kohdalta. Etenimme sitä 250 metriä, mihin kului liki tunti. Muut kanootit läpäisivät sen nopeammin, koska ovat kapeampia. Lisäksi kovat kanootit luistavat paremmin risukossa.
• Päätös kantaa tavarat poroaidalle oli loppujen lopuksi huono. Kuulimme jälkikäteen, että 100 metriä edempänä oja leveni ja melontaa olisi voinut jatkaa kohtaan, jonka olen merkinnyt maastokarttaan ”Muut meloivat tähän”. (Tärkeä tieto, jos nousen Vietkajoen joskus uudestaan!)

Maanantai 11.6.2012. Nukuimme melko pitkään. Jätimme teltat pystyyn, kun aamiaisen jälkeen lähdimme klo 9:30 kantamaan ensimmäistä tavaraerää kohti Korsatupaa = minä kanoottia, Marko ruokiaan ja muita painavia retkitarvikkeita.

Vanhat kullankaivajien polkupohjat löytyivät pian ja helpottivat suunnistamista. Eerikki Rundgren (tämän reitin vuonna 2010 kulkenut lapinkävijä) oli ennen retkeä vinkannut, että paras reitti kulkee Vietkavaaran itäpuolta ja se piti paikkansa.

35 kg kanoottisäkin nostaminen selkään on melko työlästä, siksi en laskenut säkkiä alas kuin kerran. Mieluummin pidin taukoa asettumalla selin vantteraan mäntyyn, laittaen kanoottisäkin pohjan runkoa vasten, käsiä polviin nojaten.

Kilometri ennen Korsatupaa huomasin Tuomaksen kävelevän Markon takana. Iloiset tervehdykset vaihdettiin. Tuomas kertoi jatkaneensa eilen aamuyön tunteina Korsatuvalle ja nukkuneensa siellä. Kanootti jäi kuitenkin tuomatta, se oli miehellä nyt selässä.

Matkaa leiripaikasta Korsatuvalle kertyi lopulta 5 km. Kuvassa minä kanoottisäkki selässä (kuva Marko Pikkarainen). Vasemmalla on Korsatuvan sauna, oikealla puuvaja [karttalinkki].

Kello oli 11:30, kun Tuomas laittoi tuvassa aterian.

Korsatuvan vieraskirjasta löytyi yllättävä tieto. Päivää ennen meitä Vietkajoen oli noussut muoniolainen meloja Reijo. Hän oli jatkanut kohti Ivalojokea vain muutamia tunteja ennen kuin Tuomas saapui tupaan. Jätimme kirjaan myös omat merkintämme tervehdykeksi tuleville melojille ja patikoijille.

Tuomas oli jo kaiken kantanut, joten minä ja Marko lähdimme toiselle hakukeikalle. Kun olimme purkaneet teltan ja lähdössä takaisin kohti Korsatupaa, kovakanoottiryhmän ensimmäinen eli Henrik oli läpäissyt Vietkajänkän (hän teki sen vetäen kanoottia valjaissa suoraan suon läpi).

Muut olivat jänkällä kauempana. Henrik pyysi pitämään Korsatuvan saunan lämpimänä, minkä toki lupasimme.

Emme jääneet muita kovaryhmäläisiä odottelemaan, vaan kannoimme loput tavarat Korsatuvalle. Huh.

Iltapäivä oli rentoa lepäilyä, päiväunia, maaston tutkintaa. Neljä saamelaista tuli mönkijöillä Puljun tien varresta poroaitaa korjaamaan, ja lähtivät pois muutaman tunnin päristeltyään. Vuorotellen satoi ja paistoi.

Kun aikaa oli, meille tuli mieleen lähteä valokuvaamaan, kun kovakanoottilaiset kantavat välineitään. Emme lopulta kehdanneet. Turpiinhan siinä olisi saanut, jos vielä olisimme pyytäneet kantajaa hymyilemään. Hikistä hommaa, ei siinä poseerata. (Liitän tähän alle myöhemmin muutamia kuvia kovakanoottilaisten kantamisesta, jos saan siihen luvan.)

Tuomas oli toisen kantoreissumme aikana jo siirtänyt kanoottinsa Korsajärvelle melomalla sen Korsalompolosta alas (näin tekivät myöhemmin myös kaikki kovat kanootit). Minä sen sijaan pakkasin kerällä olevan kanootin uudestaan ”paareiksi”, jossa puumelat toimivat kantoaisoina.

Pelkkä nostaminen oli vaikeaa. Ei tämä muutenkaan toiminut, sillä kantoasento oli huono ja jouduimme pitämään kolme taukoa 1,3 km matkalla.

Muistelin hiljattain lukemaani lehtiartikkelia, jossa saksalainen tiedemies oli 1800-luvulla kokeillut kuinka paljon taakkaa hevoset vetävät. Jos hevonen veti yksin 100 yksikköä, niin kaksi ei suinkaan vetänyt 2-kertaista määrää vaan enintään puolitoistakertaisen. Samoin kävi, kun hevosia lisättiin: vedetty kokonaistaakka kasvoi, mutta vähemmän kuin hevosten määrä antoi olettaa.

