Kesä 2024 ja 700 km Lapin melonta: osa 3 Sodankylä–Ivalo 8.–16.7.2024

Päivittäisiin tapahtumiin.

Maanantai 8.7.2024

Retken edellisessä osassa 2 mainitsin kanootin vuotavasta pohjasta ja yrityksistä paikata pohja. Paikkaus onnistui eikä asia ole aiheuttanut sittemmin ongelmaa.

Lähdin melomaan Kitistä pohjoiseen Sodankylän leirintäalueen rannasta kello 13:20 [karttalinkki].

Neljän kilometrin melonnan jälkeen saavuin Kelukosken voimalapadolle. Sen alla on selkeä ramppi, jossa laitoin pyörät kanootin alle [karttalinkki].

Kärräysmatka Kelukosken voimalapadon altaaseen oli alle 500 metriä [karttalinkki]. Kiitän!

Padon ohituskartta.

Tämän kyltin ohjeistusta on helppo noudattaa, kun pysyy puomien ulkopuolella.

Kelukosken voimalapadon altaan pituus on 17 km, jossa ohitetaan Sattasen kylä. Vastavirtaa ei ole. Seuraava nousuramppi on aivan altaan päädyssä, itäpuolella (kuva otettu patoaltaan ylittävältä tieltä) [karttalinkki].

Siirtyminen padon yläpuolelle on 700 metriä. Maastokartassa lukee ”uimaranta” [karttalinkki].

Padon ohituskartta.

Tämän pidemmälle en maanantaina jatkanut, vaan pystytin teltan sateessa uimarannan vaatteidenvaihtokopin viereen. Hyttysiä oli paljon.

Kanootti liikkui 22 km.

Tiistai 9.7.2024

Tuulten suhteen on ollut onnea. Eilen myötätuuli, tänään tyyntä.

Puolen kilometrin jälkeen havaitsin oikealla rannalla laavun. Auts, olisihan tuossa avoimemmassa ympäristössä ollut mukavampi leiriytyä. En ollut hoksannut katsoa maastokarttaa tarkemmin eilen.

Tämä Sodankylästä laskien kolmas voimalapatoallas on maastokartalla nimeltään Suipavonsuvanto, myöhemmin Ollin Satosuvanto, sen jälkeen Petkunsuvanto ja Vajusuvanto.

15 kilometrin jälkeen saavutaan Vajusen voimalapadolle, jota ennen paikallistien 9711 silta johtaa Kevitsan kaivosalueelle (Kevitsantie). Selkeää nousuramppia ei ole. Näin kuitenkin, että Vajusuvannossa sillan eteläpuolella nuolen kohdalla on vene [karttalinkki].

Veneen vierestä lähti kapea polku Kevitsantielle.

Padon ohituskartta.

Siirtyminen Vajusen altaaseen on 1000 metriä. Vajunen on isompi järvi, joten tarjolla on myös parkkitilaa (kanootti nuolen kohdalla) [karttalinkki].

Jos olet ajanut autolla Rovaniemeltä Ivaloon, Sodankylän pohjoispuolella ohitat laajoja vesialueita. Ne ovat Kitisen patoaltaita. Vajusen allas on näistä suurin. Pysähdyin kahville, Cafe Harianna [karttalinkki].

Jatkoin matkaa. Myös tänä päivänä alkoi sataa.

Saavuin sateessa Peurasuvantoon melottuani Vajusta 18 kilometriä, Cottages & Camping Peurasuvanto (alla oleva kuva kaksi päivää myöhemmin) [karttalinkki].

Näihin mökkeihin (ja toiseksi yöksi telttaan) jäin kahdeksi yöksi pitääkseni pitemmän tauon ennen kuin lähden pitemmälle erämaataipaleelle.

Kanootti liikkui 34 km.

Keskiviikko 10.7.2024

Lepopäivä. Kävin bussilla Sodankylässä täydentämässä ruokavarastoja. Tästä eteenpäin ruokatäydennykset eivät ole mahdollisia ennen Ivaloa.

