Jättiläisjumppapallo Hetta-Pallas-polulla 10.–13.9.2020

Kävelin jättiläisjumppapallon kanssa 10.–13.9.2020 Hetta-Pallas-reitin, joka on Suomen suosituin vaelluspolku – ja sitten kävelin edelleen Jerisjärvelle, jonne saavuin 14.9.2020.

Kyseessä oli sosiaalinen koe:

• Kuinka moni kysyy miksi? Miten keskustelu jatkuu?
• Jaksanko vastata kysymyksiin ärtymättä? Säilyykö asiakaspalveluasenne?

Ruskaakin Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa oli. Kuvituskuvana maisema Suastunturilta kohti Lumikeroa 12.9.2020 [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Päivittäisiin tunnelmiin.

Torstai 10.9.2020

Saavuin Hettaan julkisella liikenteellä (yöjuna, bussi, pikkubussi). Kuvasin poikkeamisen Pallaksella pikkubussin etuikkunan läpi. Syksyltä näyttää.

Jutustelin kolmen muun vaeltajan kanssa, joiden reittiaikomus oli sama: Hetasta Pallakselle. Retkeilevä pariskunta jäi bussista Hetan kodalla, joten siihen jäin minäkin.

– En lähde heti polulle teidän perään. Minun täytyy ensin pumpata tämä oranssi jättiläisjumppapallo.
– Aha, okei.

Näin olin kertonut ensimmäisille ihmisille, että vaellukseni olisi erilainen. Pumppaus vei 13 minuuttia (tähän asti olin kantanut palloa rullalla).

Hetan kota. Tästä lähdetään [karttalinkki].

Hetki tietä pitkin.

Oikealle.

Portin ohi.

Tie oli kourumainen, joten rohkenin antaa pallolle pitkiäkin potkuja.

Ounasjoen yli [karttalinkki].

Parin tunnin kuluttua tuntureita.

Hiekkatie loppuu. Leveät pitkokset.

Pyhäkeron tulipaikka ja autiotuvan alue kaivoineen. Pystytin teltan [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Kuvassa näkyvä rakennus ei tosin ole autiotupa, vaan toimii talvella latukahvilana. Autiotupa on pienempi rakennus piha-alueen toisessa päässä (alakuva, keskellä).

Illan mittaan paikalle saapui useita vaellusporukoita – suurin 6 hengen miesporukka, yhteensä noin 30 henkeä (kaltaisiani yksittäisiä vaeltajia oli vain kolme). Muut eivät olleet kävelleet hiekkatietä – joka oikeastaan on huoltoreitti – vaan oikeaa kapeampaa vaelluspolkua, joka alkaa venekyydillä Ounasjärven yli [Google-haku ”venekyyti hetta”].

Koska ilta oli nuori, lähdin etukäteen kartoittamaan reittiä kohti Ounastunturin Pyhäkeroa, jonne huomenna nousisin.

Dronekuva näyttää polun leveyden. Tehty mönkijöitä varten. Eksyä ei voi. Hetta-Pallas sopii ensimmäiseksi vaellusreitiksi varsinkin heille, jotka eivät vielä luota suunnistustaitoonsa (isompi kuva tässä).

Pyöritin palloa pääosin polun sivussa, jolloin hiekka ei pölise ja tartu pallon pintaan (tätä noudatin kaikkina päivinä) (isompi kuva tässä).

Kokkailu ja jutustelu Pyhäkeron autiotuvan tulipaikalla jatkui illalla. Väki vaihtui tulipaikalla. Katsoin velvollisuudeksi istua siinä kauemmin kuin oma ruoanlaitto kesti – ollakseni tavoitettavissa.

– Onko tuo sinun pallo?
– Joo se on mun.
– Mitä teet sillä?
– Kierittelen sitä.

Tahallisen pöhkö vastaus. Sellaisella aloitin, kun uusi henkilö saapui tulipaikalle, mutta sitten olin hämilläni, sillä tuo ei ole hyvää asiakaspalvelua.

