Patikointia São Miguelilla (Azoreilla) 12.-17.1.2014

Tässä kokemuksia São Miguelilla eli Azorien pääsaarella patikoinnista 12.-17.1.2014. Blogi-ideologian vastaisesti kokoan tähän artikkeliin kaikki São Miguelia koskevat retket ja havainnot, jotta tämä palvelisi paremmin lukijaa.

(Muita kirjoittamiani Atlantin patikointiartikkeleita: Gran Canaria, Teneriffa, La Gomera, Azorien keskisaaret.)

Käytin patikoidessa kahta lähdettä:

• Andreas Stieglitzin kirja Azores, car tours and walks vuodelta 2008 (viides painos) on pätevä joskin suppea. Kirjassa on 30 reittikuvausta koskien kaikkia Azorien 9 saarta (São Miguelilta 5 reittiä). Kaikki reitit on käveltävissä max 5 tunnissa. Reittikuvaus kertoo myös miten pääsee alkupisteeseen ja lopusta pois (yleensä bussilla).
• Trails-Azores web-sivusto kuvaa 55 reittiä Azorien 9 saarelta (São Miguelilta 15 reittiä). Reitin voi ladata etukäteen GPS-paikantimeen, mikä helpottaa polulla pysymistä. Reittien pituudet vaihtelevat 1-5 tunnin haarukassa.

Retkeilijän perustietoa:

Azorien 9 saarta keskellä Atlanttia kuuluvat Portugalille ja ne voi jakaa kolmeen ryhmään: 2 länsisaarta, 5 keskisaarta, 2 itäsaarta (São Miguel on itäistä ryhmää). Matkustaminen saariryhmien välillä käy lentäen [SATA-lentoyhtiön sivut], ryhmän sisällä toimii laivaliikenne.

Bussireitistö on São Miguelilla kohtuullinen, sillä eri reittejä on noin 20. Bussit ovat hitaita, koska ne kiertävät kylien läpi. Kun São Miguelin pääasutuskeskuksesta Ponta Delgadasta ajaa Nordesteen (55 km), on aikaa kulunut omalla autolla pikatietä 40 minuuttia, mutta bussilla 2,5 tuntia. Bussiaikataulut löytyvät A4-monisteesta, jonka saa turisti-infosta. Sisämaan pienempiä teitä bussit eivät kulje (taksit ovat melko edullisia).

Azorien talvi (joulu-tammi-helmikuu) on viileä eikä turistien sesonkiaikaa (lämpötila meren tasolla +10 — +17, melkein joka päivä sataa vähän). Niinpä kävelin reitit kohtaamatta muita patikoijia —  vain yhtenä päivänä vastaani tuli saksalaispariskunta Sete Cidadesin kraaterin reunalla. Hyvällä retkivarustuksella sää on kuitenkin mukiinmenevä vastaten rannikolla Suomen syyskuuta ja 600 metrin yläpuolella loka-marraskuuta. (Tietysti vielä parempi, jos älyää tulla Azoreille vasta maaliskuussa.)

Aurinko pysyttelee Azoreilla horisontin yläpuolella tammikuussa 10 tuntia (klo 8:00-18:00). Pimeä tulee nopeasti.

Retkikaasu ostetaan Ponta Delgadassa Maxmat-rautakaupasta. Tarjolla on paitsi ”maailmanstandardi” 190 gramman puhkaistava panos myös muita Suomessa tutumpia kaasusäiliöitä. Vaikka kaasu löytyi ja minulla oli keittimet sekä kattilat matkassa, päätin kuitenkin evästellä voileipälinjalla.

Retkiruoaksi kaupasta saa säilykkeitä (mm. lihapullia), riisiä, pätkittyä spagettia, puurohiutaleita.

Vettä ei voi juoda hanasta vaan se on keitettävä tai ostettava pullovettä. Azoreilla sataa talvella melkein päivittäin joten luonnostakin löytyy vettä — tosin oppaat eivät suosittele sitä juotavaksi (lehmät laiduntavat melkein kaikkialla).

