Retkellä Urho Kekkosen kansallispuistossa jättiläisjumppapallon kanssa 8.–12.9.2022

Tämä oli neljäs vuosi, kun tein syyskuun Lapin retken jättiläisjumppapallon kanssa. Tällä kertaa vein pallon Urho Kekkosen Kansallispuistoon [luontoon.fi]. Tein retkestä myös fiktiivisen 4½ minuutin videon.

Kuvituskuvassa Paratiisikuru, monen mielestä Suomen kaunein paikka. Kun tarkasti katsoo, oranssi jumppapallo näkyy järven oikealla reunalla (isompi kuva tässä) [karttalinkki].


Päivittäisiin tapahtumiin.


Torstai 8.9.2022

Saavuin junalla ja linja-autolla Kiilopään tunturikeskukseen puolen päivän maissa. USB-ladattavalla ilmapumpulla täytin pallon 6 minuutissa [karttalinkki].


– Mitä teet?

Ihmiset ovat uteliaita. Minulle se sopii, sillä kaikki palloon liittyvät nolouden tunteet olen jo aiempina vuosina ohittanut. Lähinnä toteavasti vastasin:

– Tämä on jättiläisjumppapallo. Harrastan jättiläisjumppapallon kuljetusta. Aion pyörittää palloa viisi päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa. Ehkä Sokostille asti menen, saapa nähdä!

Kerroin myös, että aion valokuvata ja videoida palloa kauniissa paikoissa. Fiktiivinen video on valmis. Voit katsoa sen alta.


Lähdin polulle yhtä jalkaa samalla bussilla saapuneen Pekan kanssa. Pekka otti valokuvan, kun nousimme kohti Kiilopäätä. Kiitän!


– Se on todellakin totta. Et ole huijari.

Näin kommentoi päiväpatikoija, joka oli aiemmin ohittanut minut ja kuunnellut tarinani – siinä vaiheessa ilmeisen epäuskoisena, että aion pyörittää palloa 5 päivää. Pysähtelin kävellessä usein, sillä sanoin kaikille ”päivää” ja näin annoin mahdollisuuden kysyä, jutella.

Kiilopään huippu, korkeus merenpinnasta 546 metriä (isompi kuva tässä) [karttalinkki].


Pekka jatkoi vaellusta koilliseen Luulammelle. Minulle alkoi loiva alamäki kaakkoon kohti Niilanpäätä. Kevyessä myötätuulessa pallo kulki kuin itsestään eikä tarvinnut kuin hieman ohjata sauvalla.


Niilanpään ylämäessä saavutin päiväpatikoijan koirineen. Alla olevan kuvan jälkeen kuljimme kilometrin yhdessä. Koira ei ollut pallosta moksiskaan.


Erkanin miehestä ja koirasta ja jatkoin kohti Rautulampea. Väkeä huikean avoimessa maastossa (isompi kuva tässä).


Kaksi kansallispuiston työntekijää tuli vastaan mönkijöillä. Pysähtyivät, ihmettelivät.

– Tämä pallo on kaunis ja värikäs. Minä uskon, että jokainen ihminen tykkää palloista. En ole kuullut kenekään sanovan, että inhoaa palloja.

Perin tuttujen kysymysten ja vastausten jälkeen kerroin, että tähtään illaksi Kotakönkäälle. He toivottivat hyvää matkaa [karttalinkki].


Sopivassa kohdassa astuin hieman polusta syrjään. Maisemakuva (isompi kuva tässä).


Maasto oli perin kuivaa. Kesti 4 tuntia, kunnes löysin pienen järven Hikiojan latvalta [karttalinkki].


Tästä vedestä keittelin retken ensimmäisen aterian (isompi kuva tässä).


Jatkoin Hikiojaa alas kohti Suomujokea. Pieni tauko.


Suomujoen yli kulkee kolme siltaa: Aitaoja, Kotaköngäs, Porttikoski. Tässä Kotakönkään silta [karttalinkki].