– Iso värikäs pallo on iloinen. Siksi sen otin. Tykkään palloista, ja niin kai kaikki? Ainakaan en tunne ketään, joka inhoaa palloja. Tunnetko sinä?

Näin otin kysyjän mukaan keskusteluun samalle levelille.

– Tiedätkö, olen pohjimmiltani ujo suomalainen (laittaa oikean käden sydämen päälle). Harjoittelin viime vuonna kuljetusta Kaldoaivin erämaassa yli sata kilometriä. Kaldoaivissa liikuin omia reittejä, sain rauhassa harjoitella. En ennakkoon tiennyt onko tämä edes mahdollista. En halunnut, että minut nähdään ja pallo karkaa: ”auts mikä urpo, katso tuo mies hukkasi pallon ja nyt juoksee sen perässä” (näyttelee repliikin osoittaen sormella kaukaisuuteen kuin olisi itse se, joka näkee jonkun hukkaavan pallon). Nyt osaan kuljettaa. Silloin en.
– Onko sulta joskus pallo karannut?
– On. Mutta pallo on kömpelö. Sen saa tosiaan juosten kiinni.
– Miten kuljetat alamäkeen?
– Sauvalla voi hallita palloa (ojentaa käden suoraksi ja näyttää). Sauvalla tehdään kitkaa, painetaan pallon päältä. Loivassa alamäessä on ilo edetä pallon kanssa, ohjatakin voi.

Kerroin myös tehneeni Kaldoaivissa Youtube-filmin kuljetusmenetelmistä erilaisissa maastoissa. En voinut näyttää sitä tulipaikalla, mutta alla on tuo filmi.

Jotkut jäivät paikalle hengaamaan kenties samoin kuin katsotaan Youtuben reaktiovideoita. Kun näkee jonkun muun kuulevan ensi kertaa suosikkibändiään X ja pitävän siitä, silloin saa itsekin elää uudestaan sen tunnereaktion, kun kuuli ensi kerran X:ää. Eli kun näkee muiden kyselevän jättiläisjumppapallosta, sitä on hauska seurata sivustakin.

Yksi ihminen tunsi minut, tuli tervehtimään. Hän oli kuullut taannoisen melontaesitelmäni, jonka ohessa olin kertonut jumppapalloista, ja yhdisti siitä.

Päivän kävelysaldo lisälenkkeineen 12 km. Vetäydyin nukkumaan.

Perjantai 11.9.2020

Aamumaisema teltan edessä.

Sain tavarat patikointikuntoon ennen kello kahdeksaa. Koska olin palloineni näkyvä, ennen lähtöä pysähdyin tulipaikalla kokkailevien ihmisten luokse hetkeksi juttelemaan (kuten kaikkina aamuina): huomenta kaikille, olen näköjään ensimmäisenä menossa, toivotan kaikille hyvää vaellusta, nyt lähden.

Ennen Pyhäkeron huippua maastossa on järvi, Pyhäjärvi [karttalinkki].

Tässä on joskus ollut rakennus.

Pyhäkeron huipun liepeillä tuuli. Laitoin pallon valokuvaa varten kivikon kuoppaan ja rinkan viimekseksi esteeksi.

Tämän paikan jälkeen drone ei enää lentänyt. Se paiskautui tuulessa kivikkoon – potkurit katki. Varapropellit olin jättänyt kotiin. Se siitä.

Minulla oli täysi työ hallita palloa Pyhäkeron huipulla (715 metriä). Ilman dronea mitään selfietä ei ollut mahdollista ottaa. Tuuli niin hitosti. Otin palloon nojaten kuvan suuntaan, jonne olin matkalla [karttalinkki].

Kuvasta näkee: Polku on kulunut, viittoja 50 metrin välein. Ei voi eksyä. Jos hernerokkasumussa näkee yhden viitan, se riittää. Seuraava viitta löytyy vaakapuun perusteella (vaakapuun nuoli osoittaa kohti Pallasta).

Pitkä alamäki alkaa. Tuuli helpottaa.

