Luhtajoki, kuraa ja Etelä-Suomen hienoin vesiputous 9.5.2013

Fiksusti tekivät he, jotka eivät lähteneet melomaan kanssani Luhtajokea helatorstaina 9.5.2013. Vain yksi vastasi kutsuuni ja tuli katsomaan miltä tulvan jälkeinen kurajoki näyttää.

Virtapaikoissa kiviseltä. Metsissä puuesteiseltä.

Pelloilla pölyävältä. Puissa tulvan tuomia heinähuiskia.

Mutta lähteä täytyy. Täydennän toisinaan Vantaanjoen haarojani — vuorossa nyt Luhtajoki.

Miksi vesi oli matalalla jo toukokuun alussa? Ilmeisesti Luhtajoen latvoilla ei ole tarpeeksi metsiä, jotka pidättelisivät lumen sulamista. Tulvahuippu on jyrkempi kuin muissa Vantaan haaroissa. (Alla olevassa kuvassa melomiani haaroja.)

Muuta kuvasatoa.

Ja vielä. On eräs syy, miksi Luhtajokea voi kaikesta huolimatta suositella.

Pelottavan näköinen kanjoni! Lieneekö iän tuomaa varovaisuutta, että pysähdyin ja kipusin katsomaan mitä kanjonin takana on.

Katse taaksepäin. Ei helppoa mahdollisuutta pysähtyä ja kiivetä kanjonista pois, jos vesi alkaa viedä.

Sitten alla, Etelä-Suomen hienoin vesiputous: Kuhakoski [karttalinkki].

Putouksen nimen tiedän siitä, että se mainitaan vasta julkaistulla Suomen vesiputoukset -webbisaitilla (hieno saitti, suosittelen). Suora linkki Kuhakosken tietoihin tässä.

Kannoin kanootin vesiputouksen ohi. Jatkoin Lepsämänjoelle asti, jossa keräsin varusteet ja soitin taksin. Hidasta ja vaivalloista melontaa tämä oli, keskivauhti alle 4 km/h (lukuisten esteiden takia), mutta enpä olisi tätä putousta nähnyt, ellen olisi lähtenyt.

Kurasta huolimatta — hieno retki!