Retki Lemmenjoen kansallispuistoon jättiläisjumppapallon kanssa 7.–11.9.2023

Päivittäisiin tapahtumiin…

Torstai 7.9.2023 – ensimmäinen päivä

Saavuin Njurgulahteen taksilla kello 15. Parkkipaikka täynnä autoja, maastossa paljon vaeltajia. Ryhdyin täyttämään jättiläisjumppapalloa infokylttien vieressä [karttalinkki].

Utelias kanssavaeltaja tiedusteli, mitä puuhaan. Selostin, että viidettä vuotta kehitän jättiläisjumppapallon kanssa liikkumista. Viidettä vuotta! Minulle rutiinia – muut näkevät jättiläisjumppapallon ensi kertaa, mistä kehkeytyy välistä hilpeää sananvaihtoa [kuuntele lyhyt keskustelu tästä].

Lähdin kävelemään kerrassaan hyvää polkua, joka kulkee ensimmäiset 1,7 kilometriä tasaisessa kangasmetsässä.

1,7 kilometrin jälkeen vaelluspolku haarautuu [karttalinkki]. Lyhyen matkan päiväretkeilijät kääntyvät oikealle kohti Muurahaislampea. Pitkämatkalaiset nousevat harjun päälle jatkaen syvemmälle Lemmenjoen kanjoniin.

Harjun päällä on hyvä kävellä. Polku on kuiva ja kova (isompi kuva tässä).

Harjun päällä tallasivat jo porojen esi-isät tuhat vuotta sitten. Pallon kuljettaja joutuu varomaan, ettei pallo lipsahda alamäkeen kummallekaan puolelle (isompi kuva tässä).

Lemmenjoen selkeitä opasteita voi kehua [karttalinkki].

Harju kulkee valtaosin 200 metrin päässä Lemmenjoesta. Vettä ei näy. Kun harju sitten kulkee joen vierestä, näky on mahtava (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Kello 20 laskin teltan Härkäjärven tulipaikalle [karttalinkki].

Päivän saldo: kävelyä 11,5 km.

Perjantai 8.9.2023 – ylitysveneen kautta Ylä-Ravadasjärvelle

Lähdin liikkeelle klo 8. Päivästä tulisi pitkä. Tavoite oli ehtiä illaksi Ylä-Ravadasjärvelle kansallispuiston syrjävyöhykkeelle.

Huom! Lemmenjoella on kaksi Ravadasjärveä. Selkeyden vuoksi nimitän Ylä-Ravadasjärveksi sitä, joka on Maarestatunturien kupeessa [karttalinkki].

Polku ei enää kulje harjun päällä (isompi kuva tässä).

Monet pienet purot laskevat Lemmenjokeen. Jos ylitys on hankalampi, paikalle on viritetty harjateräksestä tehty silta.

Myös harjateräksestä rakennettuja portaita Lemmenjoen poluilla on, kun laskeudutaan jyrkkiä mäkiä (epätarkka kuva, mutta asia käy ilmi).

Tuollaisessa kohdassa (videota kuvatessa) pallo karkasi Lemmenjokeen, mutta jäi onnekkaasti vedessä makaavan puun taakse, eikä lipunut kauemmas.

Lähtöpaikka Njurgulahti on Lemmenjoen eteläpuolella. Pääosa vaelluspoluista kulkee joen pohjoispuolella. Siltoja Lemmenjoen yli ei ole, mutta kaksi ylitysvenettä on. Tämä on Härkäkosken ylitysvene [karttalinkki].

Jännitin etukäteen, kuinka ahdas vene on. Mahtuuko pallo?

Kuinka ylitys käytännössä tehdään? Kokeilemalla asia selviää. Ryhdyin kiskomaan vaijerista.

Vaijerista kiskominen on kuitenkin väärä tekniikka, eihän vaijeriin yllä kuin pitkä ihminen. Oikein on vetää köydestä – siis samalla tavalla kuin olin aluksi vetänyt keskellä jokea kelluvan veneen luokseni rantaan.