Kun vuonna 2013 meloin Suomujoen, Kotaköngästä ei laskettu, vaan kanootit kannettiin ohi.


Minut on havaittu Kotakönkään laavulta, sen arvasin.

Kuljetin pallon laavulle ja sanoin hyvää iltaa. Annoin ihmisten kysellä. Mitä ihmettä? Miksi? Miten pärjäät ylämäessä, alamäessä, tuulessa, suossa? Selostin kattavasti sauvatekniikat ja vastaavat, sillä olenhan opetellut niitä 3 vuotta. Alla video eri kuljetustekniikoista, jonka tein Kaldoaivissa 3 vuotta sitten.


Kun joku uusi tuli kysymään mistä on kyse, sanoin leikilläni, että nämä muut tietävät jo asiat – ehkäpä he kertovat sinulle, kun minun pitää nyt mennä telttaa pystyttämään. (Ja sitten kuulin takaa, kun joku kertoi minun juuri löytäneen pudonneen säähavaintopallon, jota olin parhaillaan kuljettamassa roskikseen – kaikki nauroivat vitsille.)

Teltan pystytin Suomujoen kupeelle.


Pallo on jo 5 vuotta vanha, moneen kertaan paikattu ja tyhjenee päivän mittaan. Onneksi on pumppu. Joka aamu täytin pallon pinkeäksi ennen kuin lähdin liikkeelle.

Päivän saldo: kävelyä 18 km.


Perjantai 9.9.2022

Lähdin aamulla kävelemään klo 8:10. Alla olevan valokuvan Kotakönkään laavulla [karttalinkki] otti Tero, joka aikoi samoilla Urho Kekkosen kansallispuistossa peräti 3 viikkoa. Kiitos valokuvasta!


Muutama sana liikkumisesta Urho Kekkosen kansallispuistossa.

On vaellusreittejä A–B kuten Kevon kanjoni ja Hetta-Pallas, jotka kävellään yhteen suuntaan ja jossa suunnistus on helppoa. Urho Kekkosen kansallispuisto on toista maata. Se on reittiverkosto, jonka solmuja ovat autiotuvat, laavut, tulipaikat sekä jotkut tunturien huiput. Solmujen välillä on valmiita polkuja, mutta mikään ei estä kävelemästä omaa polkua, jos siltä tuntuu. Joka tapauksessa suunnistustaito on oleellinen.

Eilinen kävely Kiilopäältä Kotakönkäälle voitaisiin merkitä näin: Kiilopään tunturikeskus (solmu) => valmis polku => Kiilopään huippu (solmu) => tunturiylänköä pitkin (oma polku) => Niilanpään vierestä (oma polku) => Rautulammen polku => Rautulammen ohi tunturiylänköä pitkin (oma polku) => Hikiojan polku => Kotaköngäs (solmu).

Siis solmuja olivat: Kiilopään tunturikeskus => Kiilopään huippu => Rautulampi (mutta sen ohitin) => Kotaköngäs.

Tänään aioin kulkea: Kotaköngäs (solmu) => Palovanganjoki (polku) => Livikönlammit (polku) => Harrilampi (oma polku) => itään Luirojärven pohjoispuolelta (oma polku) => Pälkkimäjoen yli ja siihen leiri (oma solmu).

Miten meni?

Aluksi sekoilin enkä löytänyt Suomujoen vieressä kulkevaa polkua. Korkeuskäyrää seuraten suunnistin joka tapauksessa Palovanganjoelle [karttalinkki].


Palovanganjoen polku on kapea – tätä pitkin eivät mönkijät aja. Ihailin oranssiksi muuttunutta heinää, joka on täällä pohjoisessa ensimmäinen ruskan merkki.


Ihailin Palovanganjoen suomaisemaa, jonka takana on Tampakkopää (isompi kuva tässä).