Hetta-Pallas-reitti kulkee valtaosin puuttomassa tunturipaljakassa, jossa näkee kauas. Autiotuvat ovat purojen varsilla, jossa on tunturikoivikkoa sekä mäntyjä. Alla Sioskurun autiotupa, joka on Pyhäkeron autiotuvasta 8 km etelään [karttalinkki].

Sioskurun silta ja puro.

Kyltit Sioskurun autiotuvan edessä (matkat ja suunnat ovat erikseen hiihto- ja kävelyreiteille).

Maastossa tupien välillä on vain vähän vettä. Näin pienestä lammesta ei viitsi pulloa täyttää.

Toisaalta kun vesi virtaa, näin pienestä purosta täytin pullon ja join – virtaavassa vedessä ei ole juuri humusta tai pieneliöitä.

Alla oleva tunturi on nimeltään Tappuri. Sen yli ei vaelluspolku kulje [karttalinkki].

Polku kulki Tappurin kylkeä. Vaikkei enää tuullut, vasemmalle kalteva maasto teki pallon hallinnasta työlästä.

• Ei voinut potkia, koska pallo olisi karannut vasemmalle. (Sopivassa maastossa potkiminen on paras tekniikka, sillä siten saa eniten vapaita huolettomia askelia.)
• Vaellussauvankaan avulla palloa ei voinut hallita. (Sauvalla ohjaus olisi toiseksi kätevin tekniikka, mutta siihenkään ei vinorinne sovi.)

Aloin hiljalleen käsittää, kuinka helppoa maastoa Kaldoaivin loivat rinteet olivat olleet syyskuussa 2019. Kaldoaivin erämaa-alue on täydellinen pallonkuljetusmaasto! Hetta-Pallas-reitti on toista maata. Jo aamun jyrkkä rinne Pyhäkeron huipulle oli tuskastuttanut. Tappurin vinorinteessä jouduin kuljettamaan palloa ylärinteen puolella kainalon tuntumassa. Käsi väsyi.

Maasto tasoittui ennen Pahakurun autiotupaa. Viimeiset 500 metriä etenin rennosti palloa potkien – se paras tekniikka! – sillä matalat vaivaiskoivut loivat polun ympärille luonnollisen kujan. Tuulikin vaimeni.

– Mitä ihmettä?

Pahakurun autiotuvalla oli kaksi naista. Naiset tulivat terassille vastaan täynnä ällistystä, minkä he ilmaisivat estottomammin kuin Pyhäkurussa olin eilen keneltäkään kuullut. Siinä olimme vain me – ei ulkopuolista sosiaalista painetta hämmästystä hillitsemässä. Samat selostukset annoin kuin ennen, sekä uuden:

– Tässä on myös kulttuurinen ajatus. Olisi hienoa, jos jokainen tekisi rohkeammin omia juttuja. Ei niin, että sinunkin pitää pyörittää palloa – se on minun juttu. Sinä voit tehdä jotain muuta. Mitä se olisi, sen vain sinä tiedät (kysyvän näköisenä).

Naiset aikoivat jäädä yöksi Pahakurun tupaan. Sitä ennen he lähtivät päiväreppujen kanssa huiputtamaan Outtakkaa, korkeinta paikallista tunturia (725 metriä). Outtakka on vaellusreitin sivussa, joten sinne ja takaisin on Pahakurusta 8 km matka.

Lepuutin jalkojani. Pahakurun autiotuvalle tuli lisää porukkaa ja lopulta piha täyteen – samoja patikoijia, jotka olivat yöpyneet Pyhäkeron autiotuven lähellä, mutta lähteneet liikkeelle tunnin tai kaksi jälkeeni. Sekä heitä, jotka tulivat Ounasjoen varresta Ketomellasta [karttalinkki].

Pahakuru tupa on juuri paljakan rajalla – lehtipuita alapuolella, mutta niiden yli mahtava maisema tunturijonoon, jonka yli ja sivuitse oli määrä kulkea huomenna: Lumikero, Vuontiskero, Keräskero (isompi kuva tässä).

Lännessä pilkistää Ruototunturi (isompi kuva tässä).