Lepopäivän kunniaksi ajatus. Kuinka helppoa olisi nousta Kitistä, jos täällä olisi sulkuja kuten Kymijoessa. Kymijoella voi veneillä vaikkapa Päijänteeltä Keiteleelle 5 kanavan kautta (Vaajakoski, Kuhankoski, Kuusaankoski, Kapeenkoski, Paatela). Kemijoki Oy ei huviveneilystä välitä – eikä vaelluskalojen noususta sen enempää. Kemijoki Oy tekee vain sähköä.

Torstai 11.7.2024

Heräsin varhain. Lähdin melomaan klo 6:15, jotta olen pitemmällä, kun iltapäivän sateet ja kovenevat tuulet saapuvat.

Peurasuvannosta kahden kilometrin jälkeen loppuu Vajusen voimalapadon allas. Nousuramppia ei ole, mutta käytin rantaa, jonka kohdalta alkaa pistotie [karttalinkki].

650 metrin ja muutaman risteyksen jälkeen päädyin alla olevaan paikkaan, jossa kaiteessa on aukko, jotta vesikulkuneuvon lasku altaaseen onnistuu [karttalinkki].

Padon ohituskartta.

Tämä on viimeinen allas ennen Porttipahdan tekoallasta. Kun olin melonut 11,5 km, alhaalta katsoen pato näytti korkealta.

Maastouduin oikealle puolelle pistotien kohdalle [karttalinkki].

Kärryvetoa 1,2 km, kunnes saavutaan Porttipahdan infotaululle.

Siitä vielä 100 metriä. Retken viimeinen tekoallas [karttalinkki].

Padon ohituskartta.

Kaikesta näki, että allas ei ole täynnä. Siihen mahtuisi 5 metriä lisää vettä.

Liikkeelle.

Porttipahdan pituus 27 km on sama kuin Pääkaupunkiseudulla Vuosaaresta Espoonlahteen. Tätä matkaa lähdin melomaan kevyen myötäisessä tuulessa.

Tässä saavun Ukonharjun kärkeen [karttalinkki].

Törmäpääskyn pesiä.

Lounaspaikaksi otin Ukonharjun pohjoisrannan, johon tuuli ei nostanut isompia aaltoja. Rannassa on 5–10 cm kokoisia litteitä kiviä sekä erilaisia tuulen ja eroosion kuluttamia puunrunkoja.

Porttipahta on paitsi 27 km pitkä, myös 2–6 km leveä.

Porttipahdan yleismuoto on pitkulainen munakoiso, jossa on vähän banaanin käyryyttä. Kun meloin Porttipahdan pituussuunnassa idästä länteen, meloin käyrän sisäpintaa. Selkeää reittiä rikkoo usea niemi (Ukonharju, Ukonpalo, Rovasenmännikkö, Peura-aapa, Pesosniemi), joiden takia on ylitettävä useita 2 km selkiä. Jälleen kävi säkä: tuulet pysyivät kevyinä pitkälle iltapäivään.

Vaikka pidin hoppua, havainnoin myös saaria: kuinka mukavia telttapaikkoja Porttipahdalla on.

Toistakin asiaa havainnoin: männyt ja koivut kasvavat ja kukoistavat metrin altaan pintaa ylempänä. Hmm. Kun aiemmin huomioin, että Porttipahdan patoon mahtuisi 5 metriä enemmän vettä, tästä päättelen, että tuota 5 metrin pelivaraa ei käytetä. Veden pintaa ei koskaan nosteta ylemmäs.

Porttipahdalla on myös muutama retkisatama, joissa on puusee. Saavutin Nälkälän taukopaikan kello 17:40 ennen isomman sateen alkua [karttalinkki].

Pystytin teltan puuseen ja (huonossa kunnossa olevan) puolikodan läheisyyteen.

Tuolta olin tullut.

Tuonne aamulla jatkan.

Kanootti liikkui 44 km.

Perjantai 12.7.2024

Tavallaan olin yhä Porttipahdalla, mutta kapeammilla vesillä. Aamun askare oli meloa vihreän nuolen välikköön.