Jotta ylitysvene ei karkaa, veneen keula on ketjulla ja pylpyrällä (väkipyörällä) kiinni vaijerissa – aivan samaan tapaan kuin köysi on kiinnitetty vaijeriin peräkkäisillä pylpyröillä 22 kohdasta (nuoli kuvassa: veneen ketjun kiinnityspaikka vaijeriin).

Veneen keulaketjun pylpyrä on vaijerin pylpyröistä keskimmäinen, niinpä kun vene päästetään vapaaksi, se lipuu itsestään keskelle jokea.

Tämä kaikki puolestaan tarkoittaa, että rantaa lähestytään aina veneen perä edellä (isompi kuva tässä).

Minulla oli toinenkin pulma veneylityksessä: hallitsenko dronen lennätyksen samalla, kun vedän vaijerista?

Hyvin onnistui. Vastarannalle päästyäni vedin veneen kivien päälle, ohjasin dronen maahan, ja otin ei-lentävällä kameralla valokuvan veneestä, jossa en ole kyydissä.

Lemmenjoen veneylitys on ensikertalaiselle puolikaoottinen tapahtuma, jonka jälkeen tuntuu hyvältä – aivan kuin olisi onnistunut vaikeassa pulmatehtävässä.

Jatkoin kävelyä. Otin kauniin kuvan jokirannasta (isompi kuva tässä).

Pidin Härkäkosken vuokratuvalla lyhyen tauon (ei kuvaa, mutta juttelua muiden patikoijien kanssa).

Härkäkosken vuokratuvalta on enää vajaat 2 km Ravadaskönkään autiotuvalle, jossa pidin 15 minuutin tauon: vettä järvestä, juttelua saksalaisten vaeltajien kanssa (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Muutama poiminta Lemmenjoen kansallispuiston olemuksesta:

• Lemmenjoen kansallispuisto on läntisen Euroopan suurin yhtenäinen tietön erämaa-alue, joka jatkuu edelleen länteen (Pöyrisjärven erämaa-alue) sekä Norjaan (Øvre Anarjohkan kansallispuisto). Olen retkeillyt tässä suuressa erämaassa 12 kertaa (niistä 9 kertaa Lemmenjoen kansallispuiston alueella: Kietsimäjoki, Vaskojoki, Repojoki, Ivalojoen latva jne).
• Suurin osa retkeilijöistä hahmottaa Lemmenjoen kansallispuiston suppeasti reitteinä, jotka alkavat Njurgulahdesta. Tämä alue on Lemmenjoen kansallispuiston virkistysvyöhyke. Minulle tämä oli toinen retki kansallispuiston virkistysvyöhykkeellä, jossa yöpyminen sallitaan 15 merkityillä tulipaikalla ja autiotuvalla (tulipaikkoja/autiotupia on 2-4 kilometrin välein).
• Lemmenjoen kansallispuiston virkitysvyöhykkeen ulkopuolella on 10 kertaa laajempi syrjävyöhyke, jossa on 6 autiotupaa. Yöpyä saa missä vain ja tulet saa tehdä minne tahansa, kunhan metsäpalovaroitus ei ole päällä.

Takaisin retkelle. Jätin taakseni Ravadaskönkään autiotuvan ja jatkoin Ravadaskönkäälle, joka on Suomen mittakaavassa merkittävän hieno vesiputous (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Tämän kummempaa valokuvaa en vesiputouksesta ottanut.

Paikalle näet saapui Lemmenjoen vuorovene mukanaan parikymmentä päiväretkeilijää [vuoroveneen aikataulut]. En ryhtynyt säätämään lisää valokuvia tungoksessa, vaan nousin portaita ylös – tietäen, että palaan Ravadaskönkäälle uudestaan parin päivän kuluttua.