Pahakurun autiotuvan seutu keltaisine lehtipuineen on minun mieleen parasta Hetta-Pallas-maisemaa. En kuitenkaan jäänyt Pahakuruun, vaan laskeuduin lehtimetsään kohti Hannukurun autiotupaa.

Hannukuruun jatkoivat useat, sillä Hannukurussa on autiotuvan lisäksi sauna, jonne moni aikoi (miesten ja naisten saunavuorot vaihtuivat tunnin välein). Itse en saunaa tuntenut tarvitsevani. Kävelylämpötila oli ollut passeli +10 astetta ja kävelyvauhti pallon takia rauhallinen, joten nihkeää hikeä ei ollut iholle kertynyt.

Hannukurun alueella on lehtimetsää eikä kummempia maisemia. Tutustuin laajahkoon alueeseen ja pystytin teltan kuten useimmat muut, sillä paikalla oli noin 40 vaeltajaa (puolet samoja kuin edellisenä iltana). Autiotupien alueet keräävät väkeä, sillä sellainen on Pallas-Yllästunturin kansallispuiston sääntö: leiriytyä saa vain virallisten tulipaikkojen läheisyydessä [karttalinkki].

Naapuriteltasta kuulin uuden ajatuksen, joka lausuttiin nauraen.

– Siis mä luulin, kun sä tulit tähän, että sulla on vieritettävä teltta!

Toisten ihmisten tekoja hahmotetaan hyödyn kautta – se on aivojen automaattitoimintaa. Monta kertaa vakuutin kysyjille myös, että pallo ei ole kuljetuslaite eikä välinevarasto. Pallo on hyödytön. Sen olemassaolo haastaa järjen.

Päivän kävelysaldo 20 km.

Lauantai 12.9.2020

Pallo oli eilen kävellessä lötkistynyt pahan kerran. Se vuotaa. Reikää en havainnut, mutta pallo on liki 4-vuotias: ilma tihkuu ulos mikroskooppisten reikien kautta.

Pumppasin pallon ja lähdin liikkeelle.

Polku nousi Soastunturille paljakkaan. Tasainen maaperä ja ympäröivää maaperää alempana oleva polun pohja ovat parasta jumppapallon kuljetusmaastoa – etenin hyvää vauhtia sopivien potkujen ja sauvan avulla.

Kuitenkin, varhain aloittanut vaeltajapariskunta ohitti minut. Koetin kokeeksi pysyä heidän tahdissa – en kyennyt. Vaikka maasto on parasta mahdollista, pallo pomppii ja pieniä sivupoikkeamia tapahtuu, mikä hidastaa vauhtia – se oli nyt myönnettävä.

Toinen hidastuksien lähde ovat vastaantulevat kulkijat. Asiakaspalveluasenteen tähden tervehdin kaikkia (”päivää”) ja annoin mahdollisuuden keskusteluihin sekä pallon kosketteluun.

Vastaantulijoita ei ollut paljon. Yleisesti ottaen 90 % kävelee Hetta-Pallas-reitin pohjoisesta etelään. Siihen on logistinen syy: Kun ajat auton Pallakselle ja otat sieltä bussin tai taksin Hettaan, retken jälkeen auto odottaa Pallaksella. Toisin päin autolla ajoa tulisi 200 km enemmän.

Pysähdyin ruskaiseen maastoon kuvaamaan Lumikeron huippua [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Uusi tekniikka pallonkuljetukseen. Hetta-Pallas-reitillä on paljon kapeita pitkospuita, joiden päältä pallo saattaa pudota. Ratkaisu: tee vaellussauvasta kaide, johon pallo vieriessään nojaa.

Pysähdyin syömään Suaskurun kodalle, jonne kertyi pian muitakin aikaisia kulkijoita. Suaskurun kota on ainoa paikka, jonka ympäristöstä en muistanut ottaa valokuvaa. Auts [karttalinkki].

Suaskurun kodalta noustaan jyrkästi Lumikeron huipulle. Nousua on 320 metriä. Havaitsemani navakan tuulen ja eilisten pallonhallintavaikeuksien takia päätin, etten nouse huipulle, vaan kuljen tunturin länsirinnettä 150–200 metriä huipun alapuolella. Hyvä ratkaisu, sillä näin tosiaan vältin tuulen, muttei lainkaan helppoa, sillä maastossa oli paljon puolimetristä vaivaiskoivikkoa.