Kun puhutaan Kitisestä, silloin tarkoitetaan kahta asiaa:

• Ne 7 patoa, joiden kautta olin noussut Pelkosenniemeltä Porttipahtaan.
• Ylempi luonnontilainen Kitinen, jota ei ole padottu.

Tätä ylempää luonnontilaista Kitistä lähdin nyt nousemaan kohti Pokan kylää. Ensin meloin Kitisen ”suiston” läpi [karttalinkki].

.. kunnes vesi alkoi virrata vastaan (tähän asti olin edennyt 8,5 km).

Tästä eteenpäin Kitisen nousuun käytetään avokanoottitekniikkoja.

Kurkkasin dronella tilannetta eteenpäin.

Ne avokanoottitekniikat. Nyt on kanootissa köysi, miehen päällä verkko. Jos tulee paljon hyttysiä, niistä ei tarvitse välittää.

Lähdin kävellen jokirantaa ylös ja kanoottia vetämään.

Vaihdoin toiselle rannalle ja vedin lisää.

Kun olin päässyt 700 metriä eteenpäin, oli mahdollista meloa suvannossa vastavirtaan. Kohtuullisen pienet virtapaikat meloin ylös vauhtia kiihdyttäen – sekä joskus matalassa hiekkapohjassa kävellen ja kanoottia perässä vetäen.

Tämä poroaita tuotti harmia. Aidan alla virtaa vesi – siitä ei voi pujottautua ali.

Nousin oikealle ruohon sekaan. Sillä lailla sain kanootin (ja miehen) aidan ali.

Hyttysiä oli paljon. Etsin pitkään sopivaa lounaspaikkaa, mikä oli vaikeaa, koska kaikki rannat ovat korkeaa pusikkoa. Lopulta tuli vastaan alla olevan kuvan yksittäinen puolitoista metriä pitkä kivi.

Kiven päälle mahtui keitin (keitin ei kuvassa).

Alkoi 700 metriä pitkä (maastokartalla nimetön) koskijakso [karttalinkki].

Tätä ei ollut mahdollista meloa vastavirtaan. Otin taas köydet esiin.

Tämä ei ollut samanlaista helppoa köysivetoa kuin Kitisen alku Porttipahdan jälkeen. Tässä ei liikuttu hiekkarannalla tai hiekkapohjaa pitkin vaan pusikossa. 700 metrin kosken nousuun meni aikaa 1 tunti 15 minuuttia.

Päivän sateiden (ja yhä jatkuvan sateen) takia kaikki rantapusikot olivat märkiä. Kun pääsin edellä mainitusta koskesta ohi, pääsin melomaan ylös helpompaa jokea. Samalla etsin leiripaikkaa, joka olisi ympäristöään korkeammalla ja jossa ei olisi korkeaa ruohoa.

Kello 19:20 sellainen paikka löytyi (kuva aamulta, kun sade oli lakannut) [karttalinkki].

Kanootti liikkui 22 km. Olin noussut Kitistä 13 km (ylöspäin 17 metriä).

Lauantai 13.7.2024

En päässyt eilen Ylä-Kitistä kuin hieman yli puoliväliin, mutta olin sentään selvittänyt suurimman osan nousumetreistä. Tänään sain meloa pitempiä suvantotaipaleita.

Koskiakin oli.

Eilen koetut tilanteet jalostuivat tänään menetelmäksi:

• Jos miehen ja kanootin vauhti ei riitä melomaan vastavirtaan ja rannalla on pelkkää pusikkoa, otetaan käyttöön epävirallinen tekniikka.
• Epävirallisessa tekniikassa toinen käsi pitelee melaa 25 cm kädensijaa alempana. Toinen käsi tarrautuu rannan pusikkoon, esim. 5 mm paksuun pajuun (joskus paksumpaan koivuun, joskus rannan maapohjaan).
• Yllä olevassa kuvassa ollaan vakaassa tilanteessa, jossa mela pohjassa pitää kanootin paikoillaan ja toinen käsi pitelee rantapusikon risua.
• Tästä tilanteesta yhtä aikaa (tai vuorotellen) työnnetään melalla ja vedetään risusta. Kun kanootti liikkuu ylöspäin, otetaan kiinni seuraavasta pajurisusta. On päästy 1 metri eteenpäin.