Ravadaskönkään ympäristö on luonnonsuojelualue, jossa on kuljettava reittiä (portaita) pitkin. Putous näkyy myös portailta ja portaiden yläpuolelta, muttei yhtä hienosti kuin alhaalta.

Oli aika jättää Lemmenjoen lähiympäristö.

Kuljin Ravadasjoen suuntaista polkua pohjoiseen, kunnes saavuin Ravadasniemen tulipaikalle, jossa pidin ateriatauon. Muuta kuvaa paikasta ei ole kuin Ravadasjoen yli menevä silta, jonka vieressä tulipaikka sijaitsee [karttalinkki].

Ravadasniemen tulipaikalla oli kymmenkunta kulkijaa, jotka vaelsivat Kultareittiä. Hienoa oli havaita, että jopa 2-vuotias lapsi otetaan isompien mukaan ja usean päivän retki osataan suunnitella lapsen kannalta oikein. Tämän porukan näin myöhemminkin retkelläni.

Lemmenjoen Kultareitti:

• Lemmenjoelta löydettiin kultaa vuonna 1945. Parhammillaan alueella työskenteli satoja kullankaivajia, kunnes rikkaimmat kultapurot ehtyivät – jäljelle jäi vain kymmenkunta ”elinkautista”, jotka saattoivat asua ja lapioida kultaa Lemmenjoella läpi vuoden.
• Kullankaivu vilkaistui uudestaan 1970-luvulla ja koneellistui 1980-luvulla, mikä mahdollisti kullan tehokkaan etsinnän. Koneellinen kullankaivu loppui lain muutoksen myötä kesällä 2020, mutta lapiokaivu jatkuu yhä.
• Kultareitti-nimellä kulkeva selkeästi viitoitettu vaellusreitti perustettiin vuonna 2018. Reitti kulkee Lemmenjoen keskeisten kulta-alueiden läpi. Kultareittiä kulkien ja infotauluja lukien retkeilijä tutustuu Lemmenjoen kultahistoriaan autenttisissa paikoissa.

Olin toistaiseksi kulkenut Kultareitti-nimellä kulkevaa vaellusreittiä kuten moni muukin vaeltaja. Lounaan jälkeen erkanin Kultareitiltä ja suuntasin Ravadasjokea pohjoiseen Lemmenjoen syrjävyöhykkeelle.

Ravadasjoki tarjoaa monenlaisia näkymiä (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Kello 17:30 saavutin Ylä-Ravadasjärven [karttalinkki].

Ylä-Ravadasjärven rannoilla on hyviä leiripaikkoja. Tämä on Lemmenjoen syrjävyöhykettä, joten yöpyä voi missä vain ja tulen saa tehdä omaan paikkaan omalla sopivalla tavalla.

Lemmenjoen kansallispuiston tunturialueella ei ole monta järveä. Siksi Ylä-Ravadasjärvelle olin tullut, että voisin valokuvata järven korkealta tunturista. Mars mäkeä ylös!

Maisema Peuranampumapäältä Ylä-Ravadasjärvelle. Sain valokuvan, jonka halusin – vaikkakin vasta-aurinkoon (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Palasin takaisin järvelle. Jutustelin aikani kahden miehen kanssa leirinuotiolla, jossa kypsyi päivän kalasaalis.

Katselin kelloa. Tunsin olevani kiireessä, sillä halusin tehdä leirin yksinäisyyteen pienelle tunturijärvelle.

Ylitin Ravadasjoen Ylä-Ravadasjärven pohjoispuolelta [karttalinkki].

Nousin tunturiin pienelle järvelle, jonka korkeus on 428 metriä (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Sama paikka korkeammalta. Takana Ylä-Ravadasjärvi, jonka takana Peuranaampumapää, jossa olin käynyt kaksi tuntia aiemmin (isompi kuva tässä).

