Katastrofin aineksia Ugandan Muhabura-vuorella 29.10.2013

Näin rankkaa retkeä en ole monta tehnyt enkä ole itsestäni ylpeä.

Alla tilanne, jossa kaikki on vielä hyvin, ilmassa odotusta. Matkustamme aamuvarhain boda bodalla (moottoripyöräkyydillä) Kisoron kaupungista kohti Ugandan ja Ruandan rajalla sijaitsevaa Muhabura-vuorta (se on tuo korkein). Edessäni kuljetetaan saksalaispariskuntaa.

Tässä parempi kuva, jonka otin päivää myöhemmin Kisorossa.

Lähtöpaikalla tapasimme kolme hollantilaista = yhteensä kuusi turistia.

Vuoria Ugandan ja Ruandan rajalla on kolme (kuva Mgahingan kansallispuiston infon seinältä, Ruanda on vuorten takana, Kongo puolestaan kolmannesta vuoresta oikealle).

Muhabura on korkein:

• Moottoripyörä tuo noin 2300 metriin.
• Siitä kävellään 2385 metriin, jossa alkuinfo ja oppaat tulevat mukaan.
• 3116 metrissä on ensimmäinen väliasema.
• 3860 metrissä on toinen väliasema.
• Huippu ja kraaterijärvi ovat 4127 metrissä (nousua 1830 metriä).
• Seinäinfossa lukee TIME 8 Hrs, joka on kuulemma 5 tuntia ylös, 3 alas.

Tässä vielä GPS-jälki Google Earthissa.

Alkuinfon mukaan oppaat liikkuvat pareittain: yksi aseeton, toinen aseen kanssa. Jos metsässä tulee vastaan esim. kafferipuhveli, asemies ampuu ilmaan ja pelottaa elikon pois (näimme vain niiden jättämiä läjiä).

Edellisenä päivänä kansallispuiston infossa oli luvattu useampia oppaita. Jos jotkut eivät jaksa perille ja heidän pitää kääntyä, yksi opas saattaa heidät alas, muut oppaat jatkavat ylös. Ihmettelin mielessäni miten ketään voi opastaa alas, kun oppaita on 6 hengelle kaksi ja heidän pitää pysyä kimpassa? (Pidin silti suuni kiinni. Arvelin muiden oppaiden tulevan meidän jälkeemme ja ottavan meidät kiinni.)

Alkumatka oli metsää.

Kannoin GPS-laitetta ja huutelin toisinaan kuinka monta metriä olemme nousseet, paljonko jäljellä ensimmäiselle väliasemalle, johon lopulta päästiin alle 2 tunnissa.

Kummempaa suojaa ei majasta saa, jos sattuisi vaikka satamaan ja tuulemaan…

Ensimmäisen väliaseman jälkeen reitti jatkui avoimempana, mutta samalla noustiin pilveen ja näkyvyys heikkeni (kuva Merlin von Reumont).

Toiselle väliasemalle kello oli käynyt 4 tuntia. Keittelin kaasulla nuudelia, johon sekoitin purkin tonnikalaa.

Alkoi viimeinen osuus huipulle.

Minulla jalat heittivät krampeille enkä pysynyt muiden tahdissa.

Turvallisuusajatteluni menee näin. Aseta ennakolta itsellesi raja, jota et ylitä. Kun olet ylittämässä rajan, käänny takaisin. Olin asettanut:

• Jos ohut ilma särkee päätä, en jatka (ei särkenyt).
• Jos menetän lihasteni kimmoisuuden ja liikkeiden tarkkuuden, en jatka (en ollut menettänyt).
• Jos tulee toistuvia kramppeja, en jatka (niitä tuli).

Kerroin jälkimmäiselle oppaalle, että käännyn alas, mutta ei hän tietenkään tajunnut systeemiäni. Hän ryhtyi tsemppaamaan: enää 100 korkeusmetriä. No minähän sitten jatkoin. Söin suolaa ja join vettä päälle, jos vaikka krampit laukeaisivat. Perkele.