Tällä lailla nousin ylös satoja metrejä virtapaikkoja, joita ei olisi voinut vetää köydellä, koska pusikkoalueet olivat leveitä (=olisin vain kompastellut pajuryteikössä).

Tietysti sauvomalla tuon nousisi vielä kätevämmin, mutta tätä perinteistä avokanoottitaitoa ei voi kumikanootissa harrastaa.

Alla esimerkki paikasta, jonka nousin epävirallisella tekniikalla: virta on liian kova vastaan melottavaksi eikä köysiäkään voi käyttää, koska rannassa kasvaa koivua, joiden takaa köysi olisi yhtenään pujotettava.

Tässäkin kätevintä oli nousta metri kerrallaan ”epävirallisella tekniikalla”.

Tällä lailla nousin myös Saarikosken, joka on ainoa Ylä-Kitisen koski, jonka maastokartta nimeää [karttalinkki].

Saavuin Pokan kylän liepeille.

Muuten vaan pönttö siitä ilosta, että Kitisen nousun loppu häämöttää.

Ennen Pokan siltaa oli vielä 200 metriä pitkä koski ylös noustavana. Tässä järkevämpää olisi ollut nousta aiemmin maihin ja vaikka kantaa kanootti sillalle [karttalinkki].

Tämän aamupäivän etappi oli 9 km pitkä. Yhteensä nousin Kitistä 13 + 9 = 22 km.

Millaista oli nousta Kitistä? Hankalaa, mutta mahdollista. Samantapainen pusikkoinen nousujoki oli vuonna 2013 UKK-puiston Kopsusjärvelle johtava Kopsusjoki, mutta Kitinen on hankalampi. Mitä pohjoisempi ja merenpinnasta korkeampi joki, sitä vähemmän pusikkoa, sitä sujuvammin nousu onnistuu: Vietkajoki, Repojoki, Käkkälöjoki esimerkiksi.

Silti oli kiinnostavaa nousta Kitinen. Se on pulman ratkaisemista. Miten tämän kohdan nousen? Aina ratkaisu löytyi. Pääsin perille.

Nousun jälkeen kanootin pohja on täynnä pusikkoa.

Pusikosta tarttui mukaan satoja toukkia, joita ravistelin ja nypin pois varusteista.

Lounastauon jälkeen retken seuraava vaihe: kärrytellään musta kanootti Pokan sillalta Ivalojoelle.

Alla on asfalttitie. Miehellä pään ympärillä aurinkosuoja. (Tässä vaiheessa hyttysiä ei enää ollut.)

Tien ali menee puroja 2-6 kilometrin välein. Ne ovat hyviä taukopaikkoja.

11 kilometrin jälkeen uin Kuolpujoessa, viereiseen metsään laitoin teltan [karttalinkki].

Kanootti liikkui 20 km: 9 km Kitistä ylös + 11 km kärryillä.

Sunnuntai 14.7.2024

Kanootin veto jatkui. Siirryn Kittilän kunnasta Inarin kuntaan.

Tien nimi vaihtuu.

Kunnan rajalla Inarin puolella on poroaita. Kun kuljin tietä pitkin aidan läpi, sireeni alkoi soida katkonaista ääntä ja lippupotkuri pyöriä tien molemmin puolin. Ymmärsin niin, että ääni ja liike pelottaa poroja, jotta ne eivät siirtyisi alueelta toiselle. Kenties muistutan poroa, kun vedän kanoottia? (Tai sitten ääni laukeaa tasaisin väliajoin – satuin vain olemaan aidan kohdalla, kun äänimerkki laukesi.)

Olen vetänyt Pokasta 20 km.

Saavuin 22 km jälkeen Ivalojoelle – siis 11 km eilen, 11 km tänään [karttalinkki].

Laskeuduin jokirantaan.

Katselin häiriköivää poroa.

Lounaan jälkeen liikkeelle.

Aah ihanaa. Kymmenen päivän jälkeen melon taas alavirtaan.