Käännyin kävelemään Palovanganjokea etelään. Joki kapenee. Oranssi heinä on vau (isompi kuva tässä).


Puiden persoonallisuuttakin ihailin.


Palovanganjoen varressa pidin ruokatauon 11 km jälkeen. Tsekkiläinen patikoija (nainen) kummasteli palloa, kunnes sai ahaa-elämyksen:

– Sehän on oikeastaan sama kuin meillä Keski-Euroopassa. Moni ottaa vaellukselle teddykarhun ja kuvaa sitä hienoissa maisemissa!

Jatkoin matkaa. Palovanganjoki on enää pieni puro, jossa on vesialtaita siellä täällä.


Viimein vesi loppuu. Palovanganjokea ei enää ole. Siirrytään Jäämeren vesistöstä (Lutto-joki) Itämeren vesistöön (Kemijoki). Polulla on laajoja tunturikoivutihentymiä, joiden läpi pallo ei sujuvasti mahdu.


Tiheikköjen vuoksi nousin rinteessä ylemmäs (takana Joukhaispää).


Takaisin rinnettä alas. Vettä löytyy jälleen: Livikönlammit. Nämä vedet virtaavat Luirojärveen, Kemijokeen, Itämereen [karttalinkki].


Hyvin pientä on virtaus lampien välillä, mutta maisema kaunis (isompi kuva tässä).


Kaatunut kelo Livikönlammien maastossa (isompi kuva tässä).


Livikönlammien vieressä kulkeva polku olisi johtanut Luirojärven eteläpuolelle. Oikaisin Harrilammelle, jonka takana Urho Kekkosen kansallispuiston korkein tunturi, Sokosti (oikeanpuoleinen korkea) [karttalinkki].


Pälkkimäojan ylitys.


Saavutin tavoitellun leiripaikan kello 17 [karttalinkki].


Miten meni? Kapean polun ja hankalahkon maaston takia liikkuminen pallon kanssa oli ollut hidasta. Pääsin kuitenkin tavoitteeseen Pälkkimäojan varteen. Reitti oli ollut maisemiltaan kaunis.

Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston korkein huippu, 718 metriä. Sinne ja takaisin en ennen pimeää ehdi. Lähdin kuitenkin patikoimaan saavuttaakseni mukavan näkymän Luirojärvelle (isompi kuva tässä).


Pallon kanssa näin (isompi kuva tässä) [karttalinkki].


Edelliset valokuvat olivat alle 500 metrin korkeudesta. Sokostilla olen toki käynyt aiemmin, josta kertoo kirjoitus vuodelta 2011 (ennen kuin aloitin tämän blogin – ja ennen kuin aloitin kuljettaa palloa).

Jos jättiläisjumppapallo hidastaa patikointia, onko se sen arvoista? Totta puhuen en tätä enää mieti. Pallo on osa retkeä, osa minua – oli se hidasta tai ei.

Päivän saldo: kävelyä 24 km, josta 6 km ilman rinkkaa ”päiväpatikointina”.


Lauantai 10.9.2022

Tämän artikkelin alussa jakamassani pallovideossa jättiläisjumppapallo päätyy lampeen. Asia oli ennakkoon suunniteltu: se tapahtuisi Paratiisikurun lammessa. Oli aika lähteä Paratiisikuruun.

Jätin teltan paikoilleen. Kävelin pallon kanssa pohjoiseen Pälkkimäojan myötäisesti.


Pälkkimäoja pienenee latvoja kohti kävellessä. Lopulta sen pohjoispuolella on Siliäselän ja Lumipään välinen loiva satula (isompi kuva tässä) [karttalinkki].


Nousin rinnettä. Noin 600 metrin korkeudessa päädyin pilveen.


Kuljin Lumipään länsipuolta. Sumu hälveni sopivasti, kun lähestyin Paratiisikurua [karttalinkki].


Paratiisikurun lampi pilkottaa.