Täysi loppu ja kovat kramppivyöryt molempiin sisäreisiin tulivat pisteessä, jossa olin noussut harjanteelle. Makasin selälläni. En pysty. Minuutteja kului. Molemmat oppaat tulivat katsomaan minua.

– Aion odottaa tässä, kunnes muut tulevat alas.
– Mutta kraaterijärvelle on vain 50 metriä, sanoi opas.
– No hae nyt sitten tämä pullo täyteen siitä järvestä, jos se on niin lähellä.

Opas tuli parin minuutin kuluttua takaisin pullo täynnä vettä. Join vettä kahmalokaupalla ja päätin, että jos nyt sitten kuitenkin yritän.

Kraaterijärvelle oli tosiaan vain 45 metriä (tarkistettu GPS-jäljestä). Sumun takia en ollut pystynyt hahmottamaan tilaulottuvuutta (enkä tietenkään ollut uskonut oppaan puheita). Hollantilaiset ja saksalaiset ryhtyivät hurraamaan: Jee, sä pystyit siihen, mahtavaa.

Olin vihainen. Ettekö tajua, että olen juuri rikkonut turvallisuusajatteluani. En halua olla tyyppi, jota muut voivat johdatella turvallisuuteni kustannuksella.

Kiersin kraaterijärven, sillä se oli vain 40-metrinen. Raja menee järven poikki, näin olen käynyt myös Ruandassa. (Yllä oleva kuva on otettu Ruandasta, koska järven toisella puolella pikkuruiset tyypit lepäävät Ugandassa.)

Sää oli lämmin verrattuna siihen mitä odotin, noin +10 astetta. Lepäilyä, evästelyä.

Perille pääsy oli lopulta hyvä juttu. Kun join vettä lisää, pian hoksasin, etteivät krampit johtuneetkaan suolan vaan veden puutteesta. Rupesin hyppelemään. Lihakset toimivat taas, jee.

Piti ottaa myös se perinteinen nuuksiomainen järvikuva.

Nousuun oli mennyt 5 tuntia. Huipulla olimme tunnin. Paluu alas alkoi niin, että minä kuljin ensimmäisenä, olinhan ollut suurimmissa vaikeuksissa ylöspäin.

Alas ei ollut minkäänmoisia ongelmia. Hyppelin alas johtavia tikkaan rappusia bambukeppiä maahan tukematta, kun jotkut muut tulivat samat askelmat peräti peruuttaen.

Saavutin ylemmän väliaseman nopeasti. Odottelin muita. Vähensin vaatetta, kun tämä tuntuu menevän niin hyvin.

Sen jälkeen ei kuvia ole.

Kun olimme jatkaneet kotvan yhdessä väliasemalta eteenpäin, taivaalta alkoi sataa saaveittain puolisenttisiä rakeita. Niitä tuli lopulta tahdin hellittämättä tunnin verran, jonka jälkeen 3 tuntia tavallista rankkasadetta.

• Mitä tehdä, kun sataa (rakeita) saavista kaataen? Vedä sadetakki päälle! Muilla oli, minulla ei, vaikka tämä oli neuvottu kansallispuiston infossa edellisenä päivänä. Laskin näet, etten tarvitse — jatkuva kävely pitää tarpeeksi lämpimänä.
• Mitä tehdä, kun vuorelta alas johtava polku muuttuu vuolaaksi jäävirraksi? Ei ole muuta tehtävissä kuin astua virtaan, antaa kenkien kastua täysin, toivoa olevansa tarpeeksi tarkka, jottei liukastu. Itse olin huomioinut tämän etukäteen laittamalla kenkiin paksuimmat villasukkani ja se toimi = kylmäeristys jaloissa oli riittävä.
• Mitä tehdä, kun opas kieltää kävelemästä? Näinkin kävi. Minä halusin pitää vähennetyissä vaatteissani hyvää vauhtia, jotta voisin seuraavalla väliasemalla taas lisätä vaatetta. Olin reilusti muiden edellä, mutta opas otti kiinni ja pysäytti. Metsässä on petoja, et voi mennä yksin, sanoi opas. (Pyysin soittamaan paikalle lisää oppaita. Hän ei soittanut.)
• Mitä tapahtuu, kun seisoo 15 minuuttia raesateessa paikoillaan odottamassa ryhmää kasaan? On vain kestettävä. Koko kehoni vapisi jatkuvina lihasväristyksinä, mutta tiesin sen olevan kehon automaattitoimintaa, jonka avulla keho pyrkii säilyttämään lämmön lihaksissa.
• Millaisia asioita miettii, kun ryhmä yhtyy jälleen, mutta samalla huomaa oppaan kantavan selässään heikointa tyttöä, joka on saanut hermoromahduksen jäävirrassa kävelystä? Sellaisia siinä miettii, että miten helvetissä tästä selvitään? Alas on vielä 4 tuntia, yhtään takapakkia tämä ryhmä ei enää kestä.