Annoin mennä alas kymmeniä kilometrejä. Odotin Saarikoskea, jonka yläpuolella on pieni köngäs. Parkkeerasin kanootin rantaan ja kertasin maitse miten se lasketaan kuivana: vasemmalta tai kuohujen yli tarkasti oikealta (menin oikealta) [karttalinkki].

Saarikoski päättyy kapeaan ”porttiin”, jonka läpi melonta ei ole hankala.

Alkoi näkyä muita melojia. Juttelin kolmen keskieurooppalaisen melojan (eri maalaisia mutta yksi porukka) kanssa, jotka olivat leiriytymässä. Saksalainen ylisti tätä kaikkea tilaa, joka ympärillä on, ei sellaista tungosta kuin on Sveitsin vaelluspoluilla. Tule, leiriydy tähän, jutellaan lisää (olin kertonut mitä edessä on, kultahistoriainfotauluja, Liljeqvistin ruoppaaja jne). Lähdin kuitenkin, ”olen menossa Kutturaan yöksi”.

Sata metriä eteenpäin melottuani sain itseni kiinni suorittamisen asenteesta. Jos kerran ylistän kaikille Ivalojoen kauneutta, miksen itse näe sitä? Miksi mennä Kutturaan, jossa on vain tien pää ja silta? Kilometrin päästä pysähdyin, tein leirin, uin [karttalinkki].

Vielä yksi ihme. Täällä on vain pari säyseää hyttystä eikä yhtään mäkärää. Milloin viimeksi Ivalojoella heinäkuussa tällaista?

Lisäkuva leiripaikasta törmän päällä (otettu aamulla, jolloin aurinko on eri suunnassa).

Katse Ivalojokea ylös.

Kanootti liikkui 48 km, josta 11 km kärryillä.

Maanantai 15.7.2024

Kun lähdin liikkeelle, pysähdyin heti vastarannalla kuvaamaan Kivijoen liittymistä Ivalojokeen.

Todella aurinkoinen päivä. Ohitin Kutturan ja odottelin Ivalojoen kanjonin alkamista. Tunnelma alkaa kohota.

Muutaman alustavan kosken jälkeen saavuin Saarnakönkäälle. Minulle tämä on Ivalojoen se koski, jonka laskulinjan tarkistan [karttalinkki]. (Muita koskia en tämän jälkeen tarkista, vaan menen lennosta.)

Tarkistuksen jälkeen laskin läpi niin, että pari tippaa vettä roiskui kanoottiin. (Aina parempi, että nolla tippaa, mutta siihen en kykene.)

Triviatietoa: Åke Lindmanin ohjaamassa Lapin kullan kimallus -elokuvassa koskivene kaatuu Saarnakönkäässä ja joku kuolee.

Heti Saarnakönkään jälkeen vasemmalla on kalliossa hiidenkirnuja.

Tuossa on reikä läpi. Reiän sisällä oleva penkki näkyy hieman.

Jatkoin eteenpäin.

Laskin koskia.

Ympärillä kanjonimaiset seinät.

Lisää koskia.

Saavuin Kultalan sillan ääreen, jonka yläpuolella evästelin. Nostin dronen ilmaan ja kuvasin Saunakosken yläjuoksulta päin [karttalinkki].

Liikkeelle lähdettyäni paikalle lipui toinen avokanootti.

Siirsin kanoottia 100 metriä sillan alle, josta lähdin ylärinteeseen kuvia ottamaan. Alla olevan maiseman olen ikuistanut myös vuoden 2012 Ivalojoen retkellä, mutta silloin huonommalla kameralla.

Versio, jossa olen mukana.

Versio, jossa näkyy ylempi koski lähikuvassa.

Kultalan historiallinen autiotupa joen toisella puolella.

Ivalojoki jatkaa eteenpäin seuraavalla koskella (Kultalankoski).

Vuoden 2012 retken yhteydessä kerron ”Kultalan portaista”. Portaita ei enää ole. Kävelypolku on johdettu uutta reittiä, jolloin ylläpito on helpompi.