Nyt tarkkana. Valmistauduin videon loppukohtaukseen, jossa annan pallon vieriä korkealta mäeltä lampeen. Sen olisi onnistuttava kertalaakista.

Lähestyin lampea varovasti. Kun arvioin olevani lammen yläpuolella, nostin dronen ilmaan ja ohjasin sen paikkaan, josta näkyy yhtä aikaa pallon lähtöpaikka ja lampi (isoimpi kuva tässä) [karttalinkki].


Pallo irti!


Onnistui. Pallo osui lampeen eikä puhjennut.

Gps-paikantimesta näen, että pallo vieri pituutta 120 metriä ja pudotusta 63 metriä (506 metristä 443 metriin).

Kuulin miehen ja naisen hihkuvan alhaalla (ainoat silminnäkijät).

– Nyt se päästi sen pallon irti. Se vierii lampeen.
– Voi kuinka kivaa.


Laskeuduin alas (isompi kuva tässä).


Otin muutaman lisäkuvan dronella.

Yksi (isompi kuva tässä) [karttalinkki].


Kaksi (isompi kuva tässä).


Kolme. Olen tässä kuvassa varjossa lammen vasemmalla rannalla (isompi kuva tässä).


Maan tasalta (isompi kuva tässä).


Paratiisikurun perällä on hento vesiputous – ja silminnäkijäpariskunta evästelemässä.


Vielä heinäkuussa kurun päädyssä on lumilaikku. Alla olevat kuvat otin 8.7.2011.


Suomen kaunein paikka, jos minulta kysytään.

Vierailu Paratiisikurussa oli ohi. Lähdin kipuamaan rinnettä ylös.


Näkymä Lumipään länsirinteeltä länteen.


Näkymä Lumipään ja Siliäselän välisestä satulasta pohjoiseen. Karua.


Paluu takaisin Pälkkimäojalle – takana Pikku Luirojärvi (isompi kuva tässä).


Maisemaselfie.


Pälkkimäojaa etelään kävellessä vastaan tuli kaksi miestä:

– Mä tunnen sut.

Kymmeniä kertoja pysähdyin kertomaan ihmisille jättiläisjumppapallosta, mutta Visalle ei tarvinnut selittää mitään, sillä hän tiesi aiemmat palloretkeni. Niinpä siirryttiin heti melonta-asioihin, joista oli kiinnostavaa kuulla (Visa melottaa asiakkaita kumilautalla mm. Juutuanjoen Jäniskoskessa – se on liian vaarallinen kapealle kanootille, mutta kumilautalla sen voi mennä, kun on osaava kippari).

Palasin teltalle syömään käveltyäni 21 km. Pakkasin teltan ja rinkan. Tästä alkoi paluumatka kohti Kiilopäätä.

Luirojärven iltavalo oli mahtava (isompi kuva tässä) [karttalinkki].


Sama paikka, mutta dronella.


Luirojärven autiotupien kohdalla tuli pysähdyksiä, sillä enhän voinut ohittaa ihmisiä, jotka osoittivat kiinnostusta. Mukavia keskusteluja. Terveiset kaikille!

Luirojärven laskujoen ylitys kahlaamalla [karttalinkki].


Sama kahluupaikka kuin edellä, näkymä pohjoiseen (isompi kuva tässä).


Yön nukuin Ampuojan varrella [karttalinkki].


Päivän saldo: kävelyä 28 km, josta 21 km ilman rinkkaa ”päiväpatikointina”.


Sunnuntai 11.9.2022

Ruska oli muutamassa päivässä edennyt. Lehtipuut olivat keltaisia (takana Ampukanvaara).


Keltaista oli myös purovarsilla (isompi kuva tässä).


Tuiskukurun autiotuvalle saavuin kello 9:30 (en ottanut valokuvaa). Terveiset turkulaiselle pariskunnalle sekä muille, joiden kanssa juttelin.

Lähdin kulkemaan kohti Aitaojaa. Toiseen suuntaan menijöitä.