Halusin nousta tunturijärvelle ja tunnelmoida: olla kaukana kaikesta, hengittää ilmaa suuressa autiudessa, omassa yksinäisyydessä tuntea kehoni voima ja kyvyt, ilman kiirettä katsella raukeana ympärilleen, käydä makuulle ajoissa, lukea hetki kirjaa.

Tämä ei toteutunut. Aurinko laski heti dronekuvan jälkeen – ja telttakin oli pystytetty valokuvaan vain näön vuoksi.

Laitoin otsalampun päähän. Etsin teltalle paremman paikan. Otin kiinni tuulen mukana karanneen pallon. Tyhjensin pallon ja laitoin sen pensaaseen. Hain järvestä vedet. Tein teltassa ruokaa. Hämärässä kävin levolle enkä jaksanut lukea kirjaa.

Päivän saldo: kävelyä 23,5 km.

Lauantai 9.9.2023 – vierailu Jäkäläpään kirjastossa ja Morgamojan Kultalassa

Heräsin aamuyöllä ottamaan teltan ovelta tämän kuvan.

Aamun tavoite oli ylittää Rahpesoaivin harjanne ja vaeltaa kohti Jäkäläpäätä, jossa palaan takaisin Kultareitille. Mutta ensin jätin taakseni leirijärven, jonka korkeus on 428 metriä.

Ilma oli täynnä tihkusadetta. Pidin hupun päässä.

Tässä tunturissa on myös hankalaa kivikkoa.

Vielä tuon harjanteen yli (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Harjanne ylitetty. Tällä puolella merkittävänä maastonkohoumana erottuu Jäkäläpään ylängön korkein huippu – mutta järveä ei harjanteen tällä puolella ole, ja siksi tämä ei vedä vertoja Peuranampumapään maisemalle (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Laskeuduin alas loivaa rinnettä 30 cm korkeaan varvikkoon. Kun männyt lisääntyvät, varvikkoa on vähemmän, kävely on miellyttävää (isompi kuva tässä).

Kerrassaan hienoa kävelymaastoa.

Toisinaan päästin pallon vierimään alas.

Poseeraus (isompi kuva tässä).

Vaikutelma: oksien moderni tanssi (isompi kuva tässä).

Saavuin Mattit Ravadas -purolle ja ylitin sen [karttalinkki].

Aurinkoisessa dronekuvassa ylityspaikka on hurjan kaunis (isompi kuva tässä).

Edellisessä kuvassa näkyi taustalla Jäkäläpään ylänkö. Sinne olin matkalla. Löysin uudestaan vaelluspolun eli Kultareitin (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Jäkäläpään tunturiylänkö on Lemmenjoen kultahistoriassa keskeinen paikka. Jäkäläpään laki on niin tasainen, että siihen voi laskeutua lentokoneella. Lentokoneella kullankaivajat matkustivat muinoin Ivaloon kultaa kauppaamaan.

Lentokenttä on yhä käytössä – ainakin periaatteessa, sillä valkoiset merkit tunturin huipulla markkeeraavat kiitoradan reunoja. Kiitoradan vieressä on ”lentokenttärakennus” eli kullankaivajien kirjasto, ”Karhu-Korhosen kirjasto” (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Tämä oli minulle toinen kerta kirjastolla. Aiemman vierailun tein melontakaverin kanssa 1.7.2013. Teimme silloin lyhyen videon.

Videosta ilmenee, että pienessä rakennuksessa on kaksi huonetta: kamiinallinen tupa sekä kirjasto. Puuvajaa ei ole. Vessaa ei ole. Vettä ei läheltä saa. Joka aikoo tuvassa ruokaa laittaa, kantakoon paikalle omat vetensä sekä polttopuut tahi keittimen. Yöpyä tässä ei saa.