Lisäksi alkoi sataa. Etenin hitaasti sata metriä kerrallaan. Palkkioksi valitsemallani reitillä sain tämän kauniin valokuvan kohti Keräsjärveä (isompi kuva tässä).

Kahden kilometrin taaperruksen jälkeen aloin pyrkiä takaisin viralliselle reitille. Lumikeron alalaen ja Vuontiskeron välissä on näet poroaita, jonka portin kohdalle halusin osua [karttalinkki].

Alla olevassa kuvassa olen läpäissyt portin ja nousemassa polkua Vuontiskerolle. Poroaita on takana olevan Lumikeron rinteessä. Alas ja ylös. Tällainen on Hetta-Pallas-reitti. Kuntoa koetteleva (isompi kuva tässä).

Vuontiskeron rinne oli liian kalteva ja jyrkkä sujuvaan pallonkuljetukseen. Kymmenkunta vaeltajaa ohitti minut. Olin kuitenkin hyvällä mielellä ja tervehdin kaikkia – jutustelinkin. Tällaista tämä nyt on, tähän on tyydyttävä. Hidasta ehkä, mutta koko ajan etenen.

Vuontiskeron ohituksen jälkeen Montellin majan näkyminen oli mukava asia. Tämä on Hetta-Pallas-reitin autiotuvista eniten avoimessa maastossa [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Montellin maja on autiotuvaksi pieni ja siinä on takka – ei kamiinaa. Sateen takia pieni tupa oli täynnä ruoanlaittajia. Ketkä eivät sisälle mahtuneet, kokkasivat nuotiopaikalla tai pihalla (pystyttämänsä valkoisen teltan suojassa).

Tauon jälkeen jatkoin mäen yli kohti Nammalakurun autiotupaa.

Kukaan ei kuollut tässä (se on suuntaviitta eikä risti).

Nammalakurun autiotuvan ympäristö [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Nammalakurun autiotupa oli suljettu palovahingon vuoksi. Tuntemattoman retkeilijän trangia oli tuvassa roihahtanut, minkä jälkeen oli käytetty vaahtosammutinta. Siivouspartio oli putsaamassa valkeaa jauhetta pois. Tällainenkaan vahinko ei kuulemma sulje tupaa enempää kuin 2–3 päiväksi.

Jatkoin yhä matkaa. Jälleen kohtuullista maastoa, jossa polku oli kourumainen.

Vastaan tuli kolme maastopyöräilevää naista. Kysyin mistä tulette (Pallakselta), minne menette (Montellin majalle, josta tietä pitkin takaisin Pallakselle, VAU mikä matka, huudahdin), onko sähköpyörät (on, vuokrapyöriä), onko ollut sujuvaa menoa (ei, liian kivinen polku). Toisin sanoen vähän kiusasin. En antanut heille heti kysymysvuoroa.

Parin minuutin kuluttua keskustelu siirtyi palloon, jossa vaiheessa yksi pyöräilijöistä nauroi:

– Mä luulin ensin, että sä oot sokea. Siirsin pyöränkin polulta pois. Sulla on toi sauva. Mä ajattelin, että pallo on joku uusi tekninen vempain, joka pitää sut polulla.
– VAU, aivan hurmaava ajatus. (En voinut olla ihastelematta.)

Päivän lopullinen kohde oli Rihmakurun kota [karttalinkki].

Kodassa on kamiina, lämmintä ja tilaakin, mikä sopi minulle – sateinen päivä, märät vaatteet. Kolme isää poikineen olivat tekemässä kunnon vaellusta, mitä oli hauska sivusta seurata ja heittää väliin arvostavia kommentteja (pojat keskittyivät rubikin kuutioiden ratkaisuihin).

Viivyttelin teltan laittamista pari tuntia. Keitin iltapäiväkahvin. Kokkasin iltaruoan. Kodan lämmössä paita kuivui päälle ja melkein housutkin (sukat eivät). Kun sade oli ohi, vasta sitten pystytin teltan.