Täytin vesipullot Harrihaara-nimisestä purosta. Sen jälkeen Vintilätunturin eteläpuolelta kulkevalla 6,5 km harjanne-etapilla ei ole vettä.


Polku on helppo. Mönkijäura on todellakin ura, josta pallo ei pompi sivuun. Kehitin kuljetustekniikan, jossa sauvan kärjellä kevyesti tökkään palloa, kun käsi heiluu luonnillista rytmiä eteen ja taakse.


Yllä olevasta kuvasta näkyy, ettei maaruska ole vielä syttynyt. Punaisia läiskiä on, mutta harvassa.

Ruokatauon pidin Aitaojalla 17 km kävelyn jälkeen. Pakollinen kuukkelikuva.


Aitaojan silta Suomujoen yli [karttalinkki].


Hieman Aitaojan jälkeen vastaan käveli mies, suu apposen auki, silmät lautasen kokoisina, kädet heiluvat.

– What on earth are you doing?

Liioittelevalla ilmeellään amerikkalainen ilmaisi tahtovansa jutella kanssani. Pysähdyin, nyökkäsin, tervehdin. Mies oli Portlandista, Oregonista, kahden viikon loma, ensi kertaa Suomessa, ja ylisti kaikkea kokemaansa.

– Helsinki on niin puhdas (clean), kukaan ei nuku kadulla, julkinen liikenne kulkee minuutin tarkkuudella.

Kerroin käyneeni Portlandissa auringonpimennysreissulla 2017, joten ymmärsin täsmälleen mitä hän tarkoittaa (esim. 15 tyyppiä nukkuu jalkakäytävällä sekalaisessa muodostelmassa peittojensa alla, joku huumetyyppi mesoaa kauempana).

Oregonin Kalliovuoret olivat miehelle tuttuja. Neuvokkaana retkeilijänä hän oli saapunut Kiilopäälle junalla ja bussilla, laatinut itselleen 4 päiväksi järkevän 80 km vaellussuunnitelman (fiksut etapit) ja oli nyt tavannut oudon suomalaisen, jolta hän halusi oppia ja kysyä.

– Tiedätkö, tämä on minulle kulttuurinen juttu, se on vähän vaikea selittää, mutta tämä on nyt neljäs vuosi jättiläisjumppapallon kanssa. Silloin kolme vuotta sitten en tiennyt mitä teen, minun oli ylitettävä sisäinen kynnys, olin aluksi arka, mutta tahto oli kovempi, ensin vähän häpesin, mitä jos pallo karkaa tunturissa, tuuli vie sen, juoksen erämaassa, koetan ottaa kiinni palloa, muut katsovat ja olen maailman noloin ihminen. Silti menin kynnyksen yli, nyt tämä on minulle tavallista, osaan ohjata palloa, mutta en sano sitä ylpeänä, oikeastaan tämä ei ole ollenkaan tärkeää, mutta sanon näin (osoittaa sormella miestä): sinulla, ehkäpä juuri sinulla on mielessä jokin asia, jokin sellainen oma asia, joka tulee sydämestä, jota haluat tehdä, pelkkä ajatus ensin, mutta sinulla on sisäinen kynnys, joka estää sen. Nyt olet nähnyt minut (laittaa käden sydämen päälle), miehen, joka kuljettaa jättiläisjumppapalloa, joka ylitti oman sisäisen kynnyksen. Myös sinä voit ylittää oman kynnyksen, tehdä jotain, jonka vain sinä voit tehdä, silloin maailma on rikkaampi, kun täällä tehdään enemmän vähän outojakin juttuja, sydämestä. Tämä on se kulttuurinen ajatus, minulta pelkkä mallisuoritus, ei enempää, jotta muutkin tekisivät.

Tällaisen sekavan puheen työnsin suustani ulos englanniksi.