Minulla oli vesi loppu ja nälkä. En jatkanut Kultareittiä pitemmälle, vaan laskeuduin Jäkäläpäältä alas Pohjoiskuruun vettä etsimään. Kun näin virtaavaa vettä kurun pohjalla, siinä oli kaivanto, jonkun valtaus. Ruman näköinen paikka, mutta kun vesi oli kirkasta, tämä kelpasi minulle lounaspaikaksi (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Lounaan jälkeen en palannut Kultareitille, vaan suuntasin etelään kohti Morgamojan autiotupaa eli Morgamojan Kultalaa, joka oli 1940-50-luvuilla Lemmenjoen kullankaivajien keskus.

Maisema (isompi kuva tässä).

Laskeuduin alas Jäkälä-äytsiin. On hätkähdyttävää ajatella, että tämän 40 metriä leveän uoman pohja oli vielä 3 vuotta sitten myllättyä maata, täynnä kaivinkoneita, rännejä ynnä muita työmaavehkeitä – kuvassa mittakaavana minä ja pallo (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Kun 2020 koneellinen kullankaivu loppui, kaivajien tehtävä oli siivota pois koneet, ennallistaa alueet. Tuollainen siitä tuli. Enää ei kaivinkoneita ole, mutta solan laidoilla on yhä useita kullankaivajien asumuksia. Mietin myös: onneksi ei satanut, sillä silloin kurun sorapohja olisi arvatenkin ollut kuravelliä.

Nousin Jäkälä-äytsistä ylös. Saavuin paikkaan, jonka muistin 10 vuoden takaa. Tässä olin ottanut 2 valokuvaa 1.7.2013.

Kaukaa:

Läheltä:

Koneita ei enää ole. Nyt paikka on tällainen (kuvakulma ja vuodenaika eri – paikka sama) [karttalinkki].

Kestää monta vuotta ennen kuin tunturin kasvillisuus viimeistelee arven piiloon (vesi on toki jo nyt täysin kirkasta, juotavaa).

Normivaeltaja ei näe tätä ennallistettua lammikkoa tai Jäkälä-äytsin yläosaa (länsiosaa), jonka yli kuljin. Normivaeltaja kulkee viitoitettua Kultareittiä, jossa on muualla samankaltaisia paikkoja infokylttien kanssa (esim. Jäkälä-äytsin itäpäässä Karhu-Korhosen valtauksella on yhä esillä kaivinkone).

Minun vaellukseni yhtyi jälleen Kultareittiin [karttalinkki].

Vanha kyltti Pellisenlaella pitää yhä pintansa: Miessinmaa. Älä tallaa nurmikoita.

Maisema ennen laskeutumista puurajan alapuolelle (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Saavuin Morgamojan Kultalaan [karttalinkki]. Morgamojan tuvassa on kaksi ovea: autiotupa ja varaustupa. Varaustuvan käyttäjät saavat avaimen myös saunaan, jonka lämmöstä sain nauttia vuoden 2013 sateisella retkellä. (Tänään paikalla oli toistakymmentä vaeltajaa, mutta varaustuvan avainta ei kellään.)

Taisin jo mainita: Morgamojan Kultala oli 1940-50-luvuilla Lemmenjoen kullankaivajien keskus. Merkittävä paikka Morgamoja on yhä sikäli, että infokyltit valaisevat eri kullankaivumenetelmiä kuten Morgamojan rivinteerauksia (=puron reunan kiveäminen, suojaaminen eroosiolta).

Hyvän tovin jälkeen jatkoin matkaani Kapsuojan uudelle tulipaikalle (juttelua patikoijien kanssa), jonka jälkeen Kultahaminaan. (Morgamojan-Kultahaminan polku on pallon kannalta ikävä: mönkijäliikenteen takia polulla on terävää irtosoraa, joka naarmuttaa ja likaa pallon – annoin kuitenkin näin tapahtua.)

Kultahamina on Lemmenjoen vuoroveneiden etäisin päätepiste. Kultahaminassa on myös autiotupa. Kaikilla muilla taukopaikoilla näin ihmisiä, mutta täällä en yhtään. Syy on selvä: Kultahaminan ympäristö on ankea. Lukuisat pressuilla peitetyt mönkijät luovat vaikutelman parkkipaikasta. Tänne ei mielellään jää (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Kultahaminan laiturinäkymä on kyllä nätti (isompi kuva tässä).