Leirintäalueita on São Miguelilla 2 kpl mutta ovat talvella kiinni. Jokamiehenoikeutta ei ole. En ryhtynyt villitelttailemaan, vaan asuin guesthousessa, jonka olin varannut etukäteen netissä (talvella huoneen saa puoleen hintaan).

Patikointireitit on Azoreilla merkitty maastoon selkeästi. Polkujen aluissa ja risteyskohdissa viitat näyttävät seuraavilta (PR 7 SMI tarkoittaa Trails-Azores -sivuston PR7SMI-reittiä).

Reitin alun infotaulussa on lisätietoa.

Merkinnät ohjaavat maastossa 50-200 metrin välein:

Right way = kävele tänne (tarkoittaa tässä hiekkatietä).

Turn right = käänny oikealle.

Wrong way = ei tänne.

En kävellyt harhaan kertaakaan.

Vaelluskengät vai lenkkarit? Azorien talvisää on viileä ja maasto kostea, niinpä vaelluskengät ovat 600 metrin yläpuolella järkevät. Lenkkareillakin pärjää, kunhan sietää muutamia tunteja märkiä jalkoja (kuten itse tein).

Polkuni São Miguelin satelliittikuvan päällä.

Sitten patikoimaan. Kerron reiteistä, joita kävelin, mutta kukin valitkoon omat reittinsä.

12.1.2014 laskeuduin São Miguelille. Jätettyäni tavarat Lena’s Guesthouseen matkustin bussilla Ponta Delgadasta Mosteirosiin kävelläkseni Andreas Stieglitzin kirjan reitin 1 (tätä reittiä ei ole Trails-Azores-sivustolla eikä siten ole merkitty maastoon).

Reitti keskittyy meren kuohuihin ja komeisiin kallioihin. Artikkelin alussa ollut kuva on täältä. Kuvan kylä on Mosteiros.

Mosteirosin ranta on villi.

Reitillä kävellään osin päällystettyä kylätietä. Saman voisi ajaa normaalilla henkilöautolla (jyrkillä hiekkateillä neliveto).

Ajoittain paljastuu hienoja näkymiä merelle. Kun matka joutuu, meren kivipylväät kääntyvät.

Lopulta ylväät pylväät ja Mosteiros jäävät toisen harjanteen taakse.

Yllä olevassa kuvassa kannattaa huomata ruohokenttä tasoitetun törmän päällä. Ruohokenttiä on kaikkialla, koska lehmät ovat omaisuus. Sellainen on azorilaisen maanomistajan ajatuksenjuoksu.

Lopetin kävelyn Ginetesiin ja aloin odottaa bussia, joka tulisi 2 tunnin päästä. Viileässä säässä suuntasin kahvilan lämpöön! Hyvä ajatus, mutta ainoa kahvila oli savuinen kapakka, jossa en kestä istua. Niinpä venyttelin ja verryttelin ulkona 2 tuntia, jotta pysyisin lämpimänä. Seuraaville reissuille pakkasin villapaidan, jotta tyhjät hetket soljuisivat miellyttävämmin.

13.1.2014 matkustin bussilla Sete Cidadesiin. Kylä sijaitsee muinaisessa tulivuoren kraaterissa, jonka pohjalla on kaksi järveä: Lagoa Azul ja Lagoa Verde. Tulivuoren kattilalaakson eli kalderan halkaisija on 5 km.

Kävelemäni reitti noudattaa Andreas Stieglitzin kirjan reittiä 2 (Trails-Azores-sivustolla ei ole suoraa vastinetta mutta PR3SMI muistuttaa sitä). Lähdin nousemaan Lagoa Verden viereistä metsäpolkua.

Matkalla kaadettiin puita. Tiet olivat traktorin jäljiltä osin mutaiset (kaipasin vaelluskenkiä).