Mutta selvisimme kuitenkin. Minä lisäsin alemmalla väliasemalla vaatetta ja kylmäeristys parani, vaikka kaikki oli märkää. Selässä kannettu tyttö pystyi alempana kävelemään omin voimin. Liukastumisia tapahtui muttei vakavia (yhdessä pyllylleen menossa sormeni nyrjähti ja myöhemmin turposi). Riskirajoilla menimme. Pääsimme alas 5 minuuttia ennen auringonlaskua (luvattu 8 tunnin patikointi vei todellisuudessa 12 tuntia).

Kävimme jälkikäteen saksalaisen kaverin (Merlin) kanssa kansallispuiston infossa tilittämässä miten huonosti asiat oli hoidettu.

• Liikuimme aivan riskirajoilla. Oli tuuria, että vain yhdeltä (kevyimmältä tytöltä) loppuivat voimat ja häntä voitiin kantaa selässä. Mitä sitten olisi tehty, jos joku isompi mies olisi kaatunut jäävirrassa esim. katkaisten jalkansa?
• Siksi tätä reittiä ei pidä suositella kenellekään sadekautena. Tarjolla on helpompiakin vuoria kuten vieressä oleva Gahinga.
• Jos kuitenkin joku haluaa lähteä, on pahimmat olosuhteet kuvattava realistisesti eikä luotettava sääkeskiarvoihin (kansallispuiston infon päällikkö tuntui rakastavan sääkeskiarvoja ja painotti, että keskimäärin tämä reitti ei ole niin hankala kuin teillä oli — hieman pistää vihaksi tuo vastuuton asenne!).
• Joka tapauksessa sadekaudella oppaita oltava enemmän, ja perikööt siitä vaikka korkeampaa maksua.
• Oppaiden on soitettava lisää oppaita auttamaan, jos tilanne on kriittinen. (Tällainen heillä on kuulemma säännöissäkin, mutta silti näin ei toimittu.)

Mitä itseeni tulee, selvisin päivästä terveenä. Ylpeä en silti voi suorituksestani olla. Tämä rankka patikointi tuhosi mahdollisuudet jatkaa patikointia, sillä reiteni olivat seuraavana päivänä kiveä (portaiden laskeutuminen vaikeaa). Jos olisin ollut viisas, olisi pitänyt jättää Muhabura väliin ja pyrkiä helpomman Gahingan huipulle (siellä ei edes ollut sumua, näkyvyys olisi ollut hyvä).

Oli miten oli, seuraava päivän aamu oli jälleen aurinkoinen. Sain vaatteet kuiviksi ennen kuin matkustin seuraavaan kohteeseen.

Jos jotakuta kiinnostaa, tässä aiempia riskirajoilla liikkuneita patikointejani, jossa minä tai joku muu on tehnyt karkean virheen (huom! jutuissa ei ole kuvia, koska aiemmin käyttämäni vuodatus-blogialustan kaikki kuvat katosivat kesäkuussa 2012):

• Humpridge Track 12.-14.2.2010 (Uusi Seelanti, epäonnistuminen nousu- ja laskuveden arvioinnissa kolmantena päivänä)
• Caples Track 15.-16.2.2010 (Uusi Seelanti, israelilaiset patikoijat eivät tienneet milloin aurinko laskee)
• Ushuaian vaikea lumipatikointi 31.1. – 1.2.2012 (Argentiina, joutuminen kesävarusteissa lumirajalle)