Aloitin illan viimeisen etapin: menen Morgamnivan tulipaikalle yöpymään. Tämä 2 km polku oli pallokuljetuksen kannalta retken hankalin. Polku kulkee ahtaan pusikkoisessa rannassa ja jyrkänkaltevassa mäessä.

Viimeiset 350 metriä kohti Morgamnivan tulipaikkaa oikaisin metsän läpi enkä kulkenut polkua, joka nousi korkealle rinteeseen (eksymisvaaraa ei ollut: olin merkannut tulipaikan sijainnin etukäteen gps-paikantimeen).

Saavuin tulipaikalle hikisenä, sillä olin kiirehtinyt perille ennen kuin aurinko laskee. Tervehdin kahta iäkästä miestä tulen äärellä (saksalaisia melojia), sijoitin pallon kuoppaan, laskin repun maahan, otin esille dronen, kävelin laiturille, nostin dronen taivaalle, otin valokuvan Lemmenjoen kanjonista (isompi kuva tässä).

Valokuvassa näkyy Lemmenjoen kanjoni itään päin. Morgamnivan tulipaikka ei kuvassa näy, koska se on ”alapuolella”. Vaellupolut kulkevat vasemmalla rannalla metsän siimeksessä kohti Ravadaskönkään vesiputousta, jonne saapuisin taas huomenna.

Morgamnivan kauniille tulipaikalle harvempi vaeltaja pysähtyy, sillä se on Kultareitin sivussa. Jutustelin pimenevässä illassa saksalaisten melojien kanssa, kunnes pystytin teltan (telttakuvan otin vasta aamulla) [karttalinkki].

Päivän saldo: kävelyä 23,5 km.

Sunnuntai 10.9.2023

Heräsin aamulla ottamaan teltan ovelta tämän kuvan.

Kunnon kivimuuri vastarannalla!

Tämä vaatii vielä yhden dronekuvan: aamuinen kivirinne ja Morgamnivan tulipaikan laituri (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Laituri vastarannalla on melojia varten: kanoottien kantaminen Morgamnivan yläpuolelle, jos vastavirtaan melonta ei luonnistu.

Hieman korkeammalta (jotta on myös kuva ilman palloa) (isompi kuva tässä).

Päivän ohjelma oli helpompi kuin aiempina päivinä: ensin Ravadaskönkäälle, sitten toisen ylitysveneen kautta Lemmenjoen eteläpuolelle, mahdollinen käynti Joenkielinen-tunturin huipulla. Siinä välissä videokuvausta erilaisista pallotekniikoista, joita olin tällä retkellä alkanut käyttää.

Pallonpyörityksen flow

Lemmenjoen maastot ovat pallonpyöritykseen keskimäärin hyviä: ei liian kaltevaa, ei liikaa tiheikköjä, ei liikaa äkillisiä esteitä polulla vaan esim. kaatuneet puut sahattu pois, jotta kävely on jatkuvaa.

• Tasainen maasto: ohjaan sauvalla pallon esteiden ohi, alamäessä teen kitkaa (sauva siirtyy kädestä toiseen lennossa)
• Loiva ylämäki: otan kiinni sauvan puolivälistä, teen sauvan kärjellä pieniä työntöjä samalla kun sauvakäsi heiluu kävelyn tahdissa taakse-eteen-tönäisy-taakse-eteen-tönäisy + tarvittaessa toinen käsi avuksi
• Loiva sivukalteva maasto: alamäen puoleinen käsi sauvan puoliväistä kiinni ja sauvan kädensija kainaloon, jolloin sauva on kaide, ylämäen käsi antaa pallolle vauhtia
• Puita polun molemmin puolin: kävelen puiden välistä, ohjaan pallon ylärinteen puoleisen puun takaa sopivan kovalla työnnöllä, jonka jälkeen pallo palaa polulle eteeni
• Jne

Kaikki tuo on aivojen automaattitoimintaa, joka ei vaadi tietoisia päätöksiä. Kuin koskimeloja väistän esteet enempää ajattelematta, kun ne vastaan tulevat. Kävelyvauhti ei hidastu – minulla on flow, jossa eteneminen on nautinto. Tähän tilaan pallonpyörityksessä pääsen, kun maasto ei ole rikkonainen.