Reitin tarkoitus oli saavuttaa kalderan reunus ja Vista do Rei eli näkymä, johon Portugalin kuningas Carlos I rakastui vuonna 1901.

Sen jälkeen reitti jatkuu kalderan reunuksella, josta aukeaa näkymiä yhtä aikaa merelle ja kraateriin. Alla kuva kraaterista neljänneskierros myöhemmin.

Kraaterin reunuksen hiekkatie on hyvä ja sitä voi ajaa perushenkilöautolla (hiukan masentavaa — mieluummin patikoisin hienoihin paikkoihin, joihin ei autolla pääse!). Lopetin kävelyn João Bomiin, josta palasin bussilla Ponta Delgadaan.

14.1.2013 suuntasin Furnas-järvelle. Bussimatka sinne kestää peräti 2 tuntia, koska se koukkaa pohjoisrannikon kautta. Pyysin pysäyttämään Pico do Ferron tienhaarassa, josta kävelin näköalalle.

Toinen kuva, vasemmalla Furnasin kylä, alla vaalea vulkaaninen kenttä.

Laskeutuminen alas sujuu Trails-Azores-sivuston reittiä PR22SMI. Reitti päättyy vulkaaniseen kenttään Furnas-järven rannalla.

Tämän jälkeen liityin Andreas Stieglitzin reittiin 5 järven ympäri (tai PRC6SMI), mutta se oli melko ikävää tasamaakävelyä. Koska seuraava bussi Furnasista lähti 3 tunnin kuluttua, otin taksin Vila Francaan, josta pääsin bussilla Ponta Delgadaan (säästin 4 tuntia).

15.1.2014 lähdin Vila Francan bussiin ja jäin poin Agua de Alton kylässä. Kyseessä on Andreas Stieglitzin reitti 4, jossa noustaan Fogo-järvelle ja laskeudutaan toista reittiä takaisin (Trails-Azoresissa PRC2SMI on tuo paluureitti). Sateenkaari hohti alkutaipaleella.

Nousureitti on möykkyinen jyrkkä hiekkatie, jota vesijärjestelmien rakentajat käyttävät maastoautoillaan.

Sää yltyi tuuliseksi ja tihkuiseksi. Pikkuhiljaa kastuin (koskaan ei tullut sitä kovemman sateen hetkeä, jolloin sadetakki vedetään päälle). Fogo-järvelle noustuani jäin evästelemään ja loikoilemaan hiekkatörmän alle, johon syntyi kuiva tasku, kun tuuli puhalsi vedet yli. Aurinkokin pian paistoi.

Kuva taskun päältä.

Parin tunniin jälkeen kuivuin ja jatkoin. Järven toinen reuna.

Lähdin seuraamaan alas kastelukanavaa eli PRC2SMI-reittiä.

Samankaltaisia levadoita on Madeiralla, toisella Portugalin saarella. Tämä Azorien malli taitaa silti olla erilainen (muistikuvani Madeiralta 15 vuoden takaa on hatara).

Alas päästyäni totesin, että tämä oli ensimmäinen Azoreilla kävelemäni reitti, jonka huippunäkymiä ei pääsisi katsomaan henkilöautolla. (Noh, Fogo-järven toisella puolella on kyllä tie, sinne toki pääsee.)

16.1.2014 oli vuorossa São Miguelin korkeimman huipun valloitus = Pico da Vara, 1105 metriä (Andreas Stieglitz ei listaa tätä kirjassaan, Trails-Azoresissa tämä on reitti PR7SMI). Koska alue on luonnonpuistoa, huiputukseen tarvitaan lupa, jonka olin hakenut pari päivää aiemmin Regional dos Recursos Florestaisista (paikallinen Metsähallitus, jonka toimisto on Ponta Delgadassa).

Menin ensin varhaisaamun bussilla saaren toiseen päähän Nordesteen, josta taksilla polun alkuun.