Samalta tuntui tämä kantokokeilu. Yksi mies kantaa kanootin tehokkaammin kuin kaksi. Hyvä näitä vaihtoehtoja on silti kokeilla, jotta tietää ensi kerralla heti miten menetellään = minä kannan.

Kovakanooteista tuli Korsatuvalle ensimmäisenä Henrik kello 18. Kannoimme vettä saunaan, lämmitimme sen ja odotimme muita. Kello 21, kun olimme jo saunomassa, tuvan pihalle astui Ilkka, mätkähti maahan selälleen ja aneli ruokaa (oliko se uupumusta vai euforiaa, en koskaan saanut selville, joka tapauksessa Henrik ja Ilkka olivat ruokapari). Ilkka toipui pian saunojaksi, mutta palasi sen jälkeen Korsalompoloon, jossa oli kovakanoottilaisten leiri. Muut kovakanoottilaiset eivät pistäytyneet Korsatuvalla.

Tiistai 12.6.2012. Aamulla kumiryhmä keräsi loput varusteet ja kantoi ne Korsajärvelle. Henrik palasi Korsalompoloon, jonne hän oli jättänyt kanootin. Hyvästi Korsatupa, ehkä joskus vielä nähdään!

Arvelin alunperin, että 3,5-kilometrinen Korsajärvi olisi tunturiylänköä ja kasvusto karun tundramaista samoin kuin oli ollut maasto Hotelliharjun liepeillä Repo-Vaskojoki-retkellä 2011. Näin ei ollut, vaan Korsajärven itärannalta kohosi sankka havumetsä.

Korsajärveltä alkaa pieni Korsaoja, jota voi paikoin meloa, paikoin talutella.

Kiviset virtapaikat laskin yksin, koska muuten kaksikko olisi jäänyt kiinni (kuva Marko Pikkarainen).

Yllä olevassa kuvassa Korsaojaan yhtyy kaksi muuta puroa. Oikealta tuleva Kultakurunoja kertoo jo nimellään, että täältäkin on kultaa vaskattu.

2 km jälkeen Korsaoja (kuvassa vasemmalla) yhtyy suurempivetiseen Avisuorajokeen (keskellä). Näiden kahden yhdyttyä joki on nimeltään Ivalojoki (jatkuu oikealle) [karttalinkki].

Tämä oli eilen Korsatuvalla sovittu paikaksi, jossa kumiryhmä odottaa kovaryhmää. Pidimme ateriatauon ja aloimme suunnitella patikointia Korsatunturille, jonka huippu oli vain 2 km etäisyydellä.

Tuomas ottaa lumipesun.

Jälleen kaksi poroaidan alitusta kohti huippua ja toiset kaksi alas tullessa.

Miksi poroaitoja on? Paitsi paliskuntien alueiden takia myös paliskunnan sisäisen laidunkierron takia (lähinnä vastaava Wikipedia-artikkeli laidunkierrosta tässä). Porojen annetaan laiduntaa vain noin puolella Lapin pinta-alasta kerrallaan. Kun porot pysyvät kesäaitauksissa ja syövät jokien varsilta heinää, jäkälä kasvaa talvea varten tyhjissä aitauksissa. Talvella poroja ei jokien varsilla näy.

Kumiryhmä katsoo länteen. Tuolla jossain välissä painaumassa (koko kuvan leveydeltä) on Korsajärvi, jonka äsken meloimme.

Tuomas tähyilee itään Kätkätuntureille.

Yksityiskohta etelässä, oikealla takana Pallastunturi.

Tunturiin on aina ihana nousta. Heinä-elokuussa se on hienoa siksi, että pääsee hetkeksi eroon hyttysistä ja mäkäristä. Tällä kesäkuun alun viileällä reissulla Lapin hyönteiset olivat vasta kehittymässä. Saimme olla niiltä rauhassa jokivarressakin.

Toki minulla oli Lapissa mukana myös Reino villisika. Tein Korsatunturilla filmin. (Ne jotka eivät tunne Reino villisikaa, lukekoot Reinon syntytarinan Baltian vappuretkeltä 2012.)

Palasimme alas kanooteille. Jäimme vahtaamaan Korsaojan mutkaiseen kohtaan milloin kovaryhmä saapuu. Puolen tunnin kuluttua 6 kovaa kanoottia ilmestyi.

Toinen kuva.

Niin koko 9 hengen porukkamme oli jälleen koossa: Kumiryhmä = Minä, Marko ja Tuomas. Kovaryhmä = Ripa, Fögö, Ilkka, Henrik, Tiina ja Antti.

Tähän päättyi Vietka-Ivalojoen melontaseikkailun ensimmäinen osa. Tästä alkoi toinen osa eli Ivalojoki. Siitä kertoo artikkelin osa #2.