Huom! Harvoin enää potkin palloa, sillä liian pitkä tönäisy katkaisee pallokontrollin ja flown.

Kuljin aamulla saksalaisen vaeltajan edellä, joka tarkkaili etenemistäni: ”Man sieht wirklich, dass Sie jahrelange Erfahrung haben”. Käytin häntä kuvaajana videopätkässä, jossa laskeudun polkua alas pallo takanani.

Alla koko 5½ minuutin video: fiktiivinen sikäli, että klipit eivät ole aikajärjestyksessä, mutta sisältää aitoja pallotekniikoita (tosin loivan ylämäen tekniikka puuttuu).

Videon kansikuvassa on Ravadaskönkään vesiputous, jonne seuraavaksi saavuin (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Tästä 2,5 km eteenpäin polku oli tuttu. Tällä kertaa otin kuvan myös Härkäkosken vuokratuvan laiturilla [karttalinkki].

Sitten taas uutta: en käyttänyt samaa (Härkäkosken) ylitysvenettä kuin viimeksi, vaan jatkoin kulkua Lemmenjoen pohjoispuolella. Näin sain hienon maiseman Härkäjärven yli Joenkielinen-tunturille (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Keltaisen ja vihreän kontrasti (isompi kuva tässä).

Puun juuret (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Searitjohkan purovarressa syödyn lounaan jälkeen saavuin Searitnivan ylitysveneelle. Ylitin Lemmenjoen kuin vanha konkari [karttalinkki].

Näin olin palannut Lemmenjoen eteläpuolelle.

Pystytin teltan hyvissä ajoin Sotkajärven tulipaikalle, sillä tiesin sateen tulevan. Odotin, kunnes saderintama oli liikkunut yli [karttalinkki].

Aurinko palasi näkyviin. Nousin Joenkieliselle ottamaan tämän valokuvan. Kuvan suunta on itäkoilliseen eli Njurgulahteen päin (isompi kuva tässä) [karttalinkki].

Huom! Kuva ei ole Joenkielisen huipulta enkä huipulle lopulta mennyt, sillä tuuli oli navakka yrittäen repiä palloa käsistäni.

Hetken kuluttua maasto oli aivan toisen värinen (isompi kuva tässä).

Palasin Sotkäjärven tulipaikalle (jutustelua tsekkiläisten patikoijien kanssa).

Otin illalla vielä tämän drone-valokuvan Lemmenjoen laaksosta (isompi kuva tässä).

Päivän saldo: kävelyä 22,5 km.

11.9.2023 – takaisin Njurgulahteen

Yö oli aiempia viileämpi (+3 astetta). Edessä oli enää lyhyt patikointi Njurgulahden parkkipaikalle, josta taksi hakisi klo 10:30 (isompi kuva tässä).

Pallo ja pallo.

Olin liikkeellä aikaisin. Päätin kulkea Muurahaislammen kautta.

Pallon pesu Muurahaislammella [karttalinkki].

Muurahaislammen maisema Joenkieliselle on upea (isompi kuva tässä).

Pesun jälkeen ilmat pois.

Pallo rullalle, pakkaus, paluu parkkipaikalle.

Päivän saldo: kävelyä 5 km.

Yhteenveto

Tapasin matkallani noin 80 ihmistä, joista 90 % kysyi, miksi minulla on pallo.