Tämä taitaa olla ainoa São Miguelin reitti, jonka Trails-Azores luokittelee ”vaikeaksi”. Polku on alussa helppo.

Myöhemmin noustaan Suomen Lappia vastaaviin rahkasammaleisiin avoimiin ympäristöihin. Sumun takia ei näy kovin kauas. Piiskaavan tuulen mukana lentävän kosteuden vuoksi vedin sadetakin päälle.

Ei tämä erityisen raskasta ole, mitä nyt lämpötila on noin +5 ja lenkkarit kastuvat märässä maastossa. Saavutin huipun hitaallakin vauhdilla alle kahden tunnin (nousua lähtöpisteestä 450 metriä).

Maisemia en nähnyt. Kävelin polun takaisin ja sieltä pohjoisrannikolle Algarvian kylään, jossa tarkistin Azoreille tyypillisen merinäköalan. Rannikko on melkein kaikkialla jyrkkä nousten suoraan 200 metriin — kylät ovat törmällä eikä satamaa ole.

Bussia odotellessa piti tällä kertaa sinnitellä märkien jalkojen takia pari tuntia + sen jälkeen 2 tuntia lisää bussissa takaisin Ponta Delgadaan.

Ai niin ja lehmät. Tällä kertaa lehmipaimen ohjaa 20 mullikan jonon Algarvian keskustan läpi seuraavalle laitumelle.

Kokonaisuudessaan reitistä jäi hyvä maku, sillä taas liikuttiin maastossa, johon autolla ei ole asiaa.

17.1.2014 tein toisen patikoinnin Sete Cidadesiin. Sovelsin reitin Andreas Stieglitzin reitistä 3 (kraaterin itäreuna) ja Trails-Azoresin reiteistä PRC5SMI (pienet ylänköjärvet) sekä PR4SMI (kraaterin itäreuna). Koska ylänköjärvet ovat keskellä saarta (johon ei bussi kulje), otin Ponta Delgadasta taksin reitin alkuun.

Odotin näkeväni reitillä Nuuksion kaltaisia pieniä lampia. Jotain sellaista näinkin, mutta ilman ympäröivää metsää, sikäli kun aamusumulta näin.

Sumu hälveni ajoittain ja maisema muistutti Lappia.

Mietin pitäisikö nousta tunturin laelle kuvaamaan? En mennyt. Olin näet ollut siellä hetki aiemmin hernerokkasumussa näkemättä mitään. Otetaan vastaan se, minkä keli tarjoaa — siihen tyydyn.

Kun järvireitti oli ohi, lähdin kohti Sete Cidadesin kraaterin reunaa. Muinainen akvedukti = nykyinen lehmälaitumen aita.

Näkymiä kalderaan itäpuolelta.

Tuo viimeinen on Lagoa Azulin ja Lagoa Verden välinen silta.

Päivän lehmät, tällä kertaa 500 metrin korkeudella kraaterin reunalla.

Näin tehdään tie: aurataan 3 metriä syvä ura tuhkaperäiseen sitkeään maahan, hiekkaa pohjalle. Siinä se! Ei taida onnistua yhtä helposti muualla maailmassa? (Vastaavia maastotieratkaisuja on kaikkialla São Miguelilla.)

Lopetin patikoinnin jälleen João Bomiin, josta palasin bussilla Ponta Delgadaan.

Yhteenveto. São Miguelin huippunäkymät ovat vierailun arvoiset. Jäin kuitenkin kaipaamaan useampia erämaisia reittejä, joissa ollaan kaukana teistä ja parhaat maisemat saavutetaan omalla patikoinnilla. Ehkä sellaisia on enemmän muilla Azorien saarilla?

Kirjoitan tätä nyt 18.1.2014 São Jorgella, yhdellä Azorien keskisaarista, johon lensin aiemmin tänään. Tarkoitus on katsastaa kolme keskisaarta (São Jorge, Pico, Faial) ja koostaa niistä samantyyppinen artikkeli kuin tämä.