Juttelin pitkään punaisen kanootin melojien kanssa (kotoisin Etelä-Suomesta kuten minä). Otin myöhemmin kuvaa kanjonista, kun he laskivat alas.

Dronella ylempää.

Ajatukseni oli ottaa kanjonista sellainen (drone)kuva, jossa kanjoniseinien jylhyys ilmentyisi samanlaisena, mitä meloja kokee 140 metriä syvän kanjonin pohjalla.

En onnistunut.

Voi olla, että ajatus on mahdoton. Tai sitten se valokuva pitäisi ottaa tarkoin valitusta paikasta juuri oikealla kellonlyömällä oikeassa säässä. Nyt ei ollut se kellonlyömä eikä paikka.

Jatkoin melontaa. Mainitsin aiemmin Liljeqvistin ruoppaajan [karttalinkki].

Toivo Liljeqvist jäi 1950-luvun alussa historiaan mielettömän kullanruoppauskoneen rakentajana. Ruoppaajan toiminta-ajatus oli nerokas: kone ajaa koskea ylös ja seuloo pohjan kiviaineksesta kullan esiin.

Ruoppaaja ei toiminut. Ruoppaaja jäi jokeen 30 vuodeksi lahoamaan, kunnes se 1980 entisöitiin ja siirrettiin joen eteläpuolelle Ritakosken yläpuolelle.

Jatkoin melontaa vielä muutaman tunnin, kunnes juuri ennen klo 20 laskin Toloskosken. Kosken alle laitoin teltan. En ottanut teltasta kuvaa, sillä tasaisen teltanpohjan löytääkseni minun oli mentävä hieman liian lähelle hylättyä rakennusta, joka sijaitsee Toloskosken vieressä.

Kanootti liikkui 49 km.

Tiistai 16.7.2024

Otin aamulla kuvan Toloskosken lopusta, jota pidetään hankalana laskea [karttalinkki].

Alla on vastaava kuva kevättulvalla vuonna 11.6.2021.

Vuonna 2021 mainitsin, että melojan kannattaa käyttää alemman nuolen reittiä, jolloin kosken lopussa oleva kivi ohitetaan rannan puolelta – mutta jokiveneille parempi on keskireitti.

Oikeastaan alemman nuolen neuvo pätee vain, kun Ivalojoki on tulvassa. Kun vettä on vähemmän, alemman nuolen reitti on liian kivinen, minkä havaitsin, kun kuitenkin laskin kanootin siitä läpi.

Korjattu neuvo: Laske Toloskosken loppu keskeltä, vaikka siinä on enemmän kuohuja kuin rannassa. (Rannan läheltä voit laskea vain tulvalla.)

Toloskosken jälkeen katselin veden vaahdon muotoja.

Laskin Ivalojoen lopun helpot kosket: Lappispola, Pajakoski, Alakoski.

Alakosken jälkeen oli särkkiä. Siitä tuli mielikuva, että tästä saisi hienoja dronekuvia [karttalinkki].

Versio 2.

Versio 3.

Mitään tärkeää kuvattavaa ei enää ole. (Vaikka joki vie eteenpäin, Ivalojoen loppu on aina hiukan pakkopullaa.)

Hellepäivä. Ivalojoen uimaranta.

Ivalon sillan ali.

Hotelli Kultahipun ranta [karttalinkki].

Kanootti liikkui 30 km.

Yhteenveto

Osamatka Sodankylä–Ivalo oli osareiteistä toistaiseksi pisin, 270 kilometriä (8 päivää).

Yhteensä olen edennyt Vuotso–Savukoski 191 km + Savukoski–Sodankylä 129 km + Sodankylä–Ivalo 270 km = 590 km. (GPS-paikannin näyttää enemmän, mutta kyseessä on pyöristysvirhe. Tarkennan kilometrit myöhemmin.)

Harmittava juttu: Kun gps-paikantimen ”aika liikkeessä” ylittää 100 tuntia, se ei enää näytä mitään.

Lähden torstaina 18.7.2024 eteenpäin kohti Inarijärveä, jotta saan otsikossa lupaamani 700 km täyteen. Siitä kirjoitan myöhemmin tämän tarinan viimeisen osan 4.