Rihmakurussa leiriytyi noin 25 henkeä. Sen maasto on epätasaista ja niin teltat hajautuivat laajemmalle alueelle. Nopeimmat kävelivät jo tänä päivänä reitin loppuun Pallakselle (esim. se 6 miehen seurue). Minulla oli sinne vielä 8 km matkaa.

Päivän kävelysaldo 17 km.

Sunnuntai 13.9.2020

Tästä päivästä tulee aurinkoinen. Hienoa.

Jälleen lähdin ennen kahdeksaa, ensimmäisenä. Jätin Rihmakurun kodan alueen ja valmistauduin nousemaan liki 400 metriä käydäkseni pallon kanssa Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkeimmalla huipulla.

Katse taaksepäin. Kyllä tämä ruska-aika on komea (kuvan keskellä puiden seassa Rihmakurun kodan katto) (isompi kuva tässä).

Nousin ylemmäs. Jännä muutos maisemassa. Eilisen sateen kosteus kerääntyi pilviksi ja peitti alarinteet. Tyynen sään takia pilvet eivät hajaantuneet (isompi kuva tässä).

Pallaksen huippu, Taivaskero, on puoli kilometriä sivussa Hetta-Pallas-polusta. Lisää matkaa, mutta täällä halusin käydä [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Taivaskero on 808 metriä korkea. Jos Käsivarsi ei olisi osa Suomea, Taivaskero olisi Suomen korkein vuori.

Yhdeksän ihmistä oli kanssani huipulla (muut päiväretkeilijöitä). Taisin pitää puheenkin, aiheena jättiläisjumppapallo. Nämä valokuvat otti ähtäriläinen herrasmies. Terveisiä ja tuhannet kiitokset Ähtäriin (isompi kuva tässä).

Taivaskerolla sytytettiin Helsingin olympiatuli 6.7.1952. Se on sanaleikki. Olympialaisten kreikkalainen esikuva on Pallas Athene, tiedon ja viisauden sekä taktisen sodankäynnin jumalatar. Olympiatuli sytytettiin Pallaksella, missäpä muualla!

Alas kävellessä porot ja pallo.

Palasin pääpolulle. Kohti Pallashotellia kulkiessa kuulin dronen pörräävän ylhäällä. Koska oma drone oli tuossa vaiheessa lentokyvytön, ajattelin VAU – kylläpä olisi kiva nähdä mitä tuo drone kuvaa.

Kului 5 minuuttia. Vastaan käveli Jouni Maahi, tuttu packraft-seikkailija. Jouni oli juuri pari viikkoa aiemmin ostanut dronen ja nyt Pallaksella jyväskyläläisen partioporukan kanssa. Mikä sattuma!

Siispä alla filmi, 43 sekuntia (Jouni näkyy kohdassa 9 sekuntia – minä kohdassa 31–34 sekuntia). Kiitos Jouni!

Filmi kertoo hurjasta ihmispaljoudesta Pallaksella – valtaosa päiväretkeilijöitä. Tervehdin jokaista. Miltei jokainen jäi myös hymy huulilla juttusille. Moni arveli minun löytäneen pudonneen säähavaintopallon, jota nyt roskana kuljetin maastosta pois. (Laajempi yhteenveto keskusteluista löytyy tämän artikkelin lopusta.)

Laskeuduin pilveen.

Hotelli Pallaksella täytin vesipullot [karttalinkki].

Lounastauon pidin Pallaskodalla [karttalinkki].

Pallas ei ollut matkani määränpää, vaan jatkoin kohti Jerisjärveä läpi komeiden metsien. Nyt löytyi jälleen sauvaohjaukselle käyttöä (isompi kuva tässä).

Pallaksen tunturiylängön vedet kerää yhteen Pyhäjoki, joka edelleen virtaa Pallasjärveen ja sieltä Ounasjokeen. Kun polku ylittää Pyhäjoen, paikalla on kaunis maisematasanne pieneen lampareeseen [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Pyhäjoen ylitys. Silta on kapea, mutta näin onnistuu.