Tykkään niistä keskusteluista – niissä on iloa, teeskentelemättömyyttä. Juttukumppani saattaa silmät lautasina kuvailla ihmetystään (”siis mä katsoin ensin, että mikä ihme sieltä tulee mäkeä alas, oranssi pallo?”), suorasukaisesti arvuutella syytä (”ai joo, toi on laite, joka mittaa välimatkoja”), kertoa omasta elämästään (”minun äiti halusi lapsena pallon eikä hänelle koskaan ostettu palloa – kuinka iloinen hän oli mummuna potkiessaan palloa lastenlasten kanssa”) tai avautuu kysymään minulta perimmäistä syytä niin vilpittömän herttaisesti (”onko tämä jotain sellaista, mitä halusit tehdä jo lapsena muttei annettu?”), että koen suurta vastuuta siitä, mitä suustani päästän (kuvaan olosuhteita, joissa kasvoin – ja sitten vastakysyn, millaisessa yhteisössä sinä vartuit?).

Aiempien vuosien kirjoituksissa olen kuvaillut laajemmin käymiäni pallokeskusteluita [esim. Hetta-Pallas-reitillä]. Keskustelun kulku on joka kerralla erilainen (se on ihanaa), mutta lopulta lähestyy ajatusta:
– kaikki ihmiset voivat tehdä kulttuuria,
– tämä pallo on vain minun mallisuoritus eikä itsessään tärkeä,
– mutta jos useampi ihminen ylittäisi oman sisäisen kynnyksen,
– uskaltaisi tehdä sydämestään jotain omaa (ei-sinänsä-tärkeää) juttua,
– haluaisi kehittyä,
– maailma olisi hyvä paikka.

Takaisin retkiasiaan…

Lemmenjoen kansallispuisto kartalla.

Kävelyreittini kartalla violettina. (Aiempi vuoden 2013 retki – kartan keltaiset ja punaiset viivat – tehtiin kanootilla, josta olen kirjoittanut täällä.)

Kultareitti on suurin piirtein minun reitti, mutta Ylä-Ravadasjärven mutka poistettuna.

Juttelin retkeilijöiden kanssa – kysyin, mitä reittiä kukin kulkee? Suurin osa kävelee merkittyä Kultareittiä. Osa käyttää apuna vuorovenekyytejä, jotta välttyy kävelemästä samaa polkua kahteen kertaan. Mutta myös tapasin 4 vaellusporukkaa, jotka olivat käyneet syrjävyöhykkeellä tai aikeissa jatkaa sinne.

Pisimmälle aikoi nuori mies, jonka tapasin neljäntenä päivänä: hän oli matkalla Pöyrisjärven erämaan kautta Hettaan (olin kateellinen hienosta suunnitelmasta).

Kultareitin voi kävellä molempiin suuntiin, samoin Lemmenjoen vartta kuljetaan molempiin suuntiin. Niinpä ei ole kumma, että samoja retkeilijöitä tapaa uudestaan. Esim. artikkelin alussa kyselevän herran tapasin uudestaan Morgamojan Kultalassa – kerrassaan pätevä vaeltaja hänkin.

Saksalaisia vaeltajia tapasin kymmenkunta, myös tsekkiläisiä ja hollantilaisia. Muutama saksalainen kertoi retkeilevänsä Lapissa koko syyskuun: Lemmenjoki on vain yksi kohde, seuraavaksi Kevon kanjoni, Utsjoen retkeilyreitti, jne. (Saksassa arvostetaan kovasti suomalaisia havumetsiä, sen vaikutelman sain.)

Gps-paikantimen lukema retken jälkeen:

Tällainen oli vuoden 2023 palloretki. Viidessä vuodessa olen kuljettanut jättiläisjumppapalloa Lapissa 425 kilometriä.

* * *

Seuraavan Lapin retken teen näillä näkymin kesäkuussa 2024. Hei hei!

PS. Iltalehdestä soitettiin ja kysyttiin haastattelua. Vastasin okei. Tällainen siitä tuli.