Uskon, että mies ymmärsi kaiken, omalla tavalla, sillä (näin hänelle sanoin) onhan hän jo itse samalla tiellä.

– Tulit Suomeen, ensi kertaa Eurooppaan, selvitit monta asiaa, kuinka tullaan tänne erämaahan, olet jo ylittänyt monta kynnystä, tehnyt jotain, josta kertoa kotona, se on hienoa.

Hyvästelimme. Kävelin Suomunruoktun autiotuvalle ja sen ohi aina Suomunlatvan laavulle asti, jotta huomiseksi olisi enää lyhyt matka Kiilopäälle.

Suomunlatvan maastossa oli monta telttaa. Pysähdyin laavulle juttelemaan, sillä pallo kiinnosti ihmisiä täälläkin [karttalinkki].


Päivän saldo: kävelyä 25 km.


Maanantai 12.9.2022

Yö oli sateinen mutta lämmin. Lähdin kulkemaan klo 7:30, jotta olisin hyvissä ajoin Kiilopäällä ennen klo 13 linja-autoa.

Tapahtui sama kuin joka aamu. Aamukasteinen pallo kerää hiekkaa.


Vaihtoehto olisi kulkea mönkijäuran vieressä. Pallo pysyisi puhtaana, mutta toisaalta ohjaamiseen menisi enemmän energiaa ja aikaa, matka hidastuisi. Annoin pallon likaantua.

Kiilopäällä lykkäsin pallon lammikkoon. Pesu.


Tyhjennys päällä istumalla.


Retki oli ohi. Päivän saldo: reilut 9 km.


Yhteenveto

Urho Kekkosen kansallispuisto on luonteeltaan reittiverkosto, senhän jo edellä totesin. Tämä toi uuden piirteen viimeiseen vaelluspäivään.

– Mä olen kuullut susta. Hauska nähdä toi pallo. Viime yön olin Rautulammella / Hetki sitten olin Kiilopäällä aamiaisella. Siellä joku kertoi, että täällä joku mies kulkee oranssin jumppapallon kanssa.

Ja jälleen selostin kummastelijalle sen kulttuurisen asian, jonka takia tätä teen. (En koskaan hermostunut kysyjään vaan nautin, pidin arvossa vuorovaikutusta. Hyvä asiakaspalveluasenne on kunnia-asia, kun tekee omia projekteja.)

* * *

Miten meni? Oli oikein kiva vaellus, mutta 5 päivässä varsin pitkä matka, 105 km.


Urho Kekkosen kansallispuiston sijainti kartalla.


Tarkempi reitti oranssilla värillä (valkoiset ympyrät = käyttämäni leiripaikat).


Entä video? Pitkien välimatkojen takia ei ollut aikaa tehdä kaikkia pallotemppuja, joita olisin halunnut. Ne kokeilut jäävät tuleville vuosille.

Säiden kanssa olin onnekas: varsin lämmintä, lähinnä öisin satoi. Hyvä sää tuskin toistuu ensi vuonna. Siksi ensi vuonna (2023 syyskuu) kävelen vähemmän, teen pallolla enemmän. Missä? Se selviää sitten.

* * *

Näin sujui viimeinen Lapin reissu 2022. Seuraavan Lapin retken teen näillä näkymin kesäkuussa 2023. Hei hei!

2 Responses to Retkellä Urho Kekkosen kansallispuistossa jättiläisjumppapallon kanssa 8.–12.9.2022

  1. tero says:

    hyvä juttu ja hyvää jatkoa pallon kanssa…
    kammin ylitys video ei kuitenkaan mahtunut juttuun?

    • Kiitos postista Tero ja kiitos kuvausavusta Raappanan kammilla! Raappanan kammin ylitys on videossa mukana kohdassa 2:45, mutta videon logiikan (=pallon etenemissuunnan) takia jouduin kääntämään tuon otoksen peilikuvaksi. (Nämä on tällaisia pikkuhuijauksia, joita leikkauksessa tehdään.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: