Kanootilla Nordkinnin niemimaalle 17.-20.7.2023 – pohjoisin melontani ikinä

Aloitetaan…

Selvityksiä ennen retkeä

Pieni linja-auto kulkee Nordkinnin niemimaalle (Mehamnin taajamaan) 4 kertaa viikossa [Snelandia.com-aikataulut]. Kyyti pitää varata ennakkoon puhelimitse – jos kukaan ei varaa, linja ei kulje. Varasin kyydit niin, että maanantaina menen, perjantaina poistun.

Nordkinnin niemimaa on norjaksi Nordkinnhalvøya. Nimen lopussa ”halvøya” tarkoittaa ”puolisaari” – melkein saari muttei ihan. Hopseidet-kannas on se ”ei ihan”, jonka kautta Nordkinnin niemimaalle siirrytään (valokuva auton ikkunan läpi).

Järvien tiheys Nordkinnin niemimaalla on hurja. Kuin Suomen Vätsäri: Nordkinnissa voi tehdä retken, jossa kanoottia kannetaan järvestä toiseen. Tutkimusretki. Se houkutti, sillä onhan Nordkinn kuitenkin aivan eri kuin Vätsäri. Päätin aloittaa järvestä, johon nuoli osoittaa.

Maanantai 17.7.2023

Jäin pikkubussista pois nimettömällä järvellä 217 metriä meren pinnan yläpuolella.

Suunnittelemani alkureitti:

Mutta ensin desinfiointi.

Kanootti pitää desinfioida, kun siirtyy Itämereen laskevasta vesistöstä (tulin Ounasjoelta, siis Kemijoen vesistöstä) Jäämereen laskevaan vesistöön. Desinfiointi tehdään, jotta ei levitetä Gyrodactylus salaris -loismatoa Jäämeren vesistön lohikaloihin.

Kuljetan tätä varten mukana Virkon S -pulveria, jota kaadetaan ruokalusikallinen litran pulloon ja vettä päälle. Valmistettava neste on vaaleanpunainen. (Jos haluat ostaa Virkonia, googlaa ”Virkon S hinta” – vuonna 2014 ostamani kilon pakkaus riittää loppuelämäksi.)

Nestettä kaadetaan kanoottiin ja sivellään kaikki pinnat.

Kyljet.

Pohja.

Vaahtoaa.

Saappaat.

Saappaan pohjat.

Melat.

Loput kaadetaan maahan, ei vesistöön.

Sitten vesille.

Rannalla vihreää – muuten maasto on kivinen.

Otetaan uudestaan alkureitti (yllä olevassa kuvassa olen vasta saapumassa ensimmäisen järven ensimmäiseen kapeikkoon).

Minulla on 60 kg tavaraa. Kun siirrän varusteita maitse 200 metriä, vien ensin kaiken muun paitsi kanootin, palaan takaisin, kannan kanootin. Olen kävellyt 600 metriä.

Näkymä toiseen ja kolmanteen järveen, joilla on yhteisnimi Hopseidvannan. Kolmannen järven takana on satula, jonka kautta kanootti kannetaan neljänteen järveen.

Olenko valmis urakkaan? Jokin sisälläni haraa vastaan, kyselee kaiken mielekkyyttä. ”Ehkä tämä tästä”, sanon itselleni. Ota varovasti. Kivisessä maastossa kumisaappaat eivät saa livetä.

Kelaus eteenpäin. Kuva maisemasta, kun olen matkalla viidennelle järvelle. (Takana oleva järvi on neljäs. Edessä olevalle järvelle en poikennut.) (Isompi kuva tässä.)

Tuonne päin (etelään) en mene (isompi kuva tässä).

Menen pohjoiseen. Norjalainen poroaita on matala.

Kun alla on suo, voi ihan vaan vetää.

Kun alla on kiviä, kannan.

Takana toistaiseksi pisin siirtymä 600 metriä. Järvi numero viisi: Hestevannet (isompi kuva tässä).

Jatkoreitti. (Vihreä merkki oikealla ylhäällä = paikka, johon 2,5 tuntia myöhemmin pystytin teltan.)

Viides järvi ylhäältä (isompi kuva tässä).

Toinen paikka. Pidän turkoosista väristä (isompi kuva tässä).

Sama paikka, lähikuva.

Siirtyminen kuudenteen järveen on lyhyt.

Seitsemäs järvi on iso, Karlvannet.

Järvi kahdeksan, vain pieni lätäkkö.

Paisataa metriä kantamista. Yhdeksäs järvi.

Sen yli pohjoiseen. Leiriytyminen kahden järven kannakselle klo 21:15 (isompi kuva tässä).

Meni monta minuuttia havaita, että 30 metrin päässä on tummanvihreä teltta, jossa ei näkynyt liikettä. Tyypit ovat teltassa ja miettivät kuka täällä mekastaa? Mietin, että itse samassa tilanteessa haluaisin tietää, kenen kanssa olen tekemisissä.

Niinpä marssin telttaa kohti:

– Good evening. I am a paddler. I came here with a canoe. I’m going to put my tent here as well. I hope you don’t mind?

Vastaus tuli englanniksi (asia ok), tosin pian vaihdoimme suomeen. Huonoa säätä oli luvassa, heidän kalareissu päättyisi huomenna ennen ukonilmaa.

Katselin horisonttiin. Sataa. Tuurilla olin tänään säästynyt kuivana.

Päivän saldo: Kanootti liikkui 7,2 km, josta meloen 5,3 km, kantaen 1,9 km. Kävelyä 6,5 km. (Hitaasti etenee, mutta olin tyytyväinen.)

Tiistai 18.7.2023

Varhaisaamu. Lähdin liikkeelle ennen kalamiehiä Trollvannetia katsellen.

Trollvannet on järvi numero kymmenen – samalla alkumatkan matalimmalla oleva järvi, 208 metriä merenpinnasta (isompi kuva tässä).

Suunnittelemani reitti. Reitin lopussa on punainen nuoli = pitkä kantomatka (isompi kuva tässä).

Mutta minulla ei ole kiire. Trollvannetin saaret (isompi kuva tässä).

Trollvannetin seuraava saari (isompi kuva tässä).

Trollvannetin pohjoispäässä on kanava, jonka jälkeen järven nimi muuttuu: Johannesvatna (järvi numero 11) (isompi kuva tässä).

Sama kanava (takana vasemmalla) Johannesvatnan puolelta.

Se oli mukava 2,2 kilometrin melonta.

Taas maata pitkin.

Kannoin ja vedin kanoottia useiden pienten järvien läpi.

Järvien ketju yläpuolelta (järvet numero 16-17-18-19-20) (isompi kuva tässä).

Välillä isohkoja järviä (järvi numero 21).

Tämä oli viimeinen järvi – ja koko reitin korkeimmalla sijaitseva: 221 metriä merenpinnasta (järvi numero 24) (isompi kuva tässä).

Uhkaavan näköinen horisontti.

Olin valmis kohtaamaan ukonilman. Kanootin purku kerälle ja ulkoteltan pystytys.

Ensimmäiset vesipisarat. Siirryin telttaan ruokaa tekemään.

Kaksi salamaa iski alle 500 metrin päähän. Söin kaikessa rauhassa. Kuuntelin 2 tuntia kaatosadetta ja ukkosta. Lepäilin.

Reitti toistaiseksi (olin saapunut satelliittikuvan oikeaan ylänurkkaan):

Nordkinnin niemimaalla on paljon järviä, mutta niemimaan keskellä on järvetön alue. Siihen kohtaan olin saapunut.

Rajuilman mentyä yli pakkasin kanootin reppuun ja aloin kävellä. Tavoite oli saavuttaa Sattovuonjohka-joki. (Jos matka on yli 2 km, kanootti on nopeampaa kantaa repussa kuin kokonaisena olalla.) (Isompi kuva tässä.)

Totta puhuen en ennakkoon tiennyt, voiko Sattovuonjohkaa meloa. Olin kantanut kanoottia 2,8 km (eli kotvan kuluttua kävellyt 8,4 km), mutta jos joki olisi liian kuiva ja kivinen, kantaminen jatkuisi.

Onneksi vettä oli. Kiitetty kaatosade! (Isompi kuva tässä.)

Tästä lähden yrittämään (isompi kuva tässä).

Miten meni?

Meloin 30 metriä. Nousin kanootista. Autoin kanootin kivien yli, nostin sivusuunnassa parempaa kohtaan. Menin kanoottiin. Meloin 25 metriä. Nousin kanootista, autoin kanootin kivien yli…

Ja niin edelleen. Vesi roiskuu, kun siirtyy edestakaisin jokeen-kanoottiin-jokeen-kanoottiin.

Ensimmäinen kilometri = 45 minuuttia.

Ei tämä nopeaa ole, silti helpompaa kuin varusteiden kantaminen.

Alla variaatio: Kävelen rannalla, annan kanootin lipua 15 metriä ja jäädä kiinni seuraavaan kivikkoon.

Välillä helpompaakin, mutta sumu nousee. Pian myös sataa.

Pystytin teltan Sattovuonjohkan viereen 2,5 tunnin eli 4,7 km jälkeen.

Päivän saldo: kanootti liikkui 13,7 km, josta vesitse 9,8 km, kantaen 3,9 km. Kävelyä 12,1 km.

Keskiviikko 19.7.2023

Aamukuva kivisestä Sattovuonjohkasta telttaa purkaessa.

En aikonut meloa Sattovuonjohkaa pidemmälle, vaan halusin nähdä lisää järviä. Sattovuonjohka oli ollut menetelmä päästä Nordkinnin niemimaan järvettömän keskialueen yli kohti Langvannetia.

Seuraava järvi löytyy, kun kulkee tämän solan kautta. (Tässä vaiheessa vain tihkusade, niinpä otin dronekuvan.) (Isompi kuva tässä.)

Pieni järvi ennen Langvannetia (järvi numero 25).

Sade yltyi eikä antanut mahdollisutta uusiin valokuviin (pakkasin kameran suojaan).

Saavuin Langvannetille (192 metriä merenpinnasta), joka on Nordkinnin niemimaan suurin järvi, pituus 4,9 kilometriä (järvi numero 26).

Langvannetin länsirannan maastossa on hieman ruohoa ja norjalaisia hirsimökkejä.

Meloin kivikkoista itärantaa, jossa sain paremman suojan tuulelta. Meloin hitaasti, jotta en hikoilisi. Meloin pää matalalla, jotta sadevesi valuisi lippalakista eteeni. Tämä toimii aikansa, mutta vähitellen märkyys löytää tiensä sadetakkiin ja housuihin (minulla ei ole kuivapukua).

Näkyvyys sumussa 300 metriä. Puolentoista tunnin kohdalla lähestyin Langvannetin pohjoisosaa. Eteeni hahmottui saari ja talo, norjalaiseksikin kookas asumus. Olin ohittamassa taloa pää kumarassa. Nostin katseen hetkeksi, katsoin kallion päällä olevaa taloa yläviistoon. Suuren ikkunan takana vetreän näköinen keski-ikäinen norjalaismies käytti tietokonetta ilman paitaa. Katseemme kohtasivat. Nostin kättä tervehdykseksi. Hän vastasi, nosti kätensä.

Laskin katseen. Jatkoin melontaa pää kumarassa. Satoi.

Saavuin Langvannetin pohjoispäähän. Hahmotin sumussa, mihin ylös kanootti olisi seuraavaksi kannettava. Hain aikani rantautumispaikkaa, sillä rantaviivassa oli 50-200 cm kokoisia kivenlohkareita.

Rantauduin kaltevalle kivilaatalle.

Vedin kanootin laatalle. Kannoin varustelaukut mäen päälle yli liukkaiden lohkareiden jokaista askelta harkiten.

Satoi. Otin kameran suojasta esille, jotta olisi edes yksi kuva Langvannetista (paidattoman norjalaisen jättiläistalo on 400 metrin päässä, mutta se ei sumussa erotu).

Kuva toiseen suuntaan. Tuonne olen menossa: Lille Børstingen, korkeus 187 metriä. (En jälkikäsittele kuvaa ”valoisammaksi”, jotta säätila välittyy todempana.)

Pakkasin kameran takaisin reppuun. Kun olin rahdannut varusteet ja kanootin seuraavan järven rantaan, pystytin teltan, jossa märkä mies teki itselleen lounaan. Teltta antaa hetken suojaa sateelta ja tuulelta.

Lounaan jälkeen kanootti vesille, Lille Børstingen, järvi numero 27.

Lille Børstingen melottu. Tästä alkaa ”puro”, jota jatkan alaspäin.

Maasto on lähinnä kiveä. Ruohoa on vain ”puron” vieressä.

Sata metriä eteenpäin. Puro jo näkyy kuten myös kaksi seuraavaa järveä, korkeus 154 metriä (järvet 28 ja 29).

Ja niin edelleen.

Suunta on alaspäin kohti Jäämerta suurin harppauksin. Alla Blinkvannet, korkeus 124 metriä merenpinnasta (järvi numero 30).

Kannan varusteet sadevaatteissa.

Takana Blinkvannet, edessä pienempi nimetön järvi (numero 31).

Seuraava nimetön järvi on 116 metriä merenpinnasta (numero 32).

Edelleen järvi numero 32 ja kuvan suunta pohjoiseen. Luonnollista olisi jatkaa eteenpäin, mutta jälleen vaihdan järvijonoa.

Niinpä nousen oikealla olevalta järveltä (korkeus 116 m) ja siirryn vasemmalle (Sløkvannet, korkeus 95 metriä, järvi numero 33).

Kun kyseessä on päivän viimeinen kantotaipale, pystytän teltan ennen kuin kannan kanootin.

Nyt olen teltan luona ja sadekin on tauonnut. Seuraavaksi ruoanlaittoa ja nukkumaan (isompi kuva tässä).

Päivän saldo: kanootti liikkui 12,7 km, josta meloen 9,5 km ja kantaen 3,2 km. Kävelyä 11,1 km. (Tämä oli märkä päivä ja +5 astetta, niinpä lopetin etenemisen jo 19:30. Yöksi päälle kuivaa lämmintä vaatetta.)

Torstai 20.7.2023

Edelleen Sløkvannet, järvi numero 33. Järven eteläpääässä on teräviä niemenkärkiä (isompi kuva tässä).

Yksi niistä niemenkärjistä on tässä (isompi kuva tässä).

Sløkvannet satelliittikuvassa – ei ole enää pitkä matka Mehamniin.

Kohti pohjoista. Takaa löytyy nimetön järvi, jonka korkeus merenpinnasta 86 metriä (järvi numero 34).

Viimeisen kerran olen aikeissa vaihtaa järviketjua. Onpa kivistä. Tuosta on vaikea nousta ylös.

Nousen kuitenkin, varovasti.

Pientä reippailua.

Odd-Arnevannet, 96 metriä meren yläpuolella (järvi numero 35).

Edelleen kohti pohjoista. Seuraava järvi on 75-metrinen, korkeus 92 metriä merenpinnasta (järvi numero 36). Tähänkin vesialtaaseen tulee puro ja tästä lähtee puro, mutta molemmat ovat kivien peitossa (isompi kuva tässä).

Kysymys: Kuinka otan dronekuvan, kun melon keskellä järveä?

Vastaus: Osaan lähettää dronen ylös kanootista ja osaan ohjata dronea, mutta en uskalla laskea sitä kanoottiin. Niinpä minun on ennakkoon katsottava rannasta tasainen kivi, johon lasken dronen (tai tasainen ruohikko niin kuin 7 kuvaa sitten).

Jäämeri näkyy jo. Mitä pohjoisemmas mennään, sitä karumpaa ja kivisempää on maasto. Vihreää ruohoa on vain purojen lähettyvillä ja laakeilla paikoilla. (Järvi numero 36 on nuolen kohdalla.) (Isompi kuva tässä.)

Järvi numero 37 on Lille Jernstainvannet, korkeus 77 metriä (yllä olevassa kuvassa pienen järven ja meren välissä).

Sitten puro kääntyy vasemmalle retkeni viimeiseen järveen Jernstainvatnet, korkeus 10 metriä merenpinnasta (järvi numero 38). Sen yläpuolella pidin lounastauon.

Laskeuduin alas Jernstainvatnetille, meloin yli. Leveyspiiri 71 astetta 3 minuuttia (71,05 astetta) – pohjoisin paikka, jossa kanoottini on käynyt.

Tien takana olisi vielä yksi pohjoisempi järvi. Punnitsin asiaa hetken. Ei ole virtaa, tämä retki oli tässä.

Aloin vetää kanoottia kohti Mehamnia. Tie nousee korkeimmillaan 115 metriin, jonka jälkeen on hienot näkymät Jäämerelle.

Ennen Mehamnin kylää tällaistakin.

Pohjoisia niemiä.

Perillä Mehamnissa 5 km kävelyn jälkeen.

Päivän saldo: kanootti liiikkui 10,4 km, josta meloen 3,4 km, kantaen 2 km, kärräten 5 km.

Yhteenveto

Nordkinnin niemimaa on totisesti haastavaa maastoa runsaine kivikoineen, mutta kuitenkin aivan mahdollinen melontaretkikohde. Niinpä se kuuluu tästedes Lapin jokireittien linjakarttaan kaikkein pohjoisimpana kolkkana (Nordkinn on ympyrän sisällä samoin kuin Vätsäri ja Ifjordfjellet, jotka ovat samanlaisia järvitiheitä erämaita).

Kalastus kiinnostaa monia, jotka suuntaavat näihin järvierämaihin. Nordkinnissa kalastuspaine on kävijöiden vähäisyyden vuoksi pienin ja niinpä kalaa saa luultavasti eniten. Itse en kalasta, joten laitan vain linkin perhokalastajat.net-sivuston Nordkinn-aiheiseen keskusteluketjuun, joka valottaa asiaa.

Tässä satelliittikuva, josta näkyy Nordkinnin niemimaa.

Tästä näkyy koko reittini.

Muitakin melontaretkiä Nordkinnissa voi tehdä.

GPS-paikannin kertoi retken jälkeen näin:

Yhteen vetäen kanootti liikkui 44 km, josta vesitse 28 km, kantaen 11 km, kärräten 5 km. Kävelin yhteensä 42 km. Yhteensä aktiivitunteja 24 h + 7:30 / 2 = 28 tuntia. Retki oli pituudeltaan lyhyehkö, mutta säät koettelivat. (Yleensä sää ei ole näin huono, mutta muuten tundralla kannattaa varautua pystyttämään teltta milloin vain keskellä päivää suojaksi kuten minä tällä retkellä tein.)

* * *

Retken jälkeen pakkasin kanootin kuljetuskuntoon ja kirjoittauduin Mehamn Arctic Hotelliin, sillä tärvitsin yhden yön varusteiden kuivatukseen. Otin torstai-iltana myös valokuvia Mehamnin viehättävästä taajamasta.

Kirkko ja satama.

Kuvan alareunan ruskeapäätyinen rakennus = Mehamn Arctic Hotel.

Viehättävä harjakattojen viidakko.

Perjantaina aamulla hyvin nukutun yön jälkeen odotan pikkubussia.

Tein tämän jälkeen vielä yhden lyhyen retken Suomen Lapissa, josta kerron, kunhan ehdin.