Viimeinen katsaus metsän siimeksestä Pallaksen tunturipaljakkaan. Pallaskero, 645 metriä (isompi kuva tässä).

Kohti Jerisjärveä on kaksi autiotupaa, Mustavaara ja Mustakero. Valitsin lähemmän, Mustavaaran, sillä halusin ehtiä perille kohtuullisessa ajassa ennen iltaa.

Pystytin teltan. Autiotuvassa oli jo kaksi kotkalaista retkeilijää, ensikertalaisia Lapin kävijöitä tekemässä omaa hienoa retkeä. Kokkailua ja jutustelua iltanuotiolla [karttalinkki].

Päivän kävelysaldo 20 km.

Maanantai 14.9.2020

Viimeinen kävelypäivä. Taas pumppasin osin tyhjentyneen pallon täyteen. Aikaa oli periaatteessa ruhtinaallisesti sillä matkaa Jerisjärvelle oli linnuntietä alle 6 km.

Sumuinen metsä.

Tirrojärvi [karttalinkki].

Paras maaruska syntyy mustikanlehdistä.

Sammaltunturin huipulla on Ilmatieteen laitoksen ilmanlaatua tarkkaileva automatisoitu mittausasema. Täällä pullotetaan Euroopan puhtainta ilmaa [Wikipedia]. Jos eilen oli ehdotettu, että jättiläisjumppapallo saattaisi olla karannut säähavaintopallo, täällä se olisi palannut kotiinsa [karttalinkki].

Sumu hälvenee. Kohta Jerisjärvi paljastuu.

Jerisjärvi [karttalinkki] (isompi kuva tässä).

Olin kulkenut hitaasti, joten Keimiötunturilla en käynyt.

Sitten alas suolle vettä etsimään ja ruokaa tekemään.

Tein lounaan puroveteen ja marssin Jerisjärven tielle. Kiire siitä kuitenkin kehkeytyi. En ehtinyt edes palloa tyhjentää ennen kuin linja-auto saapui – onneksi pallo mahtui lötkönäkin bussin tavaratilaan.

Viimeisen päivän kävelysaldo 9 km.

Pallon lopullisen tyhjennyksen tein vasta Rovaniemen rautatieasemalla.

Yhteenveto

Ihmiselle on luonteenomaista pyrkiä yhdenmukaiseen käyttäytymiseen – varmistella, että on hyväksytty lauman jäsen. Tällä 78 km kävelyllä tein toisin. Sosiaalinen kokeen tulokset alla.

Erilaisia reaktioita jättiläisjumppapalloon:

• Se on tavaroiden kuljetusväline. (Ei ole.)
• Se on vieriteltävä teltta. (Ei ole.)
• Se on karannut säähavaintopallo. (Ei ole.)
• Se on sään mittauslaite. (Ei ole.)
• Se on vempain, joka avulla sokea pysyy automaattisesti polulla. (Ei ole.)

Hauskin kysymys:

• Onko tämä suosittu harrastus? Kuinka moni vaeltaa Lapissa jättiläisjumppapallon kanssa? (Vain minä.)

Positiivisia ihmisiä:

• Kolmen hengen porukka, joka yöpyi samoilla tulipaikoilla. Joka ilta he hymyssä suin kysyivät kuinka päiväni oli sujunut. He kertoivat ajatelleensa palloa eri paikoissa: ”siinä ennen poroaitaa minä olisin kyllä potkaissut pallon alamäkeen…”
• Nuotiolla istuvan vanhan kokeneen vaeltajan yllättävä vetreytyminen Rihmakurun kodan maastossa nähdessään pallon: ”Ei mutta nyt on kyllä pakko tulla kysymään…” (nousee ylös, hymyilee leveästi, viikset väpättävät).
• Noin 10-vuotias tyttö isänsä kanssa (päiväpatikoijia Pallaksella). Selfie pallon kanssa oli selviö. Tytön puhe virtasi ja kimmahteli kuin pingispallo. Oivana sattumana isä ja tytär saapuivat myöhemmin paistamaan makkaraa Pallaskodalle, jossa tein ruokaa. Tyttö esitteli minut uusille tulijoille teatraalisin elkein: ”katsokaa, tässä on pallomies-Janne” (ojentaa kädet kohti minua kämmenet avoinna). On sanomattakin selvää, että lähtiessäni kiitin mukavasta tutustumisesta. Terveiset Lievestuoreen partiolaisille.
• Virolainen päiväpatikoijakolmikko, kun pidin taukoa Pyhäjoen eteläpuolella. Kolmikko kävelee takaani. Kuulen miehen äänen.
  – Anteeksi. Saanko kysyä?
  – Kysy vain.
  – Miksi sinulla on pallo?
  – Kiitos kun kysyit. Kyllähän se järjettömältä vaikuttaa, sillä olen kuljettanut palloa jo neljä päivää, 65 kilometriä…
  – Oho, vau.
  – Minä vaan tykkään palloista ja kirkkaista väreistä. Pallo on itsessään hauska, mutta tiedätkö, se on myös suurempi kulttuurikysymys.
  – (Nyökkää. Kuuntelee tarkoin.)
  – Me jokainen voimme tehdä kulttuuria, ei pelkästään televisiota katsoa. Rikkaampi on sellainen maailma, jossa jokainen uskaltaa tehdä omia persoonallisia juttuja. Sinulla on ehkä mielessä asia, jota et kehtaa tehdä? Tämä pallo on vain minun pieni mallisuoritus. Minun piti ylittää oma sisäinen kynnys, kun otin pallon mukaan. Sinäkin voit ylittää oman sisäisen kynnyksen, tehdä sitä mitä vain sinä teet.
  – (Vetää henkeä. Ryhtyy nyökkäilemään entistä lujemmin.)

Negatiivisia ihmisiä:

• Ei ketään.
• No okei, kerran vastasuuntaan patikoinut ihminen käänsi selkänsä hyvissä ajoin ennen kuin ohitin hänet. Kun sanoin kohdalla ”päivää”, minuun katsomatta hän vain nosti toisen käden ylös tervehdykseen.

En ole mikään julistaja. Tahdoin kohdata kaikki ihmiset samalla tasolla, silmästä silmään, ja näin tapahtui – paitsi äsken mainitsemani virolaisen miehen kohdalla. Hän suhtautui minuun kuin ”mestariin”, joka oli paljastanut hänelle (”oppipojalle”) mysteerin. Hmm, ehkei sittenkään… saattoi se olla myös yleistä kunnioitusta suomalaisia kohtaan – hehän olivat täällä turisteina.

Entäpä minä itse? Hyvin meni. Hyvä asiakaspalveluasenne pysyi alusta loppuun. Keneenkään en hermostunut eikä kukaan hermostunut minuun – paitsi erään pariskunnan nainen, joka ilmeillään osoitti, että nyt kannattaisi jo jatkaa, kun mies kyseli minulta lisää ja lisää.

Ylipäänsä kysyjiä oli paljon. Samaan suuntaan kulkijoista ja vastaantulijoista 90 % halusi jutella kanssani (toisaalta tein kysymisen helpoksi, kun sanoin kaikille ”päivää”).

Kotiin palatessa kukaan ei enää kysellyt. Pallo ei ollut enää hypnoottinen, vaan pelkkä 7,5 kg oranssi sylinteri niskassa.

Mitä jatkossa? Tällä retkellä sanoin monelle, että tämä oli viimeinen palloretki. Eihän tässä pallossa pysy edes ilma! Mutta ratkaisu on löytynyt. Ostin USB-ladattavan pumpun, jolla (kokeilin äsken) jättiläisjumppapallo täyttyi 4 minuutissa.

Yhteenvedon yhteenveto: Kyllä suomalaiset ovat hienoa porukkaa. Täällä raavas mies saa olla vapaasti vähän kylähullu ja kaikki sen hyväksyvät. Sen tämä retki osoitti. Jos siis mieleesi juolahtaa jotakin, älä epäröi. Tutki juolahdusta huolella eri puolilta, silloin olet jo ottanut ensimmäisen askeleen…